Asperger-piirteiset vastatkaa! Miten koette olevanne erilaisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan

Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella

Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.

Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.

Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.

Ei. En kuvittele, mutta nuo sosiaalisen kanssakäymisen haasteet ovat sellaisia että en pysty oppimaan toimimaan kuten normaalit ihmiset. Luuletko ettei jokainen as haluaisi välttyä syrjinnältä, kiusaamiselta ynnä muulta paskalta jos siltä voisi välttyä vain opettelemalla normaaliksi?

Minä ymmärrän aivan hyvin että monologini voivat olla pitkästyttäviä. Mutta en huomaa ajatella sitä kun kiinnostava aihe vie mennessään. Silloin ajattelen vain sitä asiaa ja kaikkia sen jänniä puolia enkä enää hahmota että tässä on myös meneillään tällainen sosiaalinen tilanne jossa on tietyt säännöt. En tajua keskeyttää. Ja koska aivoni nyt vaan menevät monologivaihteelle aina kun kiinnostava asia tulee puheeksi, niin pidän monologeja vuodesta toiseen vaikka pysähtyessäni erikseen miettimään asiaa tajuan hyvin sen miten muita ei välttämättä aina kiinnosta. En yksinkertaisesti hahmota tuollaisia niin nopeasti ja luontevasti kuin muut. En pysty keskittymään yhtä aikaa puheen sisältöön, sopivaan elekieleen ja pitämään mielessäni vielä sosiaalisia sääntöjä kaikkine pikku poikkeuksineen. Sitten taas jos olen joskus koittanut olla varuillani ja olla aloittamatta luennointia, niin olen saanut kuulla olevani tyly koska vastaukseni aiheesta josta minun tiedetään tietävän paljon, ovat taas toiseen suuntaan vääränlaisia. 

Ok! Ymmärrän paremmin. Mutta sanoisin että mitä vanhemmaksi tullaan niin sitä enemmän ymmärretään vähän sitä tylyyttä. Kaikilla on kiire ja elämä on aika samaa, ei hirveesti jaksella kertoa mitään turhia perusjuttuja ainakaan missään juhlissa puolitutuille. Mä ymmärrän et joku sanoo et kuuluu ihan hyvää, paskaaks tässä = kiitos kun kysyit ja kiitos kun et kysy enempää. Että ehkä voisi yleistää että mitä vähemmän joku on tuttu niin sitä tylympi voi olla. Kunhan nyt yrittää vaikka hymyillä kun sanoo että eipä kummempia. Vakavan ilmeen kanssa viesti on jälleen tyly :)

Ehkä niiden läheisimpien ystävien kanssa on sitten eri tarkkuus tarpeen, sekä sinulla heidän ja heillä sinun kanssasi.

Tästä tulikin mieleen: as-ihmisille on tavallista olla luontaisesti ilmeetön ja vähäeleinen. Minua ei hymyilytä yhtä usein kuin muita, esimerkiksi vanhan tutun tapaaminen ei välttämättä ole sellainen tilanne missä hymyilyttää. Kun en osaa teeskennellä, en myöskään osaa uskottavaa tekohymyä. Näyttää lähinnä irvistykseltä. Ja sitten jos yritän vaikka feikata ajattelemalla jotain iloista asiaa, niin hupsistakeikkaa, tämä ajatusponnistus on pois muusta vuorovaikutuksesta. Ja sitten taas mokataan jotenkin. Koittaako kaivaa sisimmästään aito hymy vai koittaako vastata tervehdykseen, siinä vasta pulma, ja sellainen pulma mitä joutuu erikseen miettimään joka ainoa kerta kun joku puolituttu tulee vastaan.  

Ajatusleikki sinulle: koita purkaa joku arkinen vuorovaikutustilanne tällä lailla palasiksi niin että joudut erikseen ensin miettimään jokaista ilmettä, elettä ja sanaa ja sitä ovatko ne sopivia, sitten vastaamaan, sitten pysymään kärryillä keskustelussa jne. Mikään ei tule automaattisesti, kaikki pitää erikseen miettiä ja koska ihminen ei kai yleensäkään osaa erityisesti ajatella montaa asiaa päällekkäin vaan jotain pitäisi tulla selkärangasta, niin aina joku osa kärsii. Jos keskityt hymyilemään, et enää keskity siihen mitä ja miten sanot täysillä. Jos koitat muotoilla sanottavan juuri sopivaksi, et enää huomaa hymyillä jne.  Kaistanleveys ei vaan päässä riitä, mutta syy siihen miksi se ei riitä ei ole se että as-ihmiset ovat vajaita vaan se että se kapasiteetti kuluu muihin asioihin. Tämä on tietysti ongelma kun ihmiset tuppaavat arvioimaan keskustelukumppanin vajakkiutta nimenomaan sosiaalisen käyttäytymisen perusteella.

Joo, no itse en tosiaan usko että assit on mitenkään vajaita, ainakaan yhtään eri tavalla kuin kaikki muutkin (musta kaikki on vähän vajaita :D). Kaikessa on just kyse aivoradoista jne.

Ihminen sosiaalisena eläimenä jolla muuten ei ole kovinkaan korkealle kehittyneet aistit, on varmaan parhaiten saanut tietoa toisen kelpoisuudesta sen sosiaalisuuden kanssa. Älä ota tätä väärin, mutta monessa sairaudessa ja kehityshäiriössä ongelma ilmenee kohtalaisen helposti käytöksessä. Geenien kannalta ei ole erityisen järkevää jatkaa sukua sairaan kanssa. Assit on vähän samassa ikävässä sudenkuopassa kuin "rumat" tai vammautuneet ihmiset. Heissä ei ole mitään vikaa vaan me olemme vain virittyneet arvioimaan ihmisten kelpoisuutta (geneettistä) sillä vähällä mitä voimme. En olisi ikinä voinut uskoa miten alkeellisesti ja tylysti ihmiset kohtelee näkyvästi sairasta ellen olisi itse todistanut.

