-90 syntyneet, mikä elämäntilanne teillä?

Pitkäaikaistyötön, mt-ongelmia, sinkku, lapseton, asun vuokralla kahden kissan kanssa.

Ei mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai unelmia, kumppanin jos löytäis vielä joskus niin olis kiva. Elän silleen päivä kerrallaan, tätä hetkeä, niin pärjään.

aloittanut parissa opiskelupaikassa. nyt pari vuotta ollut tauolla masennuksen yms ongelmien kanssa. opiskelen arvostetussa yliopistossa varmaa alaa mutta intohimo on luovalla alalla. sen takia olen kamppaillut näiden masennusten takia.. kun tuntuu että olen menossa suuntaan, johon en halua. umpikujien jälkeen uskon että tämä vuosi on mun tulevaisuuden kannalta ratkaiseva, päädyn joko sinne minne haluaisinkin tai sitten hyväksyn realiteetit ja jatkan tutkinnon loppuun.

Naimisissa, ei hankita lapsia

Hyväpalkkaiset työt molemmilla. Mukavaa elämää elellään :)

Vierailija kirjoitti:

bluemama kirjoitti:

Vastaan poikani puolesta: oli rankasti koulukiusattu, siitä seurauksena syrjäytyminen koulussa, masennus, huono koulumenestys, ei koulutusta lukion jälkeen. Älykäs, intellektuelli kaveri ajettiin sivuraiteelle, koska näytti erilaiselta kuin muut ja tuli erilaisesta perheestä kuin muut luokassa.

Edelleen hän on  drop out ja  elää tuilla.

Kalliiksi tuli yhteiskunnalle ylisuuren (30 oppilasta) ekaluokan perustaminen lähikoulussamme vuonna 97:  Silloin koulutoimessa harkittiin, kaksi vai yksi luokkaa. Varmasti poikani elättäminen tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin  että olisi perustettu kaksi luokkaa ja palkattu toinen opettaja. Tämän ylisuuren luokan ope jäikin burn out -lomalle muutaman kuukauden jälkeen, jolloin kiusaaminen kokemattoman sijaisen käsissä vasta oikein riehaantui. Se tuhosi tämän yksilön mahdollisuudet opiskella ja siten rakentaa elämäänsä.

Viranhaltijoiden ja luottamusmiesten ratkaisut tarkoittavat aina jotain ihan ruohonjuuritasollakin. He eivät yleensä saa kuulla siitä inhimillisestä kärsimyksestä, jota heidän virheelliset ratkaisunsa tuottavat.

 

Hyvin vieritetty yhteiskunnan syyksi se että epäonnistuit kasvatuksessa ja poikasi on luuseri.

Ne luokan 29 muuta oppilasta eivät ryhtyneet pummeiksi, mitäs siihen sanot.

Kyllä se viittaa enemmän siihen että vikaa täytyy etsiä itsestä jos ne muut oppilaat pärjäsivät ihan ok mutta omasta pojasta tuli pudokas koska kiusaaminen yhyy.

Amk-tutkinto, vakityö molemmilla avopuolison kanssa. Uusi aso-rivari, säästetään tässä asuessa omaan. Nyt ostettiin omaa varasto/toimitilaa. Häät ja lapset suunnitteilla 5 vuoden kuluessa. 

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikaistyötön, mt-ongelmia, sinkku, lapseton, asun vuokralla kahden kissan kanssa.

Ei mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai unelmia, kumppanin jos löytäis vielä joskus niin olis kiva. Elän silleen päivä kerrallaan, tätä hetkeä, niin pärjään.

Eli klassinen hullu kissanainen. Nice.

Olisi mielenkiintoista tietää myös vastanneiden asuinkunnat.

Itselläni on toinen tutkinto kesken ja saanen paperit ulos loppuvuodesta. Minulla ei ole vakityötä, mutta olen tehnyt oman alan työtehtäviäni kesäisin. Pidän peukut pystyssä, että valmistumisen jälkeen työpaikka löytyisi. Asun yhdessä avopuolisoni kanssa hänen omistamassaan kerrostaloasunnossa. Emme ole naimisissa eikä meillä ole lapsia. Lapsista on haaveiltu, mutta ehkäisyn pois jättäminen lienee ajankohtaista vasta loppuvuonna tai ensi vuoden aikana.

