Minua on kohdeltu niin paljon väärin elämässä, että elämäni on sen vuoksi tavallaan mennyt pieleen

h

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea ketjua, mutta edellisten perusteella olet narsisti, joten sulla ei ole mitään mahdollisuuksia tajuta että muita syyttelemällä ja heistä vikoja etsimällä et pääse eteenpäin vaan pyörit ikuisesti tässä luupissa jossa olet täällä pyörinyt varmasti jo pari vuotta. Huono mäihä, otan osaa.

Tämä muiden ihmisten avoin halveksija se ei pääse ikinä eteenpäin, koska ei kykene hakemaan edes apua ongelmaansa. Ei ole kotoaan saanut siihen resursseja. On luuseri jo syntyjään. Ehkä sinä myös.

ap

Tällä lailla jatkat mahdollisesti loppuelämäsi ymmärtämättä, että paraneminen alkaa siitä että lakkaat jauhamasta muista ihmisistä, näiden vioista ja syyllisyyksistä, ja käännät katseen omaan sisimpään.

Olen pitänyt focuksen sillä koko ajan. Kyllä minä tiedän, milloin koen jonkin asian vääryytenä, ja milloin en. Se on ollut eri asia, miten olen sen oman tunteeni mukaisesti saanut suojella itseäni, ja miten en.

ap

Luulet pitäväsi focuksen omassa sisimmässäsi mutta se ei ole totta. Olet täysin ulkoaohjautuva. Et tuu pääsemään mihinkään ennenkuin sisäistät tuon. Olet täällä jauhanut jo vuosia samoja lauseita pääsemättä milliäkään eteenpäin. Terapiakin meni pieleen. Syy yllä. Tavaallaan se ei ole sinun syy edes, vaan sairautesi vaikein oire.

Tästä hyvä esimerkki oli se kun kerroit terapeuttisi aivan oikein herätelleen sinua kapinaan vanhempiasi kohtaan, pois ulkoaohjautuvuudesta. Jostain huoneen värin valinnasta oli kyse, en muista sitä enää tarkasti. Mutta joka tapauksessa jos asiat olisivat menneet parantavaan suuntaan ja fokus olisi omassa itsessäsi, olisit suuttunut vanhemmillesi että he jyräsivät sinut siinä asiassa. Tunteen kuluttua pois olisit surrut sen että sinulla on sellaiset vanhemmat. Lopputuotteena olisit ruvennut miettimään minkälaiset seinät tästä eteenpäin haluaisit valita huoneisiisi, ihan riippumatta muiden, kuten esim. äitisi mielipiteistä.

Mut ei. Sen sijaan lopetit terapian, ja juutuit jauhamaan siitä kuinka tarvitset äitisi hyväksynnän värille, jonka haluaisit seinillesi valita. Eli tosin sanoen, fokus äidissä, ei omissa haluissa ja tarpeissa.

Se ei ollut ongelmani ydin se ulkoaohjautuvuus. Siinä on muutakin. Tuo ei ollut ratkaisevaa ongelmiini. Se neuvo ei nähnyt ydinongelmaa, eli miten selvitä moitteen kanssa, vaikka olisinkin sitten maalannut huoneen mustaksi. Ja äiti ois halveksinut sitten. En ois saanut apua halveksituksitulemisen nujertavaan vaikutukseen.

ap

Tajuatko että sun pitää pyrkiä pois siitä että jokun ihmisen mielipide nujertaa sut täysin. Ei siihen että saat kaikki maailman ihmiset muuttumaan sellaisiksi, että sinulle ei tule ikinä paha mieli. Mitä sitten jos äitisi halveksii seiniäsi? Jos ihminen on noin idiootti eikä ymmärrä mikä vika käytöksessään on, tällaiseen ihmiseen otetaan etäisyyttä ja hankitaan ympärille mukavampia ihmisiä. Eikä jäädä ikuiseen luuppiin yrittämään marttyiroida kyseistä ihmistä toisenlaiseksi. Ja vaikka saisit kaikki ympärilläsi kohtelemaan sinua silkkihansikkain, aina sieltä joku löytyisi joka ei niin tee ja taas romahtaisit. Temppu on se että irrotat oman arvosi muiden mielipitestä. Se ei ole helppoa eikä onnistu varmaan keneltäkään 100%, mutta sitä kohti on silti pakko pyrkiä jollei halua elää tuollaista elämää kuin sinä.

