Vanheneva äitini on alkanut tarvita yhä enemmän apua, mutta minä en ehdi!

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö meidät ikääntyvät viedä saunan taakse ja ampua, jottei meistä tulisi teille rasite?

Eli nekö on vaihtoehdot, saunan taakse tai lapsille taakaksi? Ehkä sitä voisi itse ennakoida tulevaa, muuttaa esim. ok-talosta kerrostaloon. Lisäksi voisi hyväksyä ne palvelut, joita lapset koettavat järjestää, esim. siivooja ja ateriapalvelu. Ja lähteä kiltisti sinne vanhusten toimintaan mukaan, eikä istua kotona ja odottaa, että lapset käyvät viihdyttämässä. Kohtuudella autetaan mielellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut, ei auta. Jos kerron arkipäivän esimerkin heidän suhtautumisestaan: Äiti soittaa mulle töihin hädissään, että ei ole ruokaa, selitän että on ja missä sitä on, senkun lämmittää. Tämä toistuu muutaman kerran, sen jälkeen en voi enää vastata puhelimeen. Äiti soittaa siskolle ja veljelle, ei ole ruokaa! Mitä he tekevät? Menevätkö tarkistamaan tai käyvätkö kaupassa ja vievät ruokaa (ovat itse eläkkeellä)? Eivät. He soittavat minulle töihin, että kuule, äidillä ei ole ruokaa, milloin menet kauppaan. Jos sanon, että on siellä on ruokaa, voisitko sinä käydä äidin luona, vastaus on yleensä, että en nyt just ehdi, kun lapsenlapset on tulossa hoitoon / oon menossa hierojalle / optikolle/ oon vähän flunssassa. Eikö teidän nuoriso voisi käydä kun tulee koulusta, kun onhan se heidänkin mummonsa. 

Sitä rataa. 

Nyt sä olet päästänyt tuon homman liian pitkälle. Soitat kotihoitoon, ettet enää jaksa, sitten sisaruksille tekstarit. Et vastaa enää puhelimeen. Panet miehesi tai aikuisen lapsesi/oman lääkärisi soittamaan kotihoitoon myös. Asia ei ole sitten enää sun vastuulla ja heittellejätöstä ei voi syyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Sano, mistä sitä apua saa? Kunnallisesta kotihoitopalvelusta apua ei heru yhtään enempää, yksityiseen ei ole varaa. En ole opettanut äitiäni tarrautumaan minuun, hän on oppinut sen ihan itsekseen. 

Joissakin tapauksissa palveluiden ostamisesta ei tarvitse maksaa alvia. Onko tästä apua: 

https://www.kehralintu.fi/verovinkkeja-arvonlisaveroton-palvelu/

Punaisella ristillä on tukea omaishoitajien jaksamiseen. Et ehkä kaipaa vertaistukea, mutta tämän mukaan tarjolla on myös käytännön neuvoja: 

https://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/omaishoitajana-jaksamise…

Punaisella ristillä on ystäväpalvelua. Löytyisikö sieltä tai jostain muusta vapaaehtoisjärjestöstä vanhukselle seuraa niin saisit hetken omaa aikaa? 

Kiitos tästä, pitää perehtyä. Mihinkään maksulliseen mulla ei ole varaa, ei vaikka olisi kuinka halpaa.  Äitini ei kyllä mitään ystäväpalvelua hyväksy, siitä on keskusteltu. HÄn ei myöskään lähde minnekään päivätoimintaan tai kerhoihin, on aina vaan yksin kotona. Olen kyllä tehnyt sen selväksi, että en ole viihdyttäjä, jos ei ehdottomani virikkeet kelpaa, niin ei voi mitään, siinä on rajani. 

Miksi pitäisi aktivoida väkisin jos ei halua. Kun itse vanhenen haluan olla vain kotona ja katsoa televisiota tai lukea jotain jos pystyn. Aika monet ovat sen verran introverttejä, että eivät nauti mistään järjestetyistä aktivoinneista. Kunnioita vanhempasi tahtoa. Monelle naiselle varsinkin kymmenien vuosien lapsien ja lapsenlapsien hoitamisesn jälkeen on ylellisyyttä, jos saa vain olla.

