Vanheneva äitini on alkanut tarvita yhä enemmän apua, mutta minä en ehdi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.

Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.

Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.

Osasyy on asuntojen tolkuttomat hinnat. Minä asun miehen kanssa kaksiossa, makuuhuone on lapsella ja meidän sänky on jo olohuoneessa. Sisko on perheetön, mutta hänellä on alle 40 neliön pikkukaksio. Ei sinne sovi kahta tai edes yhtä vanhusta lisäksi.

Ihanne olisi, että vanhukset asuisivat samassa kerrostalossa kuin me, mutta omassa asunnossa. Tämä ei tule koskaan toteutumaan, sillä he eivät halua muuttaa omakotitalostaan minnekään. Hankalaa on.

Voisittekobte muuttaa sinne?

No ei oikein houkuta. Kyseessä on kahden makuuhuoneen ja yhden vessan talo. Sinne ei kolmihenkinen perhe sovi mitenkään varsinkaan siksi, että isä nukkuu toisessa makuuhuoneessa ja äiti toisessa. Miehelle en edes ehdottaisi ja minä nyt haluan asua miehen kanssa yhdessä.

Jos vanhempasi ja te luopuisitte nykyisistä asunnoistanne, pystyisitte muuttamaan kaikki sen kokoiseen, että mahtuisitte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.

Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.

Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.

Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.

Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.

Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.

Eikö olisi kannattavampaa panostaa ystävyyssuhteisiin ja uusien niiden luomiseen läpi elämän ajan, niin on sitten sitä samanikäistä ja henkistä seuraa vanhanakin? He ovat samassa elämäntilanteessa eli aikaa ja motivaaatiota on siihen ystävyyteen ja seurusteluun aivan eri tavalla kuin vaikkapa toisella puolella maata asuvilla jälkeläisillä joilla on omat perheet ja ystäväpiirit.

Ei onnistu. Ei todellakaan onnistu vanhojen vanhusten ystävyys. Isoäidilläni oli kaikki ystävät jo kuolleet hänen vanhuudessa. Ei niistä ikätovereista muutenkaan seuraa ole vanhana vanhuksena. Ovat vaivaisia, eli eivät voi kyläillä, dementoituneita jne.

Lisään vielä, että myös kaikki 7 sisarustaan oli kuollut. Yksi veli eli aika pitkään, mutta ei ollut enää siinä kunnossa, että olisi voinut käydä mummoani katsomassa. Sisaruksistaan vain yhdellä oli lapsi. Hän kävi joskus ja sitten pikkuserkku kävi joskus. Muuten kaikki vierailut ja kontaktit olivat Äitini perheen varassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.

Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.

Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.

Osasyy on asuntojen tolkuttomat hinnat. Minä asun miehen kanssa kaksiossa, makuuhuone on lapsella ja meidän sänky on jo olohuoneessa. Sisko on perheetön, mutta hänellä on alle 40 neliön pikkukaksio. Ei sinne sovi kahta tai edes yhtä vanhusta lisäksi.

Ihanne olisi, että vanhukset asuisivat samassa kerrostalossa kuin me, mutta omassa asunnossa. Tämä ei tule koskaan toteutumaan, sillä he eivät halua muuttaa omakotitalostaan minnekään. Hankalaa on.

Voisittekobte muuttaa sinne?

No ei oikein houkuta. Kyseessä on kahden makuuhuoneen ja yhden vessan talo. Sinne ei kolmihenkinen perhe sovi mitenkään varsinkaan siksi, että isä nukkuu toisessa makuuhuoneessa ja äiti toisessa. Miehelle en edes ehdottaisi ja minä nyt haluan asua miehen kanssa yhdessä.

Jos vanhempasi ja te luopuisitte nykyisistä asunnoistanne, pystyisitte muuttamaan kaikki sen kokoiseen, että mahtuisitte.

Kyse on siitä, että he eivät halua muuttaa kotoaan minnekään. Samaan huoneistoon en vanhempieni kanssa halua muuttaa ja mies vielä vähemmän. En muutenkaan halua asua omakotitalossa, siinä on ihan liikaa hommaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki kuntien vanhainkodit on ajettu alas (lakkautettu) vaikka KAIKKI tietävät että suurten ikäluokkien hoivapommi räjähtää päin näköä 10 v päästä? Ajatuksena sysiä vastuu naisille joka sit hoitaa vanhukset työn ja omien lasten lisäksi? Miksi suostumme tähän?

Suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä. eli se pommi on jo nähty, heistä nuorimmat pitävät huolta niistä kohta 90-vuotiaista, jotka ennen olisivat olleet laitoksessa.  Laitoksia ei ole ajettu alas, mutta ei niitä ole sillä tavalla käytössä kuin 30 vuotta sitten, jolloin vanhemmat sai sinne lykätä jo heti eläkkeelle päästyään.

Useimmat haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään, ja laitoksella olo jää yleensä lyhyeksi. Kotihoito on mahdollistanut sen, että sen piiriin kuuluvat vanhukset elävät usein omastakin mielestään hyvää elämää.

Meillä ei olisi missään tapauksessa varaa siihen, että vanhukset olisivat laitoksissa 30 vuotta ennen kuolemaansa. Se maksaa jotain 5000 euroa kuukausi (myös ne kuntien vanhainkodit)- Ennen oli vähän edullisempaa, kun laitoksiin laitettiin myös sellaiset, jotka kykenivät vielä itsensä hoitamaan.

Hyvin monet eläkeläiset noin 70 vuotiaat hoitavat nykyisin vielä omia vanhempiaan, minkä kykenevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.

Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.

Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.

Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.

Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.

Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.

Eikö olisi kannattavampaa panostaa ystävyyssuhteisiin ja uusien niiden luomiseen läpi elämän ajan, niin on sitten sitä samanikäistä ja henkistä seuraa vanhanakin? He ovat samassa elämäntilanteessa eli aikaa ja motivaaatiota on siihen ystävyyteen ja seurusteluun aivan eri tavalla kuin vaikkapa toisella puolella maata asuvilla jälkeläisillä joilla on omat perheet ja ystäväpiirit.

Ei onnistu. Ei todellakaan onnistu vanhojen vanhusten ystävyys. Isoäidilläni oli kaikki ystävät jo kuolleet hänen vanhuudessa. Ei niistä ikätovereista muutenkaan seuraa ole vanhana vanhuksena. Ovat vaivaisia, eli eivät voi kyläillä, dementoituneita jne.

Mikä siis estää aktivoitumasta uusien ystävien hankkimisen läpi koko elämän ja nimenomaan vanhuuden ajan jos pääkoppa ja kroppa toimii? Varsinkin hyvissä ajoin jos ystäviä alkaa kuolla vierestä niin mikä estää aktivoitumasta ja hankkimasta uusia vaikka hieman nuorempia eläkeläisystäviä jotka eivät ole niin vaivaisia jos itsekkin on kondiksessa? Eläkeläisillä luulisi juurikin olevan "tilaa" elämässään uusille ystävyyksille ja sosiaalisesti taitavat ja aktiiviset ihmiset niitä vielä vanhanakin täysin todistetusti saavat elämäänsä.

Itse kun tulen olemaan niin dementoinut ja vaivainen että en kykene sosialisoimaan edes ystävieni kanssa niin mielummin yksinkertaisesti kuolen pois kuin yritän väkisin pakottaa nuorempia sukulaisiani viihdyttämään jotain pitkäpiimäistä sairasta vanhusta

Vierailija kirjoitti:

Itse kun tulen olemaan niin dementoinut ja vaivainen että en kykene sosialisoimaan edes ystävieni kanssa niin mielummin yksinkertaisesti kuolen pois kuin yritän väkisin pakottaa nuorempia sukulaisiani viihdyttämään jotain pitkäpiimäistä sairasta vanhusta

Palataan asiaan sitten, kun olet siinä tilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki kuntien vanhainkodit on ajettu alas (lakkautettu) vaikka KAIKKI tietävät että suurten ikäluokkien hoivapommi räjähtää päin näköä 10 v päästä? Ajatuksena sysiä vastuu naisille joka sit hoitaa vanhukset työn ja omien lasten lisäksi? Miksi suostumme tähän?

Suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä. eli se pommi on jo nähty, heistä nuorimmat pitävät huolta niistä kohta 90-vuotiaista, jotka ennen olisivat olleet laitoksessa.  Laitoksia ei ole ajettu alas, mutta ei niitä ole sillä tavalla käytössä kuin 30 vuotta sitten, jolloin vanhemmat sai sinne lykätä jo heti eläkkeelle päästyään.

Useimmat haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään, ja laitoksella olo jää yleensä lyhyeksi. Kotihoito on mahdollistanut sen, että sen piiriin kuuluvat vanhukset elävät usein omastakin mielestään hyvää elämää.

Meillä ei olisi missään tapauksessa varaa siihen, että vanhukset olisivat laitoksissa 30 vuotta ennen kuolemaansa. Se maksaa jotain 5000 euroa kuukausi (myös ne kuntien vanhainkodit)- Ennen oli vähän edullisempaa, kun laitoksiin laitettiin myös sellaiset, jotka kykenivät vielä itsensä hoitamaan.

Hyvin monet eläkeläiset noin 70 vuotiaat hoitavat nykyisin vielä omia vanhempiaan, minkä kykenevät.

Suurten ikäluokkien hoivapommia nimenomaan EI ole vielä nähty. Ovat vielä 65-75 eli kunnossa, mutta odotas 10v niin laitospaikkaa tarvivat ja niitä ei ole. Kätevästi laittoivat omat vanhemmat vanhainkotiin ja sitten purkivat koko systermin pois. Ja nyt vaativat että omat lapset hoitaa heidät kroonikkovaippavaiheessa.

Tarvittaisiin enemmän taloudellista tukea omaishoitajille. Ja lisää apua vanheneville ihmisille, jotka asuvat vielä kotonaan. Maksaahan se yhteiskunnalle, mutta tulee halvemmaksi kuin laitoshoito. On kestämätön ratkaisu olettaa ja odottaa että omaiset pystyvät hoitamaan omat vanhuksensa. En tarkoita seuranpitoa ja kaupassakäyntiä vaan vaativaa vanhan, avuttoman ja sairaan vanhuksen hoitoa, jota työtä varten ihmiset hankkivat ammattikoulutuksen. 

Vierailija kirjoitti:

Huomasin lääkäriasemalla yhden vanhusparan, joka oli vaivaisen ja yksinäisen oloinen. Suorastaan surullinen. Siellä se nökötti sen näköisenä, että olisi tarvinnut omaisen saattajaksi.

Menitkö juttelemaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.

Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.

Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.

Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.

Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.

Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.

Eikö olisi kannattavampaa panostaa ystävyyssuhteisiin ja uusien niiden luomiseen läpi elämän ajan, niin on sitten sitä samanikäistä ja henkistä seuraa vanhanakin? He ovat samassa elämäntilanteessa eli aikaa ja motivaaatiota on siihen ystävyyteen ja seurusteluun aivan eri tavalla kuin vaikkapa toisella puolella maata asuvilla jälkeläisillä joilla on omat perheet ja ystäväpiirit.

Olin kerran siivoamassa yhden säätiön vanhustentaloa, jossa asuu myös hyväkuntoisia ihmisiä omissa asunnoissaan.

Rappua putsatessa huomasi, että vaikka talo oli täynnä ihmisiä, ne hyväkuntoiset eivät juuri olleet tekemisissä keskenään. Kaikki rapussa liikkuvat halusivat hirveästi kertoa tekemisistään ja muutenkin jutella.

Ehkä he kaipasivat ns. normaalia juttuseuraa, joka puhuisi muustakin kuin vanhuuden vaivoista. Erään ei täysin vanhan, ehkä 65-70 vuotiaan kanssa käytiin oikein mielenkiintoinen keskustelu.

Sama kotisiivoojana.

Kyllä kaiken ikäisten ihmisten soisi seurustelevan toistensa kanssa, muidenkin kuin sukulaisten. Varsinkin muiden. Se tuulettaisi sopivasti kummankin maailmankuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.

Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.

Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.

Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.

Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.

Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.

Tämä on totta suurelta osin muttei aina. Minulla on myös toinen ”teoria” eli tietyntyyppisille ihmisille se lasten soittelu ja seuranpitovaatimus on vallankäyttöä.