Mä olen ihan uusi tässä keskustelussa mutta teema osui ja upposi. Mulla meni melkein 35v elämästäni katkerana ja miettien että vanhemmat, koulukiusaaminen ja se kierre mikä tästä syntyi on pilannut mun elämän. Kävin terapiassakin, ei auttanut. Mietin vaan että miksen saa sääliä ja ymmärrystä. Mutta kun sitä ymmärrystä ja hyväksyntää EI VOI SAADA ULKOUPUOLELTA. Huomiona muuten ettei sitä kannata uskonnostakaan hakea, se on sitä samaa hyväksynnän hakua ulkopuolelta. Se voi olla hemmetin rankkaa mutta jokaisen pitäisi oppia itse rakastamaan ja arvostamaan itseään, se on ainoa kestävä polku. Kunpa kaikki ihmiset pystyisi sisäistämään tuon.

Vierailija kirjoitti:

h

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea ketjua, mutta edellisten perusteella olet narsisti, joten sulla ei ole mitään mahdollisuuksia tajuta että muita syyttelemällä ja heistä vikoja etsimällä et pääse eteenpäin vaan pyörit ikuisesti tässä luupissa jossa olet täällä pyörinyt varmasti jo pari vuotta. Huono mäihä, otan osaa.

Tämä muiden ihmisten avoin halveksija se ei pääse ikinä eteenpäin, koska ei kykene hakemaan edes apua ongelmaansa. Ei ole kotoaan saanut siihen resursseja. On luuseri jo syntyjään. Ehkä sinä myös.

ap

Tällä lailla jatkat mahdollisesti loppuelämäsi ymmärtämättä, että paraneminen alkaa siitä että lakkaat jauhamasta muista ihmisistä, näiden vioista ja syyllisyyksistä, ja käännät katseen omaan sisimpään.

Olen pitänyt focuksen sillä koko ajan. Kyllä minä tiedän, milloin koen jonkin asian vääryytenä, ja milloin en. Se on ollut eri asia, miten olen sen oman tunteeni mukaisesti saanut suojella itseäni, ja miten en.

ap

Luulet pitäväsi focuksen omassa sisimmässäsi mutta se ei ole totta. Olet täysin ulkoaohjautuva. Et tuu pääsemään mihinkään ennenkuin sisäistät tuon. Olet täällä jauhanut jo vuosia samoja lauseita pääsemättä milliäkään eteenpäin. Terapiakin meni pieleen. Syy yllä. Tavaallaan se ei ole sinun syy edes, vaan sairautesi vaikein oire.

Tästä hyvä esimerkki oli se kun kerroit terapeuttisi aivan oikein herätelleen sinua kapinaan vanhempiasi kohtaan, pois ulkoaohjautuvuudesta. Jostain huoneen värin valinnasta oli kyse, en muista sitä enää tarkasti. Mutta joka tapauksessa jos asiat olisivat menneet parantavaan suuntaan ja fokus olisi omassa itsessäsi, olisit suuttunut vanhemmillesi että he jyräsivät sinut siinä asiassa. Tunteen kuluttua pois olisit surrut sen että sinulla on sellaiset vanhemmat. Lopputuotteena olisit ruvennut miettimään minkälaiset seinät tästä eteenpäin haluaisit valita huoneisiisi, ihan riippumatta muiden, kuten esim. äitisi mielipiteistä.

Mut ei. Sen sijaan lopetit terapian, ja juutuit jauhamaan siitä kuinka tarvitset äitisi hyväksynnän värille, jonka haluaisit seinillesi valita. Eli tosin sanoen, fokus äidissä, ei omissa haluissa ja tarpeissa.

