Mitä kummallista kirjassa tapahtuu?-peukutusketju
Leffoista ja tv-sarjoista on jo kerätty kummallisuuksia, nyt on kirjojen vuoro. Mitä sellaista tapahtuu/ei tapahdu, mikä tosielämässä herättäisi ihmetystä?
AP aloittaa:
Dekkarissa tapahtumat sijoittuvat pikkukaupunkiin ja murhia ratkotaan piskuisen poliisiaseman voimin. Kukaan ei ole kauhuissaan, vaikka vuosikymmenten saatossa paikassa on tapahtunut lukuisia murhia. Tosielämässä moni harkitsisi pois muuttamista, kun viikatemies käy jatkuvasti kylässä.
Ap
Kommentit (182)
Ihmisille tapahtuu kaameita, poikkeuksellisia asioita.
He vain ryhdistäytyvät ja lopulta käy ilmi, että kaikki kävi parhain päin. He löytävät reippaasti uusia ihmisiä, töitä, asuntoja. Raha-asiatkin selviävät itsestään.
Tosielämässä itkettäisiin lääkärissä, saataisiin sairaslomaa, masennuttaisiin, syrjäydyttäisiin, rikkouduttaisiin. Mutta eihän siitä tulisi niin hyvää kirjaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Henkilöiden ulkonäöstä tulee hienompi kuva, kun heillä on smaragdinvihreät silmät tai auringon raudoittamat hiukset...
Naispäähenkilö on aina luonnonkaunis, eikä hän joudu näkemään upean juhlatyylin eteen juurikaan vaivaa. Kirjassa hänen ulkonäöstään ei kuitenkaan tehdä numeroa, vaan kauneus ilmenee epäsuorasti esim. siten, että pojat tykkäävät hänestä.
Miltähän muuten näyttää, kun joku "kääntyy kannoillaan" ja "nakkelee niskojaan"?
Juu, ja "nipisti suunsa tiukaksi viivaksi" on kuultu niin moneen kertaan, että alkaa puuduttaa... Samoin ihmiset hokevat aika usein "Tiedän!"
Plus "Hän väläytti hymyn"...
Kirjoissa ryhdytään toimeen ilman ikävää byrokratiaa.
Entinen kokkailua harrastanut kotiäiti eroaa ja perustaa ravintolan. Ei koulutusta, kokemusta, pääomaa, hygieniapassia, tiloja, työvälineitä, koneita, logistiikkaa, jätehuoltoa, hävikkiä, asiakaskuntaa eikä työaikoja.
Siitä huolimatta ravintola pörähtää käyntiin, kun päähenkilö löytää sopivasti tyhjän kartanon ja pykäisee bisneksen käyntiin.
Kirjeet ovat aina sellaisia, joita kukaan ei kirjoittaisi oikeassa elämässä. Tosi laveaa kuvailua, tunnetilojen ja maisemien maalailua, keskustelut esitetään suorina lainauksia monimutkaisella kielellä. Tosielämässä kirjoitettaisiin: "Satuin muuten näkemään rouva Bingsin hotellin käytävällä. Hän pyysi käymään."
Kirjassa kirje kirjoitetaan näin: "...Kun kiihtyneessä mielentilassani törmäsin ulos huoneestani, olin törmätä rouva Bingsiin, joka juuri astui ulos vaaleanpunaisesta ovesta.
"Oh!" hän huudahti.
"Rouva Bings!" minä huudahdin hämmästyneenä. "Kuinka te olette täällä?"
"Veljenpoikani, tohtori Hopkins, asuu tässä hotellissa", hän kertoi. "Mutta minulla onkin juuri teille asiaa!"
"Minulle?"
"Niin. Se on monimutkainen juttu kerrottavaksi" - hän vilkaisi ympärilleen ja alensi ääntään - "enkä tiedä tässä paikassa... tuota..."
"Ymmärrän", sanoin nopeasti.