Tottakai saa olla omissa oloissaan. Äitini vaan valittaa yksinäisyyttään joka ainoa päivä. Ei ole puhekaveria, minulla on aina kiire, ei ole aikaa vain istua ja muistella "sota-aikaa". Ei ole mitään ajankulua, kun ei osaa enää tehdä käsitöitä, ei leipoa, ei ratkoa ristisanatehtäviä. Telkkari ja radio ei kiinnosta. Kun kysyn, mitä pitäisi olla viihdykkeeksi, niin vieraita, mieluiten minä monta tuntia päivässä. Joten tuosta päättelin, että seura voisi tehdä hyvää, kotiin sitä seuraa ei saa tai jos saa, se ei kelpaa, kun on vääränlaista. Noissa vanhusten kerhoista tms. voisi saada uusia ystäviä, joiden kanssa voisi niitä menneitä muistella ja sitten vaikka soitella ja kysellä kuulumisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut, ei auta. Jos kerron arkipäivän esimerkin heidän suhtautumisestaan: Äiti soittaa mulle töihin hädissään, että ei ole ruokaa, selitän että on ja missä sitä on, senkun lämmittää. Tämä toistuu muutaman kerran, sen jälkeen en voi enää vastata puhelimeen. Äiti soittaa siskolle ja veljelle, ei ole ruokaa! Mitä he tekevät? Menevätkö tarkistamaan tai käyvätkö kaupassa ja vievät ruokaa (ovat itse eläkkeellä)? Eivät. He soittavat minulle töihin, että kuule, äidillä ei ole ruokaa, milloin menet kauppaan. Jos sanon, että on siellä on ruokaa, voisitko sinä käydä äidin luona, vastaus on yleensä, että en nyt just ehdi, kun lapsenlapset on tulossa hoitoon / oon menossa hierojalle / optikolle/ oon vähän flunssassa. Eikö teidän nuoriso voisi käydä kun tulee koulusta, kun onhan se heidänkin mummonsa. 

Sitä rataa. 

Nyt sä olet päästänyt tuon homman liian pitkälle. Soitat kotihoitoon, ettet enää jaksa, sitten sisaruksille tekstarit. Et vastaa enää puhelimeen. Panet miehesi tai aikuisen lapsesi/oman lääkärisi soittamaan kotihoitoon myös. Asia ei ole sitten enää sun vastuulla ja heittellejätöstä ei voi syyttää.

Niin olen. Mut on kasvatettu olemaan aina kiltti, hoitamaan nurkumatta osani. Pitää jaksaa ja kestää, ei saa valittaa eikä näyttää väsymystä. Tätä mulle on äitini hokenut koko elämäni. Olin vahinkolapsi, joka näinkin on yrittänyt vielä aikuisena ostaa rakkautta. 

Miehellä on rankkaa myös (lähes samassa tilanteessa), joten häneltä en vaadi mitään. Lapset eivät ole aikuisia vielä. Lääkäriin varmaan sitten kun romahdan kokonaan. En tiedä miten pystyn siihen. Tuntuu, että ihan kaikki sukulaiset, tuttavat, naapurit, kaikki ovat sitä mieltä, että näin mun kuuluukin toimia, hoitaa äiti hautaan asti. On vaikea vaatia itselleen mitään, kun ei koskaan ole saanut mistään edes kiitosta. Yritän sitä marttyyrin viittaa välttää, siksi en tästä missään puhu tai valita, tämä on ensimmäinen kerta kun jossain näin avaudun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko äidilläsi varaa maksaa intervallihoidot itse? Eihän sinun tarvitse sitä tehdä. Muistisairaus tekee äidistäsi raskaan hoidettavan ja koska sisaruksesi eivät auta niin onhan tämä sinulle aivan kohtuutonta. Otathan heti huomenna yhteyttä kotihoitoon ja kysy intervallijaksosta.

