Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Lätkävaimona. Taloudellisesti turvattua, mutta muuten varmaan yksinäistä.

Mies tekis just niinku haluais, mä väittäisin, että "tää on niin ihanaa."

Toivon, että on muuttunut,mutta epäilen, että olis samanlainen vilkkusilmä ku nuorenaki.

En olis koskaan saanut tietää miltä tuntuu kun joku rakastaa sua oikeasti. Tai mihin musta oikeasti on.

Oltaisiin oltu nyt 10 vuotta yhdessä. Mitähän meille mahtaisi kuulua? Hauska ajatus :) Meillä oli ihan kivaa yhdessä ja seksi toimi, mutta henkisellä tasolla ei kyllä kohdattu ja taisi olla aika erilaiset elämänarvot ja suunnitelmat.

Varmasti asuttaisiin pienellä maalaispaikkakunnalla miehen rakentamassa omakotitalossa. En osaa sanoa miten oltaisiin muuten edetty - oltaisiinko naimisissa tms. Harrastuksia ei varmaan kauheasti olisi, mies varmaan edelleen työpäivän jälkeen korkkaisi kaljan.

Aika erilaista siis olisi. Nyt asun Helsingissä kerrostalossa, naimisissa, lapsi tulossa, haaveissa ulkomaille muutto ja yrityksen perustaminen jossain vaiheessa. Nykyisen miehen kanssa ollaan esim. koulutuksen ja maailmankatsomuksen suhteen ns. samalla tasolla eli bondataan myös henkisesti ja kiinnostuksen aiheet on samoja.

Onneksi kuivui tuo ekana suhde aikoinaan kokoon. Vaikka kyllä se silloin aikanaan sattui ihan kamalasti ja sitä pitkään surin.

Vierailija kirjoitti:

Enpä tiedä ekasta poikaystävästä muuta kuin, että se kai on web-designer. Mutta kokeillaan. :D

Asuisin varmaan Helsingissä jossain hipster-kaupunginosassa, mulla olis vähintään 10v lapsi ehkä pari nuorempaakin. Tekisin todennäköisesti jotakin tehdasduunia, joka riitelisi mun ulkoisen habituksen kanssa. Yhdessä oltais oltu 16 vuotta ja oltas edelleen varmaan avoliitossa. Vähän sellanen lattemamma. 

Todellisuus: en oo koskaan asunut Helsingissä, ei lapsia, osa-aikasta aspaduunia ja paljon matkustelua aviomiehen kanssa.

Kai sitä voisi olla onnellinen tuossa toisessakin elämässä, toki se elämä olisi täysin erilainen kuin nykyinen. 

Tehdasduuni pisti silmään - what, miksi Helsingissä tekisit sellaista? Enemmän Helsingistä aspaduuneja löytyy? :D

Olisin varmaankin alkoholisoitunut puliakka. Asuttaisiin jossakin korvessa (toki asun nytkin, mutta aivan toisenlaisen miehen kanssa). Lapsia ei olisi niin monta kuin nyt, mutta koiria varmaan sitäkin enemmän. Ehkä elettäisiin tuilla ja välillä tehtäisiin hanttihommilla.

Niin ja yhdessä oltaisiin oltu noin 23v. 

309

Hah, hauska ajatusleikki. Ja yllättävän vaikea! Oltiin nuoria lukiolaisia, kun oltiin pari vuotta yhdessä, ja elämä oli silloin sellaista kuin se kirkonkylän 17-kesäisillä on: Aika näköalatonta, pienet piirit, elämä on siinä omalla kylällä, kiinnostuksen kohteena lähinnä viikonlopun kaljoittelureissut lähikaupunkiin. Olisi siis hyvin todennäköistä, että jos olisimme jääneet sinne, niin elämä olisi mennyt sitä latua, että tehtaaseen töihin, talo, naimisiin ja lapsia, samat ihmiset ja kuviot ympärillä. Näin se on sinne jääneillä mennyt ja useimmat vaikuttavat ihan onnellisilta ja tyytyväisiltä. Eipä siinä mitään.