Onko sinulla mitään tietoa esim. psykedeelien vaikutuksesta aspergeriin? Nykyäänhän kohistaan paljon, kuinka psykedeelit edesauttavat aivojen plastisuutta ja sillä voidaan saavuttaa vaikka mitä. Musta assit saa olla asseja, en tarkoita että pitäis itteään muuttaa, mutta kiinnostaa nuo psykedeelien vaikutukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyselen oman tuttuni vuoksi - onko assille tyypillistä olla kovakourainen kontaktitilanteessa, siis sellaisessa, jossa on pakko koskea toiseen ihmiseen? Olen miettinyt, että ehkä se johtuu turhautumisesta sekä mahdollisesti myös siitä, että toisesta ei ns. osaa lukea, että tähän sattuu? Olen todistanut tilanteen, jossa tuttuni on jatkanut kovakouraisena olemista, vaikka toinen on sanonut, että koskee. Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksia tästä

Aikuisia? Kuulostaa erikoiselta. Itse vältän kosketusta viimeiseen saakka - niin hyvässä kuin pahassakin.

Lisään: ehkä ei tosiaan ymmärrä voimankäyttöään ja sen tuntumaa toiseen.

Tilanteet ovat olleet sellaisia, että toiseen on pakko koskea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan

Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella

Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.

Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.

Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.

Oi, tämä oli hyvä kirjoitus!

Juu, siinä mielessä hyvä että siihen tiivistyy täydellisesti se miten vaikea nenttien on ymmärtää aspergerihmistä vaikka kiinnostusta vähän olisikin.

En minä päätä että muut ihmiset ovat yhdentekeviä enkä valitse olla jaksamatta. Aivoni tekevät nämä päätökset ihan omia aikojaan, ja minä yritän jotenkin rajoittaa sosiaalisia vahinkoja jos kerkeän. Jos tulet juttelemaan, se on periaatteessa kiva, mutta tilanne on minulle lähtökohtaisesti vaikea. Minun pitää ensin erikseen miettiä mikä tämä tällainen tilanne nyt on, luoda malli motiiveistasi, sitten miettiä oikea vastaus ja se miten sanon sen niin ettei tulkita väärin. Mikään ei tule luonnostaan, mitään en tunnista esim. aikaisemmasta kokemuksesta. Kaikki vaatii aivan kamalasti keskittymistä, varmaan sama kuin jos sinä koittaisit ratkaista jotain tosi vaikeaa laskua. Sosiaalinen tilanne on vähän niin kuin pitäisi ratkaista noin viisi vaikeaa laskua yhtaikaisesti supernopeasti ja täysin virheettömästi. Eli uuvuttava ja melkein mahdoton suoritus vaikka periaatteessa pitäisikin matematiikasta ja motivaatio yrittää olisi hyvä. Minusta on myös ihan ymmärrettävää, että jos on noin vaikeaa, moni tulee siihen tulokseen että matematiikka on syvältä.

Sanokaahan, mikä diagnoosi on, kun on paljon autismin kirjoon kuuluvia neurologisia "poikkeavuuksia", mutta ilman erityisempää sosiaalista kömpelyyttä.

Minulla on mm. aistiyliherkkyyttä, pakkoajatuksia, tic-oireita ja unihäiriöitä. Kuormitun sosiaalisissa tilanteissa ja muutokset ovat haastavia. Olen myös periyttänyt näitä ominaisuuksia erilaisina komboina kaikille neljälle lapselleni.

Toisaalta "poikkeavuuteni" on tuonut positiivisiakin asioita - olen mm. väitellyt tohtoriksi ja olen hyvä hallitsemaan laajoja asiakokonaisuuksia.

Mutta onko siis olemassa joku diagnoosi, joka sopisi minuun ja kaltaisiini? Vanhin lapsistani on jo kolmekymppinen ja uskoo itse olevansa asperger. Diagnoosia ei kuitenkaan ole hänelläkään.

Vierailija kirjoitti:

Joo, esimerkki ei sinänsä toimi kun itselläkin on tutkintoja alalta. Mutta yhden neuvon keskusteluun voin antaa; lyhyempi parempi ja niin, että on jotain konkretiaa.

Jos joku kysyy että miten kesä on mennyt, niin voi vastata yleistä ja kohteliasta vaikka se ei olisi ihan tottakaan (Hyvinhän tämä) ja sitten lyhyesti jotain spesfiä (lomat on menny ja vähän matkailtu). Ja sitten samantien vastakysymys: (mites teillä?) koska ihmiset rakastaa puhua itsestään. Sitten voi sanoa taas jotain että kuulostaa kivalta.

Tää on se alkutanssi. Jos ihminen on vaan halunnut olla kohtelias, niin se siirtyy eteenpäin  tai kysyy joltain muulta jotain. Jos se on kiinnostunut niin se kysyy lisäkysymyksiä.

Tiivistettynä: ole lyhyt, kohtelias mutta anna jotain tarttumapintaa jolloin ihmiset jotka oikeasti haluaa keskustella kanssasi, erottuu. He jäävät ja kysyvät lisää. Mutta silloinkin on sopivaa yrittää pohtia josko omaa kertomusta saisi pois monologista. Esim. jos kertoo matkasta niin kysyy onko keskustelukumppani käynyt/tehnyt samaa juttua tms.