Se ei ollut ongelmani ydin se ulkoaohjautuvuus. Siinä on muutakin. Tuo ei ollut ratkaisevaa ongelmiini. Se neuvo ei nähnyt ydinongelmaa, eli miten selvitä moitteen kanssa, vaikka olisinkin sitten maalannut huoneen mustaksi. Ja äiti ois halveksinut sitten. En ois saanut apua halveksituksitulemisen nujertavaan vaikutukseen.

ap

Tajuatko että sun pitää pyrkiä pois siitä että jokun ihmisen mielipide nujertaa sut täysin. Ei siihen että saat kaikki maailman ihmiset muuttumaan sellaisiksi, että sinulle ei tule ikinä paha mieli. Mitä sitten jos äitisi halveksii seiniäsi? Jos ihminen on noin idiootti eikä ymmärrä mikä vika käytöksessään on, tällaiseen ihmiseen otetaan etäisyyttä ja hankitaan ympärille mukavampia ihmisiä. Eikä jäädä ikuiseen luuppiin yrittämään marttyiroida kyseistä ihmistä toisenlaiseksi. Ja vaikka saisit kaikki ympärilläsi kohtelemaan sinua silkkihansikkain, aina sieltä joku löytyisi joka ei niin tee ja taas romahtaisit. Temppu on se että irrotat oman arvosi muiden mielipitestä. Se ei ole helppoa eikä onnistu varmaan keneltäkään 100%, mutta sitä kohti on silti pakko pyrkiä jollei halua elää tuollaista elämää kuin sinä.

Mä olen ihan uusi tässä keskustelussa mutta teema osui ja upposi. Mulla meni melkein 35v elämästäni katkerana ja miettien että vanhemmat, koulukiusaaminen ja se kierre mikä tästä syntyi on pilannut mun elämän. Kävin terapiassakin, ei auttanut. Mietin vaan että miksen saa sääliä ja ymmärrystä. Mutta kun sitä ymmärrystä ja hyväksyntää EI VOI SAADA ULKOUPUOLELTA. Huomiona muuten ettei sitä kannata uskonnostakaan hakea, se on sitä samaa hyväksynnän hakua ulkopuolelta. Se voi olla hemmetin rankkaa mutta jokaisen pitäisi oppia itse rakastamaan ja arvostamaan itseään, se on ainoa kestävä polku. Kunpa kaikki ihmiset pystyisi sisäistämään tuon.

Tämä. Ap, se että joku itselle tärkeä ihminen ei hyväksy jotain aspektia sinussa tai elämässäsi tuntuu pahalta, se on selvää. Ei siltä kukaan voi välttyä. Mutta jos haluat voida hyvin, on ymmärrettävä ettei elämäänsä voi perustaa toisten hyväksynnälle niin kuin sinä teet. Ensimmäinen tavoite olisi ymmärtää tämä periaate edes, vaikka sen toteuttaminen käytännössä on vaikeaa niinkuin kaikki ihmiset voi sulle kertoa.

Eli periaate on se että minä maalaan seinäni sen väriksi kuin haluan ja muutenkin teen elämässäni ratkaisut perustuen omiin toiveisiini eikä muiden toiveisiin (tietysti sillä varauksella ettei muita ihmisiä saa tarkoituksella vahingoittaa). Ensin mietin mitä haluan ja jo se on haaste jos on elänyt kovin ulkoaohjautuvaa elämää. Sitten kun omat toiveet ovat selvillä maailma reagoi niihin niin kuin reagoi, ja monesti se tekee kipeää, mutta koko ajan vanhetessa tilanne helpottuu ja ihminen pystyy yhä paremmin elämään sen näköistä elämää kuin haluaa.

Sinä olet juuttunut luuppiin jossa et voi tehdä mitään jos äitisi ei hyväksy sitä. Missiosi on tehdä äidistäsi toisenlainen ihminen ettei sinuun sattuisi, eikä se tuu onnistumaan. Joten elät lopun elämääsi niin että sinuun sattuu, koska hyvinvointisi perustuu omasta mielestäsi siihen mitä mieltä äitisi kulloinkin on ja siihen tukeeko hän sinua tarpeeksi vai ei. Olet lastu laineilla, jonka mielialat riippuvat siitä mitä kukakin kulloinkin sinusta haluaa tai miten sinua kohtelee.

Uhriutuminen ja omien murheiden arvostsminen muiden murheiden edelle tekevät ihmisestä kuvottavan. Aina löytyy näitä ihmisiä, jotka voivottelevat kun heidän elämässään kaikki on niin huonosti ja muut ovat päässeet niin helpolla.

