Mitä kummallista kirjassa tapahtuu?-peukutusketju

Vierailija kirjoitti:

Kirjan päähenkilö on patologi oikeastaan poliisiylilääkäri, fiksu, kaunis, älykäs, vaatimaton, vaikka johtaa patologian yksikköä, hänellä on eksoottinen italialainen nimi ja tausta. Kaksi päivää nukkumatta yötä päivää töissä oltuaan virkistyy töihin kun keittää pannullisen vahvaa kahvia ja vaivatta tekaisee italialais-tyylisen aamupalan, ja pohtii poliisi -työparinsa kanssa käsillä olevaa juttua.

Välillä illalla otetaan lasillinen kallista viskiä, ja vaikka mitkä hullut jahtaa päähenkilöä, hän haluaa ehdottomasti olla yön/yöt yksin kotona, hienossa talossaan. Ei kuuntele kenenkään varoituksia tai huoli apua.

Lopulta päähenkilö ratkaisee jutun, ollen koko suuren kaupungin poliisilaitosta ja FBI:a fiksumpi.

Vain silloin kun hänen miehensä ja siskontyttönsä ovat FBIn palveluksessa, hän kysyy neuvoa tai jutustelee asiasta FBIn, eli heidän kanssaan, poliisikaveriaan halveksuu, vaikka tarvitsee tätä kuitenkin, ja vaikka tämä on pelastanut päähenkilön monesta pulasta, mutta aina jokainen juttu ratkeaa päähenkilön ratkaisemana.

Sara Linton?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjan päähenkilö on patologi oikeastaan poliisiylilääkäri, fiksu, kaunis, älykäs, vaatimaton, vaikka johtaa patologian yksikköä, hänellä on eksoottinen italialainen nimi ja tausta. Kaksi päivää nukkumatta yötä päivää töissä oltuaan virkistyy töihin kun keittää pannullisen vahvaa kahvia ja vaivatta tekaisee italialais-tyylisen aamupalan, ja pohtii poliisi -työparinsa kanssa käsillä olevaa juttua.

Välillä illalla otetaan lasillinen kallista viskiä, ja vaikka mitkä hullut jahtaa päähenkilöä, hän haluaa ehdottomasti olla yön/yöt yksin kotona, hienossa talossaan. Ei kuuntele kenenkään varoituksia tai huoli apua.

Lopulta päähenkilö ratkaisee jutun, ollen koko suuren kaupungin poliisilaitosta ja FBI:a fiksumpi.

Vain silloin kun hänen miehensä ja siskontyttönsä ovat FBIn palveluksessa, hän kysyy neuvoa tai jutustelee asiasta FBIn, eli heidän kanssaan, poliisikaveriaan halveksuu, vaikka tarvitsee tätä kuitenkin, ja vaikka tämä on pelastanut päähenkilön monesta pulasta, mutta aina jokainen juttu ratkeaa päähenkilön ratkaisemana.

Sara Linton?

Patricia Cornwellin Scarpetta-sarjasta oli kyse. Toinen vähän samanlainen Tess Gerritsenin Isles & Rizzoli josta on tv-sarjakin.

Luen paljon dekkareita ja pari asiaa on tullut pantua merkille.

Todella monelle dekkaristille käy niin että uran alussa kirjoittaa tarinoita joissa on hyvä juoni ja kiinnostava rikos, mutta kymmenen vuotta myöhemmin kaikki on kääntynyt pyörimään päähenkilön ympärillä kunnon kauniit ja rohkeat -tyyliin. Scarpetta-dekkarit ovat karmein esimerkki tuosta ja muuttuivat sen takia käytännössä lukukelvottomiksi. Dekkarista toiseen kammottavat sarjamurhaajat jahtaavat juuri Scarpettaa, Lucya ja Betonia - booring!

Toinen on iänikuinen pödöfilia. Joka ikisessä kirjassa jollei pääosassa niin ainakin sivuosassa.

