Mikä on ikävin muistosi koululiikunnasta?

Koululiikunnan harmit ovat itselläni jääneet isäni aiheuttamien ikävien muistojen varjoon. Harrastin kilpaurheilua ja heti urheilu-urani alussa ( olin vasta 6) hän sätti minua, että olenko noin hidas ja enkö nyt lujempaa pääse. Aina kisapäivinä pelkäsin etukäteen jo sitä, että jos menee huonosti niin miten isäni reagoi. Olin ihan jännittynyt ja yritin mennä niin lujaa kuin pääsin vaan sen takia, että isäni ei suuttuisi. Alkuun pidin ihan lajista, mutta myöhemmin siitä tuli vaan isäni "miellyttämistä". Isäni mielestä hopea oli jo häpeä ja hänelle ei riittänyt edes se, että palkintosijoille pääsin. Myös harjoittelun hän otti liian vakavasti ja olin monesti jopa pyörtyä harjoituksissa. Nämä olivat piinaavia treenejä. Silti koskaan en uskaltanut edes kovin sanoa, että en halua enää kilpailla. Kyllä minusta tietysti näki, etten nauttinut. Pelkäsin isääni niin paljon ja yritin olla hänelle mieliksi. Äitini oli myös ihan olematon ja vain harvoin puolusti minua, vaikka melkein aina oli mukana näkemässä kaiken. Pahin muisto oli varmasti se, kun viimein täysin väsyneenä pääsin maalin ja isäni ensi kommentti oli, että miten nyt noin kauan meni. Välillä hän myös kommentoi sitä, että miksi puuskutan niin kovasti, että pidä nyt pienempää ääntä, vaikka en meinannut happea saada. Tämä kaikki pilasi oman urheilu-urani ja jotkut valmentajat sanoivat, että olisin hyvinkin voinut pärjätä. Ymmärrän tietenkin, että harjoittelu täytyy ottaa vakavasti, mutta meillä meni kaikki väärin jo alusta asti. Tämä kaikki loppui sitten kuin seinään isäni kyllästyessä. Jos olisin saanut oikeat valmentajat olisi suunta voinut olla toinen. Nykyisin yritin aina sanoa itselleni esim. juoksulenkillä, että se on ok jos et jaksa sitä pitkää lenkkiä, että kukaan ei ole tuomitsemassa jos teet vain sen lyhemmän. Anteeksi kun meni aiheen vierestä oli vaan pakko kirjoittaa. Tämä kaikki on ollut niin haitallista minulle ja vaikuttanut itsetuntoon. Olenkin ollut sitten helppo uhri kiusaajille.

Liikunnanopettaja laittoi juoksemaan kuntotestin, vaikka sairastin rasitusastmaa. "Liikunta tekee hyvää astmaatikolle".

Hölkkäsin hitaasti kenttää ympäri vaaditun ajan. Loppupäivän oppitunnit istuin hartiat korvissa vinkuhengittäen ja limaa köhien.

Odotellesi joukkue jakoa koripalloa varten seisoskelin sivussa ja olin tylsistyneenä laittanut koripallon maahan sekä nostanut jalan sen päälle.

Opettaja huusi niin että sali raikui" Maija(nimi keksitty), nyt se läski jalka pois siitä pallon päältä ennenkuin se räjähtää!".

Olin 12v. ja ylipainoinen mutta erittäin innostunut joukkue lajeista silloin. Kyllä masensi kun muut ivasivat.

Kiveshiki.

Opettaja halasi luvatta! #metoo

Puolen vuoden lintsaamisen jälkeen jäätiin kiinni, ja oli taas käytävä muutaman kerran liikuntatunneilla.

Opettaja joka vittuili kaikkien edessä kun ei ollut oikeanlaisia urheiluhousuja. Ivallisesti sanoi että ei ne niin paljoa maksa ettei voi hommata. Ei kai se mun vikani ollu että äiti käytti rahansa mieluummin muihin asioihin kuin lasten vaatettamiseen.. lisäksi nämä edellämainitut joukkuehuudot. Olin aina viimeinen vaikka en välttämättä edes huonoin.

Mikä juttu nuo kuntotestit on, ei ysärillä mitään coopereita juostu?

Koko koululiikunta oli jotain kauheaa. Inhosin ja inhoan kaikkia lajeja. En osannut enkä olisi edes halunnut osallistua. No, viimeiseksi minut aina valittiinkin joka pelissä.

Ehkä ikävin muistoni oli se, kun natsijumppamaikka pakotti minut puomille, olisi pitänyt kävellä puomi päästä päähän. Sain punnerrettua itseni (en ollut ylipainoinen!) puomille ja aloin vapista pelosta. Natsiakka tuli viereen komentamaan "nyt ylös! heti!" Yritin nousta ja tietenkin putosin lattialle.

Vasta aikuisiällä löysin oman lajini: Karate. Yleensäkin yksilölajit voisivat olla mieleeni.

