Lue keskustelun säännöt.
Vanheneva äitini on alkanut tarvita yhä enemmän apua, mutta minä en ehdi!
11.02.2018 |
Käyn töissä, olen oman vammaisen lapseni omaishoitaja, on toinenkin lapsi harrastuksineen ja omaa aikaakin olis kiva olla. En mitenkään ehdi juosta vielä äitini asioita, eikä hän tunnu ymmärtävän tätä lainkaan vaan loukkaantuu. Sisko asuu 200km päässä eikä välitä tilanteesta pätkääkään.
Neuvoja?
Kommentit (443)
Ymmärrän hyvin.
Oma äitini on hoivakodissa ja voi hyvin.
Sisko syyllisti kun en ehtinyt äitiä auttamaan.
Mulla kaksi teiniä ja toisella kehitysvamma.
En vaan ehtinyt enkä jaksanut.
On niin riittävää että jaksaa hoitaa oman vammaisen lapsen siihen asti kunnes muuttaa pois kotoota.
Lapseni ei ole vakavasti sairas mutta apua tarvitsee kuitenkin.
Hänen jälkeensä en hoida kuin itseäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomasin lääkäriasemalla yhden vanhusparan, joka oli vaivaisen ja yksinäisen oloinen. Suorastaan surullinen. Siellä se nökötti sen näköisenä, että olisi tarvinnut omaisen saattajaksi.
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Tämä, nimenomaan tuo viimeinen kappale! Sehän on juuri sitä mitä me jokainen kaipaamme, mihin se halu katoaisi silloin kun ihminen tulee vanhaksi ja vaivaiseksi. Miettikää nyt jokainen ihan itseänne vanhoina, ettekö tekin haluaisi että lapsenne ja lastenlapsenne kävisivät teitä katsomassa ja soittaisivat, niin että saatte tuntea olevanne osa perhettä ja kuuluvanne edelleen johonkin. Ei ne vanhainkodit ja kotihoitajat pysty siinä ikävässä auttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Hiukan vain outoa jos vanhemmat jo yli 70 vuotiaita ja itsellä muka pienet lapset joiden jo kyllä pitäisi olla jo nuoria aikuisia ja omillaan.
Miten niin outoa? Itse olen 39-vuotias ja raskaana. Esikoiseni on 2-vuotias. Äitini on nyt 70- ja äitini äiti 95-vuotias. Hyvässä lykyssä saan vielä lapsen tai pari päälle nelikymppisenä.
Ihan normaalit iät, samankaltainen jakauma myös tuttavapiirissä hyvin yleinen.
Sain oman äidin hoivakotiin ja kas kummaa äiti nyt hyvissä lihoista ja voi oikein hyvin. Viihtyisä huone ja tykkää hoitajistansa.
Kotona oli heikossa kunnossa.
Se on se ravinto ja puhtaus.
Ja että se ravinto on monipuolista ja sitä on säännöllisesti ja se myös syödään.
Kotihoito ei tuohon pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin.
Oma äitini on hoivakodissa ja voi hyvin.
Sisko syyllisti kun en ehtinyt äitiä auttamaan.Mulla kaksi teiniä ja toisella kehitysvamma.
En vaan ehtinyt enkä jaksanut.
On niin riittävää että jaksaa hoitaa oman vammaisen lapsen siihen asti kunnes muuttaa pois kotoota.
Lapseni ei ole vakavasti sairas mutta apua tarvitsee kuitenkin.
Hänen jälkeensä en hoida kuin itseäni.
Ja sitä päivää todella odotan, 16 vuotta jo hoitanut toista ihmistä.
En valita mutta mun on pakko saada kokea joskus se itsekkyyden tunne että olen vain itseäni varten.
Toinen teini terve mutta hankala murkku nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Sain oman äidin hoivakotiin ja kas kummaa äiti nyt hyvissä lihoista ja voi oikein hyvin. Viihtyisä huone ja tykkää hoitajistansa.
Kotona oli heikossa kunnossa.
Se on se ravinto ja puhtaus.
Ja että se ravinto on monipuolista ja sitä on säännöllisesti ja se myös syödään.
Kotihoito ei tuohon pysty.
Tuttavan äiti menetti hoitokodissa ruokahalunsa. Alkoi laihtua kovasti. Tuttava käy nyt syöttämässä kerran päivässä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.
Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.
