Mikä on ikävin muistosi koululiikunnasta?

Vierailija kirjoitti:

Liikunnanopettaja laittoi juoksemaan kuntotestin, vaikka sairastin rasitusastmaa. "Liikunta tekee hyvää astmaatikolle".

Hölkkäsin hitaasti kenttää ympäri vaaditun ajan. Loppupäivän oppitunnit istuin hartiat korvissa vinkuhengittäen ja limaa köhien.

Mulla tää sama, ainoo että muutaman kerran laitoin sen verran hanttiin, että vain kävelin sen vaaditun matkan/ajan. Se tukehtumisen tunne juoksun jälkeen ei ole mitään kivaa.

Mulla murtui kolme kertaa sormi koripallossa. Ne ovat ikävimmät muistot. Ja se kun kaveri kaatui alamäessä hiihtolenkillä keskellä metsää. Muut olivat jo menneet ja kaveri itki hillittömästi kun jalka oli poikki. Se epätietoisuus, mitä nyt tehdään, jäi mieleen tosi pitkäksi aikaa. Lopulta jouduin jättämään kaverin siihen yksinään ja hiihdin monta kilometriä veren maku suussa koululle pyytämään apua. En ensin löytänyt opettajaa mistään mutta lopulta saatiin apu paikalle. Siihen aikaan ei ollut mitään kännyköitä, ja taatusti oli kaverille vielä kurjempi juttu koska istui siellä hangessa itkemässä varmaan lähes tunnin suurimmaksi osaksi yksinään.

Vierailija kirjoitti:

Mikä juttu nuo kuntotestit on, ei ysärillä mitään coopereita juostu?

Ysäristä en tiedä, mutta kyllä meillä juostiin (kutosluokalla ekan kerran v.2005). Oli cooperin testi ja 1500m juoksu. Samoin muita testejä, kuten ne "piip" testit, missä juostiin, tehtiin punnerruksia ja vatsoja piip-äänen tahtiin niin kauan kuin jaksoi.

Oikeasti tosi typerää noi kuntotestit. Pitäisi kannustaa lapsia liikkumaan hyvässä hengessä, eikä arvioida kuntoa testien mukaan.

Oliko se nyt nimellä "rytmiliikunta", eli se tanssi, kun joutui tanssimaan poikien kanssa. Pojat usein vaivihkaa koskettelivat epämiellyttävästi, ja haisivat pahalta (hajun muistan hyvin, en ollut koskaan ennen haistanut likaista miespuolista henkilöä yhtä läheltä, ja kun sitä tanssiparia piti vaihtaa, niin joutui tanssimaan myös joidenkin hygieniasta huolehtimattomien työläisperheiden poikien kanssa). Jostain syystä kolmannes tytöistä oli näinä päivinä "sairaana", mutta itse olin kai liian rehellinen sellaiseen.

Ikävä ei mikään, rakastin liikuntaa. Ärsyttäviä löytyia kyllä, esim luokkakaverit jotka valehteli joka uimiskerta että on kuukautiset (kumma miten ne kesti aina kuukauden verran) ja salilla naureskeli miten ei haluu uimaan kun meikit menee pilalle. Hei hei niina ja laura, vaikka kuinka luulitte olevanne luokan koviksia, olitte vaan säälittäviä.

Olin poikeuksetta aina se viimeinen, joka istui siinä lattialla kun kaikki muut valittiin. Jopa silloin kun mun "ystävä" oli valitsemassa, koska se ajatteli, että on "väärin" valita oma frendi. Olin liikunnallinen ihminen ja annoin aina kaikkeni. Silti mullei koskaan syötetty. Ei kertaakaan. Aina mun piti yksin käydä hakemassa se saakelin pallo ja silloin kyllä karjuttiin että syötä se tänne. Aina jos mä tein jonkun virheen niin se oli maailmanloppu ja mä olin täys luuseri. Jos joku muu, niin se oli vain hauskaa ja ihan ymmärrettävää.

Koulutansseja mä en haluaisi edes muistella... Mua ei haettu kertaakaan. Tyttöjä oli enemmän kuin poikia ja mä tanssin yhteensä kolmen eri liikunnanopettajan kanssa... Kerran yksi jätkä vaihtoi mut lennosta toiseen kun oli joutunut mun pariksi. Koulu-uinti oli kans niin ihanaa. Kerran mulla ilmeisesti kesti vähän liian kauan hypätä veteen, niin liikunnanopettaja päätti pukata mua selästä. En ole paljoa sukellellut sen jälkeen.