On olemassa ihmisiä - kuten oma vanhempani ja pari muutakin suvusta - jotka eivät rakasta mitään eikä ketään. Ei edes puolisoa tai lapsia. Niitä voi kaltoinkohdella ja nöyryyttää, ja jos jotain rakkautta on niin narsisti tuntee sitä vain itseensä.

Tämä narsistinen vanhempi nauttii toisten kyykyttämisestä ja peluuttamisesta. Ensin rääkkäsi oman puolisonsa hautaan (henkinen ja fyysinen väkivalta) ja kun se ”orja” menetettiin alkoi lasten hyppyytys - jokuhan pitää narskulla olla ketä alistaa ja kiusata.

Uhkaillaan perinnöllä, tekeydytään sairaaksi, soitetaan keksittyjä puheluita (”ovella on murtovaras, tule heti”), keksitään oireita, ja ajan kuluksi peluutetaan lapset toisiaan vastaan (”jos tulet niin sinä saatkin sen perinnön eikä Mikko” - ja mikko suuttuu kun luulee että veli keplotteli hänelle luvatun mökin). Kotihoidon työntekijöistä keksitään valheita (”pahoinpiteli”, ”varasti”) ja vaikeillaan niin paljon että kukaan ei kohta suostu käymään.

Kaikki vanhukset eivät rakasta eivätkä ole rakastettavia. Tämäkin on hyvä muistaa että kaikki eivät ole niitä hauraita rakkaudenkaipuisia suloisia vanhuksia.

Jani Volasen monologi Ihmebantussa pitää edelleen paikkansa. Ei ilkeästä kiukkupussista tule ihanaa halinallea vain, koska se on vanha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki kuntien vanhainkodit on ajettu alas (lakkautettu) vaikka KAIKKI tietävät että suurten ikäluokkien hoivapommi räjähtää päin näköä 10 v päästä? Ajatuksena sysiä vastuu naisille joka sit hoitaa vanhukset työn ja omien lasten lisäksi? Miksi suostumme tähän?

Suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä. eli se pommi on jo nähty, heistä nuorimmat pitävät huolta niistä kohta 90-vuotiaista, jotka ennen olisivat olleet laitoksessa.  Laitoksia ei ole ajettu alas, mutta ei niitä ole sillä tavalla käytössä kuin 30 vuotta sitten, jolloin vanhemmat sai sinne lykätä jo heti eläkkeelle päästyään.

Useimmat haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään, ja laitoksella olo jää yleensä lyhyeksi. Kotihoito on mahdollistanut sen, että sen piiriin kuuluvat vanhukset elävät usein omastakin mielestään hyvää elämää.

Meillä ei olisi missään tapauksessa varaa siihen, että vanhukset olisivat laitoksissa 30 vuotta ennen kuolemaansa. Se maksaa jotain 5000 euroa kuukausi (myös ne kuntien vanhainkodit)- Ennen oli vähän edullisempaa, kun laitoksiin laitettiin myös sellaiset, jotka kykenivät vielä itsensä hoitamaan.

Hyvin monet eläkeläiset noin 70 vuotiaat hoitavat nykyisin vielä omia vanhempiaan, minkä kykenevät.

Suurten ikäluokkien hoivapommia nimenomaan EI ole vielä nähty. Ovat vielä 65-75 eli kunnossa, mutta odotas 10v niin laitospaikkaa tarvivat ja niitä ei ole. Kätevästi laittoivat omat vanhemmat vanhainkotiin ja sitten purkivat koko systermin pois. Ja nyt vaativat että omat lapset hoitaa heidät kroonikkovaippavaiheessa.

Saa nähdä, paljonko heitä on silloin elossa. He ovat sitä suurta syöpäsukupolvea ja monet ovat eläneet muutenkin epäterveellisesti ainakin nuorempana. Aika moni on ulkomailla eikä pysty tulemaan sieltä huonon kuntosa vuoksi kuin aikanaan jalat edellä. Minäkin tiedän yhden tapauksen ja syövät sen kun lisääntyvät ainakin omassa lähipiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko äidilläsi varaa maksaa intervallihoidot itse? Eihän sinun tarvitse sitä tehdä. Muistisairaus tekee äidistäsi raskaan hoidettavan ja koska sisaruksesi eivät auta niin onhan tämä sinulle aivan kohtuutonta. Otathan heti huomenna yhteyttä kotihoitoon ja kysy intervallijaksosta.

