Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Seurustelimme vuoden verran, minä 15, hän 17. Jos olisimme jatkaneet olisin nyt varmaankin eronnut, koska en olisi pystynyt elämään normi ylempää keskiluokkaista elämää PK yrityksen toimarin vaimona kaikkine kliseineen.

Jos olisimme vieläkin yhdessä olisin varmaankin tylsässä työpaikassa ("kyllä pikkuvaimokin voi jotain tehdä nyt kun lapsetkin ovat lentäneet pesästä"), olisin turhautunut, kitkerä ja katkera kun en olisi toteuttanut opiskelu- ja urahaaveita.

Olisi iso omakotitalo, kaksi autoa ja purjevene. Miehellä olisi suhde sihteerinsä kanssa (siitä ei puhuttaisi) koska pitäisimme (tietenkin!) kulissit pystyssä.

Eläisin alkoholistin kanssa, joka ei pysty töihin, eikä hänellä ole yhtään kavereita. Miehellä on niin ilkeä luonne että on hajottanut kaikki ihmissuhteensa. Olisin varmaan vieläkin 46-kiloinen koska mies ei antanut mun syödä etten lihoisi. Joutuisin asumaan jossain metsässä, auto ei olisi käytettävissä, koska mies ei anna. Ajautuisin itsekin alkoholistiksi miehen ja miehen suvun vallan alla. Olisin anopilleni pelkkä siitoslehmä joka tekee lapsenlapsia. Eläminen koostuisi tuista ja anopin rahoista. 

Vierailija kirjoitti:

Olisin todennäköisesti aivan eri ihminen, hullu ja syrjäytynyt. Asuisin "luonnonläheisesti" jossain sähköttömässä tönössä metsän keskellä, kaukana kaikista muista ihmisistä, eläen melkein luontaistaloudessa kalastaen ja metsästäen itse. Iltapuhteeksi ompelisin vaatteita ja kuunteleisin mieheni sairaita monologeja aamuyöhön asti. Joskus riipaisisimme kännit itse tehdystä pihlajanmarjaviinistä ja saisin piilottaa asekaapin avaimen maakellariin hillopurkkiin sekä pelastaa mieheni avannosta.

(Ensimmäinen poikaystäväni oli psyykkisesti vakavasti sairas hippi, ja jouduin sinnittelemään kovasti etten kadottaisi omaa persoonaani. Jouduin jatkuvasti olemaan varpaillani sekä oman turvallisuuteni vuoksi että huolesta häntä kohtaan, mm. matkustin satoja kilometrejä yhden tekstiviestin vuoksi vain katsomaan ettei poika ole tehnyt itselleen mitään jne. Lopulta kun jätin hänet, hän satutti itseään kostaakseen minulle, ja lähetteli jälkeenpäin häiriintyneitä viestejä joissa kertoi kuinka oli valinnut itsemurhayritykseensä tavan jonka myötä minulle tulisi mahdollisimman paljon painajaisia.)

Oho, ollaankohan seurusteltu saman tyypin kanssa? Ihan täydellinen kuvaus eksästä, joka hakeutui mun entisen hakkaajamiesystäväni kaveriksi ihan sen takia että pääsisivät yhdessä punomaan juonia, kuinka hakkaavat mut pimeällä kujalla (ihan totta, sain meilin jossa oli yksityiskohtia tällaisesta suunnitelmasta. Ja sainpa sitä ennen puhelinsoiton tuolta hakkaajaeksältä, jossa hän olisi halunnut tavata järven rannalla, kohdassa jossa ei ole asutusta)

Ihan kunnollinen nuori mies oli mutta tylsä eli ero oli oikea ratkaisu.

Olen edelleen yhdessä käytännössä ensimmäisen kunnon parisuhteeni osapuolen kanssa. Sitä aikaisemmat olivat jotain hyvin löyhää tapailua joissa ei edes ollut seksiä.

Ja oikein hyvin onneksi kävi. Edelleen 30 vuotta myöhemmin huipputyyppi. En usko että olisin parempaa voinut löytää.

Minulla ei ole parisuhdetta. 😶

- äiti olisi parisuhdev äkivallan uhri. 

- isosisko olisi katkera videopeliriippuvaiselle. 

- pikkusisko riitelisi naisen kanssa (bi).

- pikkuveli ihmettelisi tytön mt-ongelmia. 

Olisin päätynyt omaishoitajaksi peräkylälle. Velvollisuudentunnosta, koska onnellinen en olisi ollut ennen miehen vammautumistakaan.

Ekasta suhteesta jatkettu, 30v täyteen tulee kesällä.

Olisin köyhän duunarin köyhä vaimo karmeassa tuppukylässä, luultavasti otettaisiin kännit joka viikonloppu ja tekisimme itsemme säälittäviksi paikallisessa baarissa. 