Haistakaa narsistiåadkat pitkä vottu. Jokaisella ihmisellä on murheita ja huolia, jotkut vain yrittävät unohtaa murheensa ja jatkaa elämäänsä eteenpäin, nämä toiset taas haluavat velloa murheissaan loputtomiin ja vetävät kaikki muut mukanaan pessimismin ja katkeruuden kuoppaan.

Minun äitini taitaa itseasiassa olla samanlainen kuin aloittaja itse on. Aina keskittyy itseensä ja omaan kipuunsa, olemalla tietyllä tavalla jopa narsisti. Isä tossun alla, äiti ei hae apua ja sen aiheuttama menneisyys sattuu.

Mutta yritän mennä eteenpäin, ja aloittajankin pitäisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vaan ymmärrä.

Itsellä takana todella rankka lapsuus. En käsitä miksi sitä napanuoraa ei jotkut vaan kykene katkaisemaan. Koko elämä kustaan nurkkiin koska sitä ja tätä kamalaa minulle joskus tehtiin. No mahtaisi se kiduttaja nauraa vielä haudassakin kun se tietäisi, että sieltäkin vielä säätää toisen elämää vaikka ei muuten kykene kuin olemaan matojen ruokaa.

Viime kädessä jokainen itse on vastuussa omasta elämästään. Joskus ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vaan veistää ittelleen puujalka ja kävellä sillä verisellä pätkällä, jota toiset jalaksi kutsuu. Jos sataa niin sitä kastuu.

Paras lääke kaikkiin henkisiin arpiin on elää elämäänsä tuskista huolimatta ja pitää päänsä pystyssä. Oppia hallitsemaan omia tunteitaan eikä olla niiden vietävänä kuin pieni lapsi.

Mulla ei ole kysymys mistään tunteiden hallinnsta, vaan siitä, että mua kohtaan on tehty vääryyttä.

ap

No haasta sitten väärintekijä oikeuteen. Ei kognitiivinen tai muukaan terapeutti ole tuomari, lakimies tai poliisi. Nykyinen ajattelusi haittaa ainoastaan sinua itseäsi ja on täysin hyödytöntä. Pyörit luupissa ja rajoitat itse omaa ainutkertaista elämääsi.

T: Se jolle vastasit

Tajuatko, ettei omaa vanhempaansa voi haastaa oikeuteen?

Miksi kuvittelet, että olisit mulle kauniistipuhumisen arvoinen? Vai kuvitteletko olevasi edes? Et nimittäin ole. Sä halveksit minua.

ap

Sekin on viisautta jos ymmärtää ettei mitään ole tehtävissä ja jatkaa elämässään eteenpäin. Toisaalta jos tykkäät maata tossa lätäkössä ikuisesti niin sekin on sinun oikeutesi. Nauti sitten kanssa kunnolla vellonastasi ja myönnä itsellesi rehellisesti, että se on sinulle rakasta.

T: Se jolle vastasit

Sinä voisit tehdä tuolle toisten ihmisten halvennuksellesi paljonkin, mutta sinä et näe sitä vikaa itsessäsi, koska sinä olet narsistinen. Sinä olet halveksunnan opin uhri omasta kodistasi, etkä näe, että sait sieltä tuollaisen muita ihmisiä arvostamattoman lahjan eli taakan mukaasi. Etkä tee asialle mitään. Olet ikävä ihminen, kaltaisesi sopivat siltojen alle.

ap

Kyllä mä arvostan muita ihmisiä,. Läyhäävän pubih*oran kielenkäytöllä varustettua mukaongelmaista psykopaattia en niinkään. Onnea valitsemallasi tiellä. Jatka sitä sinnikkäästi loppuun asti vaikka miltä tuntuisi.

Voisit kuitenkin olla tuhlaamatta Suomen riittämättömien mielenterveyspalveluiden resursseja "apua" hakiessasi. Tuplaa sen sijaan foorumeilla käyttämäsi aika.

Mutta siis joo :D Harvemmin tulee kenestäkään yhtä vastenmieliset ja ällöttävät vibat jo näin netin ylin. Kiitän sallimusta ettemme koskaan tapaa.