Ihmiset kiusaantuu eniten liian pitkästä jutusta. Ole mielummin töksäyttelijä kuin selostaja. Mutta yritä silti antaa jotain itsestäsi, muutakin kuin että hyvää kuuluu/mitäs tässä/kiitos kohteliaisuudesta. Se ei kutsu mihinkään. Small talk on miltei aina tyhjänpäiväinen kutsu olla sosiaalinen, jos vastaat siihen antamatta mitään, kokee aloittaja että et halua olla sosiaalinen ja se on loukkaus.

Tämä oli hyvä! Tosin luulen että itse tilanteessa silti jäädyn kun ne tulee niin yllättäen. Mitenkäs jos on kahden ei niin tutun työkaverin kanssa ja hän kysyy miten loma meni. Vastaan siihen tuon positiivisen jutun ja pientä konkretiaa. Hän hymähtää mutta ei jatka. Tiedän että hän ei ole vielä ollut lomalla. Voinko olettaa että tämä riittää ja keskustelu oli tässä? Onko tällaisen small talkin lopettaminen tässä kohtaa parasta?

Vierailija kirjoitti:

Monet asperger-piirteisiksi itseään kuvaavat ihmiset sanovat olevansa "erilaisia" ja joutuneensa opettelemaan "normaaleja" sosiaalisia taitoja. Millä tavalla koette olevanne erilaisia sosiaalisessa kanssakäymisessä ja mitkä teidän mielestänne ovat ns. normaaleja taitoja? Ihan konkreettisesti, mitä asioita teette jutellessanne ihmisten kanssa, koska koette ne sosiaaliseksi normiksi, mutta ette ymmärrä miksi näin pitää toimia?

Mun lempinimi porukoissa on "Dr House", joka ehkä kertoo jotain...

En varsinaisesti koe olevani erilainen kuin muut vaan ennemmin muut ovat erilaisia kuin minä.

Mulla on yksi ystävä, jolla on sama "vaiva" ja meidän välillä ei koskaan ole sellaisia väärinkäsityksiä tai ongelmia kuin muiden kanssa.

Mulle tavallisin ongelma on, että varsinkin puolitutut ottaa itteensä mun sanomisista vaikka en oikeasti tarkoita mitään pahaa. Asiaa pahentaa se, että mulle saa sitten jälkeenpäin vääntää rautakangesta mikä meni pieleen enkä sittenkään oikwin meinaa käsittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan

Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella

Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.

Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.

Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.

Ei. En kuvittele, mutta nuo sosiaalisen kanssakäymisen haasteet ovat sellaisia että en pysty oppimaan toimimaan kuten normaalit ihmiset. Luuletko ettei jokainen as haluaisi välttyä syrjinnältä, kiusaamiselta ynnä muulta paskalta jos siltä voisi välttyä vain opettelemalla normaaliksi?

Minä ymmärrän aivan hyvin että monologini voivat olla pitkästyttäviä. Mutta en huomaa ajatella sitä kun kiinnostava aihe vie mennessään. Silloin ajattelen vain sitä asiaa ja kaikkia sen jänniä puolia enkä enää hahmota että tässä on myös meneillään tällainen sosiaalinen tilanne jossa on tietyt säännöt. En tajua keskeyttää. Ja koska aivoni nyt vaan menevät monologivaihteelle aina kun kiinnostava asia tulee puheeksi, niin pidän monologeja vuodesta toiseen vaikka pysähtyessäni erikseen miettimään asiaa tajuan hyvin sen miten muita ei välttämättä aina kiinnosta. En yksinkertaisesti hahmota tuollaisia niin nopeasti ja luontevasti kuin muut. En pysty keskittymään yhtä aikaa puheen sisältöön, sopivaan elekieleen ja pitämään mielessäni vielä sosiaalisia sääntöjä kaikkine pikku poikkeuksineen. Sitten taas jos olen joskus koittanut olla varuillani ja olla aloittamatta luennointia, niin olen saanut kuulla olevani tyly koska vastaukseni aiheesta josta minun tiedetään tietävän paljon, ovat taas toiseen suuntaan vääränlaisia. 

Ok! Ymmärrän paremmin. Mutta sanoisin että mitä vanhemmaksi tullaan niin sitä enemmän ymmärretään vähän sitä tylyyttä. Kaikilla on kiire ja elämä on aika samaa, ei hirveesti jaksella kertoa mitään turhia perusjuttuja ainakaan missään juhlissa puolitutuille. Mä ymmärrän et joku sanoo et kuuluu ihan hyvää, paskaaks tässä = kiitos kun kysyit ja kiitos kun et kysy enempää. Että ehkä voisi yleistää että mitä vähemmän joku on tuttu niin sitä tylympi voi olla. Kunhan nyt yrittää vaikka hymyillä kun sanoo että eipä kummempia. Vakavan ilmeen kanssa viesti on jälleen tyly :)

Ehkä niiden läheisimpien ystävien kanssa on sitten eri tarkkuus tarpeen, sekä sinulla heidän ja heillä sinun kanssasi.

Tästä tulikin mieleen: as-ihmisille on tavallista olla luontaisesti ilmeetön ja vähäeleinen. Minua ei hymyilytä yhtä usein kuin muita, esimerkiksi vanhan tutun tapaaminen ei välttämättä ole sellainen tilanne missä hymyilyttää. Kun en osaa teeskennellä, en myöskään osaa uskottavaa tekohymyä. Näyttää lähinnä irvistykseltä. Ja sitten jos yritän vaikka feikata ajattelemalla jotain iloista asiaa, niin hupsistakeikkaa, tämä ajatusponnistus on pois muusta vuorovaikutuksesta. Ja sitten taas mokataan jotenkin. Koittaako kaivaa sisimmästään aito hymy vai koittaako vastata tervehdykseen, siinä vasta pulma, ja sellainen pulma mitä joutuu erikseen miettimään joka ainoa kerta kun joku puolituttu tulee vastaan.  