Asuisin maalla pienessä kylässä. Maisemat kyllä hienot ja rahallisesti elämä olisi turvattu. Muuten ei paljon tunteista puhuttaisi tai seksiä tuskin olisi. Puheenaiheet koskisivat arkisia asioita. Lapsia tuskin olisi enempää kuin tämä yhteinen. Tuttavapiiri olisi pääosin samasta kylästä. Monelle tämä olisi varmaan tavallista ja helppoa elämää. 

Mielenkiintoinen ajatus. Jos olisin jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseeni, olisimme nyt olleet yhdessä 35 vuotta, ellei mies siis olisi tappanut minua. Kärsin lähes koko suhteen ajan väkivallasta, joka alkoi henkisenä väkivaltana ja eteni fyysiseen. Jos mies ei olisi tappanut minua, mitä vahvasti epäilen, olisin alkoholisoitunut työtön ja kuollut mahdollisesti viinaan. Mitään hyvää ei ensimmäinen poikaystävä olisi tuonut elämääni, se on varma. Eikä olisi lapsia, kerran jo luulin olevani raskaana hänelle ja abortti oli tasan tarkkaan ensimmäinen ajatus silloin. 

Nyt olen ollut 29 vuotta mieheni kanssa, kaksi lasta ja lapsenlapsikin jo. Omakotitalo, hyvä työpaikka molemmilla. Matkustelemme ja nautimme elämästä. Onneksi elämä on täynnä valintoja, täytyy vain valita oikein :) 

No ei ne seurustelusuhteet koskaan mitään merkittäviä ollut. Ensimmäinen tyttö jonka kanssa deilttailtiin oli itse aika aktiivinen, en ollut ollut ihastunut häneen vaan hän siis minuun. En oikein koskaan ihastunutkaan, ja hänenkin kiinnostuksensa laantui pian. 

Sinänsä hän on hyvä nainen, fiksu ja kiinnostava, tunnen hänet vieläkäin eikä ole montaa päivää siitä kun tapasin eräillä juhlilla. 

Ei sen jälkeenkään oikein ihmeempiä, nuorena oli satunnaisia seurustelu- ja/tai seksisuhteita, vasta kolmivitosena tapasin naisen jonka kanssa kaikki klikkasi, ensi tapaamiselta sovittiin jatkosta ja sen jälkeen asiat eteni aika nopeasti aika nopeasti saatiin lapsiakin. Nyt on mennyt 19 vuotta tästä tapaamisesta, se on ollut elämäni parasta aikaa. Olen erittäin onnellinen perheestäni. 

Asuisin Kreikassa, luultavasti olisin hyvin matalapalkkaisessa työssä ja auttelisin anoppia jatkuvasti. Suhde kesti oikeassa elämässä muutaman vuoden, mutta luulen, että jos olisimme jatkaneet sitä, olisin kyllästynyt ankeisiin olosuhteisiin ja tullut kipin kapin kotiin. 

Se olisi juuri tällaista. Täyttä ja hyvää elämää. Nyt jo 32 v. takana yhdessä.

Henkistä alistamista, miehellä muita naisia. Olisin yksinäinen. Yksi lapsi.

Erottu 10v sitten. Suhteessa 23v.

Jaa-a. Olisin kitkerä ja vihainen tietämättä miksi, mieheni olisi netissä saalistamassa lapsia enkä tietäisi sitä. Olisin autuaan tietämätön mitä kaikkea maailmassa tapahtuukaan piilossa. Olisin töissä ensimmäisessä "kunnon" työpaikassa, mikä sinällään ei olisi huono paikka, mutta olisin jäänyt vaille toisten työpaikkojen ihmisiä ja kokemuksia. olisin varmasti tietyllä tavalla paikoillani vaan.

Asuisin tätini kanssa.

Olisin luomuviinitilan emäntä Välimerellä. Mieheni olisi erittäin mukava ja pidetty. 

No huh tuo salaliittolainen hakkaaja eksä ja nyksä.

Sattuipas silmiin hauska ketju, empä ole miettinyt koskaan asiaa tältä kantilta.

Olisin varmaan seonnut jossain vaiheessa sillä pienellä käpykylällä Pohjois-Savossa jossa kaikki tuntee toisensa, juoruaa ja puhuu toistensa asioista. Mitä hittoa olisin edes tehnyt siellä, inhosin koko nuoruuteni olla siellä ja tiesin jos varmaan 13 vuotiaana että lähden heti pois sieltä kun vain mahdollista.

Todennäköisesti olisin jossain matalapalkka työssä joka evvk. Meillä tai jopa minulla olisi oma vanha jenkki"avo"auto harrasteajoneuvona ja asuisimme omakotitalossa. Olisin ehkä joutunut eroamaan koska hän olisi varmaankin halunnut lapsia, minä en. Mutta jos hän olisi jatkanut kuitenkin kanssani, niin minulla olisi varmaan kiltti mies joka olisi hyvä sängyssä ja jolla hyvä varustus ja riittävästi aktiivisuutta sillä sektorilla. Mutta en usko että olisin koskaan ollut onnellinen tai voinut sanoa rakastavani häntä, koska nuoresta pitäen halusin erään muun, en tätä henkilöä.