Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Olen 42 vuotta ollut naimisissa ensi ihastuksen kanssa 💞

Kukaan ei pysty tähän kysymykseen vastaamaan.

Olisin tappanut itseni jo kauan sitten, jos olisin jäänyt 

Kamalaa.Miehestä tuli alkolisoitunut ja väkivaltainen myöhemmin.

Ei se varmaan kovin hääviä olisi. Tiedän, että ensimmäinen poikaystäväni on istunut vankilassa ainakin kerran. Pikkurikollinen oli jo silloin teininä. Toinen nuoruuteni poikaystävä taas on jo kuollut huumeisiin. Eli ei kauhean hyviä ehdokkaita osannut nuorena valita, onnekseni sain kuitenkin hyvän keskiluokkaisen elämän ja kumppanikin on hyvin pärjäävä.

En todennäköisesti olisi enää hengissä. Mies oli väkivaltainen narsisti.

En edes pysty kuvittelemaan mitään muuta, kuin että olisin kuollut.  

Minulla oli vain ne vaihtoehdot, joko lähden ja jään eloon, tai jään ja kuolen.

En pysty yhtään kuvittelemaan, millaisena se kaikki olisi jatkunut, jos olisin siihen vielä jäänyt.  Se oli painajaismaista kaaosta jo siinä vaiheessa, siitä oli vain revittävä itsensä irti, ellei halunnut kuolla ja tehdä lapsesta orpoa.  Ajatus siitä, mitä hänelle olisi sitten tapahtunut, on sekin täysin epäselvä.  Missään nimessä ei mitään hyvää.

Siitä on jo kauan ja harvoin enää ajattelenkaan niitä aikoja, koska elämäni on sen jälkeen ollut kohtuullisen hyvää.  Löysin normaalin, hyvän ihmisen rinnalleni ja elämä on kantanut jo eläkepäiviin asti.  Se oli kymmenen vuoden pituinen jakso nuoruuttani, joka olisi tietysti saanut olla toisenlaista, mutta meillä on kaikilla omat polkumme.  Ainoa hyvä asia siitä on ihana lapseni ja ehkä ne ihan alkuvuodet, jotka silloin vielä olivat mukaviakin, ainakin välillä.

Sitten miehen mielenterveydelliset ongelmat alkoivat tulla esille.  

Todennäköisesti olisin haudassa. Joko olisi iskenyt joku sydänkohtaus, tai ysimillisen luoti. Aivan täysi pipipää. Kaksi miestä jälkeeni pilannut. Toinen sekosi, toinen alkoholisoitui. 

M56

Yksinäistä ennen kaikkea. En olisi saanut kuin sen yhden lapsen jo sinisiin ettei seksiä olisi. Kotona tuntisin aina olevani liikaa ja tiellä ja ylimääräinen. Ei olisi miehestä juttukaveriksi, mökille, matkoille, ystäväksi, seksiin, harrastuksiin, ei edes mukavaksi lauantai-illan saunaseuraksi. Minulla olisi siinä vieressä nyrpeältä tuppisuu joka kääntää selän kun mennään nukkumaan. Mutta vieraille hän esittäisi kivaa kaveria ja maailman mukavinta miestä. Ihmiset selvittäisivät minulle että on sinulla sitten kiva mies, kylläpä sinua lykästi! Uskoisin jo itsekin että olen tylsä ja tyhmä enkä edes yhden vilkaisunkaan arvoinen. Itsetuntoni olisi pohjalukemissa, en pitäisi itseäni minään. Uskoisin myös että omat unelmani ja toiveeni ovat naurettavia eikä niitä kannata edes ääneen lausua, saati tavoitella, ja ajatukseni ja mielipiteeni ovat ifioottimaisua ja hävettävää. Mitään en osaa enkä opi enkä mikään ole. 

En osaa kuvitella. Ensimmäinen oikea poikaystäväni asuu ehkä vieläkin vanhempiensa luona, vaikka on viisikymppinen ja ollut jo monessa parisuhteessa minun jälkeeni. Korkeakoulussa oli älykkäimmästä päästä, mutta ei koskaan valmistunut eikä päässyt työelämään kiinni. Luulisin, että hän on kirjolla tai nepsy. Muistan häntä lämmöllä ja toivon kaikkea hyvää.

Olisi vaikeaa . Oltaisiin oltu nyt noin 13 v yhdessä . Tod näk edelleen pettäisi ja ei osaisi käyttää rahaa . Olisi todella rutkasti huonompi taloudellinen tilanne kuin nykyisessä suhteessani .

Huh, mä jäin ja kadun sitä loppuelämäni, että tuhlasin siihen tolloon 27 vuotta.

Minulla on ollut vaan yksi parisuhde ja avioliitto jossa edelleen.

Olisin nyt leski.

Asuisin Espoossa, olisi hyvin varmasti 1-2 lasta. Eli lähes pahin mahdollinen skenaario.

Olisin valitettavasti leski. Mukava nuorimies,harrasti moottoripyöriä. Vain lämpimiä muistoja hänestä.

Ensimmäisen suhteeni mies oli urheilija ja oikein fiksu ja tunnollinen. Olisimme varmaan olleet hyvin onnellisia läpi elämän, ellen itse olisi halunnut mieluummin olla villi ja vapaa. 

Oltaisiin oltu yhdessä liki 40v.

Alussa onnellinen, myöhemmin ei. Jatkuvaa valitusta, mikään ei koskaan hyvin.

Niin. Joo. Eli yhdessä ollaan oltu 40v. Alussa onnellinen, myöhemmin ei. Tähän on jämähdytty. Ilmeisesti lopun elämää.

Olisimme olleet jo yli 30 vuotta yhdessä. Mies olisi ollut lähes saman ajan samassa työpaikassa ja hänellä olisi vanhat kaverinsa. Meillä olisi muutama jo aikuinen lapsi. Elämäämme kuuluisi omakotitalo, koiria ja muita kotieläimiä ja vaellusretkiä. Myöhemmin sairastuin niin, etten olisi pystynyt noin reippaaseen elämäntapaan. En usko, että suhteemme olisi muutenkaan kestänyt. Mies olisi varmasti eronnut minusta ja etsinyt uuden vaimon samalla tavalla kuin jätti nuoruuden aikaisen vaimonsa ja etsi uuden onnen. 

Vaikea kuvitella että suhde pojan kanssa, jonka kanssa koimme yhdessä herkkiä eroottisia ensikosketuksia ja suloista ihastumista, olisi kestänyt elämän kovia koettelemuksia. Hänen jälkeen oli muutamia hajottavia ja paskoja kokemuksia miehistä. Vuosia myöhemmin on harmittanut, että päätin jättää sen ensimmäisen ihanan pojan, joka kohteli minua hellästi. Ehkä minä en olisi itse ollut hänelle hyvä kumppani, koska elämässäni oli nuorena niin paljon vaikeuksia. Meillä olisi varmaan ollut hyvä fyysinen yhteys, mutta ei henkinen, päinvastoin kuin nykyisessä suhteessani.