Mun liikunnannumero oli läpi peruskoulun seiska. Mulla oli reilusti keskivertoa parempi kunto, juoksutesteissäkin mä olin aina siellä kärkijoukossa. Ryhmälajeissakin mä annoin kaikkeni, mut vähän vaikea se on pelata kun kukaan ei syötä sulle tai muutenkaan pelaa sun kanssa. Vatsalihastestit ynnä muut meni loistavasti. Näemmä vaan pärstäkerroin ei miellyttänyt. Ihan niinkuin se opettaja olisi päättänyt jo vuoden alussa että minkä numeron kellekin antaa. Liikunnanopettajan poika kyllä sai kympin, vaikkei tehnyt tunnilla paljoa mitään ja veti kaiken vähän vasemalla kädellä huitaisten. Ja kyllä, olen katkera, kuten tekstin sävystä voi päätellä :D Olin muutenkin koulukiusattu ja yksinäinen pentu, mutta koululiikunta oli vielä se viimeinen matto joka vedettiin mun jalkojen alta.

N18

Monta huonoa muistoa. Se kun aina valittiin viimeiseksi joukkueeseen tai ei valittu siis lainkaan. Ainaiset pallo- ja joukkuepelit yläasteelta alkaen. Vihasin joukkuepelejä. Koripallossa olin kuin näkymätön. Ikinä ei syötetty. Anoita lajeja joista pidin  ja joissa olin ihan hyvä oli tosi harvoin eli hiihto, uinti ja suunnistaminen tai pallonheitto. Pitkän matkan juoksussakin olin ihan keskitasoa tai parempi. Silti numero oli aina 8 tai 7. Kömpelö olen aina ollut ja huononäköinen luonnostani. Ikävää, että siitä rokotetaan. Yläasteen liikunnan opettajan piti vielä mainostaa, että melkein kaikilla on kiitettävä liikunnan numero. Sen sai niin, että mielisteli opettajaa parhaansa. Muuten omaa liikkumisen iloani tuo ei ole onneksi haitannut. 

Vierailija kirjoitti:

Ikävä ei mikään, rakastin liikuntaa. Ärsyttäviä löytyia kyllä, esim luokkakaverit jotka valehteli joka uimiskerta että on kuukautiset (kumma miten ne kesti aina kuukauden verran) ja salilla naureskeli miten ei haluu uimaan kun meikit menee pilalle. Hei hei niina ja laura, vaikka kuinka luulitte olevanne luokan koviksia, olitte vaan säälittäviä.

Haukuitko myös mielestäsi huonoja pelaajia, kuinka he pilaavat liikuntatunnit?

Vierailija kirjoitti:

Ikävä ei mikään, rakastin liikuntaa. Ärsyttäviä löytyia kyllä, esim luokkakaverit jotka valehteli joka uimiskerta että on kuukautiset (kumma miten ne kesti aina kuukauden verran) ja salilla naureskeli miten ei haluu uimaan kun meikit menee pilalle. Hei hei niina ja laura, vaikka kuinka luulitte olevanne luokan koviksia, olitte vaan säälittäviä.

Meillä oli tätä samaa, mutta liikkamaikka päätti antaa extra plussaa kaikille tytöille, jotka oli vaivautunut tulemaan uimaan. Meillä nimittäin lähes kaikki pojat tulivat uimaan, tytöistä vain kolme (oltiin lukiossa sekaryhmässä liikunnassa).

Jäätyneiden varpaiden kanssa luistelu tai kävely. 

Ala-asteella liikunta oli kivaa, koska opettaja oli normaali ihminen. Yläasteella inhottava nöyryyttäjä. Jos et jotain kerrasta oppinut, niin piti mennä muiden eteen yksin opettelemaan ja opettaja piikitteli vieressä. Osasin kaikkea muuta, mutta powermover tanssia en oppinut ja sehän oli meidän opettajan suosikki laji. Vihasin liikuntatunteja tän takia, sitä tanssia oli usein.