En ole virallisesti omaishoitaja, en tiedä saako intervallihoitoa jos ei ole? Ja ainakin sairaalajaksojen jälkeen äiti on ihan kuutamolla monta viikkoa, sitäkään ei jaksa. Sairaalasta kotiuduttuaan hän ei muista missä on ja on kaikinpuolin ihan hukassa, ei onnistu edes se ruuan lämmittäminen.

Ymmärtääkseni ei tarvitse olla virallisesti omaishoitaja. Sairaalassa äitisi luultavasti vain makaa sängyssään, intervallijaksolla saattaa olla jotain toimintaakin. Muistisairaalle tosin paikanvaihto voi olla rankkaa. Ehkä sinun täytyy jo alkaa valmistella pysyvän paikan löytämistä äidillesi. Muistisairasta ei pitemmän päälle uskalla jättää kotiinsa, jossa hän voi jättää hellan päälle, sytyttää tulet kaappiin tai lähteä ulos harhailemaan ja etsimään lapsuudenkotiaan. 

Niin, sairaalassa on todella vain sitä makaamista. Paikanvaihto kuitenkin on aina vaikeaa, pelkään, että kotiinpaluu olisi aina vaikea ja näyttää siltä, että ihan perusasiatkin jo unohtuu, jos ei niitä tee muutamaan päivään. 

Olen hakenut äidille kunnallista hoitopaikkaa, mutta ei sitä myönnetty, on kuulemma todella hyväkuntoinen ja pärjää todennäköisesti kotona vielä pitkään. Hän ei ole vielä tehnyt mitään hälyyttävää, ei lähde yöllä harhailemaan ulos, ei ole jättänyt edes hellaa päälle. Kotihoidon hoitajat sanoivat, että hoitoon pääsevät ovat ihan vuodepotilaita ja heitäkin makaa kotona, koska ei vain ole hoitopaikkoja. Moni ehtii kuolla jonoon ennen paikan saamista. Jotkut ovat pitkään sairaala-kotiutus-takaisin sairaalaan kierteessä. Appeni seikkaili yksin pitkin kyliä talvipakkasella, jätti hellan päälle, ei osannut enää vastata puhelimeen, ulosteet tulivat lattialle ymsyms. eikä saanut hoitopaikkaa. Vasta sitten kun joutui sairaalaan kun ei päässyt sängystä ylös, myönnettiin paikka. 

Näin juuri. Ei sinne kunnan tukemalla paikalle pääse juuri millään. Jos itse maksaa sen 5000 kuussa, niin voi mennä omalla kustannuksellaan.

Ja kunnan tukemalla paikka on kamalan kallista sekin, kun kaikesta nyhdetään erikseen. (Vanhainkoti oli omaisten kannalta helppo , huoleton ja reilu. Niitä vaan ollaan jo vähennetty minimiin, jotta kaikki saataisiin nyhdettyä vanhuksilta. Vanhainkodeissa maksu määräytyivtulojan mukaan ja käteisvaroiksi jäi pieni summa. Mutta siellä siihen maksuun sisältyi aivan kaikki.)

Tehostetussa palvelussa kaikki laskutetaan erikseen ja omaiset sitten niitä miettii ja hommailee tarpeen mukaan)

Omaisuuden suojavakuutus jättää rahaa omaan käyttöön ja minimoi hoitokulut. Siitä ei vain puhuta tarpeeksi. Olen lukenut aiheesta tasan yhden artikkelin jostain Et- lehdestä.

Vierailija kirjoitti:

Mitenkäs tällainen plani: mummelilla omaa varsllisuutta joku 150 000. Riittää kolmeksi vuodeksi laitospaikkaan joka maksetaan itse. Tämän kolmen vuoden jälkeen rahat loppuu mutta mummeli ollut jo huonokuntoisena palvelutalossa sen 3v. Miten käy kun raha loppuu? Heitetään ulos pakkaseen? Pakotetaan lasten luo? Vai ottaako kunta kopin?