Mä en nyt ihan ymmärrä missä kaikessa ap kokee kärsineensä vääryyttä tietämättään? Jos kerran ihan lapsuudesta saakka. Sanoivatko vanhemmat sinua tyhmäksi, lihavaksi vai mitä? Tarvitsiko sitä uskoa? Saitko pienemmän perinnön kuin sisko tai veli?

Vai koulussa? Kuka kohteli väärin ja miten? Ei kaikki voi aina olla ystäviä keskenään, koenumerot tulee osaamisesta eikä siitä onko mielin kielin opettajalle, eivätkö kehuneet tarpeeksi?

Minuakin yksi opettaja sanoi aivan turhaksi tapaukseksi (ja olin tosi huono koulussa) mutta nyt olen myyntijohtaja joten ei ihan hukkaan mennyt tuokaan sparraus;D Kyse on siitä miten nuo asiat ottaa.

Mites opiskelu - onko sekin jonkun toisen syy ja henkistä väärinkäytöstä jos et päässyt opiskelemaan mitä halusit tai unelmien työpaikkaan? Eiköhän nuokin ole ihan itsestä kiinni. Työpaikalla jos joku muu vie meriitit sun tekemästä työstä, ensikerralla pidät huolen ettei niin käy.

Täytyy vähän myös katsoa peiliin ja miettiä onko liian herkkänahkainen ja jää odottamaan sitä että joku muu järjestää asiat sun puolestasi. Jos niin ei sitten tapahdukaan niin pahastuu ja on "väärinkohdeltu"

Jordan Peterson - Life is suffering, so get your act together!

Ihmiset keskustelee niin eri tasoilla. Ihmiset esim kuvittelee että ap:llä on samanlainen valinnanmahdollisuus kuin heillä itsellään on tietyissä asioissa. Niin ei ole. Jos olisi, koko persoonallisuushäiriön käsitettä ei olisi olemassakaan. Persoonallisuushäiriön paranemisessa on kyse oivalluksesta eikä siitä että tekee oikean valinnan jo olemassa olevista vaihtoehdoista. Ne jotka tässä ketjussa ymmärtää jostain jotain yrittää saada ap:tä oivaltamaan, ne jotka haukkuu estoitta yrittää saada valitsemaan mahdollisuuksista joita ei ole. Terveemmät ei edes ymmärrä miten syvällisellä tasolla ihmisen ajatusmaailma voi olla väärillä raiteilla. Se on kuin lentäjä neuvoisi junankuljettajaa ja sitten hämmästyisi kun neuvot ei johda menopelin etenemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Eniten on kohdeltu henkisesti väärin. Niin että en edes tiennyt, että olen uhri. En minä ole koskaan kulkenut ymäriinsä selittämässä, miten olisin muiden uhri, enkä syytellyt muita, silti minun elämästäni ei koskaan tullut sellaista kuin halusin. Ei vaikka tein mitä, niin mulla ei ollut sellaista minää suojaavaa asennetta eikä tietoa sen väärin henkisesti kohdelluksi tulemisen ansiosta.

Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.

Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.

- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea

- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)

- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä

- Naapureille ei saa puhua

- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille

- TV:tä ei saa katsoa

- Puhelinta ei saa käyttää

- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)

- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)

- Meikkaaminen oli pakollista (musta huulipuna ja kajal)

- Hiukset värjättiin mustiksi

- Musiikkia piti kuunnella täysillä(aina Metallicaa)

- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin

- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/89kg)

- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään

- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat

- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää pitkää mustaa nahkatakkia

- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin

- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.

En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.

Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi

Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?Ap

Meikkaaminen, Metallican kuuuntelu ja mustan pitkän nahkatakin käyttö pakollista? Siis aivan pienestäkö pitäen? Ja sinä alistuit kaikkeen tuohon aikuiseksi asti?

Vierailija kirjoitti:

Meikkaaminen, Metallican kuuuntelu ja mustan pitkän nahkatakin käyttö pakollista? Siis aivan pienestäkö pitäen? Ja sinä alistuit kaikkeen tuohon aikuiseksi asti?

Olin lapsi..mitä olisin voinut tehdä...