Me kumminkin poikaystäväni kanssa erottiin ja molemmat muutettiin omiin suuntiimme ja pois, hän muutamaa vuotta myöhemmin kuin minä. On nykyään pitkälle opiskellut ja menestynyt työssään, toista kertaa naimisissa, asunut välillä ulkomailla pätkiä kuten minäkin. En usko, että olisimme onnellisia yhdessä, hyvä että erottiin.

Uskoisin että hyvä. Nuoruuden rakkaus joka kesti 8vuotta. Vaikka erostamme on jo yli 10vuotta silti juuri eilen mummi puhui tästä miehestä ja sanoi että tämä mies suorastaan palvoi maata jalkojeni alla. Hön oli kyllä hyvä mies. Omat tyhmyydet ja paha olo sai mut sekaisin ja möhlin asiat pahasti. Toivoisin joskus että voisin pyytää anteeksi ihan kasvotusten. Mutta tuskin. Olin niin kamala häntä kohtaan että ihan hävettää kun ikää on tullut lisää ja ymmärtänyt asioita enemmän.

Jos olisin yhdessä ensimmäisen poikakaverin kanssa, olisin varmaan läheisriippuvainen tai alkanut itsekin käyttää suonensisäisiä huumeita(naiselle, jonka kanssa alkoi seurustella minun jälkeeni kävi niin).Suhde olisi kestänyt 12 vuotta, koko aikuisikäni(tapasimme kun olin 18).Olisin onneton tai ehkä alistunut kohtalooni. (Toinen parisuhde oli myös sekakäyttäjän kanssa, nyt olen vihdoin viisastunut ja onnellinen.)

Mulle kävi samoin. Olen yli nyt nelikymppinen ja asia on alkanut taas vaivata. Haluaisin pyytää anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin että hyvä. Nuoruuden rakkaus joka kesti 8vuotta. Vaikka erostamme on jo yli 10vuotta silti juuri eilen mummi puhui tästä miehestä ja sanoi että tämä mies suorastaan palvoi maata jalkojeni alla. Hön oli kyllä hyvä mies. Omat tyhmyydet ja paha olo sai mut sekaisin ja möhlin asiat pahasti. Toivoisin joskus että voisin pyytää anteeksi ihan kasvotusten. Mutta tuskin. Olin niin kamala häntä kohtaan että ihan hävettää kun ikää on tullut lisää ja ymmärtänyt asioita enemmän.

olisin kuollut tai vankilassa mieheni taposta

Se ensimmäinen suhde tuntuu niin hienolta kun siinä ei ollut seksuaalista kanssakäymistä. Olimme ystäviä ja tutustuimme vähitellen. Seuraava suhde oli hyvin seksuaalinen ja se oli olevinaan suurta rakkautta. Jälkikäteen ajateltuna sillä voimakkaalla eroottisuudella ei ollut mitään tekemistä rakkauden, luottamuksen ja ystävyyden kanssa. Toivon, etten olisi koskaan kokenut sitä toista suhdetta.

Elämäni, terveyteni ja mielenterveyteni olisivat tuhoutuneet, jos olisin jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseeni. Myöhemmin mies kuoli. En tiedä olisiko kuollut, jos olisimme pysyneet yhdessä. Puhui kyllä itsemurhasta ja oli suunnitellut sitä jo ennen tapaamistammekin. Ihan mahdoton ajatus, että olisimme voineet pysyä yhdessä. Ei olisi koskaan pitänyt tutustua ja aloittaa suhdetta, vaikka aluksi kaikki näytti hyvältä.

Olisin ihan ensimmäisessä teinisuhteessani. Suhdetta olisi nyt takana joku 11 vuotta. Hän on hyvä ihminen ja olisin varmasti ihan iloinen tänäkin päivänä. Kuitenkin tämän menneen ja nykyisen suhteen erona on se, että enää en joudu olemaan mustasukkainen, kuten tuossa aiemmassa suhteessa. Sen päätyttyä ajattelin etten enää ikinä halua olla parisuhteessa, jossa on mustasukkaisuutta. Mutta lämmöllä muistelen ensimmäistä "oikeaa" suhdettani, uskon että siinä todella oli rakkautta mukana. Nykyinen suhde alkoi noin vuosi tuon jälkeen, eli teinirakkauden kanssa 10v takana <3

Olenkin kyseisessä parisuhteessa ja yhteistä taivalta on 25v takana. En ole onnellinen, minä elän avioliitossani, mutta en ole elossa.