En ole virallisesti omaishoitaja, en tiedä saako intervallihoitoa jos ei ole? Ja ainakin sairaalajaksojen jälkeen äiti on ihan kuutamolla monta viikkoa, sitäkään ei jaksa. Sairaalasta kotiuduttuaan hän ei muista missä on ja on kaikinpuolin ihan hukassa, ei onnistu edes se ruuan lämmittäminen.

Ymmärtääkseni ei tarvitse olla virallisesti omaishoitaja. Sairaalassa äitisi luultavasti vain makaa sängyssään, intervallijaksolla saattaa olla jotain toimintaakin. Muistisairaalle tosin paikanvaihto voi olla rankkaa. Ehkä sinun täytyy jo alkaa valmistella pysyvän paikan löytämistä äidillesi. Muistisairasta ei pitemmän päälle uskalla jättää kotiinsa, jossa hän voi jättää hellan päälle, sytyttää tulet kaappiin tai lähteä ulos harhailemaan ja etsimään lapsuudenkotiaan. 

Olen huomannut, että ei mikä tahansa ajanviete ole ollenkaan kiinnostavaa.

Useat vanhemman pään vanhukset eivät kiinnosta enää juuri muusta kuin omista lapsenlapsistaan.

Ei kiinnosta jutella toisten vanhusten kanssa. Kaikki ovat hitaita ja puhuvat omista lapsenlapsistaan. Puhe ei ole sujuvaa ja monipuolista kumpaankaan suuntaan.

Vanhalla vanhuksilla on siinä lasten lasten kanssa se tunne puoli tärkein. Se kontakti ja rakkaus. Lähellä oli. Sitä kaikki vanhat vanhukset tuntuvat haluavan ja siihen ei kelpaa joku random hoitaja.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että ihan kaikki sukulaiset, tuttavat, naapurit, kaikki ovat sitä mieltä, että näin mun kuuluukin toimia, hoitaa äiti hautaan asti. On vaikea vaatia itselleen mitään, kun ei koskaan ole saanut mistään edes kiitosta. Yritän sitä marttyyrin viittaa välttää, siksi en tästä missään puhu tai valita, tämä on ensimmäinen kerta kun jossain näin avaudun. 

Marttyyrius on aivan muuta kuin omista ongelmista. Muut luultavasti ovatkin sitä mieltä että sinun pitää hoitaa äitisi. Siten pääsee itse helpommalla. Sinulle tilanne on kohtuuttoman raskas. 

Entä kuntoutus? Kotona kävisi kuntouttaja jos laitoskuntoutus on mahdoton. Käytännössä kotikuntoutus tarkoittaa fysioteerapeutin käyntejä tietyn/tietyt jaksot.  Jos vanhempanne  on ollut sodassa, siis on veteraani tai lotta, niin he saavat lakisääteisesti maksutonta kuntoutusta. Voi olla muitakin veteraaneille suunnattuja palveluja.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että ei mikä tahansa ajanviete ole ollenkaan kiinnostavaa.

Useat vanhemman pään vanhukset eivät kiinnosta enää juuri muusta kuin omista lapsenlapsistaan.

Ei kiinnosta jutella toisten vanhusten kanssa. Kaikki ovat hitaita ja puhuvat omista lapsenlapsistaan. Puhe ei ole sujuvaa ja monipuolista kumpaankaan suuntaan.

Vanhalla vanhuksilla on siinä lasten lasten kanssa se tunne puoli tärkein. Se kontakti ja rakkaus. Lähellä oli. Sitä kaikki vanhat vanhukset tuntuvat haluavan ja siihen ei kelpaa joku random hoitaja.

Näin se varmasti on. Äitinikin sanoo, että ei häntä kiinnosta vieraiden ihmisten seura, hän haluaa olla minun kanssani. Mutta kun se ei vaan käytännössä onnistu, eikä kukaan jaksa olla tuntikausia päivässä muistisairaan vanhuksen seurana. Jutut pyörivät samaa rataa, sama asia puhutaan yhä uudelleen ja uudelleen, välillä vähän tarinaa muuttaen. Todellisuus, unet, telkkariohjelmat, lehdestä luetut asiat, ikivanhat asiat sekoittuvat toisiinsa ja niistä väitellään mikä on totta ja mikä ei. En muuten ala väittelemään, mutta joskus pitää oikaista, kun äiti aikoo tehdä jotain ihan hölmöä, koska esim. minä olen muka käskenyt tehdä niin.