Eikö olisi kannattavampaa panostaa ystävyyssuhteisiin ja uusien niiden luomiseen läpi elämän ajan, niin on sitten sitä samanikäistä ja henkistä seuraa vanhanakin? He ovat samassa elämäntilanteessa eli aikaa ja motivaaatiota on siihen ystävyyteen ja seurusteluun aivan eri tavalla kuin vaikkapa toisella puolella maata asuvilla jälkeläisillä joilla on omat perheet ja ystäväpiirit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.
Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.
Eikö olisi kannattavampaa panostaa ystävyyssuhteisiin ja uusien niiden luomiseen läpi elämän ajan, niin on sitten sitä samanikäistä ja henkistä seuraa vanhanakin? He ovat samassa elämäntilanteessa eli aikaa ja motivaaatiota on siihen ystävyyteen ja seurusteluun aivan eri tavalla kuin vaikkapa toisella puolella maata asuvilla jälkeläisillä joilla on omat perheet ja ystäväpiirit.
No, samalla logiikalla kannattaisi kohdella niitä omia aikuisia lapsiaankin kunnioittavasti ja ytävällisesti jos vanhana toivoo seuraa. Eikä siis niinkuin ne minun vanhemmat: tylyjä lapsena, sitten täysi hylkääminen kun lapsi 18, sen jälkeen parikymmentä vuotta täysi radiohiljaisuus, ja SIT aletaan vaatia apua ja seuraa kun ikää 75 ja raihnaisuus vaivaa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.
Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.
Tämä on totta suurelta osin muttei aina. Minulla on myös toinen ”teoria” eli tietyntyyppisille ihmisille se lasten soittelu ja seuranpitovaatimus on vallankäyttöä.
On olemassa ihmisiä - kuten oma vanhempani ja pari muutakin suvusta - jotka eivät rakasta mitään eikä ketään. Ei edes puolisoa tai lapsia. Niitä voi kaltoinkohdella ja nöyryyttää, ja jos jotain rakkautta on niin narsisti tuntee sitä vain itseensä.
Tämä narsistinen vanhempi nauttii toisten kyykyttämisestä ja peluuttamisesta. Ensin rääkkäsi oman puolisonsa hautaan (henkinen ja fyysinen väkivalta) ja kun se ”orja” menetettiin alkoi lasten hyppyytys - jokuhan pitää narskulla olla ketä alistaa ja kiusata.
Uhkaillaan perinnöllä, tekeydytään sairaaksi, soitetaan keksittyjä puheluita (”ovella on murtovaras, tule heti”), keksitään oireita, ja ajan kuluksi peluutetaan lapset toisiaan vastaan (”jos tulet niin sinä saatkin sen perinnön eikä Mikko” - ja mikko suuttuu kun luulee että veli keplotteli hänelle luvatun mökin). Kotihoidon työntekijöistä keksitään valheita (”pahoinpiteli”, ”varasti”) ja vaikeillaan niin paljon että kukaan ei kohta suostu käymään.
Kaikki vanhukset eivät rakasta eivätkä ole rakastettavia. Tämäkin on hyvä muistaa että kaikki eivät ole niitä hauraita rakkaudenkaipuisia suloisia vanhuksia.
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Osasyy on asuntojen tolkuttomat hinnat. Minä asun miehen kanssa kaksiossa, makuuhuone on lapsella ja meidän sänky on jo olohuoneessa. Sisko on perheetön, mutta hänellä on alle 40 neliön pikkukaksio. Ei sinne sovi kahta tai edes yhtä vanhusta lisäksi.
Ihanne olisi, että vanhukset asuisivat samassa kerrostalossa kuin me, mutta omassa asunnossa. Tämä ei tule koskaan toteutumaan, sillä he eivät halua muuttaa omakotitalostaan minnekään. Hankalaa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi kaikki kuntien vanhainkodit on ajettu alas (lakkautettu) vaikka KAIKKI tietävät että suurten ikäluokkien hoivapommi räjähtää päin näköä 10 v päästä? Ajatuksena sysiä vastuu naisille joka sit hoitaa vanhukset työn ja omien lasten lisäksi? Miksi suostumme tähän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.
Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.
Eikö olisi kannattavampaa panostaa ystävyyssuhteisiin ja uusien niiden luomiseen läpi elämän ajan, niin on sitten sitä samanikäistä ja henkistä seuraa vanhanakin? He ovat samassa elämäntilanteessa eli aikaa ja motivaaatiota on siihen ystävyyteen ja seurusteluun aivan eri tavalla kuin vaikkapa toisella puolella maata asuvilla jälkeläisillä joilla on omat perheet ja ystäväpiirit.
