Mikä on ikävin muistosi koululiikunnasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Prototyyppi kirjoitti:

Telinevoimistelu ja tamburiinin tahdissa ravaaminen liikuntasalin puolikasta ympäri. Toisella puolella salia pojat pelasivat joukkuepelejä ja nauroivat tyttöjen liikuntasuorituksille.

Joukkuevalinnat olivat myös inhottavia. Samat jäivät aina viimeiseksi ja huonoiten lajia osaavat otettiin joukkueeseen todella vastentahtoisesti.

Nämä! Meidän piti seisoa jonossa varpaat jäässä ja odottaa vuoroa johonkin vammaiseen parin metrin liukumiseen jäällä, harjoiteltiin muka taitoluistelua. Toisella puolella kenttää pojat LIIKKUI, eli pelasivat lätkää. Hiekkakentällä sama; pojat pelasivat pesistä, futista tms. Tytöt oltiin joko sisällä harjoittelemassa balettia tai sitten ulkona hyppimässä vuoron perään p*llu edellä liukumäkitelineestä alas, koska "harjoitellaan lantioliikettä". Ei yhtään noloa viidesluokkalaisille tytöille, varsinkin kun pojat näki. Ja loppuaika seisottiin jonossa.

Ja toki joukkuelajeissa aina valinnan saivat tehdä ne open suosikit, ringettetytöt ja taitoluistelijat. Yllättäen jäin aina viimeisten joukkoon, kun en ollut k.o. tyttöjen kaveri.

Meillä taas me tytöt pelasimme KOKO kevään pesistä ja talvella jääkiekkoa :( Sisällä koripalloa sekä inhokkiani sählyä. En tykännyt joukkepeleistä yhtään vaikka ihan hyvä urheilussa olinkin. Ehkä kerran vuodessa jotain voimistelujumppaa ja taitoluistelua, joita harrastin ja joista tykkäsin.

Yläastella oli edes vähän enemmän vaihtelua ja kokeiltiin uusia lajeja.

Meillä myös oppilaat valitsivat usein joukkueet. Kiva niille jotka olivat viimeisiä :( 

Tuntuu että aina satoi kun oli suunnistusta, mutta muuten se oli ihan hauskaa.

Sisäliikunnassa piti olla aina paljain jaloin. On muikea tunne kun saa sählymailasta varpaille.

Toisella luokalla uinnissa opettaja sanoi taitojeni olevan todella heikot joten minun oli pysyttävä pikku altaassa (90cm syvä). En päässyt edes keskialtaaseen saati isoon (oikea 25metrin allas). Muut nauroivat.

Olin siinä vaiheessa uinut kilpaa noin 2 vuotta..

Epäpätevä opettaja, jolla oli selvät suosikit eli kiitettävän tytöt. Me muut olimme paitsiossa. Kun piti tehdä joitain suorituksia, niin opettaja tuumasi tunnin lopussa: "Ai, tekin olette täällä. Nyt ei enää ehdi antaa näytteitä osaamisesta." Sinänsä minä pidin liikunnasta ja harrastin sitä vapaa-ajallakin.

Oppikouluaikana jumppamaikka onnistui niin hyvin kaikissa lajeissa,että inhoan tänäkin päivänä kaikkea ohjattua liikuntaa !! Tampuriinilla vaihtoaskel-hyppy..........loputtomiin hikisessä jumppasalissa pyöritetty.

Vein lupalapun vanhemmilta voimistelunopettajalle sairauteni takia, ja opettaja haukkui minulle miten kelvottomat vanhemmat minulla on.

Vatsalihastesti on ainut mistä en pitänyt, muuten rakastin koululiikuntaa. Olen pienestä asti harrastanut useita eri lajeja ja ollut liikunnallinen, joten liikunta oli mun lempiaine koulussa. Ja itse koin, että arvosanat lisäsivät motivaatiota aktiivisuudessa tunneilla. Tiesin, että kympin saadakseni ei riittänyt että omat suoritukset oli hyviä, vaan piti myös kannustaa muita :) 