Ja tämä on juuri se, mihin kaipaisin sisarusteni osallistumista. Olen valmis käymään kaupassa, hakemaan lääkkeet, siivoamaan, pyykkäämään jne. kaikki käytännön asiat ja siinä samalla tulee sitä seurusteluakin ja voin joskus sen kahvikupposen juoda samalla kun käyn. Siihen olen mielestäni lupautunut, mutta en osannut kuvitella, että sisarukset eivät ota äidin asiaa sillä tavalla omakseen, että kävisivät hänen luonaan säännöllisesti, vaikka niin, että sopisivat keskenään vuoroista. Minusta on ihmeellinen ajatusmalli sellainen, että "no kun kerran yksi pitää huolen, niin me muut voidaan elää huolesta vapaana". Onhan äiti kuitenkin heidänkin äitinsä! Ei olisi minusta liikaa vaadittu, että esim. 10 km päässä asuva eläkeläislapsi kävisi äidillään kaksi kertaa viikossa tai edes kerran. Mitään ei tarvitsisi tehdä, kunhan olisi seurana. Tai että kaukana asuva lapsi soittaisi edes pari kertaa viikossa.

En oikein osaa pukea edes sanoiksi niitä tunteita ja ajatuksia, joita tämä tilanne saa minussa aikaiseksi. Ensin äiti on hoitanut nämä lapsensa ja sitten vielä todella paljon lastenlapsiaan, mutta lapset eivät käy juuri edes katsomassa äitiään. Puhumattakaan jo aikuisista lastenlapsista. Oikeasti, olen kurkkuani myöten täynnä tuota itsekästä ja ajattelematonta porukkaa, olkoot miten sukulaisia tahansa, niin yhteydenpito minun osaltani loppuu äidin kuolemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko äidilläsi varaa maksaa intervallihoidot itse? Eihän sinun tarvitse sitä tehdä. Muistisairaus tekee äidistäsi raskaan hoidettavan ja koska sisaruksesi eivät auta niin onhan tämä sinulle aivan kohtuutonta. Otathan heti huomenna yhteyttä kotihoitoon ja kysy intervallijaksosta.

En ole virallisesti omaishoitaja, en tiedä saako intervallihoitoa jos ei ole? Ja ainakin sairaalajaksojen jälkeen äiti on ihan kuutamolla monta viikkoa, sitäkään ei jaksa. Sairaalasta kotiuduttuaan hän ei muista missä on ja on kaikinpuolin ihan hukassa, ei onnistu edes se ruuan lämmittäminen.

Ymmärtääkseni ei tarvitse olla virallisesti omaishoitaja. Sairaalassa äitisi luultavasti vain makaa sängyssään, intervallijaksolla saattaa olla jotain toimintaakin. Muistisairaalle tosin paikanvaihto voi olla rankkaa. Ehkä sinun täytyy jo alkaa valmistella pysyvän paikan löytämistä äidillesi. Muistisairasta ei pitemmän päälle uskalla jättää kotiinsa, jossa hän voi jättää hellan päälle, sytyttää tulet kaappiin tai lähteä ulos harhailemaan ja etsimään lapsuudenkotiaan. 

Niin, sairaalassa on todella vain sitä makaamista. Paikanvaihto kuitenkin on aina vaikeaa, pelkään, että kotiinpaluu olisi aina vaikea ja näyttää siltä, että ihan perusasiatkin jo unohtuu, jos ei niitä tee muutamaan päivään. 