Kyllähän nykyisin yhä useampi juuri noin tekee. Appivanhemmatkin pyörivät nuorina eläkeläisinä keskenään Euroopassa kesäkaudet ja kavereitten kanssa Suomessa talvikaudet. Lapset perheineen ei kiinnostaneet, paitsi se ulkomailla asunut perhe, jonka luona vierailemisesta sai kehumisen aihetta kavereille. No, nyt 20 vuoden kuluttua kun viikatemies on alkanut kiihtyvällä tahdilla viemään niitä kavereita, on lapset ja lastenlapset alkaneet kiinnostaa. Ikävä vaan että heillä on elämässään pääosin muita mielenkiinnon kohteita kuin nuo ihmiset, joille olivat evvk vuosikaudet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.
Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.
Tämä on totta suurelta osin muttei aina. Minulla on myös toinen ”teoria” eli tietyntyyppisille ihmisille se lasten soittelu ja seuranpitovaatimus on vallankäyttöä.
On olemassa ihmisiä - kuten oma vanhempani ja pari muutakin suvusta - jotka eivät rakasta mitään eikä ketään. Ei edes puolisoa tai lapsia. Niitä voi kaltoinkohdella ja nöyryyttää, ja jos jotain rakkautta on niin narsisti tuntee sitä vain itseensä.
Tämä narsistinen vanhempi nauttii toisten kyykyttämisestä ja peluuttamisesta. Ensin rääkkäsi oman puolisonsa hautaan (henkinen ja fyysinen väkivalta) ja kun se ”orja” menetettiin alkoi lasten hyppyytys - jokuhan pitää narskulla olla ketä alistaa ja kiusata.Uhkaillaan perinnöllä, tekeydytään sairaaksi, soitetaan keksittyjä puheluita (”ovella on murtovaras, tule heti”), keksitään oireita, ja ajan kuluksi peluutetaan lapset toisiaan vastaan (”jos tulet niin sinä saatkin sen perinnön eikä Mikko” - ja mikko suuttuu kun luulee että veli keplotteli hänelle luvatun mökin). Kotihoidon työntekijöistä keksitään valheita (”pahoinpiteli”, ”varasti”) ja vaikeillaan niin paljon että kukaan ei kohta suostu käymään.
Kaikki vanhukset eivät rakasta eivätkä ole rakastettavia. Tämäkin on hyvä muistaa että kaikki eivät ole niitä hauraita rakkaudenkaipuisia suloisia vanhuksia.
Kuulostaapa tutulta. Äitini on ollut nyt leskenä 18 vuotta (ysikymppinen). Harrastuksia on joka päivälle, käy pitämässä virikekerhoja, laulaa kuorossa, puuhaa sotaveteraaneissa, kirkon askareissa, seurakunnan tukihenkilönä, hoitaa koko kerrostalon raihnaiset mammat ja papat, eläkeläisjärjestön tilaisuuksissa keittää sopat, käy retkillä... janoaa huomiota toisilta ja suuttuu, kun ei mielestään saa sitä tarpeeksi. Tapaa paljon enemmän ihmisiä ja harrastaa paljon enemmän kuin vaikka minä, perheellinen työssäkäyvä lapsensa. Silti jatkuva valitus ja syyllistys, kun en soita enkä käy. Terveystarkastuksilla ja lääkäreilläkäynneillä pelaa, vihjaa että on sitä ja tätä, mutta jättää menemättä tutkimuksiin kun ei ne siellä mitään tiedä, tai kun ambulanssi ei sinne vie. Koko ajan oikein odottaa, että lapset jatkuvasti patistaa, että mene nyt ja muista mennä. vuo sitten vänkläili tuntemuksiensa kanssa talven ja kevään ja ankkiutui viime kesänä sairaalaan juuri kun minulta oli kesäloma alkanut ja olin matkustanut ulkomaille ja sitten hurskasteli sieltä, että ei sinun sieltä tarvitse tänne tulla, menee miin kuin on mennäkseen, ei minulla väliä ole.
Nyt jätti taas yhden tutkimuksen väliin kun "soitin 112 ja ambulanssi tuli ja ne miehet sanoivat, että he eivät kuljeta tutkimuksiin." Päätin, että enää en patista mihinkään. Menköön tai olkoon menemättä.
Yksinäisyyttähän tuo myös on. Kaipaa seuraa. Lisäksi kognitiiviset kyvyt heikentyvät vähitelleen, eli avun tarve on oikeasti olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.
Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.
Tämä on totta suurelta osin muttei aina. Minulla on myös toinen ”teoria” eli tietyntyyppisille ihmisille se lasten soittelu ja seuranpitovaatimus on vallankäyttöä.
On olemassa ihmisiä - kuten oma vanhempani ja pari muutakin suvusta - jotka eivät rakasta mitään eikä ketään. Ei edes puolisoa tai lapsia. Niitä voi kaltoinkohdella ja nöyryyttää, ja jos jotain rakkautta on niin narsisti tuntee sitä vain itseensä.
Tämä narsistinen vanhempi nauttii toisten kyykyttämisestä ja peluuttamisesta. Ensin rääkkäsi oman puolisonsa hautaan (henkinen ja fyysinen väkivalta) ja kun se ”orja” menetettiin alkoi lasten hyppyytys - jokuhan pitää narskulla olla ketä alistaa ja kiusata.Uhkaillaan perinnöllä, tekeydytään sairaaksi, soitetaan keksittyjä puheluita (”ovella on murtovaras, tule heti”), keksitään oireita, ja ajan kuluksi peluutetaan lapset toisiaan vastaan (”jos tulet niin sinä saatkin sen perinnön eikä Mikko” - ja mikko suuttuu kun luulee että veli keplotteli hänelle luvatun mökin). Kotihoidon työntekijöistä keksitään valheita (”pahoinpiteli”, ”varasti”) ja vaikeillaan niin paljon että kukaan ei kohta suostu käymään.
Kaikki vanhukset eivät rakasta eivätkä ole rakastettavia. Tämäkin on hyvä muistaa että kaikki eivät ole niitä hauraita rakkaudenkaipuisia suloisia vanhuksia.
Kuulostaapa tutulta. Äitini on ollut nyt leskenä 18 vuotta (ysikymppinen). Harrastuksia on joka päivälle, käy pitämässä virikekerhoja, laulaa kuorossa, puuhaa sotaveteraaneissa, kirkon askareissa, seurakunnan tukihenkilönä, hoitaa koko kerrostalon raihnaiset mammat ja papat, eläkeläisjärjestön tilaisuuksissa keittää sopat, käy retkillä... janoaa huomiota toisilta ja suuttuu, kun ei mielestään saa sitä tarpeeksi. Tapaa paljon enemmän ihmisiä ja harrastaa paljon enemmän kuin vaikka minä, perheellinen työssäkäyvä lapsensa. Silti jatkuva valitus ja syyllistys, kun en soita enkä käy. Terveystarkastuksilla ja lääkäreilläkäynneillä pelaa, vihjaa että on sitä ja tätä, mutta jättää menemättä tutkimuksiin kun ei ne siellä mitään tiedä, tai kun ambulanssi ei sinne vie. Koko ajan oikein odottaa, että lapset jatkuvasti patistaa, että mene nyt ja muista mennä. vuo sitten vänkläili tuntemuksiensa kanssa talven ja kevään ja ankkiutui viime kesänä sairaalaan juuri kun minulta oli kesäloma alkanut ja olin matkustanut ulkomaille ja sitten hurskasteli sieltä, että ei sinun sieltä tarvitse tänne tulla, menee miin kuin on mennäkseen, ei minulla väliä ole.
Nyt jätti taas yhden tutkimuksen väliin kun "soitin 112 ja ambulanssi tuli ja ne miehet sanoivat, että he eivät kuljeta tutkimuksiin." Päätin, että enää en patista mihinkään. Menköön tai olkoon menemättä.
Toisaalta tunnen ainakin yhden vanhuksen, joka järjestää itselleen valtavasti tekemistä, kun on niin ahdistunut yksinäisyydestään. Yrittää epätoivoisesti täyttää päivänsä, mutta ei se oikein auta, kun oikeasti tarvitsisi rakasta asuinkumppania. (Alkoi käyttäytyä noin miehensä kuoltua) Eli eihän tuota narsistisuuttaan tee, vaan ykainäisyys ahdistaa.
Oletkohan tulkinnut kuitenkin äitisi motiivit väärin.
Ja tuskin hän sairaalaan hankkiutuu tahallaan lomasi ensimmäisenä päivänä huomiotasi hwrättääkseen. Ei ne sinne turhaan ota. Tai Toisaalta hänelle saattoi tulla oireita ihan siitä hädästä, ettei voi tarvittaessa tukeutua sinuun, kun olet lomalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.
Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.
Eikö olisi kannattavampaa panostaa ystävyyssuhteisiin ja uusien niiden luomiseen läpi elämän ajan, niin on sitten sitä samanikäistä ja henkistä seuraa vanhanakin? He ovat samassa elämäntilanteessa eli aikaa ja motivaaatiota on siihen ystävyyteen ja seurusteluun aivan eri tavalla kuin vaikkapa toisella puolella maata asuvilla jälkeläisillä joilla on omat perheet ja ystäväpiirit.
Ei onnistu. Ei todellakaan onnistu vanhojen vanhusten ystävyys. Isoäidilläni oli kaikki ystävät jo kuolleet hänen vanhuudessa. Ei niistä ikätovereista muutenkaan seuraa ole vanhana vanhuksena. Ovat vaivaisia, eli eivät voi kyläillä, dementoituneita jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Osasyy on asuntojen tolkuttomat hinnat. Minä asun miehen kanssa kaksiossa, makuuhuone on lapsella ja meidän sänky on jo olohuoneessa. Sisko on perheetön, mutta hänellä on alle 40 neliön pikkukaksio. Ei sinne sovi kahta tai edes yhtä vanhusta lisäksi.
Ihanne olisi, että vanhukset asuisivat samassa kerrostalossa kuin me, mutta omassa asunnossa. Tämä ei tule koskaan toteutumaan, sillä he eivät halua muuttaa omakotitalostaan minnekään. Hankalaa on.
Voisittekobte muuttaa sinne?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään vieiketoiminta ei vanhukselle aina oikein kelpaa. Omaisia ne vain aina kaipaavat kiireettömään läsnäoloon.
Syynä varmaankin se, että vanhus toivoo itsestään lähtöisin olevaa huomiota. Siis jutella omista tutuista asioista omantahtisesti oman omaisensa kanssa. Kun kuulo, muisti ja jaksaminen huononee, ei toisesta samanlaisesta jossain kerhossa ole oikein seuraa. Ei sen toisen (vieraan ihmisen) jutut jaksa kiinnostaa. Muutkaan eivät kuule kunnolla ja puhuvat epäselvästi. Kaikki haluaisivat keskustella niistä omista arkipäivän jutuista.
Tästä kumpuaa se ainainen toive omaisten läsnäolosta ja juttuseurasta. Suomessa ei enää ole itsestään selvää, että vanhus saa asua jonkin lapsensa perheessä. Sitä vanhus ilmeisesti oikeasti haluaisi. Ihan sitä arkipäivän yhdessäoloa rakkaiden kanssa.
Osasyy on asuntojen tolkuttomat hinnat. Minä asun miehen kanssa kaksiossa, makuuhuone on lapsella ja meidän sänky on jo olohuoneessa. Sisko on perheetön, mutta hänellä on alle 40 neliön pikkukaksio. Ei sinne sovi kahta tai edes yhtä vanhusta lisäksi.
Ihanne olisi, että vanhukset asuisivat samassa kerrostalossa kuin me, mutta omassa asunnossa. Tämä ei tule koskaan toteutumaan, sillä he eivät halua muuttaa omakotitalostaan minnekään. Hankalaa on.
Voisittekobte muuttaa sinne?
No ei oikein houkuta. Kyseessä on kahden makuuhuoneen ja yhden vessan talo. Sinne ei kolmihenkinen perhe sovi mitenkään varsinkaan siksi, että isä nukkuu toisessa makuuhuoneessa ja äiti toisessa. Miehelle en edes ehdottaisi ja minä nyt haluan asua miehen kanssa yhdessä.
Tässä kannattaa huomata myös se, että suurin osa ihmisistä haluaa asia ja olla rakkaan kanssa. Siksihän ihminen menee naimisiin tai muuttaa yhteen rakkaan kanssa. Lapsena asuu rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Vanhuudessa tulee omituinen vaihe. Puolisoa ei enää ole (jompikumpi vähintään kuolee ensin, eroaa tai joutuu hoitoon). Ihminen jääkin aivan yksin. Vanhuksena ei sitä uutta puolisoa yleensä enää sä eikä uuteen ihmissuhteiden enää taivu. Naisille ei riitä vanhana vanhuksena miestä.
Eli monelle on vanhuudessa yhtäkkiä ekaa kertaa tilanne, jolloin ei olekaan kenenkään rakkaan asuinkumppani. Ja Tämä tilanne on useimmille epämiellyttävää.