-90 syntyneet, mikä elämäntilanne teillä?

Valmistunut, hyväpalkkainen vakkarityö, naimisiin tänä vuonna, asuntolainaa yhdessä miehen kanssa yli 300 000.

Lukutaito ainakin näköjään katoavaa kansanperinnettä, jos kysytään 1990 vuonna syntyneiden eli 28-vuotiaiden elämäntilannetta, niin miksi sinä -96 syntynyt 22-vuotias vastaat tänne?

Sinkku, töissä ollut muutaman vuoden briteissä. Sterilisaatiota odotellessa. Elämä ollut kivaa kun on tehnyt siitä kivaa. 

M27 

"Haista-paska"-duuni osa-aikaisena vakkarina. Toinen osa-aikaisuustyö omalta alalta, jossa hoidan ns. urakkahommia sitä mukaa, kun töitä tulee. Minulla ja avopuolisollani on kaunis vuokrakämppä hyvällä sijainnilla. Puolisolla AMK opinnot takana ja sen kautta vakkariduuni suht ok palkkaiselta alalta. Itsellä takana lukion lisäksi amis alalta, jolle en taidakkaan haluta jäädä. Haaveilen amk opinnoista, mutta jos en taaskaan pääse sisään, revin hiukseni irti ja jatkan paskahommissa.

T. N25

Monella näyttää olevan elämä hanskassa, kun taas itsellä tuntuu ihan päinvastaiselta. Lama jätti ainakin minuun jälkeni. Vanhempien työttömyys ja alkoholismi ja jatkuva köyhyys ja epävarmuus lapsuudessa. Joo, olen oppinut myös siitä paljon, enkä hassaile rahojani turhaan ja kierrätän, tuunaan, teen itse ja kirppistelen kaiken minkä pystyn. Mutta elämässä on myös läsnä aina sellainen "katastrofin pelko", eli että huonosti menee kuitenkin.

Olen parisuhteessa, se on ehkä ainut asia elämässä mikä on hyvin. Pari koulutusta takana aloille jotka ei työllistä. Pieniä työllisyyspätkiä takana, ja yksi pitempi, jossa sitten paloin loppuun ja masennuin. Nyt pitkällä sairaslomalla, enkä tiedä milloin, tai olenko koskaan työkykyinen. Elämä näyttää synkältä. Lapsia ei kannata tällaiseen tilanteeseen hankkia, se olisi vaan itsekästä. Ensinnäkin kun on oletettavasti pitkään työttömänä, lisäksi mieleni reistaa ja viimeiseksi mies ei hoida kanssani arkea yhtäläisesti. Jatkuvasti ponnistelen, että saisin asioita parempaan suuntaan, mutta tuntuu että taakka on niin valtava ja perustavanlaatuinen. Nuorempana olin paljon optimistisempi tulevaisuuden suhteen...

Oon 94 syntynyt, mutta vastaan silti.

Lukion jälkeen yksi perustutkinto opiskeltu ammattikoulussa. Nyt oon yliopistossa vaihtamassa alaa, kun totesin toisena vuotenani, että ihan perseestä enkä halua opiskella jatkotutkintoa samalta alalta, vaikka se olisi varmasti työllistänyt. Opintojen ohella teen tämän nyt opiskelemani alan töitä sen minkä suinkin ehdin. Käyn luennoilla ja sen jälkeen töissä joka arkipäivä kello 17-01 ja viikonloput kouluhommia kotona.

Olen sinkku. Poikaystävä halusi erota, koska olen "työnarkomaani". Itse tosin en ajattele niin, sillä hyvin sujuvat opinnot ja työ on aika hektinen kombo ja vaatii sitä työtä ja vapaa-aikaa jää tosi vähän.

Onnellisesti naimisissa, ihan ok työpaikka, rempattava omakotitalo, ei lapsia. Eli elo on tällähetkellä ihan mallillaan :)

Syntynyt -90: Naimisissa ja yksi 7kk vauva. Valmistuin vuonna 2015 ja pääsin suoraan harjoittelun kautta oman alan töihin. Olen vakituisessa työsuhteessa (tosin äitiyslomalla syksyyn asti). Miehellä määräaikaisia työsuhteita.

Vuokralla asustellaan kerrostalossa, mutta suunnitelmissa ensiasunnon osto. Näytöissä ollaan ahkerasti käyty. ASP-tilillä on säästettynä tarvittava summa, mutta oikeeta asuntoa ei oo vielä löytynyt.