Kaikki testit, cooper tai piip. Niitä tuloksia sitten vertailtiin niihin parempiin ja urheilullisiin oppilaisiin. Meillä onneksi oli oppilaiden kesken ihan hyvä ryhmähenki, joten ketään ei erityisemmin kiinnostanut open puheet, mutta harmitti se oma, huono tulos silti.  Silti juoksemista tai vastaavaa ei koskaan treenattu, testeissä piti sitten vain osata juosta oikein ja pitkään.

Toinen on liikuntapäivät. Pakko osallistua johonkin ja yleensä ne vaihtoehdot olivat jotain uimista, tappohenkistä koripalloa tai laskettelua. Yleensä oli muitakin, vaikka kävelyä tai ratsastusta, joihin olisin mielelläni mennyt, mutta näitä ei yleensä järjestetty vähäisen osallistujamäärän takia. Kerran se ratsastus järjestettiin ja silloisena heppatyttönä olin kyllä iloinen, vaikka pojat haukkuivatkin koko bussimatkan :)

Voimistelu. En ole kovin notkea ja osa meidän luokalta sai suorin jaloin kädet helposti lattiaan. Itse sain vähän polvitason alapuolelle. 

Koululta oli n. 600-800 metriä hiihtolatujen alkuun. Liikunnanopettaja ajoi autollaan latujen lähtöpisteeseen ja istui tupakoimassa autossaan. Veivasi sen verran ikkunaa auki, että huusi: ” tytöt, nyt on niin paljon happea ilmassa, että voisitte kiertää pidemmän lenkin!” No ei kierretty, hiihdettiin ensimmäisen mäen taakse tupakoimaan ja luokan kilpahiihtäjä kiersi ladun ja laittoi kaikkien nimikirjaimet lenkin puolivälissä olleeseen tarkistusvihkoon.

Tanssiharjoituksissa jäin parittomaksi, joten en voinut harjoitella. Arvostelussa joku määrättiin pariksi ja vaikka pysyimme samassa tahdissa ope väitti minun tanssivan epätahdissa ja antoi huonon numeron. Lukiossa liikuntaa oli maanantaiaamuisin kaksi tuntia, jotka yleensä lintsasin.

Meillä oli 5-6-luokalla joku 50-vuotias opettaja. Me olimme hieman yli 30 oppilaan koulussa maaseudulla, joten se 50-vuotias opettaja opetti meitä useissa aineissa. Mutta parhaiten muistan liikunnan. Ala-asteen liikuntahalli oli varmaan yhtä iso kuin yksi luokka, ja olimme sekä sisällä että ulkona. Eikä asiaa auttanut se, että liikunta oli hyvin "pakotettua", eli ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä mitä käskettiin.

No, meillä oli joskus voimistelua liikunassa, ja voit arvata että se ei mennyt hyvin. Opettaja oli joku 50-vuotias möhömaha, joka "opetti liikuntaa". Meidän piti tehdä renkaissa voltteja ja takanperinvoltteja, minä en osannut enkä halunnut osata. Opettaja näytti että "näin se tehdään", mutta ei edes itse osannut volttia eikä yrittänyt edes hypätä. Todella hauska liikuntatunti. Toivoin aina, ettei meillä olisi sisäliikunnassa niitä renkaita tai voimistelua muutenkaan.

Sitten ulkona... Meidän piti aina pelata lipunryöstöä tai jalkapalloa. Pelasimme jalkapalloa helteisellä kentällä kesällä kaksi tuntia peräkkäin, ja opettaja vain katsoi. Oli vähän turhauttavaa juosta jalkapallon perässä tulikuumalla soraisella kentällä. Kerran kompastuin kengännauhaan, opettaja ei jaksanut auttaa vaan huusi "Olisit solminut kengännauhat!" Eikä hän siis pelannut ikinä jalkapalloa vaan katsoi sivusta. Hän oli valitettavasti meillä koko viidennen ja kuudennen luokan, ja oli harvinaista, jos yksi koulupäivä meni ohi ilman, että tein opettajan mielestä jotain "väärin". Vitsaillaan edelleen kavereiden ja vanhempien kanssa siitä opettajasta.