Kolmanneksi on huvittavaa se että aika moni dekkaristeista on alkanut kirjoittaa keski-iässä ja pitkään kirjoittaneilla oma kuolevaisuus ja krempat alkavat näkyä myös dekkareissa. Henning Mankelille en anna ikinä anteeksi mitä hän teki Wallanderille tuon seurauksena. Ehkä ymmärrän paremmin vanhempana mutta nyt mielestäni sarjalla olisi voinut olla kauniimpi loppu.

Luulen myös että pähenkilön rakkaus oopperaa kohtaan on joku alan sisäpiirin vitsi.

Nainen on yksityisetsivä. Hän harrastaa juoksua ja liikuntaa pysyäkseen kunnossa, mutta vetää välillä pullon viskiä tuosta vaan rentoutuakseen. Hän ei perusta vaatteista, ja vetääkin aina ainoan pukunsa ja ainoat korkkarinsa jalkaan vain kun hänen pitää mennä haastattelemaan jotain äveriästä ihmistä tai esiintyä roolissa. Muulloin hän huhkii menemään lenkkareissa ja farkuissa. Naapurissa asuu vihainen papparainen joka toimii vara-isänä naiselle.

Vierailija kirjoitti:

Nainen on yksityisetsivä. Hän harrastaa juoksua ja liikuntaa pysyäkseen kunnossa, mutta vetää välillä pullon viskiä tuosta vaan rentoutuakseen. Hän ei perusta vaatteista, ja vetääkin aina ainoan pukunsa ja ainoat korkkarinsa jalkaan vain kun hänen pitää mennä haastattelemaan jotain äveriästä ihmistä tai esiintyä roolissa. Muulloin hän huhkii menemään lenkkareissa ja farkuissa. Naapurissa asuu vihainen papparainen joka toimii vara-isänä naiselle.

Tämä on se aakkosmurhasarja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monissa kirjoissa seksi tuntuu uuden ihmisen kanssa luonnistuvan kuin taikaiskusta. Toinen vain avaa farkkujen napit ja toinen voihkii kilpaa ulkoa kuuluvien äänien kanssa. Tosielämässä rintsikan hakaset ei ota auetakseen, päät kolahtaa yhteen ja eka kerta on aikamoista säätämistä muutenkin.

Tämä! Sen lisäksi jokaisella on joko ikäisekseen hyvä kroppa tai sitten niin rautainen itsetunto ja jumaloiva kumppani, että vatsamakkarat unohtuu. :D

Jaa, mulle tuo on tosielämää. Rautainen itsetunto ja viis makkaroista...

Vierailija kirjoitti:

Pitkässä parisuhteessa olleet rakastavat toisiaan yhä paljon. Jokaisessa kirjassa tuntuu olevan kohtaus, jossa henkilö katsoo puolisoaan tekemässä jotain arkista ja ajattelee, kuinka tuo oma puoliso on yhä niin viehättävä/kiihottava/kaunis/komea kuin aina ennenkin. Kukaan ei tunnu ajattelevan, että onpa tuo toinen rupsahtanut ja pitäisiköhän alkaa katsella nuorempia.

Et ole tainnut lukea Anna Kareninaa? :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhden illan jutun jälkeen / jos ensitreffien jälkeen päädytään sänkyyn ei ole aamulla yhtään kiusallista tai todeta, että olipa järkky tyyppi. Tyyppi keittää kahvit ja tekee aamupalaa ja aamiaispöydässä puhutaan mukavia.

joo ja sitten huomataan että tämähän on se mun puuttuva palanen ja ollaan ikuisesti onnellisia.

Itselleni kävi juuri näin. Yhdenyön juttu muuttui vahingossa joksikin ihan muuksi. Tänä vuonna 10 vuotta parisuhdetta takana, olen edelleen rakastunut ja rakastan. Ja tyyppi keitti kahvit aamulla, silloin ja tänään.

Ei vaan Kay scarpetta.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on kauniit nimet, kukaan ei ole Kersti Rämä-Hourula.

Suomalaisissa kirjoissa on ihmeen vähän nen-päätteisiä sukunimiä!