Kaikista kamalimmat olivat juuri ne telinevoimistelu tunnit. Tuntuu, että kun muuton jälkeen vaihdoin kaupungin kouluun niin oli pelkkää tätä joka tunti ja sama meno yläkoulussa. Alakoulun ekat vuodet maaseudun koulussa vietettiin paljon ulkona ja oli paljon hiihtoa, luistelua ja kaikkia pelejä ulkona. Olin ihan hyvä näissä ja liikuntatunnit menivät mukavasti. Yläkoulussa meillä oli todella laiha ja ankara opettaja, joka selvästi suosi näitä jotka olivat notkeita ja pienikokoisia ja pärjäsivät telinevoimistelussa. Itsellä nämä lait eivät taas sopineet lainkaan vaan olisin tarvinnut juuri sitä "fyysistä" ulkoliikuntaa, jota meillä oli ehkä pari kertaa vuodessa. Olisin vaikka hiihtänyt joka tunti jos olisin noilta kuperkeikoilta ja kärrynpyöriltä säästynyt. Satutin myös kerran käteni, kun opettaja pakotti temppuilemaan renkailla ja käsi vääntyi. Joukkuelajeissa olisin varmasti myös pärjännyt paremmin jos minut olisi otettu kunnolla mukaan. Yleensä olin viimeinen, joka valittiin ( vaikka olin kyllä ihan liikunnallinen) ja minulle ei kunnolla peleissä esim syötetty ja niin oli vaikeaa näyttää aktiiviselta, kun omakin joukkue "hyljeksi". Niinpä alakoulun 9 tippui 7:n.  Tämä asia korjaantui vasta lukion lopussa ja olin kiitollinen 8:sta.

Jotenkin todella ikävää nämä liikuntatunnit olivat ja ainakin meillä niitä pienikokoisia suosivia. Itsekin olen harrastunut ihan kilpaurheiluakin, joten mikään läski en ole ollut. En ymmärrä mitä hyötyä minulla on elämässä jostain kuperkeikoista. Jotenkin pitäisi olla vapaampaa tämä liikunta ja enemmän vaihtoehtoja. Meillä myös aina kuunneltiin niitä tiettyjä oppilaita, jotka sitten saivat ehdottaa toiveitaan. Opettajalla on kyllä suuri vaikutus asiaan. Itse olen myös ollut aika huono uimaan. Tämä eräs keksi sitten laittaa minut ja pari muuta ylimääräisille uimatunneille koulun jälkeen ( en tiedä oliko tämä sallittua)  ja olimme sitten väsyneinä välillä ihan vajota altaaseen, kun neljän jälkeen siellä vielä uimme. Tätä en uskaltanut edes isälleni kertoa, kun tiedän, että olisi raivostunut vaan valehtelin, että olimme jossain koulun retkellä myöhempään.

Uimahallireissu ollessani 15 vuotias. Opettaja ja uimahallin henkilökuntaa seisoi suihkutiloissa vahtimaan että kaikki peseytyyy ilman uimapukua. Siinä ne seisoi tasaisin välimatkoin ja tuijotti kun oppilaat peseytyy. Useaan kertaan opettaja kovaan ääneen sanoi:

- Uimapuvut pois! Peskää alapäänne kunnolla, tiedä mitä klimppejä sieltä muuten tulee altaisiin!

Minä painelin takaisin pukuhuoneeseen ja tulin rauhassa suihkuun, kun valvojat ja muut oppilaat oli häipynyt altaille.

Ei tuon ikäisiä tarvitse valvoa ja tuijottaa kun peseytyy. Riittää muistutus uimahallin säännöistä.

Cooperin testi

Monikin asia. En osannut luistella kunnolla. Aina kun oli luistelukilpailut, kaaduin jo ekassa kaarteessa silkasta kauhusta. Kerran meni leuka verinaarmuille luistelukisassa, ehkä 4. luokalla, ja sen jälkeen aloin pelätä luistelua ihan tosissaan.

Vierailija kirjoitti:

Cooperin testi

Tää oli kivaa. :D

Open lellikki pikku-Kata hyppeli varishyppyjä muille malliksi. Huhuh! Kauhea ihminen ja hammaslääkäri hänestä sitten tulikin.

Säälittäviä te jotka alapeukutatte jos ei ole negatiivisia muistoja. Miten se auttaa teitä?

Vierailija kirjoitti:

Se kun pelotti, että jää joukkuevalinnassa viimeiseksi.