Ajatusleikki sinulle: koita purkaa joku arkinen vuorovaikutustilanne tällä lailla palasiksi niin että joudut erikseen ensin miettimään jokaista ilmettä, elettä ja sanaa ja sitä ovatko ne sopivia, sitten vastaamaan, sitten pysymään kärryillä keskustelussa jne. Mikään ei tule automaattisesti, kaikki pitää erikseen miettiä ja koska ihminen ei kai yleensäkään osaa erityisesti ajatella montaa asiaa päällekkäin vaan jotain pitäisi tulla selkärangasta, niin aina joku osa kärsii. Jos keskityt hymyilemään, et enää keskity siihen mitä ja miten sanot täysillä. Jos koitat muotoilla sanottavan juuri sopivaksi, et enää huomaa hymyillä jne.  Kaistanleveys ei vaan päässä riitä, mutta syy siihen miksi se ei riitä ei ole se että as-ihmiset ovat vajaita vaan se että se kapasiteetti kuluu muihin asioihin. Tämä on tietysti ongelma kun ihmiset tuppaavat arvioimaan keskustelukumppanin vajakkiutta nimenomaan sosiaalisen käyttäytymisen perusteella.

Joo, no itse en tosiaan usko että assit on mitenkään vajaita, ainakaan yhtään eri tavalla kuin kaikki muutkin (musta kaikki on vähän vajaita :D). Kaikessa on just kyse aivoradoista jne.

Ihminen sosiaalisena eläimenä jolla muuten ei ole kovinkaan korkealle kehittyneet aistit, on varmaan parhaiten saanut tietoa toisen kelpoisuudesta sen sosiaalisuuden kanssa. Älä ota tätä väärin, mutta monessa sairaudessa ja kehityshäiriössä ongelma ilmenee kohtalaisen helposti käytöksessä. Geenien kannalta ei ole erityisen järkevää jatkaa sukua sairaan kanssa. Assit on vähän samassa ikävässä sudenkuopassa kuin "rumat" tai vammautuneet ihmiset. Heissä ei ole mitään vikaa vaan me olemme vain virittyneet arvioimaan ihmisten kelpoisuutta (geneettistä) sillä vähällä mitä voimme. En olisi ikinä voinut uskoa miten alkeellisesti ja tylysti ihmiset kohtelee näkyvästi sairasta ellen olisi itse todistanut.

Onko sinulla mitään tietoa esim. psykedeelien vaikutuksesta aspergeriin? Nykyäänhän kohistaan paljon, kuinka psykedeelit edesauttavat aivojen plastisuutta ja sillä voidaan saavuttaa vaikka mitä. Musta assit saa olla asseja, en tarkoita että pitäis itteään muuttaa, mutta kiinnostaa nuo psykedeelien vaikutukset.

Sivuhuomautus: sairaiden kohtelu oli hyvä pointti. Minun on melkein mahdoton ymmärtää, miten ihmistä joka on sairaalle tyly tai ilkeä voidaan pitää sosiaalisesti taitavana tai parempana kuin kaltaistani aspergerihmistä joka on kyllä sosiaalisesti kömpelö mutta jolle ei tulisi mieleenkään olettaa että esim. lyhytkasvuinen ihminen on automaattisesti henkisesti jälkeenjäänyt tai että näkyvä sairaus oikeuttaa kohtelemaan ihmistä huonommin kuin muita.

Psykedeeleistä: itse en uskaltaisi ikimaailmassa kokeilla. En edes käytä alkoholia. Aistiherkkyyksistä tulee jo ihan luonnostaan sellaisia kiksejä etten koe tarvitsevani enää tippaakaan tajunnan laajentamista siihen päälle. Päähän siinä räjähtäisi. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, esimerkki ei sinänsä toimi kun itselläkin on tutkintoja alalta. Mutta yhden neuvon keskusteluun voin antaa; lyhyempi parempi ja niin, että on jotain konkretiaa.

Jos joku kysyy että miten kesä on mennyt, niin voi vastata yleistä ja kohteliasta vaikka se ei olisi ihan tottakaan (Hyvinhän tämä) ja sitten lyhyesti jotain spesfiä (lomat on menny ja vähän matkailtu). Ja sitten samantien vastakysymys: (mites teillä?) koska ihmiset rakastaa puhua itsestään. Sitten voi sanoa taas jotain että kuulostaa kivalta.

Tää on se alkutanssi. Jos ihminen on vaan halunnut olla kohtelias, niin se siirtyy eteenpäin  tai kysyy joltain muulta jotain. Jos se on kiinnostunut niin se kysyy lisäkysymyksiä.

Tiivistettynä: ole lyhyt, kohtelias mutta anna jotain tarttumapintaa jolloin ihmiset jotka oikeasti haluaa keskustella kanssasi, erottuu. He jäävät ja kysyvät lisää. Mutta silloinkin on sopivaa yrittää pohtia josko omaa kertomusta saisi pois monologista. Esim. jos kertoo matkasta niin kysyy onko keskustelukumppani käynyt/tehnyt samaa juttua tms.

Ihmiset kiusaantuu eniten liian pitkästä jutusta. Ole mielummin töksäyttelijä kuin selostaja. Mutta yritä silti antaa jotain itsestäsi, muutakin kuin että hyvää kuuluu/mitäs tässä/kiitos kohteliaisuudesta. Se ei kutsu mihinkään. Small talk on miltei aina tyhjänpäiväinen kutsu olla sosiaalinen, jos vastaat siihen antamatta mitään, kokee aloittaja että et halua olla sosiaalinen ja se on loukkaus.