Vierailija kirjoitti:

Nainen saa lopulta ihastuksensa. Kukaan ei jää yksineläjäksi, joka vielä vuosikymmenten päästä itkee kotona "kun Valdemar valitsi Cecilian eikä minua".

Juu ja kaikki muutkin ympärillä :D Apulaisetsivä ja murhakartanon tytär siinä sivussa yllättäen ilmoittavat kihlauksestaan, samoin se hämärä vierailija jota aluksi epäiltiin mutta paljastui syyttömäksi, pariutuu reippaan serkkutytön kanssa, joka aina uskoi hänen syyttömyyteensä. Ai niin, tätä ennen serkkutyttö oli kihloissa jonkun nahjuksen kanssa, joka hyvässä lykyssä hänkin saattaa löytää jonkun uuden. Myös päähenkilön kilpakosija löytää jonkun uuden kivan, jos ei ole niin paha tyyppi, että lopussa joutuu kuolemaan tai vankilaan.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoissa kukaan ei reagoi normaalisti keskustelun väärinkäsityksiin selittämällä asiaa vaan lamaantuu eikä ymmärrä tilannetta. Keskustelukumppani joko häipyy sekunnissa paikalta ilman, että toinen ehtii kissaa sanoa tai sitten tämä selittämätön lamaannus kestää tunteja. Monta lukua menee väärinymmärryksen vallassa ilman, että kukaan sanoo "ei se mennyt noin vaan näin" ja asia olisi ratkaistu.

Esim.

"Martta, sinä olet pettänyt minua!" Erkki huusi, "Tämä tekstiviesti todistaa sen!"

Martta ei saanut sanaa suustaan. Eihän hän ikinä voisi pettää raksta Erkkiään. Eihän hänellä edes ollut puhelinta. Martta tuijotti typertyneenä, kun Erkki pakkasi kaikki tavaransa, perui sähkösopimukset, leikkasi nurmikon ja tamppasi matot.

"Hyvästi, senkin lumppu!" Erkki sanoi seuraavana päivänä ovella paiskatessaan sen kiinni.

Martta puhkesi katkeraan itkuun. Kunpa Erkki vain olisi kuunnellut! Martta olisi voinut selittää, ettei puhelin ollut häneen vaan Miriamin, perheen siivoojan.

Ai että nauroin :D Näinhän se menee. Sun pitäisi kirjoittaa kirja...

Vanhoissa tyttökirjoissa ärsyttää se, kun lopulta kasvetaan aikuisiksi ja mennään naimisiin (just sen lapsuudenkaverin kanssa monien väärinkäsitysten jälkeen) ja saadaan lapsia, ne aina nimetään päähenkilön sukulaisten ja kaverien mukaan, jollei suoraan vanhempiensa tupliksi. Toisen vanhemman sukua ei tarvitse ottaa lainkaan huomioon. Esim. Anna-sarjan loppupuolella on jo niin monta sukupolvea Walteria, Jamesia (Jem), yms, ettei enää meinaa pysyä kärryillä! Tähän mennessä on sukuun tullut jo niin monta uutta vävyä ja miniää, että luulisi että joku olisi välillä halunnut ehdottaa jotain oman suvun nimeä...

Vierailija kirjoitti:

Henkilöiden ulkonäöstä tulee hienompi kuva, kun heillä on smaragdinvihreät silmät tai auringon raudoittamat hiukset...

Naispäähenkilö on aina luonnonkaunis, eikä hän joudu näkemään upean juhlatyylin eteen juurikaan vaivaa. Kirjassa hänen ulkonäöstään ei kuitenkaan tehdä numeroa, vaan kauneus ilmenee epäsuorasti esim. siten, että pojat tykkäävät hänestä.

Miltähän muuten näyttää, kun joku "kääntyy kannoillaan" ja "nakkelee niskojaan"?

Juu, ja "nipisti suunsa tiukaksi viivaksi" on kuultu niin moneen kertaan, että alkaa puuduttaa... Samoin ihmiset hokevat aika usein "Tiedän!"