Minä jäin muistaakseni joka kerta, kun näin tehtiin ja inhosin joukkuepelejä yli kaiken.

Kaikki s**tanan pallot. Pesäpallo, koripallo, lentopallo, jääpallo. Yhtä helvettiä kaikki. Aina joukkueeseen viimeisinä valittu läskien kanssa, vaikka olin pieni ja hento. En saanut niitä palloja kiinni tai heitettyä sinne minne pitää. Ne satutti kättä jos sain joskus kiinni tai osuin. Kerran sain pesäpallon suoraan keskelle sääriluuta. Ketään ei kiinnostanut sattuiko, ja sattui helvetisti. Ja helvetillinen huutokuoro jossain pesäpallossa. Juokse, juokse! Ei olisi vähempää voinut kiinnostaa voittaako joukkue, kunhan selvisin tunnista jotenkin. Kuukautisten alun jälkeen sai onneksi vapautuksia, kun kertoi siitä.

Mutta koen vieläkin 50-vuotiaana ahdistusta kun näen urheilukentän tai jalkapallokentän. Ja minulla on tausta-ajatus urheilijoista veemäisinä ja vähän yksinkertaisina ihmisinä, tosin ymmärrän, että se liittyy traumaan liikunnanopetuksesta.

Tuli joskus mieleen, että oikeasti jotkut ihmiset saa positiivisia fiiliksiä nähdessään urheilukentän. Heillä on ollut kivaa, kun on saaneet murskata toisten itsetuntoa siellä ja karjua jollekin pienelle rääpäleelle, juokse lujempaa, etkö pääse lujempaa, voi ei!....

Itseäni koripalloilija harmitti kun muut ei edes osannut juosta.

Hapannaama opettaja, joka arvosteli suoritukset pärstäkertoimen mukaan.

Itse olen ollut koulussa, jossa suosittiin ulkoliikuntaa, toisessa koulussa missä pesäpallo oli ykkösjuttu ja minä tyhmä, kun en sääntöjä oppinut ja kolmannessa koulussa missä telinevoimistelua oli melkein joka tunti ja numero aleni, kun en osannut sujuvaa kuperkeikkaa. Arvatkaa mikä oli pahin? Lukiossa oli vasta suhteellisen järkevää liikuntaa ja monipuolista. Itselläni on myös ollut se, että kukaan ei valitse joukkueeseen ja jos valitaan niin saan mennä maaliin tai istua vaihdossa. Näytä siinä sitten aktiivisuutta. Olen myös aina harrastanut liikuntaa sitten vapaa-ajalla, joten melko hyväkuntoinen olen ollut. Kyllä niillä tunneilla kävi myös muita sääliksi. Heti tiesi kenellä on paha mieli ja tunsi saman kokeneena sympatiaa tätä ihmistä kohtaan. Joskus myös "purimme" näiden tuntien kokemuksia yhdessä ja olimme kiitollisia, että selvisimme taas yhdestä tunnista.

Mulla oli lonkkavika enkä saanut hyppiä, mutta opettaja pakotti mut hyppäämään korkeutta. Muut sitten nauroivat vieressä suoritustani, kun olin niin kömpelö. Muahhaahhaa, oli niin hauskaa kaikilla, myös opella. V****u mä vihasin sitä opettajaa

Ärsytti asua paikkakunnalla, josta tuli pieneen kokoon nähden hyviä lentopalloilijoita. Siis tarkoitan ihan niitä, jotka pelaa ulkomailla ja myös maajoukkueessa. Nämä oli aikaisemmin koulussa olleet opettajien "kultapoikia", joten se sama perinne jatkui sitten ylä-asteella ja lukiossa meidän myöhempien sukupolvien kanssa. Lentopalloa, lentopalloa, pesäpalloa, lentopalloa, lentopalloa jne. "Oho onpa ulkona huono sää, hakekaas pojat verkot ja tolpat niin saadaan taas pelit pystyyn!!!"

Lentopallo on kyllä siisti laji ja tykkään ihan tv:stä katsoa silloin tällöin, mutta itse pelattuna silloin nuorempana se oli ihan täyttä p*skaa. Ei siinä kovin moni ollut mitenkään hyvä ja se pelailu oli semmoista seisoskelua siinä kentällä.