Tämä oli hyvä! Tosin luulen että itse tilanteessa silti jäädyn kun ne tulee niin yllättäen. Mitenkäs jos on kahden ei niin tutun työkaverin kanssa ja hän kysyy miten loma meni. Vastaan siihen tuon positiivisen jutun ja pientä konkretiaa. Hän hymähtää mutta ei jatka. Tiedän että hän ei ole vielä ollut lomalla. Voinko olettaa että tämä riittää ja keskustelu oli tässä? Onko tällaisen small talkin lopettaminen tässä kohtaa parasta?

Hyvä kysymys.

Itse varmaan vielä kysyisin että onko tällä ihmisellä jo jotain suunnitelmia. Hymähdys lähinnä kertoo että joko hän halusi vain olla kohtelias tai sitten hän halusi että kysyt. Koska on ihan kohteliasta joka tapauksessa kysyä, niin kysyn. Kysymykseen voi hän vastata sitten että eipä ole, jos ei jaksa mitään erikoisempaa vastata. Mutta koen silti olleeni ihan normaalin kohtelias, koska kysyn kuitenkin käytännössä samaa mitä hänkin, niin tilanne on tasa-arvoinen. Ja jos halusi että kysyt niin sittenhän voi jo intoutua selittämään vaikka mitä. Hymähdyksestä on vaikea arvioida onko ihminen vain normaalin kohtelias ja kysyy, vai enemmänkin innokas kertomaan omia juttujaan ja siksi kysyy, että sinä kysyisit.

Vitsit tämä kuulostaa monimutkaiselta kirjoitettuna!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyselen oman tuttuni vuoksi - onko assille tyypillistä olla kovakourainen kontaktitilanteessa, siis sellaisessa, jossa on pakko koskea toiseen ihmiseen? Olen miettinyt, että ehkä se johtuu turhautumisesta sekä mahdollisesti myös siitä, että toisesta ei ns. osaa lukea, että tähän sattuu? Olen todistanut tilanteen, jossa tuttuni on jatkanut kovakouraisena olemista, vaikka toinen on sanonut, että koskee. Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksia tästä

Aikuisia? Kuulostaa erikoiselta. Itse vältän kosketusta viimeiseen saakka - niin hyvässä kuin pahassakin.

Kyse voi myös olla aistialiherkkyydestä, niitäkin on joskus aspergereilla. Tuttu ei siis tunne kosketusta normaalisti vaan kosketuksen pitää olla tosi voimakas että se tuntuisi yhtään miltään. Silloin voisi olla vaikea ymmärtää että sellainen kosketus mikä on omasta mielestä aivan hipaisu onkin toisesta jo tuskallisen kova.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys.

Itse varmaan vielä kysyisin että onko tällä ihmisellä jo jotain suunnitelmia. Hymähdys lähinnä kertoo että joko hän halusi vain olla kohtelias tai sitten hän halusi että kysyt. Koska on ihan kohteliasta joka tapauksessa kysyä, niin kysyn. Kysymykseen voi hän vastata sitten että eipä ole, jos ei jaksa mitään erikoisempaa vastata. Mutta koen silti olleeni ihan normaalin kohtelias, koska kysyn kuitenkin käytännössä samaa mitä hänkin, niin tilanne on tasa-arvoinen. Ja jos halusi että kysyt niin sittenhän voi jo intoutua selittämään vaikka mitä. Hymähdyksestä on vaikea arvioida onko ihminen vain normaalin kohtelias ja kysyy, vai enemmänkin innokas kertomaan omia juttujaan ja siksi kysyy, että sinä kysyisit.

Vitsit tämä kuulostaa monimutkaiselta kirjoitettuna!

No mutta tämä antaa vaihtoehtoja. Kiitän :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys.

Itse varmaan vielä kysyisin että onko tällä ihmisellä jo jotain suunnitelmia. Hymähdys lähinnä kertoo että joko hän halusi vain olla kohtelias tai sitten hän halusi että kysyt. Koska on ihan kohteliasta joka tapauksessa kysyä, niin kysyn. Kysymykseen voi hän vastata sitten että eipä ole, jos ei jaksa mitään erikoisempaa vastata. Mutta koen silti olleeni ihan normaalin kohtelias, koska kysyn kuitenkin käytännössä samaa mitä hänkin, niin tilanne on tasa-arvoinen. Ja jos halusi että kysyt niin sittenhän voi jo intoutua selittämään vaikka mitä. Hymähdyksestä on vaikea arvioida onko ihminen vain normaalin kohtelias ja kysyy, vai enemmänkin innokas kertomaan omia juttujaan ja siksi kysyy, että sinä kysyisit.

Vitsit tämä kuulostaa monimutkaiselta kirjoitettuna!

No mutta tämä antaa vaihtoehtoja. Kiitän :D

Aika moni aikuinen ihminen käyttäytyy huonosti sosiaalisissa tilanteissa. Tuollainen hymähdys on mielestäni hassu; kohtelias ihminen sanoisi jotain "kuulostaapa kivalta" ja varsinkin jos itse kaipaa kovasti sitä, että pääsee kertomaan omista matkasuunnitelmistaan - senkun kertoo. Tulee vähän oma äiti mieleen, jos joku ei häneltä tuossa kysyisi niin tulisi kotiin ja olisi martyyrinä, ettei hänen jutut kiinnosta. Ei hyvää käytöstä, eikä tuollaiset johdu siitä että te ette ymmärrä.

Muistakaa sekin vielä tässä sosiaalisen kanssakäymisen loputtomassa avaruudessa; ne nentitkin voi olla ihan pölvästejä, nenttienkin mielestä.

Lisähuomiona, jos kirjallinen ilmaisu on helpompaa niin panostakaa siihen aina kun voitte. Wapissa ja sähköpostissa jne.

Vierailija kirjoitti:

Sanokaahan, mikä diagnoosi on, kun on paljon autismin kirjoon kuuluvia neurologisia "poikkeavuuksia", mutta ilman erityisempää sosiaalista kömpelyyttä.

