En pääse yli äitini kuolemasta

Minullakin äiti kuoli pari vuotta sitten, ainoa perheenjäseneni lapsuudenperheestä eikä omaa perhettä ole. Olen muutaman vuoden sinua vanhempi. Elämä ei ole vieläkään palannut ihan raiteilleen ja tuntuu tyhjältä, vaikka pahin suru onkin taittunut. 

Pelkään joutuvani saman tilanteen eteen. Äidilläni on pahalaatuinen syöpä, eikä vielä ole tietoa levinneisyydestä. Ei saisi surra etukäteen, mutta monta iltaa on mennyt parkuessa, kun ei tiedä tulevasta. Äiti on kuitenkin vasta vähän reilu 50v, ja maailman paras <3 onneksi ehdin sen vielä sanoa hänelle.

Hei ap, mä en ole vielä menettänyt vanhempiani mutta en yhtään kyllä ajattele että siinä olisi jotain luuseria että suree vanhempaansa! Mun ystävän äiti kuoli yli kolme vuotta sitten ja hän itkee sitä edelleen välillä ja mulla on vain tosi arvokas olo, että saan olla se, jolle hän voi itkeä. Ei tarvitsisi siis hävetä. Komppaan noita edellisiä, jotka suosittelivat terapeutille juttelemista, jos tuntuu että suru hallitsee liikaa elämää. Kannattaa valita oikea psykoterapeutti. Terapeutti ei ole laillistettu ammattinimike, kuka tahansa hörhö voi kutsua itseään terapeutiksi. Hyvää psykoterapeuttia voit etsiä esimerkiksi psykologiliiton sivuilta tai täältä: minduu.fi

Ehkä vähän oudolta kuulostaa sana "rakkain" äidistä puhuttaessa.

Oliko lapsuudenkodissasi muita perheenjäseniä, onko sinulla omaa perhettä?

Jos menettää ainoan läheisen, niin tottahan se on hirveää.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vähän oudolta kuulostaa sana "rakkain" äidistä puhuttaessa.

Oliko lapsuudenkodissasi muita perheenjäseniä, onko sinulla omaa perhettä?

Jos menettää ainoan läheisen, niin tottahan se on hirveää.

En oikein tajua. Mulla on monia ihmisiä jotka on rakkaimpia. Mun ainoa äiti on mun rakkain äiti, samoin isä on rakkain isä. Miesystävä on rakkain hänkin ja tietysti eri tavalla kuin vanhemmat.  Sisarukset ovat kaikki rakkaimpia ja parhaat ystävät myös. Jokainen on erilainen ja omalla tavallaan rakkain.

Surua ja menetystä käsitellään eri tavoin. Mitään häpeällistä siinä ei ole. Sinulla on lupa surra läheisesi menetystä: mitä läheisempi ja rakkaampi ihminen, sitä kauemmin toipuminen kestää.Toivottavasti haet ja saat apua, jos suru painaa liikaa sydäntäsi.Voimia ja halauksia sinulle!

Ei ihme että nykyään on nin paljon psyykkisiä sairauksia ja lääkkeitä syödään mittavia määriä jne, jos näin järkyttävän moni on sitä mieltä että ihmiselämään kuuluvassa tunteiden kirjossa olisi jotain väärää. Ap, ikävöi ja sure ihan rauhassa! On upeaa että sinulla on ollut noin ihana äiti. Kaipaus on rikkaus. Suru haalenee kyllä mutta ei sen tarvitse koskaan loppua. On ihan täysin tervettä kaivata poismennyttä rakasta, erityisesti niin tärkeää kuin äiti. Toki keskusteluapua voi hakea, jos sellaista kaipaa, mutta älä ikinä ajattele että sinussa olisi vikaa. Sinulla on sydän ja tunteet, se ei ole vika. 