Vierailija kirjoitti:

Tästä tulee itsesäälinen kitinä, mutta ymmärrän (ainakin luulen ymmärtäväni) aloittajaa. Omat vanhempani lyttäsivät itsetuntoni lapsena. Aina sain kuulla miten ei pidä kuvitella itsestään mitään. En sitten kuvitellut. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni annoin muiden kävellä ylitseni. Huonon itsetunnon vuoksi otin ensimmäisen miehen, jolle kelpasin. Nyt kolmekymppisenä olen onnettomassa avioliitossa, pienten lasten äiti, jolla on helvetillinen asuntolaina niskassa. Olen nyt vasta tajunnut, että olen ihan oikeasti fiksu ja voisin menestyä (en meen yksityiskohtiin..). Toisaalta mietin, että tiety ns peliliikkeet olisi pitänyt tehdä jo nuorena. Pelkään olevani liian vanha toteuttamaan urahaaveitani. 

Sun alapää karvoja ei sentään 16-vuotiaana ajeltu väkisin kuten ap:llä

Ap:n kohtalo on yksi koskettavammista tällä palstalla...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten on kohdeltu henkisesti väärin. Niin että en edes tiennyt, että olen uhri. En minä ole koskaan kulkenut ymäriinsä selittämässä, miten olisin muiden uhri, enkä syytellyt muita, silti minun elämästäni ei koskaan tullut sellaista kuin halusin. Ei vaikka tein mitä, niin mulla ei ollut sellaista minää suojaavaa asennetta eikä tietoa sen väärin henkisesti kohdelluksi tulemisen ansiosta.

Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.

Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.

- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea

- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)

- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä

- Naapureille ei saa puhua

- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille

- TV:tä ei saa katsoa

- Puhelinta ei saa käyttää

- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)

- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)

- Meikkaaminen oli pakollista (musta huulipuna ja kajal)

- Hiukset värjättiin mustiksi

- Musiikkia piti kuunnella täysillä(aina Metallicaa)

- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin

- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/89kg)

- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään

- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat

- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää pitkää mustaa nahkatakkia

- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin

- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.

En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.

Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi

Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?Ap

Ap ..mielestäni tarvitset terapiaa....nyt haet apua..sitä annetaan varmasti

Vierailija kirjoitti:

Tästä tulee itsesäälinen kitinä, mutta ymmärrän (ainakin luulen ymmärtäväni) aloittajaa. Omat vanhempani lyttäsivät itsetuntoni lapsena. Aina sain kuulla miten ei pidä kuvitella itsestään mitään. En sitten kuvitellut. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni annoin muiden kävellä ylitseni. Huonon itsetunnon vuoksi otin ensimmäisen miehen, jolle kelpasin. Nyt kolmekymppisenä olen onnettomassa avioliitossa, pienten lasten äiti, jolla on helvetillinen asuntolaina niskassa. Olen nyt vasta tajunnut, että olen ihan oikeasti fiksu ja voisin menestyä (en meen yksityiskohtiin..). Toisaalta mietin, että tiety ns peliliikkeet olisi pitänyt tehdä jo nuorena. Pelkään olevani liian vanha toteuttamaan urahaaveitani. 

Millaista musaa kuuntelet nykyään?

Saitko tinituksen Metallican kuuntelusta? Tinitus aiheuttaa myös masennusta

Vierailija kirjoitti:

Että eikö ne siellä kognitiivisessa terapiassa osaa hoitaa väärin kohdelluksi tulleita ihmisiä? Eivät selkeästikään osaa.

Psykoterapia ei itse asiassa tutkimusten mukaan ole valitettavasti keskimäärin kovin tehokasta, paitsi hyvin rajattuihin ongelmiin, kuten fobioihin. Joitakin sitten auttaa tosi paljonkin, mutta siinä on kyse tuurista, että löytää juuri sopivan terapeutin juuri oikeaan aikaan elämässään.

Kohtalotovereita ja apuakin löytyy: narsistien uhrien tuki ry.fi. Moni kokenut uskonnollista tai muuta psykopatiaa vanhempien taholta, mullakin elämö "pilalla", nyt 50-vuotiaana tsemppaan muita. Jaksetaan!

vertaistuki kirjoitti:

Kohtalotovereita ja apuakin löytyy: narsistien uhrien tuki ry.fi. Moni kokenut uskonnollista tai muuta psykopatiaa vanhempien taholta, mullakin elämö "pilalla", nyt 50-vuotiaana tsemppaan muita. Jaksetaan!