"Jos tulette käymään luonani" - hän epäröi - "Pääsisittekö huomisiltana kello seitsemän?"
Hyvästelimme kiireesti ja jatkoin matkaani ulos. Seuraavana iltana kello seitsemän tulin hänen asunnolleen. Talo oli pimeänä. Mutta kerronkin seuraavassa kirjeessäni, kuinka sitten kävi! Saat hämmästyä asioiden saamasta käänteestä!"
Kirjeissä myöskin laverrellaan tarkasti yhdestä
(juoneen liittyvästä) asiasta, muttei koskaan useammasta, kuten oikeissa kirjeissä yleensä. Ei kerrota kuulumisia eikä jokapäiväisiä pikkuasioita. Näin tietysti juoni etenee, mutta miksi se pitää änkeä kirjemuotoon, johon se ei mitenkään luontevasti istu?
Vierailija kirjoitti:
Pitkässä parisuhteessa olleet rakastavat toisiaan yhä paljon. Jokaisessa kirjassa tuntuu olevan kohtaus, jossa henkilö katsoo puolisoaan tekemässä jotain arkista ja ajattelee, kuinka tuo oma puoliso on yhä niin viehättävä/kiihottava/kaunis/komea kuin aina ennenkin. Kukaan ei tunnu ajattelevan, että onpa tuo toinen rupsahtanut ja pitäisiköhän alkaa katsella nuorempia.
Rakkaus on kylläkin puhjennut kukkaan! Olemme 62-vuotias aviopari, ja olleet naimisissa 39 v.
Vielä kauheampia: Jessikka Rämä-Romppainen. Camilla Pamela Lötjönen. Aada Mateenpää. Näitähän nykyaan näkee, kun kieliä ymmärtämättömätLapsi parka vanhemmat antavat vieraskielisiä nimiä lapsilleen.
Ollaan syömässä, ja (nais)henkilö vain vähän tökkii ruokaa haarukalla, ja toteaa sitten: "Ei minulla olekaan yhtään nälkä".
Kyllä minulle nyt aina ruoka maistuu, heh :) Ja vaikkei niin maistuisikaan, niin onhan tuo tolkutonta haaskausta! Ainakin kun mennään ulos syömään, tilataan ja maksetaan, niin kuka sitten alkaa masennella, että jätänpäs ruuan koskematta...
Monien miesten kirjoittamissa kirjoissa naiset katselevat, ihailevat, koskettelevat tai hipaisevat jatkuvasti rintojaan. :D Ja toistuvasti pitää mainita kuinka esim. portaita kävellessä rinnat pomppivat, hölskyvät, tutisevat tai ties mitä. Tosielämässä harva nainen ajattelee jatkuvasti rintojaan + useimmilla naisilla on rintaliivit juuri sitä varten että rinnat eivät pomppisi polvista leukaan kun kävelee portaita.
Dekkareissa se poliisi/etsivä tms. ei ikinä nuku, juo alkoholia iltaisin ja nousee ennen kukonlaulua juoksemaan pitkiä lenkkejäja lähtee sitten virkeänä ratkomaan mysteeriä taas viideksitoista tunniksi
Vierailija kirjoitti:
Nainen saa lopulta ihastuksensa. Kukaan ei jää yksineläjäksi, joka vielä vuosikymmenten päästä itkee kotona "kun Valdemar valitsi Cecilian eikä minua".
Kyllä. Toisaalta se ärsyttää, mutta toisaalta, jos sankarit eivät lopulta saisikaan toisiaan, niin eihän sekään nyt käy :D
VAROITUS: Sisältää juonipaljastuksia klassikoista Pikku naisia ja Runotyttö jatko-osineen
-
-
-
-
-
-
-
-
-
Minä kun en ole vielä näin aikuisenakaan päässyt yli siitä, kun Pikku naisten Jo ja Laurie eivät päätyneetkään yhteen! Ja kaiken lisäksi se oli Amy, joka päätyi Laurien kanssa naimisiin! Ei Amyssa mitään vikaa, mutta ei tulisi pieneen mieleenkään, että juuri heille rakkaus roihahtaisi. Tuntui, että se vain sattui tapahtumaan, kun jotain säpinää piti saada, eikä sitä mitenkään etukäteen pedattu. Ja Jo meni ottamaan sen vanhemman äijän. Ei, ei sen olisi kuulunut mennä näin...!