Yleisesti ottaen suurin osa ystävistäni on korkeakoulutettuja pääkaupunkiseutulaisia. Omasta kaveripiiristä on osa alkanut kihlautumaan vasta ihan lähiaikoina ja yksiäkään häitä ei ole vielä juhlittu. Vain yhdellä meistä on lapsia, mutta se on aina tiedetty että hän on halunnut ison perheen nuorena. Suurin osa meistä on valmistunut lähiaikoina (sanotaanko, että keskimäärisesti noin pari vuotta sitten). Vain muutamalla meistä on vakityö ja muut tekevät määräaikaisuuksia ja sijaisuuksia. Meitä (, koska mieheni on vanhempi ja ollut pidempään työelämässä) lukuunottamatta ja erästä toista pariskuntaa, joilla on asumisoikeuskoti, niin kaikki asuvat kaksioissa vuokralla. Oman asunnon ostaminen on useilla haaveissa, mutta toteutunee vasta lähivuosina. Myöskään lapsia ei ole tosiaan muilla kuin tuolla yhdellä pariskunnalla, mutta uskoisin useamman pariskunnan haaveilevan jälkikasvusta lähitulevaisuudessa.

Mutta ilmeisesti ihminen on jotenkin niin omassa kuplassaan elävä. Ihmetyttää ihan lukea, kuinka lähes kaikki vastanneet täällä ovat korkeasti koulutettuja, onnellisesti naimisisissa ja teillä on kaikilla kaksi lasta, koira ja omakotitalo. Huuuh.

Töissä, seurustelen, keväällä pääsykokeet kauppakorkeaan, Aspille ja osakesalkkuun olen kasannut palkkatöistäni pienen, 100 000€ pesämunan että uskallan lähteä nyt opiskelemaan. Ihan tyytyväinen olen, toki aina paremminkin voisi mennä.

Kihloissa, omistusasunto miehen kanssa, koira & vakituinen työ. 

Olipa tavallaan lohdullista lukea tätä ketjua :) Olen kuvitellut olevani joku poikkeustapaus, väliinputoaja ja luuseri, kun 27-vuotiaana ei ole vielä omistuskämppää, autoa eikä lapsia.

Teen osa-aikaista pätkää kaupan alalla, tällä hetkellä olen vakkarina mutta tosi pienellä viikkotuntimäärällä, vuokrafirman kautta teen lisätöitä. Asun kerrostalokaksiossa vuokralla, kaksi kissaa ja pari vuotta vanhempi avomies. Mulla ei ole lukion jälkeistä koulutusta, paljon kesken jääneitä opiskeluyrityksiä kyllä, kiitos mt-ongelmien. Miehellä on korkeakoulututkinto, mutta hän ei tee oman alansa töitä.

Nyt mt-ongelmista toivuttuani olisi tarkoitus lähteä opiskelemaan. Haluaisimme myös perustaa perheen tässä muutaman vuoden sisällä, ja jotenkin tuntuu että sitä varten pitäisi olla puitteet kunnossa, typerää ehkä... Parisuhde on onneksi tosi hyvä. Naimisiin sitten joskus.

45334126 kirjoitti:

-91 mutta vastaan silti. Ei kovin häävi. Ylempi korkeakoulututkinto, määräaikaisia ärsyttäviä silpputöitä koulutukseen nähden surkealla palkalla. Rähjäinen omistusasunto, avomies ja kissa. Lapsia en näillä geeneillä halua. Masentaa muun muassa ruma ulkonäkö ja vakituisten töiden puute, itsemurha mielessä päivittäin...

Ulkonäköön voi vaikuttaa jonkin verran. Loppupeleissä sillä ei ole väliä, kunhan pysyy suhteellisen siistinä ja hoitaa terveyttään.

Vakityötä tulee jos hyvin käy. Keskity mieluummin työelämän parantamiseen kuin itsetuhoajatuksiin. Omistusasunto on ihan hieno juttu, vaikka olisikin vähän kämäisempi.

Minäkin pääsin sellaiseen vasta 40- vuotiaana, velkaa tosin on vielä 14,5 vuotta maksettavana. Korkeakoulutus on hieno saavutus!

Leuka pystyyn, olet nuori ihminen! T. Ikäisesi naisen äiti, joka on itsekin vielä nuori ja monessa asiassa puolitiessä.

Vierailija kirjoitti:

Olipa tavallaan lohdullista lukea tätä ketjua :) Olen kuvitellut olevani joku poikkeustapaus, väliinputoaja ja luuseri, kun 27-vuotiaana ei ole vielä omistuskämppää, autoa eikä lapsia.