Hei, sure äitiäsi älä kiellä sitä. Se on normaalia. Ja kun uskallat tehdä sen niin ajan myötä helpottaa kyllä

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vähän oudolta kuulostaa sana "rakkain" äidistä puhuttaessa.

Oliko lapsuudenkodissasi muita perheenjäseniä, onko sinulla omaa perhettä?

Jos menettää ainoan läheisen, niin tottahan se on hirveää.

Miksi olisi outoa pitää rakkaimpana ihmistä, jota ilman minua ei voisi olla olemassakaan ?

Suru on surtava, se on elämää sekin.

Muista kuitenkin, että jos äidiltäsi olisi kysytty, niin hän tuskin olisi halunnut sinun murtuvan suruusi ja menettävän sen vuoksi lopullisesti mielenterveyttäsi. 

Hän mitä todennäköisimmin haluaisi sinun elävän nyt omaa elämääsi. 

Itkeminen muuten helpotti itseänikin silloin kun olin samassa tilanteessa kuin sinä. Ajattele äitisi ääntä mielessäsi-sekin helpottaa.

Menetin äitini hyvin nuorena ja nyt jo aikuisena, 13 vuotta myöhemmin kaipaan häntä edelleen todella paljon. Suru ei enää käy mielessä päivittäin, mutta aika usein kun tapahtuu jotakin todella hienoa tai toisaalta myös todella vaikeaa, toivoisin että äiti olisi täällä kanssani iloitsemassa ja minua tukemassa. Tietyt juhlapyhät on myös pahoja esim joulu ja äitienpäivä, joka vuosi tulee niinä päivinä itkettyä paljon. Joskus itseäkin hävettää että mitä ihmettä minä vieläkin itken näin monen vuoden jälkeen mutta kyllä sen myös tiedostan ettei siiinä ole yhtään mitään pahaa. En usko että läheisen kuolemasta pääsee koskaan yli, se suru vain ajan kanssa vähenee niin ettei sitä mieti ihan joka päivä niin kipeästi.

Onko ap:lle vastoinkäymiset elämässä tuttuja? Tuon kirjoituksen perusteella ei tunnu olevan. Ymmärränähän minä että suurimmalle osalle ihmisistä vanhemmat  ovat kovin läheisiä ihmisiä, ja että heidän kuolemaansa surraan, mutta joku raja tässäkin täytyisi olla. Ei nyt ainakaan kannata keskittyä siihen ikävään ja suruun, vaan käsitellä asia ja pyrkiä jatkamaan elämäänsä. Ihmisiä kuolee joka päivä, ja joskus se osuu omienkin tuttavien kohdalle. Ei koko loppuelämäänsä voi pilata itkemällä kuolleiden perään.

Ja omatkin vanhempani ovat jo kuolleet, ja nuo kuolemat eivät tapahtuneet hiljaa ja rauhalisesti elämän ehtoopuolella, joten molempien osalta olen joutunut asiaa käsittelemään ns. kovemman kautta.

Et ole luuseri, mutta älä pilaa omaa (ja läheistesi?) elämää vatvomalla mennyttä.

Äitini kuoli 2v sitten, kun olin 25-vuotias.

Samoin kuin sinä, en ole päässyt kuolemasta millään yli. Äiti oli ainoa perheenjäseneni ja nyt olen täysin yksin. Olen vakavasti masentunut ja lisäksi bipo. Olen hoidon piirissä, mutta siitä ei mitään hyötyä. Nykyään minulla on päihde- ja alkoholiongelma, mutta käyn kuitenkin töissä satunnaisia sairaslomia lukuunottamatta. Elämä tuntuu toivottomalta ja toivon vaan pääseväni pois.

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli 2v sitten, kun olin 25-vuotias.