Tällä hetkellä työtön, 2-vuotta seurustellut, asun vuokralla ja ei ole lapsia eikä varmaan koskaan tulekaan.

Olin 3-vuotta yksinyrittäjänä unelmieni alalla, mutta yrittäjyys Suomessa on aika rankkaa niin lopetin. Nyt etsin aktiivisesti töitä ja samalla pohdin kuinka sitä oppii olemaan toisen 'renkinä'.

Elämä ei ehkä ole ihan sitä, mitä kuvittelin teininä melkein 30-vuotiaan elämän olevan. Mutta näillä mennään.

N/27

Työttömänä, kuudet opinnot keskeytetty. Dyykkaan ja varastan enimmät ruoat. Sinkku.

N27

Olen syntynyt vuosikymmenen alkupuolella ja oma elämäntilanteeni kuulostaa paperilla melko surulliselta; olen hiukan masentunut, eroamassa (soudan ja huopaan) 5 vuotta kestäneestä avoliitosta, teen osa-aikatöitä palvelualalla ja opinnot etenevät miten kuten haastavasta elämäntilanteestani johtuen.

Toisaalta olen monella tapaa hyvin onnekas, sillä olen hiljalleen selviytymässä vaikean lapsuuteni aiheuttamasta posttraumaattisesta oireilusta. Opiskelen vihdoin erinomaisesti työllistävää unelma-alaani yliopistolla ja menestyn kiitettävästi opinnoissani (hitaasti, mutta varmasti!). Osa-aikatöissäni olen noussut ihan mukavaan asemaan ja saan paljon positiivista palautetta. Asun tällä hetkellä parhaan ystäväni kanssa - kotona on todella turvallinen ja hauska tunnelma. Ystävyyssuhteeni kukoistavat, ja olen hyvin läheinen pikkusiskoni kanssa. Minulla on innostavia harrastuksia, ja tykkään käydä konserteissa, teatterissa, taidenäyttelyissä sekä matkustella. Rahatilannekin on opiskelijaksi yllättävän vakaa. Tapailen säännöllisesti exääni, joka tahtoo kovasti korjata suhdettamme. 

Vaikka näin lähemmäs kolmikymppisenä perinteiset virstanpylväät kuten "ammatti", avioliitto, omistusasunto, lapset ja lemmikit puuttuvat, elän kuitenkin pääosin hyvin mukavaa ja moniulotteista elämää, jota arvostan erityisesti lapsuuden ja nuoruuden hajaannuksen ja ahdistuksen jälkeen.

Yliopistosta sain paperit ulos vuoden 2014 lopulla ja sitä ennen tuli oltua jo töissä täyspäiväisesti, nyt samassa työpaikassa reilu kolme vuotta. Yksi lapsi, asuntovelkaisena tullut oltua viimeiset 2,5 vuotta. Perushyvää elämää omine ylä- ja alamäkineen.

Vastaan poikani puolesta: oli rankasti koulukiusattu, siitä seurauksena syrjäytyminen koulussa, masennus, huono koulumenestys, ei koulutusta lukion jälkeen. Älykäs, intellektuelli kaveri ajettiin sivuraiteelle, koska näytti erilaiselta kuin muut ja tuli erilaisesta perheestä kuin muut luokassa.

Edelleen hän on  drop out ja  elää tuilla.

Kalliiksi tuli yhteiskunnalle ylisuuren (30 oppilasta) ekaluokan perustaminen lähikoulussamme vuonna 97:  Silloin koulutoimessa harkittiin, kaksi vai yksi luokkaa. Varmasti poikani elättäminen tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin  että olisi perustettu kaksi luokkaa ja palkattu toinen opettaja. Tämän ylisuuren luokan ope jäikin burn out -lomalle muutaman kuukauden jälkeen, jolloin kiusaaminen kokemattoman sijaisen käsissä vasta oikein riehaantui. Se tuhosi tämän yksilön mahdollisuudet opiskella ja siten rakentaa elämäänsä.

Viranhaltijoiden ja luottamusmiesten ratkaisut tarkoittavat aina jotain ihan ruohonjuuritasollakin. He eivät yleensä saa kuulla siitä inhimillisestä kärsimyksestä, jota heidän virheelliset ratkaisunsa tuottavat.