Teen osa-aikaista pätkää kaupan alalla, tällä hetkellä olen vakkarina mutta tosi pienellä viikkotuntimäärällä, vuokrafirman kautta teen lisätöitä. Asun kerrostalokaksiossa vuokralla, kaksi kissaa ja pari vuotta vanhempi avomies. Mulla ei ole lukion jälkeistä koulutusta, paljon kesken jääneitä opiskeluyrityksiä kyllä, kiitos mt-ongelmien. Miehellä on korkeakoulututkinto, mutta hän ei tee oman alansa töitä.

Nyt mt-ongelmista toivuttuani olisi tarkoitus lähteä opiskelemaan. Haluaisimme myös perustaa perheen tässä muutaman vuoden sisällä, ja jotenkin tuntuu että sitä varten pitäisi olla puitteet kunnossa, typerää ehkä... Parisuhde on onneksi tosi hyvä. Naimisiin sitten joskus.

Vaikuttaa ihan hyvältä elämän perustalta. Go for it!! Onnea opiskeluihin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

bluemama kirjoitti:

Vastaan poikani puolesta: oli rankasti koulukiusattu, siitä seurauksena syrjäytyminen koulussa, masennus, huono koulumenestys, ei koulutusta lukion jälkeen. Älykäs, intellektuelli kaveri ajettiin sivuraiteelle, koska näytti erilaiselta kuin muut ja tuli erilaisesta perheestä kuin muut luokassa.

Edelleen hän on  drop out ja  elää tuilla.

Kalliiksi tuli yhteiskunnalle ylisuuren (30 oppilasta) ekaluokan perustaminen lähikoulussamme vuonna 97:  Silloin koulutoimessa harkittiin, kaksi vai yksi luokkaa. Varmasti poikani elättäminen tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin  että olisi perustettu kaksi luokkaa ja palkattu toinen opettaja. Tämän ylisuuren luokan ope jäikin burn out -lomalle muutaman kuukauden jälkeen, jolloin kiusaaminen kokemattoman sijaisen käsissä vasta oikein riehaantui. Se tuhosi tämän yksilön mahdollisuudet opiskella ja siten rakentaa elämäänsä.

Viranhaltijoiden ja luottamusmiesten ratkaisut tarkoittavat aina jotain ihan ruohonjuuritasollakin. He eivät yleensä saa kuulla siitä inhimillisestä kärsimyksestä, jota heidän virheelliset ratkaisunsa tuottavat.

 

Hyvin vieritetty yhteiskunnan syyksi se että epäonnistuit kasvatuksessa ja poikasi on luuseri.

Ne luokan 29 muuta oppilasta eivät ryhtyneet pummeiksi, mitäs siihen sanot.

Kyllä se viittaa enemmän siihen että vikaa täytyy etsiä itsestä jos ne muut oppilaat pärjäsivät ihan ok mutta omasta pojasta tuli pudokas koska kiusaaminen yhyy.

Idiootti.

Sinkku, korkeakoulutus, hyvänpalkkainen vakiduuni ja osakkuus firmassa, asun vuokralla. Kaverit ja matkustelu vie valtaosan vapaa-ajasta  ja rahasta. En voisi olla onnellisempi!

Itse olen melko huonossa tilanteessa. Ei töitä, ei opiskelupaikkaa. Ei myöskään ystäviä jostain parisuhteesta puhumattakaan. Rahatilanne heikko. Itselläkin varmaan se lähti jo sieltä yläkoulussa ja vaikka en tahdo "vierittää" syytä muille niin minullakin pitkä kiusaamistausta ja yksinäinen olen ollut yläkoulussa tähän päivään asti. Opiskelemaan pyrin taas ja pelottaa se pääsykokeista luopuminen, kun silloin tämä hakutilanteeni ei ainakaan parane. Ihmisiä kaipaan elämääni ja joitakin sellaisia on ollut, mutta jääneet vain sen hetken työkavereiksi yms. Toisaalta en enää oikein edes "osaa" olla ihmisten kanssa luontevasti, kun olen aina tottunut olemaan yksin ja niinpä vaatisin aika pitkän ajan tutustumiseen. Tietysti tämä kiusaaminen ja yksinäisyys on vain yksi asia ja olen itsekin aika ujo, mutta silti pidän kiusaamista asiana joka vei minut "huonoon" suuntaan. Viime vuodet ovatkin menneet lähinnä toipumiseen ja itsetunnon keräilyyn. Jos kaikki olisi hyvin niin minulla olisi ystäviä, ehkä poikaystäväkin, itsetunto olisi hyvä ja rahatilannekin vähän parempi. Silloin olisin mitä onnellisin ihminen. Nyt asiat eivät ole niin huonosti kuin vuosia sitten mutta silti tilanne ei ole mikään hyvä, eikä ole ollut sitä enää 10 vuoteen.  Ettei tämä nyt ihan  valitukseksi menisi niin yritän silti parantaa elämääni, mutta pelottaa varsinkin tuo ystävien saaminen, ettei aina tarvitsisi olla yksin ja saisi edes jonkun ihmisen jolle oikeasti merkitsee jotain, eikä ole vaan joku varavarakaveri jonka voi vaihtaa parempaan. Tuntuu myös, että on jäljessä kaikista ja muut ovat jo ehtineet tehdä mitä vaan. Menneet naimisiin, saaneet lapsia, valmistuneet yliopistosta, muuttaneet ulkomaille jne. Parempi ettei edes ajattele näitä, kun tulee heti lannistunut ole. Terveisin 25 v nainen.