Olen hakenut äidille kunnallista hoitopaikkaa, mutta ei sitä myönnetty, on kuulemma todella hyväkuntoinen ja pärjää todennäköisesti kotona vielä pitkään. Hän ei ole vielä tehnyt mitään hälyyttävää, ei lähde yöllä harhailemaan ulos, ei ole jättänyt edes hellaa päälle. Kotihoidon hoitajat sanoivat, että hoitoon pääsevät ovat ihan vuodepotilaita ja heitäkin makaa kotona, koska ei vain ole hoitopaikkoja. Moni ehtii kuolla jonoon ennen paikan saamista. Jotkut ovat pitkään sairaala-kotiutus-takaisin sairaalaan kierteessä. Appeni seikkaili yksin pitkin kyliä talvipakkasella, jätti hellan päälle, ei osannut enää vastata puhelimeen, ulosteet tulivat lattialle ymsyms. eikä saanut hoitopaikkaa. Vasta sitten kun joutui sairaalaan kun ei päässyt sängystä ylös, myönnettiin paikka. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että ei mikä tahansa ajanviete ole ollenkaan kiinnostavaa.

Useat vanhemman pään vanhukset eivät kiinnosta enää juuri muusta kuin omista lapsenlapsistaan.

Ei kiinnosta jutella toisten vanhusten kanssa. Kaikki ovat hitaita ja puhuvat omista lapsenlapsistaan. Puhe ei ole sujuvaa ja monipuolista kumpaankaan suuntaan.

Vanhalla vanhuksilla on siinä lasten lasten kanssa se tunne puoli tärkein. Se kontakti ja rakkaus. Lähellä oli. Sitä kaikki vanhat vanhukset tuntuvat haluavan ja siihen ei kelpaa joku random hoitaja.

Näin se varmasti on. Äitinikin sanoo, että ei häntä kiinnosta vieraiden ihmisten seura, hän haluaa olla minun kanssani. Mutta kun se ei vaan käytännössä onnistu, eikä kukaan jaksa olla tuntikausia päivässä muistisairaan vanhuksen seurana. Jutut pyörivät samaa rataa, sama asia puhutaan yhä uudelleen ja uudelleen, välillä vähän tarinaa muuttaen. Todellisuus, unet, telkkariohjelmat, lehdestä luetut asiat, ikivanhat asiat sekoittuvat toisiinsa ja niistä väitellään mikä on totta ja mikä ei. En muuten ala väittelemään, mutta joskus pitää oikaista, kun äiti aikoo tehdä jotain ihan hölmöä, koska esim. minä olen muka käskenyt tehdä niin.

Ja tämä on juuri se, mihin kaipaisin sisarusteni osallistumista. Olen valmis käymään kaupassa, hakemaan lääkkeet, siivoamaan, pyykkäämään jne. kaikki käytännön asiat ja siinä samalla tulee sitä seurusteluakin ja voin joskus sen kahvikupposen juoda samalla kun käyn. Siihen olen mielestäni lupautunut, mutta en osannut kuvitella, että sisarukset eivät ota äidin asiaa sillä tavalla omakseen, että kävisivät hänen luonaan säännöllisesti, vaikka niin, että sopisivat keskenään vuoroista. Minusta on ihmeellinen ajatusmalli sellainen, että "no kun kerran yksi pitää huolen, niin me muut voidaan elää huolesta vapaana". Onhan äiti kuitenkin heidänkin äitinsä! Ei olisi minusta liikaa vaadittu, että esim. 10 km päässä asuva eläkeläislapsi kävisi äidillään kaksi kertaa viikossa tai edes kerran. Mitään ei tarvitsisi tehdä, kunhan olisi seurana. Tai että kaukana asuva lapsi soittaisi edes pari kertaa viikossa.

En oikein osaa pukea edes sanoiksi niitä tunteita ja ajatuksia, joita tämä tilanne saa minussa aikaiseksi. Ensin äiti on hoitanut nämä lapsensa ja sitten vielä todella paljon lastenlapsiaan, mutta lapset eivät käy juuri edes katsomassa äitiään. Puhumattakaan jo aikuisista lastenlapsista. Oikeasti, olen kurkkuani myöten täynnä tuota itsekästä ja ajattelematonta porukkaa, olkoot miten sukulaisia tahansa, niin yhteydenpito minun osaltani loppuu äidin kuolemaan. 

