Mitä kummallista kirjassa tapahtuu?-peukutusketju

Vierailija kirjoitti:

Henkilöiden ulkonäöstä tulee hienompi kuva, kun heillä on smaragdinvihreät silmät tai auringon raudoittamat hiukset...

Naispäähenkilö on aina luonnonkaunis, eikä hän joudu näkemään upean juhlatyylin eteen juurikaan vaivaa. Kirjassa hänen ulkonäöstään ei kuitenkaan tehdä numeroa, vaan kauneus ilmenee epäsuorasti esim. siten, että pojat tykkäävät hänestä.

Miltähän muuten näyttää, kun joku "kääntyy kannoillaan" ja "nakkelee niskojaan"?

Jostain syystä amerikkalaisissa kirjoissa naispäähenkilöllä pitää tosiaan olla vihreät silmät. Yleensä vielä "mantelinmuotoiset". Ja punaiset hiukset, jotka ovat suora seuraus hänen hurmaavan tulisesta temperamentistaan, jonka osaa kyllä hienostuneesti hillitä, mutta joka leimahtaa silloin tällöin esiin ajaen miehet hulluiksi ihastuksesta. Itse nainen on täysin tietämätön omasta viehätysvoimastaan ja keskittyy pohtimaan terävällä älyllään kiperiä rikoksia.

Vierailija kirjoitti:

Henkilöiden ulkonäöstä tulee hienompi kuva, kun heillä on smaragdinvihreät silmät tai auringon raudoittamat hiukset...

Naispäähenkilö on aina luonnonkaunis, eikä hän joudu näkemään upean juhlatyylin eteen juurikaan vaivaa. Kirjassa hänen ulkonäöstään ei kuitenkaan tehdä numeroa, vaan kauneus ilmenee epäsuorasti esim. siten, että pojat tykkäävät hänestä.

Miltähän muuten näyttää, kun joku "kääntyy kannoillaan" ja "nakkelee niskojaan"?

Tuli ihan mieleen teini-iässä lukemani Sweet valley high-kirjat. Aina kirjan alussa kuvattiin, kuinka kauniita siskot ovat: Jessica ja Elisabeth olivat kuin kaksi marjaa. Nokkelia, kauniita, kurvikkaita. Heillä on auringon raidoittamat vaaleat hiukset... jotenkin näin. Mutta tottakai täydellisiä. :D 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että monen vastanneen kannattaisi lukea muutakin kuin Harlekiini-romaaneita tai dekkareita. Kaunokirjallisuutta on maailmassa niin paljon ja niin monenlaista!

Okei!

Henry katselee, kuinka juuri tapaamansa kuvataiteilija työntää kynttilän pumpernikkeliinsä. Sitten hän kyllästyy, polttaa tupakan ja ajelee pyörällä pitkin Pariisin katuja illanviettoon. Anais on kutsunut kylään taiteilijaystäviään. Kummallista hän miettii, kylläpä viluttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoissa tuntuu olevan yliedustus nokkelista, samavalmiista ja kaunopuheisista ihmisistä. Kukaan ei töksäyttele mitään ja naseva vastakommentti löytyy aina.

Joskus tuntuu, että minäkertojan näkökulmasta kirjoitettu on kirja on liian fiksusti kirjoitettu ollakseen päähenkilön ajatuksia tai kerrontaa. Kirjailija on viisaampi tai sivistyneempi kuin henkilönsä, ja se paistaa läpi.

Kiinnostavaa. Vanha klisheehän on, että kirjailijan tulee olla vähintään yhtä älykäs, kuin päähenkilönsä. Älykkäämpää tai sivistyneempää henkilöä ja tämän mielenliikkeitä on mahdotonta kuvata, ellei siihen ole kapasiteettia. 

En ole törmännyt kirjaan, jonka kohdalla olisin ajatellut, että kirjailija yrittää tietoisesti tehdä (muuten normaaleista) hahmoistaan vähemmän älykkäitä. Mistä kirjasta tällainen tuli sinulle mieleen?