Minulla on mm. aistiyliherkkyyttä, pakkoajatuksia, tic-oireita ja unihäiriöitä. Kuormitun sosiaalisissa tilanteissa ja muutokset ovat haastavia. Olen myös periyttänyt näitä ominaisuuksia erilaisina komboina kaikille neljälle lapselleni.

Toisaalta "poikkeavuuteni" on tuonut positiivisiakin asioita - olen mm. väitellyt tohtoriksi ja olen hyvä hallitsemaan laajoja asiakokonaisuuksia.

Mutta onko siis olemassa joku diagnoosi, joka sopisi minuun ja kaltaisiini? Vanhin lapsistani on jo kolmekymppinen ja uskoo itse olevansa asperger. Diagnoosia ei kuitenkaan ole hänelläkään.

Itseäni ja esikoistani yhdistää myös vaikea vauva-aika. Olemme olleet ns. koliikkivauvoja, itkeneet erittäin paljon, olleet vaikeasti rauhoiteltavia ja huonosti nukkuvia. Esikoiseltani jopa etsittiin neurologista vammaa ja seurattiin liikunnallista kehitystä. Diagnoosiksi 1990-luvulla tuli kuitenkin lopulta "Hän vain on tuollainen".

Vierailija kirjoitti:

Sanokaahan, mikä diagnoosi on, kun on paljon autismin kirjoon kuuluvia neurologisia "poikkeavuuksia", mutta ilman erityisempää sosiaalista kömpelyyttä.

Minulla on mm. aistiyliherkkyyttä, pakkoajatuksia, tic-oireita ja unihäiriöitä. Kuormitun sosiaalisissa tilanteissa ja muutokset ovat haastavia. Olen myös periyttänyt näitä ominaisuuksia erilaisina komboina kaikille neljälle lapselleni.

Toisaalta "poikkeavuuteni" on tuonut positiivisiakin asioita - olen mm. väitellyt tohtoriksi ja olen hyvä hallitsemaan laajoja asiakokonaisuuksia.

Mutta onko siis olemassa joku diagnoosi, joka sopisi minuun ja kaltaisiini? Vanhin lapsistani on jo kolmekymppinen ja uskoo itse olevansa asperger. Diagnoosia ei kuitenkaan ole hänelläkään.

ADD?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanokaahan, mikä diagnoosi on, kun on paljon autismin kirjoon kuuluvia neurologisia "poikkeavuuksia", mutta ilman erityisempää sosiaalista kömpelyyttä.

Minulla on mm. aistiyliherkkyyttä, pakkoajatuksia, tic-oireita ja unihäiriöitä. Kuormitun sosiaalisissa tilanteissa ja muutokset ovat haastavia. Olen myös periyttänyt näitä ominaisuuksia erilaisina komboina kaikille neljälle lapselleni.

Toisaalta "poikkeavuuteni" on tuonut positiivisiakin asioita - olen mm. väitellyt tohtoriksi ja olen hyvä hallitsemaan laajoja asiakokonaisuuksia.

Mutta onko siis olemassa joku diagnoosi, joka sopisi minuun ja kaltaisiini? Vanhin lapsistani on jo kolmekymppinen ja uskoo itse olevansa asperger. Diagnoosia ei kuitenkaan ole hänelläkään.

Perimmainen ja maarava tekija ihmisen kelvollisuudessa on minusta se onko han ILKEA?

Et ole maininnut onko sinussa tuo ominaisuus, vai oletko kenties havittanyt sen itsestasi olemattomuuteen. Sita kannattaa tavoitteena tavoitella. Itse naen sen hyvana tavoitteena jonka rinnalla muulla ei ole lopulta mitaan merkitysta.

Jos mm. tuo olminaisuus on havitetty pois ei han ole harmiksi kenellekaan.

Muiden kokemuksia lukiessa päätin nyt kertoa hieman myös omista "vioistani". Taustatietoa sen verran, että olen n. parikymppinen nainen. Eli, tää kliseinen "olen aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi", pätee minuun melkeinpä ihan joka asiassa. En tunne kuuluvani joukkoon, enkä toisaalta koe mitään tarvetta edes yrittää kuulua joukkoon. Ihmissuhteet ja sosiaalinen kanssakäynti eivät yksinkertaisesti merkitse minulle mitään, en saa niistä mitään irti ja koen ne lähinnä todella kuormittavina. En kuitenkaan koe olevani masentunut, sillä elämässäni menee hyvin, nautin omasta ajastani ja itseäni kiinnostavista harrastuksista. Olen saanut, ja menettänyt, paljon ystäviä elämäntilanteiden vaihtuessa. Ystävyyssuhteeni eivät koskaan kestä kauaa, sillä minua ei yksinkertaisesti kiinnosta/en osaa tehdä aloitetta. En myöskään koe minkäänlaista kiinnostusta ystävieni asioihin, joten tavallinen keskustelu ja kanssakäyminen on minun osaltani lähes poikkeuksetta näyteltyä. Olen koko elämäni ajan opetellut näyttelemään reaktioni erilaisten tilanteiden varalta, jotta sulaudun joukkoon ja vaikutan normaalilta. Todellisuudessa minua ei voisi vähempää kiinnostaa, miten muilla menee. Sanomattakin selvää, että viihdyn parhaiten omissa oloissani. Olen asunut yksin hyvin nuoresta lähtien, jos sillä nyt on jotain merkitystä. En kaipaa ketään ympärilleni, ellei kyse ole sitten jostain harmittomasta kaverisuhteesta esimerkiksi koulun tai työn ohella, tai yachden yön jutuista, jotka eivät vaadi minulta sen kummempaa panostusta ja kiinnostuneen esittämistä. Mikäli ihmissuhteeni etenevät ns. liian läheisiksi, katkaisen yleensä välit (hienovaraisesti tietenkin, etten vaikuta liian oudolta) ja etäännyn ko. ihmisestä. Yleensä minut jätetään sen jälkeen rauhaan.