Koko yläasteen vihasin koululiikuntaa. Olin huono kaikissa pallopeleissä, yleisurheilussa, hiihdossa, luistelussa ja telinevoimistelussa. Oikeastaan ne oli silloin 90-luvulla ainoat asiat koululiikunnassa mitä harjoitettiin. Jäin aina vikana joukkueeseen ja vaikka hyväksyin sen, etten ollut hyvä, koin nöyryyttävänä tulla valituksi viimeisenä. Läpi yläasteen aina samat tyypit valittiin joukkueeseen ekana ja samat viimeisenä. En tajua, miksi opettajan piti käyttää tuota jakosysteemiä kun joukkueet olivat aina samat.

Opettaja oli keski-ikäinen nainen, ryppyinen ja ulkoilmassa ahavoitunut liikunta/ulkoilu/pallopeli/voimistelu/yleisurheilufanaatikko. Liikunta oli hänelle elämäntapa ja töiden ohella vapaa-ajan harrastus eikä hän voinut ymmärtää niitä, joille liikunta ei ollut samanlainen elämäntapa. Hän jakoi oppilaat hyviin eli liikunnallisiin ja huonoihin eli ei-liikunnallisiin. Meille huonoille opettaja oli kovin ilkeä ja osoitti virheet näkyvästi. Esim. yleisurheilutunneilla fläppitaululle laitettiin näkyville pituushyppy- tai juoksutulokset ja hän isoon ääneen vertaili meidän häntäpään urheilijoiden tuloksia parhaisiin; päivitteli ja mässäili niillä. "Minna juoksi kaksi kertaa niin nopeasti kuin Sari, olisiko Sari nyt pikku peiliin katsomisen paikka", tai "minun tyttöni hyppäsi tokaluokkalaisenakin enemmän pituutta kuin Jonna kasiluokalla". Ihan asiattomia kommentteja kaikenlaikkiaan.

Onneksi aikuisena löysin liikunnan ilon. Ensin zumbasta,  sitten muista tansseista ja tavoitteellisesta salitreenistä. Harmittaa, ettei liikunnan opettajaa yhtään kiinnostunut auttaa meitä "huonoja" kouluaikana löytämään omaa tapaamme liikkua. Luulisin, että jos ysiluokkalaisena olisin päässyt vaikka kuntosalikurssille nostelemaan puntteja, olisin varmaankin innostunut.

Ai niin, parasta tarinassani on, että muutama kesä sitten vierailin vanhalla kotipaikkakunnallani, jossa tämä nyt jo eläkkeellä oleva liikunnanopettaja asuu. Törmäsin häneen kaupan kassalla, moikkasin ja esittäydyin ja hän muistikin minut. Oli kyllä aika hauska fiilis kun huomasin hänen tuijottelevan olkaimettomasta kesämekostani paljastuvaa lihaksikasta ylävartaloa ja naiseksi selvästi tavallista näyttävämpää hauis-ohjentajaseutua :D

Liikunnanopettaja ahdisti. Oli aika pihalla ja ilkeä sekä haisi viinalle. Liikunta oli muuten jees ja olin siinä urheilullisimmassa 10 %. Luokalla ei ollut kilpaurheilijoita tai seura- aktiiveja eli ihana tavisluokka.

Tapahtui 90-luvun alussa: ala-asteella 5-6 luokilla  meillä oli liikunnan opettaja, jolla oli sellainen sääntö että jos sisäliikuntavarusteet unohtui, piti olla pikkuhousuilla. Vaikka oltiinkin ihan tyttöjen kesken, oli se siinä iässä ihan älyttömän nöyryyttävää ja kiusallista. Jännitti ja ahdisti aina, että onhan ne sisäliikuntakamat mukana. Muistan, että kerran unohtui ja tuntui tosi ahdistavalta, jälkikäteen jopa seksuaaliselta ahdistelulta olla murrosiän juuri alkaneena koko liikuntatunti alushousuissa.

Nykyään tuollaisesta nousisi kyllä ihan hirveä pas*amyrsky vanhempien kesken, päästäisiin ehkä Itikseenkin. Mutta silloin ei kukaan kyseenalaistanut systeemiä vaikka kaikki olimmekin kauhuissamme tuosta pikkuhousu-säännöstä.

Peruskouluss puolen vuoden välein mitattiin yleisurheilukentällä tuloksia eri lajeissa. Oli mm. perus pituushyppyä, korkeushyppyä ja tietenkin 100 metrin juoksu. Opettaja mittadi tulokset ja kirjasi ne ylös.

Olin muutenkin vähän huonohko kaikessa koululiikunnassa sellaisena arkana nörttimäisenä tyttönä, mutta kaikken huonoin olin juoksemaan.