Arvaapa vaan kuinka monessa porukassa tuskaillaan samaa. Yksi hoitaa. On yritetty vaikka mitä vuorolistoja, hyvällä ja pahalla. Silti se jää tiettyjen "kontolle".

Toivottavasti saat kuitenkin jotain itsellesikin tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä on juuri se, mihin kaipaisin sisarusteni osallistumista. Olen valmis käymään kaupassa, hakemaan lääkkeet, siivoamaan, pyykkäämään jne. kaikki käytännön asiat ja siinä samalla tulee sitä seurusteluakin ja voin joskus sen kahvikupposen juoda samalla kun käyn. Siihen olen mielestäni lupautunut, mutta en osannut kuvitella, että sisarukset eivät ota äidin asiaa sillä tavalla omakseen, että kävisivät hänen luonaan säännöllisesti, vaikka niin, että sopisivat keskenään vuoroista. Minusta on ihmeellinen ajatusmalli sellainen, että "no kun kerran yksi pitää huolen, niin me muut voidaan elää huolesta vapaana". Onhan äiti kuitenkin heidänkin äitinsä! Ei olisi minusta liikaa vaadittu, että esim. 10 km päässä asuva eläkeläislapsi kävisi äidillään kaksi kertaa viikossa tai edes kerran. Mitään ei tarvitsisi tehdä, kunhan olisi seurana. Tai että kaukana asuva lapsi soittaisi edes pari kertaa viikossa.

Todellakin äiti on kaikkien äiti! Eihän herrantähden jokaisen lapsen tarvi muuttaa äidin tai isän kanssa asumaan mutta jotenkin pitää auttaa vanhaa ihmistä. Paitsi tietenkin jos se äiti tai isä on ollut väkivaltainen tai jotain mutta teillä on ollut tavallinen äiti. 

Vierailija kirjoitti:

Arvaapa vaan kuinka monessa porukassa tuskaillaan samaa. Yksi hoitaa. On yritetty vaikka mitä vuorolistoja, hyvällä ja pahalla. Silti se jää tiettyjen "kontolle".

Toivottavasti saat kuitenkin jotain itsellesikin tilanteesta.

Tuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että ei mikä tahansa ajanviete ole ollenkaan kiinnostavaa.

Useat vanhemman pään vanhukset eivät kiinnosta enää juuri muusta kuin omista lapsenlapsistaan.

Ei kiinnosta jutella toisten vanhusten kanssa. Kaikki ovat hitaita ja puhuvat omista lapsenlapsistaan. Puhe ei ole sujuvaa ja monipuolista kumpaankaan suuntaan.

Vanhalla vanhuksilla on siinä lasten lasten kanssa se tunne puoli tärkein. Se kontakti ja rakkaus. Lähellä oli. Sitä kaikki vanhat vanhukset tuntuvat haluavan ja siihen ei kelpaa joku random hoitaja.

Näin se varmasti on. Äitinikin sanoo, että ei häntä kiinnosta vieraiden ihmisten seura, hän haluaa olla minun kanssani. Mutta kun se ei vaan käytännössä onnistu, eikä kukaan jaksa olla tuntikausia päivässä muistisairaan vanhuksen seurana. Jutut pyörivät samaa rataa, sama asia puhutaan yhä uudelleen ja uudelleen, välillä vähän tarinaa muuttaen. Todellisuus, unet, telkkariohjelmat, lehdestä luetut asiat, ikivanhat asiat sekoittuvat toisiinsa ja niistä väitellään mikä on totta ja mikä ei. En muuten ala väittelemään, mutta joskus pitää oikaista, kun äiti aikoo tehdä jotain ihan hölmöä, koska esim. minä olen muka käskenyt tehdä niin.