Voisko mummelin rahoja sijoittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hiukan vain outoa jos vanhemmat jo yli 70 vuotiaita ja itsellä muka pienet lapset joiden jo kyllä pitäisi olla jo nuoria aikuisia ja omillaan.

Öö.. en ymmärrä. Nuorin lapseni on saatu kun olin 40 ja jo silloin vanhempani oli yli 70v? Kaikki ei tee lapsia 16-vuotiaina...

Tein lapseni 36 ja 38 - vuotiaana. Vanhemmat olivat tuolloin nuoremman syntyessä 88 ja 80 vuoden ikäisiä ja pikkulapsivaihetta tietty oli syntymän jälkeen monta vuotta.

Äitini kiukutteli, kun isä ei halunnut vielä yhtä lasta kun he olivat 36-ja 40-vuotiaat, isä ikäisekseen vanhentunut eikä äitikään kovin hyväkuntoinen. Puolet isovanhemmista oli mullan jo kun minä synnyin, ja toinen puolikas meni lähivuosina hautaan. Hänen oma äitinsä oli syntynyt Venäjän vallan aikana ja isän isä nipinnapin itsenäiseen Suomeen.

Että siinäkin mielessä älytön ajatus.

Vierailija kirjoitti:

No mitenkäs etäisten vanhempien kanssa käy? Kun ei ole mitkään hakkaajavanhemmat tai juopot, mutta sellaset itsekkäät etäiset vanhukset. Siis ei mitään riitaa ole sinällään, mutta vanhemmat on kaikki lapsensa ”heittäneet pihalle” kun ikää tullut 18v ja ovat sitten siihen katkaisseet kaiken. Siis yhteydenpidon, auttamisen, tukemisen. Tuon jälkeen ei soitteluita, vierailuita, ei lahjoja tai rahaa koskaan, ei kyläilyjä, ei yhteisiä jouluja eikä mitään yhteistä aikaa. Lapsenlapsiaan eivät ole edes nähneet kuin kerran tai kaksi sukujuhlissa, eikä tietenkään lapsenlapsetkaan kiinnosta yhtään kun ne omatkaan ei kiinnosta.

Nyt sitten ikää on yli 70 ja kummallakin on yksi tai useampi perussairaus, ja aivan yhtäkkiä alkanut valituspuheluita tulemaan jossa rivien välissä vihjailua. Siis tyyliin ”mökki pitäisi äkkiä maalata, mutta reuma on niin pahana, voi voi kun joku tulisi ja tekisi sen äkkiä”. Tai ”kyllä nyt olisi niin tärkeää että saisi pensasaidan leikattua, kukahan sen tulisi tekemään?”. Ihan suoraa pyyntöä ei esitetä, mutta tuollaista marttyyriulinaa ja todella räikeää vihjailua/syyllistämistä.

En tiedä. Minusta vanhemmat ovat aika tylysti kohdelleet lapsiaan ja koko lapsuuskin oli tunnekylmää. Jos nää olisi väkivaltahulluja, olisi helpompi kieltäytyä auttamasta mutta tämä on paha, kun mitään selkeää syytä ei mulla ole kieltäytyä. Inhoan vanhempiani enkä rakasta niitä tippaakaan, ja tuntuu tosi vastenmieliseltä että pitäis alkaa niiden paskavaippoja vaihteleen ja kotia siivoomaan. He ovat käytännössä hylänneet mut yli 20 vuodeksi ilman mitään yhteydenpitoa. Nyt sitten yhtäkkiä alkoi kiinnostaa kun lapsista voisi hyötyä.

Ärsyttää hitosti, miten tässä nyt toimisi?

Sano ei. En auta, hoitakaa asianne rahalla jota teillä on. Jos ette niin se on teidän ongelmanne. Sen jälkeen et ole tekemisissä jos vain suinkin pystyt siihen.

Perinnöllä kiristäjille voi sanoa, että saavat pitää rahansa mutta ketään ei voi tehdä perinnöttömäksi jos kyseessä on normaali ihminen eikä esim narkki.