Kaikki joukkuelajit. Huutojaossa olin aina viimeisten joukossa, ja kun opettaja jakoi joukkueet niin ne vapaa-ajalla urheilua harrastaneet valittivat kuinka huonot joukkueet he saivat. Ja oli tilanne mikä tahansa, urheilijat saivat erityiskohtelua. Ylipäänsä kaikki kuntotestit ja kilpailut, en tänä päivänäkään ymmärrä mitä järkeä on nöyryyttää koko luokan nähden niitä hieman kömpelömpiä, huonokuntoisempia yms. ja sitten vielä numeroarviointi pelkän suorituksen perusteella (en muista että missään muussa kouluaineessa heikompien suorituksista olisi tehty aina julkisia). Yläasteella opettajalla oli taulukko, mistä suorituksen perusteella sai numeron ja niiden keskiarvosta tuli numero todistukseen. Uinnit ja suihkut olivat yhtä piinaa sen jälkeen kun rinnat alkoi kasvaa, ja samoin kaikki juoksulajit kun topista huolimatta rinnat heiluivat ja jossain sukkulaviesteissä oli koko ryhmä tuijottamassa.

Ylipäänsä koululiikunnan jälkeen on silkka ihme, että olen löytänyt muutaman liikuntalajin joista todella nautin.

Ei varsinaisesta liikunnasta ole mitään huonoja muistoja, olin aina luokkani parhaimmistoa joukkueurheilussa.

Telinevoimistelu oli kyllä hirveää koska en mikään akrobaattinen ole, sekin hoitui ensimmäisen kerran jälkeen olemalla kylmästi tekemättä, ei homohtavan miesopettajan auktoriteetti minuun iskenyt.

M28

Ala-asteella rinnakkaisluokan tyttö astui kantapäällä varpaan päälle, varvas murtui. Opettaja ei uskonut että mitään kävi vaikka valitin kipua, ja laittoi kävelemään kotiin. En saanut soittaa vanhemmille että olisivat tulleet hakemaan, joten kävelin murtuneella varpaalla kaksi kilometriä kotiin 8-vuotiaana, itkin koko matkan.

Onneksi oli vain satunnainen virhearvio opettajalta. Muuten oli ihan pätevä ja mukava ope, joten ei pilannut iloa koululiikunnasta tuo yksittäinen tapahtuma.

Pitkän matkan juoksutestit. Joskus se oli 1500m, joskus Cooperin testi, mutta joka kerta se oli yhtä kamalaa. Nämä testit olivat tietysti pakollisia, mutta olisin varmaan huonon numeron pelossa juossut joka tapauksessa vaikka olisivatkin olleet vapaaehtoisia.

Olin muuten hyvä liikunnassa, mutta aerobinen kuntoni on aina ollut surkea. Annoin kuitenkin kaikkeni jotta saisin hyvän numeron. Keräilin itseäni sitten tunnin suorituksen jälkeen, kun olin kokonaisvaltaisesti hajalla. Jalat hapoilla, keuhkoihin sattui, kurkku kipeä jne.

Perus huutojaot, joissa jäin aina viimeisenä kentän reunalle, ja toisen joukkueen oli pakko ottaa minut pilaamaan pelinsä. Olin huono kaikissa joukkuelajeissa. 

Yleinen ilmapiiri - olin kiusattu. Pahinta oli vartaloni pilkkaaminen (kehityin varhain). Hävetti pelkkä jumppavaatteissa julkisesti esiintyminen. 5-6.luokalla yhteiset uimahallivuorot luokkamme poikien kanssa oli painajaista. Seuraavana päivänä sai taas kuulla kunniansa vartalostansa. Mulla oli vielä joskus menkat silloin, hädissäni koetin siteitä piilotella, että kukaan ei huomaisi. 

On mulla joitain hyviäkin muistoja: olin hyvä juoksussa ja hiihdossa ja menestyin kilpailuissa (jotka joillekin toisille olivat varmasti kova paikka). Eivät silti pyyhi pois sitä kaikkea kiusaamista ja arvostelua ja esille nostamista silloin, kun ei pärjännyt. Hyvästä juoksumenestyksestä huolimatta mokasin joskus koulujen väliset juoksukilpailut. Ope ei edes yrittänyt peittää pettymystään minuun. Sama nainen, vaikkei suoraan mitään sanonutkaan, arvioi koulutovereitteni lailla paheksuvasti muotojani. Ihan kuin olisin voinut normaalille kehitykselle jotain.