Joka kerta juoksin sekä meidän että rinnakkaisluokan huonoimman tuloksen, vaikka ihan oikeasti yritin aina täysillä. Muistan kun jollain luokalla muutkin tajusivat kuinka huono olen joka kerta ja suurin osa sivustakatsojista, eli meidän luokan ja rinnakkaisluokan tytöt alkoivat huudella kaikkia törkeyksiä. Opettaja seisoi vieressä ja ihan varmasti kuuli kaiken, mutta ei ikinä puuttunut siihen. Muistan vieläkin elävästi, kun neljännestä kuudenteen luokkaan juoksin sen matkan joka syksy ja kevät itku kurkussa ja joskus taisin itkeäkin. Asuin vielä sen perhanan kentän vieressä ja kävin joskus vapaa-ajalla yrittämässä jos pystyisin juoksemaan nopeammin, mutta mitään tuloksia ei syntynyt ''treenauksesta'' huolimatta. Muistan kuinka se harmitti niin paljon.

Muutakin kiusaamista liikuntatunneilla oli, mutta tuo on jäänyt mieleen siitä, että opettaja ihan selkeästi näki ja kuuli kaiken, mutta antoi sen vaan jatkua. Tämä tapahtui 2000-luvun alkupuolella Tampereella. Terveisiä vaan entiselle opettajalle: liikuntatuntisi onnistui romuttamaan itsetuntoni ja tappamaan kiinnostuksen liikuntaan 15 vuodeksi.

Kun miesopelle piti tunnustaa 4-6 luokalla ettei pääse uimaan koska oli kuukautiset.

Ala-asteella uimahallissa sukeltamaan pakottaminen, vielä niin että ei saanut pitää nenästä kiinni. Vein vettäkin henkeen ja tämä lestadiolainen noita altaan reunalla papatti että on se kumma kun ei sukella että se on pakko. Samainen opettaja retuutti myös niskoista ja muutakin. Mulla on ollut paljon vaikeuksia elämässä mm just ala-asteen opettajien syrjinnän takia. Mikä ihme siinä on että oppilaita ei osata kohdella tasavertaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Tapahtui 90-luvun alussa: ala-asteella 5-6 luokilla  meillä oli liikunnan opettaja, jolla oli sellainen sääntö että jos sisäliikuntavarusteet unohtui, piti olla pikkuhousuilla. Vaikka oltiinkin ihan tyttöjen kesken, oli se siinä iässä ihan älyttömän nöyryyttävää ja kiusallista. Jännitti ja ahdisti aina, että onhan ne sisäliikuntakamat mukana. Muistan, että kerran unohtui ja tuntui tosi ahdistavalta, jälkikäteen jopa seksuaaliselta ahdistelulta olla murrosiän juuri alkaneena koko liikuntatunti alushousuissa.

Nykyään tuollaisesta nousisi kyllä ihan hirveä pas*amyrsky vanhempien kesken, päästäisiin ehkä Itikseenkin. Mutta silloin ei kukaan kyseenalaistanut systeemiä vaikka kaikki olimmekin kauhuissamme tuosta pikkuhousu-säännöstä.

Sama tilanne tapahtui minunkin kohdalla mutta olin ehkä toisella luokalla ja tämä tapahtui ihan 90-luvun lopussa. Opettaja pakotti olemaan tunnin pikkareissa. Oli nöyryyttävää. En uskaltanut jostain syystä kertoa edes vanhemmille. Monta vuotta myöhemmin kerroin äidille ja hän sanoi, että olisi mennyt koululle raivoamaan jos olisi tiennyt

Vierailija kirjoitti:

Se kun jäin joukkuevalinnassa AINA viimeiseksi. En siksi, että olisin huono, vaan olin kiusattu ja epäsuosittu.

Niinhän se just menee, ettei huutojaolla ole oikeasti mitään tekemistä liikunnallisuuden kanssa.

Samaa tarinaa kuin muillakin. Vihasin kaikkia joukkuepelejä, aina valittiin viimeisten joukossa.

Koululiikunnan tehtävän ainakin pitäisi olla kannustaa kaikkia lapsia liikkumaan sekä koulussa että vapaa-ajalla. Pakottamisella ja nöyryyttämisellä ei siihen päästä.

Elämänlaatuni parani huomattavasti kun lukiossa ei enää ollut pakollista liikuntaa kuin muutama kurssi. Enkä sen jälkeen harrastanut mitään liikuntaa moneen vuoteen.

Nykyään liikun mielelläni yksinään, juoksin myös puolimaratonin ihan OK aikaan.

Voisi siis sanoa, että löysin liikunnan ilon koululiikunnasta huolimatta.

Liikunnanopet (naiset) ovat valitettavan usein jollain lailla sadistisia.

Huhhuh näitä kokemuksia, pidin omia koululiikuntaikoja pahoina koska kuuluin siihen läskeimpään ja hitaimpaan 10% luokasta, mutta opettajat olivat ihan ok vaikka selvästi suosivatkin niitä hoikkia tyttöjä kaikessa. Ei erityisemmin simputettu, kaikkien piti yrittää esim. kärrynpyörää tai volttia mutta huonokin yritys riitti.

Pahimmat muistot ehdottomasti uintitunnit ja tanssit.