Samoin kuin sinä, en ole päässyt kuolemasta millään yli. Äiti oli ainoa perheenjäseneni ja nyt olen täysin yksin. Olen vakavasti masentunut ja lisäksi bipo. Olen hoidon piirissä, mutta siitä ei mitään hyötyä. Nykyään minulla on päihde- ja alkoholiongelma, mutta käyn kuitenkin töissä satunnaisia sairaslomia lukuunottamatta. Elämä tuntuu toivottomalta ja toivon vaan pääseväni pois.

Et voi sairastumisellesi mitään, joten älä ota tätä kritiikkinä. Tuli vain viestistäsi mieleen oma tilanteeni.

Olen löytänyt tsemppiä siitä, että äiti ei haluaisi elämäni levahtavan. Tiedostan, että elämänhallintani on nytkin jossain määrin kadoksissa, eikä näin olisi koskaan tapahtunut äidin eläessä. Minulla petti fyysinen terveys ja jaksaminen (mieli ja fysiikka), mutta mielestäni säästyin masennukselta, vaikka jotkut lääkärit sitäkin ehdottivat. 

Mun iskän kuolemasta tulee kohta vuosi. Epäilemättä pahemmaksi asian käsittelyn tekee se, että hän kuoli traagisella tavalla. Pyörii päässä erityisesti ajatus siitä, kuinka on saattanut kärsiä viime hetkinä. Aivan kamalaa on ollut minullakin, meni monta kuukautta ennen kuin kykeni ajattelemaan jotain muutakin. Isänpäivä oli paha paikka. Luulin että selviäisin siitä levollisesti, mutta yhtäkkiä sain aivan järkyttävän itkukohtauksen kun kuuntelin radiota jossa jauhettiin tästä merkkipäivästä.

Puoli vuotta on mennyt kuin sumussa. Välillä olen itkemättä ja sitten kyynelhanat aukeaa ..Äiti kuoli niin yllättäin sydänkohtaukseen. 

En myöslkään ole päässyt yli , ja siitä on 10 vuotta3

Itsellä oli vaikeaa, kun äidin kuolemaa ei 'saanut' surra silloin. Tai siis äidistä ei saanut puhua osalle sisaruksista, se oli heti muka surussa vellomista.

Outoja riitojakin tuli siitä, minkä verran saan silloin lapsuuskodissa veljellä käydä. Toiset toppuutteli, ei veli koskaan. Kai kateutta siitä, miten läheisiä oltiin...

Suruja on niin erilaisia

Itke niin kauan kuin itkettää äläkä liitä siihen mitään häpeää. Keho parantaa itseään fysiologisesti itkemällä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme että nykyään on nin paljon psyykkisiä sairauksia ja lääkkeitä syödään mittavia määriä jne, jos näin järkyttävän moni on sitä mieltä että ihmiselämään kuuluvassa tunteiden kirjossa olisi jotain väärää. Ap, ikävöi ja sure ihan rauhassa! On upeaa että sinulla on ollut noin ihana äiti. Kaipaus on rikkaus. Suru haalenee kyllä mutta ei sen tarvitse koskaan loppua. On ihan täysin tervettä kaivata poismennyttä rakasta, erityisesti niin tärkeää kuin äiti. Toki keskusteluapua voi hakea, jos sellaista kaipaa, mutta älä ikinä ajattele että sinussa olisi vikaa. Sinulla on sydän ja tunteet, se ei ole vika. 

Kyllähän se on tosiasias, että jos nyyhkii liikaa, niin mies saattaa jättää, jne. Ei ole mikään ihme, että negatiivisia tunteita pyritään peittämään, kun suhteet eivät ole sitoutuneita vaan hyväksikäyttäviä, jossa on pakko esittää ja antaa koko ajan, tai tulee hylätyksi

Tällaisessa tapauksessa kannattaa kyllä tehdä niin että ei muuta teekään kuin itkee, että pääsee eroon hyväksikäyttäjästä ja saa elämäänsä tilaa oikeille ihmisille, siis niille joilla on humanistisia funktioita, kuten empatia. Jopa koira on humaanimpi kuin esim. iso osa miehistä