Muistelen myös lukeneeni, että L. M. Montgomery alun perin olisi lopettanut Runotyttö-sarjan niin, että Emilia ja Teddy eivät päätyneetkään yksiin. Kustantaja halusi muuttaa sen, koska tiesi, että lukijat haluavat sen toisin. Huh. Kiitos, kustantaja...
-
-
-
-
Juonipaljastukset päättyvät!
Oleks mä ainoa jolle "peukuttamisesta" tulee mieleen jotain ihan muuta mitä tässäkin haetaan?!
Vierailija kirjoitti:
Tyttökirjoissa kirjan päähenkilö on aina se kauniimpi ja onnistuva, paras ystävä on se harmaampi peesailija.
Minulle ainakin tuli heti mieleen Vihervaaran Anna, jota ei pidetty kauniina ja joka möhläili ja epäonnistui usein. Hänen sydänystävänsä Diana taas oli kaunis.
Tosin Annasta kehkeytyi myöhemmin kaunotar (jonka hiukset olivatkin enemmän kastanjanruskeat kuin punaiset) ja Dianan rooli oli kieltämättä peesailla mukana.
Olipas mulle sopiva ketju! Just aloin lukea kirjaa mihin ärsyynnyin heti. Ensin paettiin pitkin lumisia peltoja ja jäisiä ojia. 1918 sisällissota. Sitten päästiin takaisin pieneen työläismökkikotiin jossa "ikkuna oli jäänyt auki ja verhot hulmusivat kuin aaveet".
1918 ei tuuletettu ikkunoista talvella, ei voinut jäädä auki. Ikkunoissa oli liimapaperilla tiivistetyt talvilasit, "tuplat".
Samoin oli ulkona pyykkinarulla kosteat kalsarit -tuolla kelillä kyllä jäästä kovat ja tönköt.
Äiti sitoi isän käden nimikoidulla kapiotyynyliinalla- no ei varmasti! Hän odotti viimeisillään lasta joten tallossa varmaan oli ihan puhtaita riepuja valmiina. Ei arvokasta tyynyliinaa!!
Kukaan ei koskaan käy paskalla.
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei koskaan käy paskalla.
Joo! Pieni talo preerialla -sarjan kirjoissa kuvaillaan tosi tarkkaan jokainen lattialauta, maissileipäresepti ja lakananpäärme, mutta yhdessäkään asunnossa ei ole huussia eikä tytöille tule kuukautisia.
Vierailija kirjoitti:
Ainakin 3 sukupolvea asuu samassa isossa talossa. Isoäiti pitää lemmikkinään eksoottista papukaijaa, kaikkien hampaat välkkyvät kuunvalossa, yksi rakastuu siskopuoleensa eikä hänen nimensä ole Cersei ja yksi miniä vaihtaa toiseen poikaan.
Voi että mä tykkään tästä kirjasarjasta <3
Mikä sarja?
Monessa kirjassa ajankulku on päin prinkkalaa.
1. luku käsittää tarinan ensimmäiset viisi minuuttia.
2. luku varttitunnin.
3.luku tunnin.
4.luku päivän.
5. Luku viikon.
Ja niin edespäin. Tahti senkun kiihtyy juonen edetessä.
Viimeiset pari lukua käsittelevätkin tarinan viimeistä kymmentä vuotta.
Että on ärsyttävä lukea!
Kirjoissa on yliedustettuna päähenkilöt, joilla on kirjallisia harrastuksia.
Yllättäen.