Ap.Kiitos tästä linkistä

Siskooni olen satunnaisesti yhteydessä...vanhemmat soittelee välillä ja pyytää mukaan Metallican kiertueille, mutta olen kieltäytynyt kohteliaasti. En omista mustia vaatteita enää..kaikki vaatteeni ovat vaaleanpunaisia ja kuuntelen vain Cheekkiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten on kohdeltu henkisesti väärin. Niin että en edes tiennyt, että olen uhri. En minä ole koskaan kulkenut ymäriinsä selittämässä, miten olisin muiden uhri, enkä syytellyt muita, silti minun elämästäni ei koskaan tullut sellaista kuin halusin. Ei vaikka tein mitä, niin mulla ei ollut sellaista minää suojaavaa asennetta eikä tietoa sen väärin henkisesti kohdelluksi tulemisen ansiosta.

Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.

Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.

- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea

- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)

- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä

- Naapureille ei saa puhua

- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille

- TV:tä ei saa katsoa

- Puhelinta ei saa käyttää

- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)

- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)

- Meikkaaminen oli pakollista (musta huulipuna ja kajal)

- Hiukset värjättiin mustiksi

- Musiikkia piti kuunnella täysillä(aina Metallicaa)

- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin

- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/89kg)

- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään

- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat

- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää pitkää mustaa nahkatakkia

- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin

- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.

En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.

Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi

Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?Ap

Ei tämä ole oikean Ap:n tekstiä, haloo ihmiset! Joku trollaa, aika huonosti vielä kun ei osaa yhtään matkia Kivikissan helposti tunnistettavaa kirjoitustyyliä.

Mullakin on ollut elämässä rankkaa ja itsetuntoni on nollissa. Monet elämän päätökset olen tehnyt sen perusteella, mitä kaverit on ehdottanut (tyyliin opiskelu), koska itselläni ei ollut mitään hajua ja perheeltä ei tukea ja neuvoja herunut. Olen kohta 30 ja tunnen itseni ihan luuseriksi, koska havahduin tosiasioihin vasta nyt. Yritän silti olla piehtaroimatta itsesäälissä ja ratkoa ongelmiani ja jatkaa eteenpäin. Suosittelen tätä kaikille. Mulla on eräs todella katkera ja yksinäinen sukulaisnainen. Mun pahin painajainen on tulla hänen kaltaisekseen, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Katkera ihminen on todella rasittavaa seuraa, etenkin kun hän syyllistää muita sukulaisia siitä, ettei hänen luonaan käydä.

Itseäni on auttanut se että olen ymmärtänyt, että huonomminkin olisi voinut käydä, taustat huomioonottaen, sillä elämästä emme koskaan tiedä.Ja myös se, että vaikka suurin osa on sattuman satoa, olen myös itse vastuussa valinnoistani, sillä joku muu olisi valinnut sattuman kohdallla toisin.Myös omien virheiden näkeminen ja tunnustaminen, muita kohtaan lievittää "katkeruutta".

Olen nähnyt että kaikilla, kaikilla on elämässään vastoinkäymisiä, kukaan ei niiltä säästy ja se minkälaisen näkökulman ihminen kuhunkin tapahtumaan elämässään ottaa, vaikuttaa omaan hyvinvointiin.Sattumia ja tekoja ei saa tekemättömiksi, mutta näkökulman tapahtuneeseen voi aina muuttaa.Mitä hyvää sattumasta/valinnasta seurasi.

Lisäksi olemme täällä vain hetken, hyvin pienen hetken, joten miksi emme mieluimmin nauti ja käännä kasvojamme aurinkoon, sen sijaan että katselemme varjoja. 

Hyväntahtoisuus muita kohtaan on loistava ase omaa katkeroitumista ja jopa muiden "iskuja" vastaan.Sen olen nähnyt läpi elämäni.Se joka sinua on haavoittanut saattaa kokea nolonpana sen, että häntä "ylistetään", sillä myös ylistämällä voi "alistaa"...jos siihen on tarvetta.

Sitten , viimeinkin kun siihen ei ole enää tarvetta ja hyväntahtoisuus kaikkia ihmisiä kohtaan on aitoa, ollaan perillä.

Hyvää, kaunista matkaa!