Elämässäni on selkeä "ryhti" ja pidän asiat mielellään järjestyksessä. Opin nopeasti, olen aina ollut se kympin oppilas. Lukiossa mielenkiintoni laski, sillä koin useimmat kurssit turhiksi ja ikävystyttäviksi, ja lintsasin todella paljon saadakseni vain omaa rauhaa. Asiat opiskelin sitten yksin kotona, jos koin sille tarvetta. Opiskelu ja koulu itsessään ei ole minulle ongelma, mutta asioista, joista en välitä tippaakaan, lukeminen on vaikeaa. Mielenkiinnonkohteeni ovat keskittyneet muutaman asian ympärille, ja koen olevani "omissa" aiheissani hyvä. Uudet asiat pelottavat minua, jos niihin liittyy jokin rutiiniini sopimaton tai siitä poikkeava asia. Tämä voi olla ihan vaikka bussilla kulkeminen uuteen paikkaan, jonkin asian hoitaminen jne. Tarvitsen aina jonkinlaisen suunnitelman tulevista tapahtumista, stressaan muuten aivan hirveästi. Koen olevani hyvä esim. töissä, mutta tarvitsen aina selkeät ohjeet ennen kuin kykenen kunnolla paneutumaan ja nauttimaan siitä, mitä teen. Epävarmuus ja vähän "sinne päin" tehdyt asiat ovat siis aikamoisia mörköjä, joita parhaani mukaan koitan välttää. Voisin sanoa olevani perfektionisti, mutta se koskee vain tiettyjä, minulle tärkeitä aiheita.

Jatkuu, koska viestin pituus liian pitkä...

196. jatkaa

Ehkä suurin ongelmani on ollut, ja on edelleen, kaikki tunteisiin ja niiden lukemiseen/ilmaisuun liittyvä. En osaa ilmaista tunteitani pintaraapaisua syvemmin, enkä oikeastaan edes tunne samalla tavalla kuin normaalit ihmiset. Olen parisuhteessa, ja poikaystäväni on elämäni ainoa oikeasti minulle tärkeä ihminen. En rakasta perhettäni, en ole koskaan rakastanut. Välimme ovat ihan ok ja lapsuudessani ei ollut sen suurempia ongelmia. Läheisyyttä en ole koskaan heiltä saanut, ja uskon sen olevan suurin syy persoonani muotoutumiseen. Minulle on hyvin vaikeaa tehdä "parisuhdejuttuja", kuten jotain söpöjä keskusteluja ja halailua yms. Seksi onnistuu, nautin siitä ja saankin siitä todella paljon nautintoa. Tunneasiat taas ovat minulle vierasta maaperää, jolle en mielelläni astu. Poikaystäväni on minun vastakohtani, lämmin, iloinen ja ekstrovertti. Hän saa energiaa muista ihmisistä, minä taas itsestäni ja omasta rauhastani. Häntä ei haittaa minun kummallisuuteni, mutta hänen on usein vaikea ymmärtää käytöstäni.

Olen tunnekylmä sanan koko merkityksessä. En ilmaise tunteitani muille ihmisille juuri koskaan, reaktioni ja mahdolliset tilanteeseen vaadittavat tunteet ovat osa näyteltyä käyttäytymisnormia, jonka olen opettanut itselleni vaikuttaakseni normaalilta. En osaa surra esim. läheisteni kuolemaa tai vastoinkäymisiä, oikeastaan minua ei kiinnosta lainkaan. Poikkeuksena on poikaystäväni, jolle olen osoittanut lyhyessä ajassa enemmän tunteita kuin koskaan ennen koko elämäni aikana. Jos itken, teen sitä puhtaasti esityksestä. Muutaman kerran olen itkenyt myös ihan oikeasti, mutta silloinkin pohjimmainen syy huoleeni ei ollut toisen ihmisen suru, vaan oma epävarmuuteni siitä, miten tilanteessa tulee toimia. Täydestä menee. Huomaan itsekin tätä tekstiä kirjoittaessani, miten karu ajatusmaailmani oikeasti on, mutta en voi sille mitään. Myönnän kadehtineeni aikoinaan (ja kadehdin yhä joskus) ihmisiä, jotka näyttävät tunteensa herkästi ja kykenevät tarpeen tullen esimerkiksi aidosti lohduttamaan/tsemppaamaan muita. Minä teen sen aina väkinäisesti, mikäli sellainen tilanne tulee pakosta vastaan. Minua on oikeastaan mahdotonta järkyttää, oli kyseessä sitten melkeinpä mikä tahansa asia. Perusilmeenikin on aina mitäänsanomattoman tyly, ja varmasti vaikutan ulkopuolisten silmissä kylmältä, ehkä ylimieliseltäkin. En osaa reagoida tilanteissa, jotka vaativat minulta esimerkiksi halaukseen vastaamista tai jotain rentoa kosketusta/small talkkia. Ellen osaisi nykyisin jo vetää normaalin roolia niin hyvin, jäisin vain tuijottamaan tyhjänä enkä sanoisi sanaakaan. On sanomattakin selvää, että parisuhteessa sulkeutuneisuuteni ja kykenemättömyyteni osoittaa tunteitani/lukea kumppanini tunteita on vaikeaa, mutta olen kuitenkin yrittänyt panostaa suhteeseen. Myönnän silti, että syy, miksi lähdin ylipäätään koko suhteeseen, oli pyrkimykseni mahdollisimman normaaliin elämään, johon normaaleilla ihmisillä yleensä liittyy kumppani, ei niinkään kiinnostukseni vastapuolesta.

jatkuu vieläkin..