Jäin kovin mietteliääksi, minullakin etäiset vanhemmat ja yhteydenpito ollut olematonta aina. Lastenlasten syntymäkään ei mitenkään lisännyt kiinnostusta heidän osaltaan. Eivät ole kutsusta huolimatta tulleet esim ristiäisiin, ladtrn synttäreille tai jouluna, olen kyllä yrittänyt aina kutsua. Jos minulle on tapahtunut jotain upeaa tai hienoa, ei heitä kiinnosta. Tai jos on ollut kriisi tai vaikeuksia, ei sekään kiinnosta. Ei kai se mitään ilkeyttä ole mutta jotain välinpitämättömyyttä, omat eläkeläisreissut ja -jumpat ovat vaan tärkeämpiä. Asuvatkin toki 100km päässä.

Nyt ovat 72 ja 75 iältään ja vielä suht hyväkuntoisia. Nyt alkoi vähän niinkuin pelottamaan tuleva.

Kun olen jo tottunut tähän hiljaisuuteen ja välinpitämättömyyteen, niin ei kai vaan tässä käy nyt niin että vanhukset alkaakin soitella, pitää yhteyksiä ja pyydellä apua? En mitenkään jaksaisi (myönnän, olen tässä laiska ja haluton) yhtäkkiä alkaa leikkimään rakastavaa tytärtä.

Tässä ketjussa suurimmalla osalla on läheiset vanhemmat ja tiivis kanssakäyminen (joka saattaa johtaa juuri tuohon roikkumiseen). Haluaisin kuulla niiden kokemuksia joilla vsnhemmat ovat olleet kylmiä tai välinpitämättömiä. Pyysivätkö apua, vaativatko apua ja ylipäätään tarvitsivatko apua?

Tämä ketju oli silmiä avaava ja huomaan että olen lakaissut (kivuliaan) asian maton alle. Kyllä minua oikeasti loukkaa ja satuttaa se, että minä, perheeni ja lapseni olemmeaivan yhdentekeviä vanhemmilleni. Olen vain jotenkin ajatellut että kyllä ne vanhana pärjääkin itse. Nyt iski se kauhukuva että mitäs jos ei pärjääkään.

Mulla olis vielä moraalikysymys, olen se jonka isä on narsku.

Isäni on tehnyt minut perinnöttömäksi ja tehnyt jo paperit siitä (testamentti). Lisäksi on sisarukselleni jo siirtänyt omaisuutta, en tiedä miten veromielessä asia hoidettu, mutta auto ja kerrostaloyksiö sisarukselle hommattu. Veljeä ei kuitenkaan odoteta hoitamaan vanhempia kun sehän on ”naisten hommaa”.

Kieltäytyisitkö itse hoitamisesta tilanteessa jossa sinua kohtaan on v***uiltu ja perintö otettu pois ja siirretty suosikkilapselle??

Ja tiedän että saa lakiosan, mutta sr on vain 25% (veli saa loput) ja olen melko varma että ei ole mitään lakiosaa olemassakaan kun se aika koittaa...

Vierailija kirjoitti:

Mulla olis vielä moraalikysymys, olen se jonka isä on narsku.

Isäni on tehnyt minut perinnöttömäksi ja tehnyt jo paperit siitä (testamentti). Lisäksi on sisarukselleni jo siirtänyt omaisuutta, en tiedä miten veromielessä asia hoidettu, mutta auto ja kerrostaloyksiö sisarukselle hommattu. Veljeä ei kuitenkaan odoteta hoitamaan vanhempia kun sehän on ”naisten hommaa”.

Kieltäytyisitkö itse hoitamisesta tilanteessa jossa sinua kohtaan on v***uiltu ja perintö otettu pois ja siirretty suosikkilapselle??

Ja tiedän että saa lakiosan, mutta sr on vain 25% (veli saa loput) ja olen melko varma että ei ole mitään lakiosaa olemassakaan kun se aika koittaa...

Kieltäyisin. Omaani hoidan, mutta tilanne on eri. 

Suomessa on paljon ilkeitä, itsekkäitä, aggressiivisia ja jopa omille lapsilleen vihamielisiä vanhuksia. Siksi ei koskaan pidä arvostella jos joku ei vanhenevia vanhempiaan halua auttaa tai hoitaa. Yleensä hyvää ja rakastavaa vanhempaa autetaan ja kaltoinkohdellutta ei auteta. Siispä ei ole ollenkaan hyvä ajatus syyllistää niitä jotka ei vanhempiaan auta.