P.S. Mehän emme useinkaan osaa arvioida toisten ihmisten älykkyyttä, etenkään vieraampien. Minkä tahansa ikäinen tai näköinen ihminen voi olla älykäs. Joskus se jää vain ulkoisten asioiden, aseman tai vaikka ujouden taakse piiloon. Kirjoissa on nimenomaan hykerryttävää päästä kulissien taakse ja todeta, kuinka asiat poikkeavat yleisestä näkemyksestä kunkin henkilön kohdalla. Älykkyyttä ja sivistystä tässä kontekstissa on muuten käsitelty esimerkiksi Muriel Barberyn kirjassa Siilin eleganssi. 

Ajattelin lähinnä hiljattain lukemaani Tuomas Vimman Raksa-sarjaa, jossa päähenkilö on pienessä rakennusliikkeessä työnjohtajana, vapaa-aikanaan lähinnä juomista harrastava tyyppi. Minäkertoja viljelee viittauksia jatkuvalla syötöllä Gollywogeista, Henry Chinanskin ja Jay Gatsbyn kautta Hiiriin ja ihmisiin sekä Juppiteriin. Jotenkin noin laajalla skaalalla viljellyt viittaukset luo kuvan, että niitä on pohdiskeltu kirjoittamisen yhteydessä eivätkä ne tulisi luonnostaan päähenkilön kerronnassa esiin.

Voihan tietysti olla, että päähenkilö onkin kirjallisuudesta kiinnostunut sanaseppo, siihen vain ei oikeastaan viitata kirjassa muuten.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen puhuu omalla vuorollaan.

Tää oliskin hauska toteuttaa toisin, repliikit menis iloisesti päällekkäin.

Työpaikkakiusaaminen on aliedustettuna.

Onnettomasta ja lihavasta rumiluksesta tulee hoikka ja upea kaunotar josta johtuen muukin elämä muuttuu onneksi ja auvoksi.

Päähenkilö ei koskaan kuole, vaikka on usein kuoleman vaarassa vaan selviää niistä jollain nokkelalla tai taivalla tempulla.

Fantasia-roadmovie. Talsitaan tuhansia kilometrejä mantereen halki, tavataan monenlaista kummallista porukkaa, toiset hyviä ja toisia vastaan tapellaan, sitten kliimaksi johon ehkä liittyy jokin mahtava taikaesine, ja lopuksi sama matka takaisin ohitetaan olankohautuksella.

Kun pitkän kirjasarja viimeisessä osassa julman diktaattorin hirmuvalta on viimein kaadettu, vapautettu kansa puhaltaa yhteen hiileen ja rakentaa tilalle demokratian, jossa kaikilla on hyvä olla.

Paitsi jos sarja on niin suosittu että sille pitää kirjoittaa jatko-osa, vallan kaappaakin jokin vielä pahempi joukko, jota kumoamaan lähtevät samat sankarit tai heidän jälkeläisensä.

Joidenkin kirjailijoiden tapa viitata joihinkin filosofeihin tai antiikin tarustoihin sen kummemmin selittämättä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on kauniit nimet, kukaan ei ole Kersti Rämä-Hourula.

Jes, nyt löytyi täydellinen nimi mun seuraavan ikuisuusprojektin päähenkilölle!

Vierailija kirjoitti:

Tyttökirjoissa kirjan päähenkilö on aina se kauniimpi ja onnistuva, paras ystävä on se harmaampi peesailija.

Ei läheskään aina! Esim Anna ja Tiina-kirjat. Kummallakin kesti kauan päästä ystävättären ”varjosta” ns. Tähdeksi. Voi toki olla vain omaa tulkintaani...

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että monen vastanneen kannattaisi lukea muutakin kuin Harlekiini-romaaneita tai dekkareita. Kaunokirjallisuutta on maailmassa niin paljon ja niin monenlaista!

Tämä!!!!!!!

(Tosin Harlekiini-romaaneillekin on aikansa ja paikkansa ;) )

Järjestään kaikki historian merkkihenkilöt ovat leipätyönsä ohella puuhanneet monenlaisissa okkulttisissa salaliitoissa. Varsinkin amerikkalaiset.

Satoja tai tuhansia vuosia vanhat puusta, kivestä ja pronssista rakennetut kellokoneistomekanismit toimivat moitteetta.

Se miten erilaisia katseita ja ilmeitä kuvataan. Niitä olisi mahdoton näytellä samanlaisina elokuvaan.