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikaistyötön, mt-ongelmia, sinkku, lapseton, asun vuokralla kahden kissan kanssa.

Ei mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai unelmia, kumppanin jos löytäis vielä joskus niin olis kiva. Elän silleen päivä kerrallaan, tätä hetkeä, niin pärjään.

Kyllä se sinunkin tulevaisuutesi järkkääntyy, aika kuluu ja asiat edistyvät. Toivottavasti löydät jotain mielekästä suuntaa antavaa. Vaikka jonkin järjestön tai klubitalon kautta.

Vierailija kirjoitti:

aloittanut parissa opiskelupaikassa. nyt pari vuotta ollut tauolla masennuksen yms ongelmien kanssa. opiskelen arvostetussa yliopistossa varmaa alaa mutta intohimo on luovalla alalla. sen takia olen kamppaillut näiden masennusten takia.. kun tuntuu että olen menossa suuntaan, johon en halua. umpikujien jälkeen uskon että tämä vuosi on mun tulevaisuuden kannalta ratkaiseva, päädyn joko sinne minne haluaisinkin tai sitten hyväksyn realiteetit ja jatkan tutkinnon loppuun.

Tutkinto valmiiksi ja sitten sinne minne oikeasti haluat. Sivussa vaikka osa-aikatöitä.

-92, sinkku (harmi vaan ei ole tullut hyvää vastaan. Vielä! :) 

Lääkistä neljäs vuosi menossa, ensi kesänä pääsee jo jokseenkin oikeisiin töihin.

Lapsia ei suunnitteilla vuosiin, jos ikinä.

Opiskelen ammattikorkeassa ensimmäistä vuotta ja viimein alaa, joka kiinnostaa. Monta on tullut kokeiltua.

Olen avoliitossa, lapsia tai häitä ei ole tulossa. Mies on myös opiskelija, joten köyhiä ollaan, mutta onnellisia yhdessä. On ollut aiemmin tosi huonoja suhteita.

Kaikki säästöt menee matkustamiseen. Tästä vuodesta n. 2 kk olisi tarkoitus viettää muualla kuin Suomessa.

En koe olevani kovinkaan aikuinen ja elämä tuntuu tosi epävarmalta. Heikko itsetunto js paineet siitä, miten pitäisi elää, on vaikuttaunut elämääni niin, että nyt vasta olen alkanut toteuttaa omaa juttuani ja elää omaa elämääni.

On ahdistusta ja paniikkihäiriö, mutta kaiken kaikkiaan pärjäilen kivasti. Biletysvuodet on ohi ja siitä olen iloinen.

Vierailija kirjoitti:

Itse naimisissa ja kaksi lasta, vakkarityö löytyy molemmilta minulta ja mieheltä, elämä on ihan perushyvää. Aloin vaan miettiä kun tuli kommenttia tuossa joku aika sitten, että kamalan nuorena on tässä tilanteessa. En ihan ymmärrä missä tilanteessa tässä vajaa 30-vuotiaana sitten "pitäisi" olla?

Sori, nyt ei jaksanut lukea 10 sivua eli kai tämä jo on mainittukin täällä, mutta aika moni ei ehdi saamaan tuohon ikään mennessä korkeakoulututkintoa, puolisoa, yhteiseloa puolison kanssa, häitä, useampia lapsia, työpaikkaa ja lisäksi vakipaikkaa. Onhan siinä tosi monta askelta. Toki voi olla, että korkeakoulututkintoa ei ole, mutta moni sen haluaa ja/tai sitten panostaa joka tapauksessa aikuisiällä opiskeluun enemmän kuin pari vuotta.