Minulla on ollut, ja on edelleen jonkin verran, ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa, mutta pääosin ne sujuvat ongelmitta. En edelleenkään pidä muiden silmiin katsomisesta, mutta olen opettanut itseni sietämään sitä edes jollain tasolla. Kärsin ajoittaisista paniikkikohtauksista, mutta koen hallitsevani niitä lääkkeiden avulla koko ajan paremmin ja paremmin. Elän mielestäni varsin normaalia elämää tällä hetkellä, huolehdin ulkonäöstäni, harrastan todella paljon liikuntaa, hoidan lemmikkiäni ja pyrin panostamaan opiskeluuni. Muita ihmisiä en kuitenkaan tuskin koskaan tule kunnolla ymmärtämään, enkä usko, että tulen kaipaamaan ihmisseuraa tai esimerkiksi perhettä. Lapsia en halua, sen olen tiennyt aina. Minulla ei ole minkäänlaista äidinvaistoa, enkä osaa toimia lasten kanssa. En oikeastaan edes halua, joten tulen luultavasti pysymään lapsettomana ihan omasta tahdostani. Olen varsin itsekeskeinen ja mukavuudenhaluinen, enkä suoraan sanottuna usko pystyväni rakastamaan edes omaa lastani, varsinkaan kun en ole elämäni aikana rakastanut ketään (vielä, toivottavasti).

En ole koskaan kertonut/kirjoittanut oireistani kenellekään, joten teksti on varmaan melko sekavaa ja todella pitkä :D Pahoittelut siitä, toivottavasti tästä oli jotain apua/viihdettä muille aspergereille tai ihan vain asiasta kiinnostuneille.

l

Psyykkiset diagnoosit eivat ole koskaan ratkaisu pahaan oloon, ilkeyteen tai oikeudettomaan vakivaltaan, koska pahahuus, vakivalta ja ilkeys niinkauan kuin sita on, vain hakee toisen muodon. Ellei muun, niin henkisen.

Kielto ei ole ratkaisu. Sen sijaan  ratkaisu on: Se mika on ilkeaa ja ilkea ajatus havitetaan itsesta olemattomuuteen. Sama vaatimus koskee jokaista. 

Etta siina menestyisit, tarvitset opin,  toisin sanoen uskonnon. Psykiatria tarjoaa  oppia. Se on kuitenkin oppina ja uskontona kelvoton, koska se itse ilmoittaa, etta viasta ei voi  vapautua. Koska esim. psykiatrian ja psykologian syvin ideaali, tavoite,  on aina jonkinasteinen viallisuus, eivat ve vikoja poista. 

Vain sellainen uskonto, oppi joka ilmoittaa etta viasta voi vapautua ja sen havittaa totaalisesti olemattomuuteen itsestaan seka toisista kelpaa ideaaliksi vikojen ja ilkean havittamiseen. 

Yleensä enemmän toiset ihmiset kokevat minut erilaiseksi. Harmittaa kun monesti ihmissuhteeni alkavat lupaavasti. Vaikutan päällisin puolin ilmeisesti kiinnostavalta ihmiseltä, niin parisuhde kuin ystävyysmielessä ja monet ihmiset lähestyvät minua ystävyysaikein. Sitten sovitaan näkevämme vaikka kahvilla ja nähdään joitakin kertoja ja sitten minut unohdetaan tai käyn puskuriystäväksi  mukaan kun ei muut lähde tai miehiä iskiessä voin istua mukana että ei tarvitse yksin baarissa olla.

Muuten kaikki vain hyytyy. En tiedä itse mistä johtuu, kunpa tietäisin. Ehkä olen aina liian joko tai, puhun liikaa tai liian vähän. Puhun liian kovaa tai hiljaa eikä kukaan kuule puhettani. Parhaimmilani olen kahden kesken kotona keskustellen, mutta siinäkin väsytän kaverini. Toki tapaamiset väsyttävät myös minua ja en jaksa nähdä usein.

Minua on sanottu yksinkertaiseksi ja minua on sanottu huippuälykkääksi. En ole mistään kohtaan keskiverto tai sitten olen juuri sitä koskam jos ei on kaikkea liikaa onko se keskiverto. En ole edes keskivertoasperger, olen äiti, olen ollut vaimo ja useissa parisuhteissa. Ikää yli 40v. Mutta dg on tästä asiasta kuitenki annettu, ihan pyytämättä, ei oikeastaan tällä hetkellä edes kiinnosta koko asia, kyllä tämä elämä tässä eteenpäin menee.

Jotenkin tuntuu että aspergereiden parisuhdekelvottomuus on kanssa myytti.

Joo, tuttavuuden tekeminen voi olla vaikeaa, mutta jos kommunikaatiotyylin poikkeavuudesta selviää jollain keinolla, niin asseillahan on usein paljon hyviä parisuhdeominaisuuksia. Rehellisyys, kyvyttömyys kieroilla, luotettavuus... Minua nenttikumppanit ovat kehuneet "kiehtovaksi" -no, sehän on helppoa olla kiehtova kun aivot ovat fysiologisesti erilaiset kuin 99% ihmisistä. Varmasti jos on ollut vaikeuksia ihmissuhteissa myös arvostaa parisuhdetta ja on valmis tietoisesti yrittämään sen eteen enemmän kuin sellaiset jotka ovat luottavaisia sosiaalisten taitojensa suhteen.

Täytyy myös muistaa, että eipä se neurotyypillisyyskään näytä tarkoittavan menestystä rakkausrintamalla. Ehkä rakkaus- ja seksielämän tyydyttävyys on kiinni sellaisista yleisinhimillisistä ominaisuuksista joita on tai ei ole asseilla ja nenteillä aika tasaisesti -sikäli kun on.