Ja tämä on juuri se, mihin kaipaisin sisarusteni osallistumista. Olen valmis käymään kaupassa, hakemaan lääkkeet, siivoamaan, pyykkäämään jne. kaikki käytännön asiat ja siinä samalla tulee sitä seurusteluakin ja voin joskus sen kahvikupposen juoda samalla kun käyn. Siihen olen mielestäni lupautunut, mutta en osannut kuvitella, että sisarukset eivät ota äidin asiaa sillä tavalla omakseen, että kävisivät hänen luonaan säännöllisesti, vaikka niin, että sopisivat keskenään vuoroista. Minusta on ihmeellinen ajatusmalli sellainen, että "no kun kerran yksi pitää huolen, niin me muut voidaan elää huolesta vapaana". Onhan äiti kuitenkin heidänkin äitinsä! Ei olisi minusta liikaa vaadittu, että esim. 10 km päässä asuva eläkeläislapsi kävisi äidillään kaksi kertaa viikossa tai edes kerran. Mitään ei tarvitsisi tehdä, kunhan olisi seurana. Tai että kaukana asuva lapsi soittaisi edes pari kertaa viikossa.

En oikein osaa pukea edes sanoiksi niitä tunteita ja ajatuksia, joita tämä tilanne saa minussa aikaiseksi. Ensin äiti on hoitanut nämä lapsensa ja sitten vielä todella paljon lastenlapsiaan, mutta lapset eivät käy juuri edes katsomassa äitiään. Puhumattakaan jo aikuisista lastenlapsista. Oikeasti, olen kurkkuani myöten täynnä tuota itsekästä ja ajattelematonta porukkaa, olkoot miten sukulaisia tahansa, niin yhteydenpito minun osaltani loppuu äidin kuolemaan. 

Ihan tyypillistä, että vieressä tai jopa samassa talossa asuva ei pistä tikkua ristiin.Silti mummon KUULUU olla mökissään, ainakin aikamiespoikien tapauksissa.

Auttaja tulee kauempaa ja on usein se, joka on saanut vähiten.

Niinpä, tiedän etten ole ollenkaan ainoa tässä tilanteessa. Jokin aika sitten oli ystäväpiirissä tilanne, että yksi perheen lapsista hoiti äidin kaikki asiat ja piti oikein hyvää huolta, muut eivät välittäneet käytännössä mitään. Äidin kuoltua alkoivat sitten perintöriidat, lopulta asia meni oikeuteen ja ystäväni joutui maksamaan sisaruksilleen, koska äiti oli antanut hänelle hieman rahaa. Jokainen perijä sai sitten peräti tuhat euroa. Siitä riitelivät. Tätä mieheni aina mulle sanoo, että odotapa kun tulee perinnönjako, niin sisaruksesi alkavat vielä vaatia minulta rahaa, koska olen saanut sen muutaman tonnin etukäteen. 

Vierailija kirjoitti:

Aika tylyjä kommentteja. Huomaa että on suomalaisia. Ulkomailla pidetään aivan eri tavalla huolta vanhemmista. Itse aion ottaa ulkomaan tavasta mallia ja ottaa vanhemmat luokseni asumaan kun sen aika tulee. No niin ja nyt odotan satoja alapeukkuja mitä varmasti tulee mutta aivan sama.

Muuta sitten ulkomaille heidän kanssaan, jos siellä on asiat niin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, sain n. 5000 e, sisarukset eivät mitään. Mutta samalla sovittiin, että sitten kun tulee lopullinen perinnönjako, minä en saa mitään, eipä kyllä ole paljon jaettavaakaan. Sisarukseni saisivat tällä hetkellä n. 2000 e jokainen. Tein lupauksen tyhmyyttäni, en uskonut, että sisrukset eivät oikeasti osallistu mitenkään. Lupasin, että olen pääasiallinen hoitaja, en ainut. 

Eli sun saama perintö onkin vain 3000 e. Pieni summa siitä mitä teet. Eivätkö sisarukset osallistu todellakaan mitenkään? Käyvätkö edes? Soittavatko? 

Käyvät kun se heille sopii. Saattavat olla matkoilla kuukausia vuodesta. Muuten eivät osallistu mitenkään, eivät käy kaupassa, eivät käytä lääkärissä, eivät soittele asioita äidin puolesta. Myös äiti on sitä mieltä, että minun kuuluu hoitaa hänet, koska olen luvannut. Hän myös hangoittelee vastaan kaikesta ulkopuolisesta avusta, haukkuu kotihoitoa, on minulle vihainen, kun hankin jotain apua tai edes apuvälineitä. Kaikesta pitää tapella, se rasittaa melkein yhtä paljon kuin muu auttaminen. Äidillä on muistisairaus, joten ei hän voi käytökselleen mitään. Nykyään itken lähes päivittäin tätä tilannetta. En tiedä mitä tekisin. 