Vierailija kirjoitti:

Kirjoissa kukaan ei reagoi normaalisti keskustelun väärinkäsityksiin selittämällä asiaa vaan lamaantuu eikä ymmärrä tilannetta. Keskustelukumppani joko häipyy sekunnissa paikalta ilman, että toinen ehtii kissaa sanoa tai sitten tämä selittämätön lamaannus kestää tunteja. Monta lukua menee väärinymmärryksen vallassa ilman, että kukaan sanoo "ei se mennyt noin vaan näin" ja asia olisi ratkaistu.

Esim.

"Martta, sinä olet pettänyt minua!" Erkki huusi, "Tämä tekstiviesti todistaa sen!"

Martta ei saanut sanaa suustaan. Eihän hän ikinä voisi pettää raksta Erkkiään. Eihän hänellä edes ollut puhelinta. Martta tuijotti typertyneenä, kun Erkki pakkasi kaikki tavaransa, perui sähkösopimukset, leikkasi nurmikon ja tamppasi matot.

"Hyvästi, senkin lumppu!" Erkki sanoi seuraavana päivänä ovella paiskatessaan sen kiinni.

Martta puhkesi katkeraan itkuun. Kunpa Erkki vain olisi kuunnellut! Martta olisi voinut selittää, ettei puhelin ollut häneen vaan Miriamin, perheen siivoojan.

Ja joskus: "En vastannut enää mitään. Mitäpä se olisi hyödyttänyt?" No raah, yrittäisit edes...!

Ihmiset törmäävät toisiinsa sattumalta.

Ihmiset joutuvat rikosten uhriksi ja alkavat selvittää asiaa itse. Oikeasti tehtäisiin rikosilmoitus.

Murhia tehdään pikkujuttujen takia.

Kukaan ei kadu eikä traumatisoidu.

Vierailija kirjoitti:

Nainen on yksityisetsivä. Hän harrastaa juoksua ja liikuntaa pysyäkseen kunnossa, mutta vetää välillä pullon viskiä tuosta vaan rentoutuakseen. Hän ei perusta vaatteista, ja vetääkin aina ainoan pukunsa ja ainoat korkkarinsa jalkaan vain kun hänen pitää mennä haastattelemaan jotain äveriästä ihmistä tai esiintyä roolissa. Muulloin hän huhkii menemään lenkkareissa ja farkuissa. Naapurissa asuu vihainen papparainen joka toimii vara-isänä naiselle.

Maria Kallio?

Vierailija kirjoitti:

Kirjoissa kukaan ei reagoi normaalisti keskustelun väärinkäsityksiin selittämällä asiaa vaan lamaantuu eikä ymmärrä tilannetta. Keskustelukumppani joko häipyy sekunnissa paikalta ilman, että toinen ehtii kissaa sanoa tai sitten tämä selittämätön lamaannus kestää tunteja. Monta lukua menee väärinymmärryksen vallassa ilman, että kukaan sanoo "ei se mennyt noin vaan näin" ja asia olisi ratkaistu.

Esim.

"Martta, sinä olet pettänyt minua!" Erkki huusi, "Tämä tekstiviesti todistaa sen!"

Martta ei saanut sanaa suustaan. Eihän hän ikinä voisi pettää raksta Erkkiään. Eihän hänellä edes ollut puhelinta. Martta tuijotti typertyneenä, kun Erkki pakkasi kaikki tavaransa, perui sähkösopimukset, leikkasi nurmikon ja tamppasi matot.

"Hyvästi, senkin lumppu!" Erkki sanoi seuraavana päivänä ovella paiskatessaan sen kiinni.

Martta puhkesi katkeraan itkuun. Kunpa Erkki vain olisi kuunnellut! Martta olisi voinut selittää, ettei puhelin ollut häneen vaan Miriamin, perheen siivoojan.

Juuri näin. Jatkoa voisi olla, jos Martta ei olisi puhjennut katkeraan itkuun, että Martan kurkkua kuristi ja kyyneleet polttelivat silmäluomien takana.

Onneksi Martta voi mennä ryhdistäydyttyään johonkin saaristotansseihin. Kenties hän sipaisee  auringonraidottamat hiuksensa huolettomalle poninhännälle.