Olen syntynyt -89, mutta vastaan silti. Olen naimisissa, ei lapsia. Valmistumassa toiseen amk-tutkintoon, saman ikäinen mieheni on viittä vaille valmis maisteri ja ollut jo useamman vuoden työelämässä. Ostimme juuri asunnon, joten velkaa on paljon sillä molemmilla on myös isot opintolainat. Suunnitelmissa alkaa pian yrittämään ensimmäistä lasta.

Kirjoitan gradua (enemmän tai vähemmän aktiivisesti) ja pyrin tämän vuoden aikana valmistumaan. Teen opintojen ohessa opettajan hommia siellä täällä. Asun mieheni kanssa vuokralla ja elämä on itse asiassa ihan mukavaa, vaikka rahatilanne onkin usein tiukka, kun kummatkin ollaan kuitenkin opiskelijoita ja vain osa-aikatöissä. Voin henkisesti paremmin kuin koskaan.

Olen asunut kohta vuosikymmenen ulkomailla eri puolilta Eurooppaa, Suomeen ei ikävä. Olen opiskellut useampaa alaa yliopistossa, mutta mikään ei tunnu omalta ja opinnot junnaavat paikallaan. Minua ei kiinnosta perinteinen vakityö ja ura, olen tuuliviiri ja todella spontaani ihminen, joka saattaa viikossa päättää ja järjestää muuton toiseen maahan. Tällä hetkellä olen työtön ja odotan ensimmäistä lastani. Lapsen isä on pitkäaikainen kumppanini ja rakkaus kukoistaa. Minulla on omistusasunto etelä-Euroopassa, jota vuokraan eteenpäin ja elelen vuokratuloilla mukavasti. Tulevaisuuden tavoitteena on saada tavalla tai toisella saada tutkinto loppuun. Haluaisin työllistää itseni yrittäjänä, tehdä töitä vain osa-aikaisesti ja asua jossain ainaisen kesän maassa. Elämästäni puuttuvat myös hyvät ystävät liikkuvaisen elämäntyylin vuoksi. Tapaan kyllä paljon ihmisiä, mutta kaveruus harvoin syventyy ystävyydeksi ja tunnen usein olevani yksinäinen.

Korkeakoulututkinto suoritettuna, vakituinen työpaikka, vakaat tulot, omistusasunto sekä lapseton avoliitto. Avopuolison kanssa hyvä taloudellinen tilanne ja matkustetaan paljon.

Valmistuin vuonna yliopistosta 2015. Asun vuokralla poikaystävän kanssa, teen pätkätöitä ja unelmoin vakituisesta paikasta. Koira löytyy ja ASP-tilillä on hyvä summa odottamassa, että edes toinen meistä saisi vakipaikan, jotta tietäisimme edes, missä päin Suomea tulemme asumaan. Samanikäinen poikaystäväni valmistuu piakkoin ja etsii nyt töitä. Työ- ja raha-asiat stressaavat molempia. 

Olen -90. Valmistuin amk:sta 2015, nyt vakkariduunissa ohjelmistoyrityksessä. Asun vuokralla. Melko myrskyisä parisuhde joka on kestänyt 1,5v, mies vielä köyhä opiskelija. Muutettiin juuri avoliittoon. Olen vähän masentunut ja tuntuu että elämäni junnaa paikallaan, vaikka oikeastaan nyt kaikki on ihan hyvin. Tuntuu, että jään paitsi kaikesta mitä normaalit itseni ikäiset tekevät, matkustelevat puolisoidensa kanssa ja hankkivat perheitä. Haluaisin pikku hiljaa vakiintua ja rakentaa elämää eteenpäin mutta ei siitä oikein tule mitään kun mies on vielä opiskelija ja kohta kun valmistuu joutuu hakemaan töitä ja todennäköisesti joutuu vielä ulkomaille jonne pitäisi sitten perässä lähteä. Peräänkään en tosin viitsi lähteä ilman edes jonkinlaista lupausta yhteisestä tulevaisuudesta, nyt kun olen vihdoin saanut hyväpalkkaisen työn ja oman elämäni raiteilleen täällä kotosuomessa, niin tämä elämä tuntuu tälläiseltä odottelulta ja typerältä välivaiheelta koko ajan.

Olemme miehen kanssa vm.-89, joten voinen vastata.

Naimisissa, toinen lapsi tulossa, molemmilla vakiduunit, otimme juuri asuntolainan.

Ihan hyvin menee siis!

Ennen lapsia teimme lähes vuoden mittaisen reppureissun yhdessä, jonka aikana päätimme viettää loppuelämämme yhdessä.