Onko olemassa omaisyhdistystä, jossa voisit purkaa huoliasi ja saada vertaistukea?

Tämä: https://omaishoitajat.fi/

Lainaus:

"En ole virallisesti omaishoitaja, en tiedä saako intervallihoitoa jos ei ole?"

Jos jatkat vielä äitisi hoitajana niin hae nyt edes sitä omaishoidontukea! Siis rahallista korvausta.

Jos sisaruksesi eivät halua puuttua äitisi hoitoon niin ei heitä kukaan voi siihen vasten tahtoaan pakottaa.

Kunnissa on SAS-työryhmät jotka arvioivat vanhusten asumisarvioinnit joten ota yhteyttä heihin. Kerro tilanteesi ja omat voimavarasi (tai siis että ne ovat hyvin vähissä!) ja vaadi äidillesi lisää kotipalvelua tai paikka esim. palvelutaloon. Tilanne sellaiseksi että et joudu "töihin" äitisi luona, vaan käynti on kahvittelua ja jutustelua.

Sellaista se on muistisairaan kanssa että samat asiathan siinä puheessa toistuu ja samoja asioita kerrataan uudestaan ja uudestaan eikä siellä tarvitse olla tuntikausia, ole tunnin verran ja sitten heippa.

Nyt viimeistään opettele olemaan napakka ja laita rajat ja huolehdi omasta jaksamisestasi.

No mitenkäs etäisten vanhempien kanssa käy? Kun ei ole mitkään hakkaajavanhemmat tai juopot, mutta sellaset itsekkäät etäiset vanhukset. Siis ei mitään riitaa ole sinällään, mutta vanhemmat on kaikki lapsensa ”heittäneet pihalle” kun ikää tullut 18v ja ovat sitten siihen katkaisseet kaiken. Siis yhteydenpidon, auttamisen, tukemisen. Tuon jälkeen ei soitteluita, vierailuita, ei lahjoja tai rahaa koskaan, ei kyläilyjä, ei yhteisiä jouluja eikä mitään yhteistä aikaa. Lapsenlapsiaan eivät ole edes nähneet kuin kerran tai kaksi sukujuhlissa, eikä tietenkään lapsenlapsetkaan kiinnosta yhtään kun ne omatkaan ei kiinnosta.

Nyt sitten ikää on yli 70 ja kummallakin on yksi tai useampi perussairaus, ja aivan yhtäkkiä alkanut valituspuheluita tulemaan jossa rivien välissä vihjailua. Siis tyyliin ”mökki pitäisi äkkiä maalata, mutta reuma on niin pahana, voi voi kun joku tulisi ja tekisi sen äkkiä”. Tai ”kyllä nyt olisi niin tärkeää että saisi pensasaidan leikattua, kukahan sen tulisi tekemään?”. Ihan suoraa pyyntöä ei esitetä, mutta tuollaista marttyyriulinaa ja todella räikeää vihjailua/syyllistämistä.

En tiedä. Minusta vanhemmat ovat aika tylysti kohdelleet lapsiaan ja koko lapsuuskin oli tunnekylmää. Jos nää olisi väkivaltahulluja, olisi helpompi kieltäytyä auttamasta mutta tämä on paha, kun mitään selkeää syytä ei mulla ole kieltäytyä. Inhoan vanhempiani enkä rakasta niitä tippaakaan, ja tuntuu tosi vastenmieliseltä että pitäis alkaa niiden paskavaippoja vaihteleen ja kotia siivoomaan. He ovat käytännössä hylänneet mut yli 20 vuodeksi ilman mitään yhteydenpitoa. Nyt sitten yhtäkkiä alkoi kiinnostaa kun lapsista voisi hyötyä.

Ärsyttää hitosti, miten tässä nyt toimisi?