Kirjan päähenkilö on patologi oikeastaan poliisiylilääkäri, fiksu, kaunis, älykäs, vaatimaton, vaikka johtaa patologian yksikköä, hänellä on eksoottinen italialainen nimi ja tausta. Kaksi päivää nukkumatta yötä päivää töissä oltuaan virkistyy töihin kun keittää pannullisen vahvaa kahvia ja vaivatta tekaisee italialais-tyylisen aamupalan, ja pohtii poliisi -työparinsa kanssa käsillä olevaa juttua.

Välillä illalla otetaan lasillinen kallista viskiä, ja vaikka mitkä hullut jahtaa päähenkilöä, hän haluaa ehdottomasti olla yön/yöt yksin kotona, hienossa talossaan. Ei kuuntele kenenkään varoituksia tai huoli apua.

Lopulta päähenkilö ratkaisee jutun, ollen koko suuren kaupungin poliisilaitosta ja FBI:a fiksumpi.

Vain silloin kun hänen miehensä ja siskontyttönsä ovat FBIn palveluksessa, hän kysyy neuvoa tai jutustelee asiasta FBIn, eli heidän kanssaan, poliisikaveriaan halveksuu, vaikka tarvitsee tätä kuitenkin, ja vaikka tämä on pelastanut päähenkilön monesta pulasta, mutta aina jokainen juttu ratkeaa päähenkilön ratkaisemana.

Vierailija kirjoitti:

Kirjan päähenkilö on patologi oikeastaan poliisiylilääkäri, fiksu, kaunis, älykäs, vaatimaton, vaikka johtaa patologian yksikköä, hänellä on eksoottinen italialainen nimi ja tausta. Kaksi päivää nukkumatta yötä päivää töissä oltuaan virkistyy töihin kun keittää pannullisen vahvaa kahvia ja vaivatta tekaisee italialais-tyylisen aamupalan, ja pohtii poliisi -työparinsa kanssa käsillä olevaa juttua.

Välillä illalla otetaan lasillinen kallista viskiä, ja vaikka mitkä hullut jahtaa päähenkilöä, hän haluaa ehdottomasti olla yön/yöt yksin kotona, hienossa talossaan. Ei kuuntele kenenkään varoituksia tai huoli apua.

Lopulta päähenkilö ratkaisee jutun, ollen koko suuren kaupungin poliisilaitosta ja FBI:a fiksumpi.

Vain silloin kun hänen miehensä ja siskontyttönsä ovat FBIn palveluksessa, hän kysyy neuvoa tai jutustelee asiasta FBIn, eli heidän kanssaan, poliisikaveriaan halveksuu, vaikka tarvitsee tätä kuitenkin, ja vaikka tämä on pelastanut päähenkilön monesta pulasta, mutta aina jokainen juttu ratkeaa päähenkilön ratkaisemana.

Vielä kummallisempaa on, että jokaisessa kirjasarjan osassa joku hänelle läheinen ihminen kuolee, ja se läheisten ihmisten piiri on pieni. Sitten yhdessä osassa piti jo yksi herättää henkiin, ja sen jälkeen en enää jaksanut näitä lukea.

Orpolapsi on kasvanut sijaiskodissa jatkuvan fyysisen ja henkisen väkivallan kohteena. Hänen kaikkia tekemisiään on haukuttu eikä kertaakaan kehuttu mistään. Lapsi on joutunut pukeutumaan rumiin ryysyihin, joten häntä on kiusattu koulussakin.

Kuitenkin hän on hyväitsetuntoinen, sosiaalisesti täysin normaali eikä hänellä ole mitään traumaoireita. Mitä nyt arpi otsassa välillä polttelee. Luottaa vieraisiin tuosta vain, jopa niihin jotka ovat muista outoja tai pelottavia.

Kukaan ei synnytä vammaisia lapsia.

Kotiruokakin on gourmet-tasoa.

Poliisit eivät ole homoja.

Sairaanhoitaja on aina kaunis ja erheetön.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on jännittävät ammatit ja työt, joissa sattuu ja tapahtuu. Kukaan ei tee tehtaassa tylsää liukuhihnatyötä kolmessa vuorossa.

True! Itse olen sairaanhoitaja ja kirjoissa on päässä kaunis hilkka ja yllä valkea puku vaikka tosielämässä laahustan vihreissä ylläni verta, räkää ym. eritteitä..