Unelmoin siitä, että parisuhde olisi parisuhde eikä siskon ja sen veljen liitto, mutta en kykene avieroaskelta ottamaan enkä varmastikaan kehtaisi kenenkään muun kanssa petipiehtaroimaan.

Että näin meni minun elämäni siltä osin, alakerta kiinni 30+v iässä ilman omaa tahtoani, nyt olen 41v.

Jos olisin jäänyt nuoruudensuhteeseeni niin asuisimme edelleen pikku kunnassa ja ehkä kävisimme välillä leffassa tai viihteellä lähikaupungissa ja kaverit ja ympyrät olisivat edelleen samat. Ehkä olisimme onnellisia koska mistään muusta emme tietäisi mitään. Oman henkisen kasvun takia täytyy sanoa että onneksi lähdin lukion jälkeen kauas opiskelemaan ja itsenäistyminen ja suhde päättyi. Exä asuu edelleen siellä ja rakensi talon lähelle vanhempiaan,hän ei koskaan osannut kaivata muuta.

Kun miettii sitä aikaa ja ekaa poikaystävää niin ympyrät oli tosi pienet ja ei edes osannut kaivata muuta ja olin silloin 17-vuotias. Elämä koostui kavereista ja sen paikkakunnan kylällä pyörimisestä. Jo Helsingissä käynti oli tapaus tai Tampereella. Seurustelimme vuoden ja 18-vuotiaana pääsin kesätöihin ja festareita kiertämään. Ilosaarirock ja Provinssirock avarsi jo silloista maailmankuvaani että katos tällästä täälä päin suomea. Poikaystävä jäi kuvioista koska häntä ei kiinnostanut festarit tai ylipäätänsä mikään oman elämänpiirin ulkopuolella. En yllättyisi yhtään vaikka notkuisi kesäisin edelleen samalla terassilla kuin 18v. Tuskin on lentokoneeseenkaan astunut.

Täysin samanlaista. Olen ensimmäisessä parisuhteessani.

Seurustelin 16v-20v ja minä halusin eteenpäin eli opiskella,asua muualla,matkustella jne Exä halusi rakentaa vanhempiensa pellolle kun sai ilmaisen tontin ja rakentaa elämän siihen. Onneksi en jäänyt tuohon ympyrään ja exä on varmaan tyytyväinen elämäänsä.

Minullakin olisi todennäköisesti rikosrekisteri. Miehelläni olisi vankilatuomio tapon yrityksestä ja lukemattomia pienempiä rikoksia. Lähinnä pahoinpitelyitä, huumeita ja aseita kontollaan. Emme olisi koskaan saaneet yhteistä asuntolainaa, koska en usko hänellä olevan nykyisin luottotietoja tuomioiden takia saati edes minkäänlaista koulutusta. Kaikki raha hänen osaltaan olisi rikollista rahaa. Olisin todennäköisesti joutunut kokemaan parisuhdeväkivaltaa vuodesta toiseen. Ja seurannut vierestä päihteitä ja pettämistä. En välttämättä uskaltaisi olla yksin kotona velkojien tms takia. En olisi onnellinen millään tasolla.

Olen onnellinen, että elin vain hetken rikollisen tyttöystävänä eikä tuosta nuoruuden sekoilusta tullut puolisoani.

Luultavasti pelkäisin jatkuvasti milloin puoliso tappaa itsensä tai lyö minua. Ensimmäinen tyttöystäväni uhkasi aina tappaa itsensä kun en tehnyt kuten halusi. Tai ihan vain halusin olla kavereiden kanssa ilman hänen läsnäoloaan. Aika monta kertaa löi kun suuttui. Ihme, että tuotakin jaksoin 5 vuotta. Tuostakin on jo reilut 13 vuotta ja edelleen sama angsti ainakin jossain määrin jatkuu ainakin facebookin postausten perusteella.