Lue keskustelun säännöt.
Asperger-piirteiset vastatkaa! Miten koette olevanne erilaisia?
28.01.2018 |
Monet asperger-piirteisiksi itseään kuvaavat ihmiset sanovat olevansa "erilaisia" ja joutuneensa opettelemaan "normaaleja" sosiaalisia taitoja. Millä tavalla koette olevanne erilaisia sosiaalisessa kanssakäymisessä ja mitkä teidän mielestänne ovat ns. normaaleja taitoja? Ihan konkreettisesti, mitä asioita teette jutellessanne ihmisten kanssa, koska koette ne sosiaaliseksi normiksi, mutta ette ymmärrä miksi näin pitää toimia?
Kommentit (266)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
196. jatkaa
Ehkä suurin ongelmani on ollut, ja on edelleen, kaikki tunteisiin ja niiden lukemiseen/ilmaisuun liittyvä. En osaa ilmaista tunteitani pintaraapaisua syvemmin, enkä oikeastaan edes tunne samalla tavalla kuin normaalit ihmiset. Olen parisuhteessa, ja poikaystäväni on elämäni ainoa oikeasti minulle tärkeä ihminen. En rakasta perhettäni, en ole koskaan rakastanut. Välimme ovat ihan ok ja lapsuudessani ei ollut sen suurempia ongelmia. Läheisyyttä en ole koskaan heiltä saanut, ja uskon sen olevan suurin syy persoonani muotoutumiseen. Minulle on hyvin vaikeaa tehdä "parisuhdejuttuja", kuten jotain söpöjä keskusteluja ja halailua yms. Seksi onnistuu, nautin siitä ja saankin siitä todella paljon nautintoa. Tunneasiat taas ovat minulle vierasta maaperää, jolle en mielelläni astu. Poikaystäväni on minun vastakohtani, lämmin, iloinen ja ekstrovertti. Hän saa energiaa muista ihmisistä, minä taas itsestäni ja omasta rauhastani. Häntä ei haittaa minun kummallisuuteni, mutta hänen on usein vaikea ymmärtää käytöstäni.
Olen tunnekylmä sanan koko merkityksessä. En ilmaise tunteitani muille ihmisille juuri koskaan, reaktioni ja mahdolliset tilanteeseen vaadittavat tunteet ovat osa näyteltyä käyttäytymisnormia, jonka olen opettanut itselleni vaikuttaakseni normaalilta. En osaa surra esim. läheisteni kuolemaa tai vastoinkäymisiä, oikeastaan minua ei kiinnosta lainkaan. Poikkeuksena on poikaystäväni, jolle olen osoittanut lyhyessä ajassa enemmän tunteita kuin koskaan ennen koko elämäni aikana. Jos itken, teen sitä puhtaasti esityksestä. Muutaman kerran olen itkenyt myös ihan oikeasti, mutta silloinkin pohjimmainen syy huoleeni ei ollut toisen ihmisen suru, vaan oma epävarmuuteni siitä, miten tilanteessa tulee toimia. Täydestä menee. Huomaan itsekin tätä tekstiä kirjoittaessani, miten karu ajatusmaailmani oikeasti on, mutta en voi sille mitään. Myönnän kadehtineeni aikoinaan (ja kadehdin yhä joskus) ihmisiä, jotka näyttävät tunteensa herkästi ja kykenevät tarpeen tullen esimerkiksi aidosti lohduttamaan/tsemppaamaan muita. Minä teen sen aina väkinäisesti, mikäli sellainen tilanne tulee pakosta vastaan. Minua on oikeastaan mahdotonta järkyttää, oli kyseessä sitten melkeinpä mikä tahansa asia. Perusilmeenikin on aina mitäänsanomattoman tyly, ja varmasti vaikutan ulkopuolisten silmissä kylmältä, ehkä ylimieliseltäkin. En osaa reagoida tilanteissa, jotka vaativat minulta esimerkiksi halaukseen vastaamista tai jotain rentoa kosketusta/small talkkia. Ellen osaisi nykyisin jo vetää normaalin roolia niin hyvin, jäisin vain tuijottamaan tyhjänä enkä sanoisi sanaakaan. On sanomattakin selvää, että parisuhteessa sulkeutuneisuuteni ja kykenemättömyyteni osoittaa tunteitani/lukea kumppanini tunteita on vaikeaa, mutta olen kuitenkin yrittänyt panostaa suhteeseen. Myönnän silti, että syy, miksi lähdin ylipäätään koko suhteeseen, oli pyrkimykseni mahdollisimman normaaliin elämään, johon normaaleilla ihmisillä yleensä liittyy kumppani, ei niinkään kiinnostukseni vastapuolesta.
jatkuu vieläkin..
Parisuhdekäyttäytymisesi ja "tunteettomuutesi" eivät kyllä lainkaan kuulosta minun kumppaniltani, joka on diagnosoitu as. Toki, "kun olet tavannut yhden aspergerin, olet tavannut yhden aspergerin", jne. Mutta ei sitä tunnekylmyyttä tarvitse niin todistella ollakseen as. Pikemminkin aspergerien tunteettomuus on ihan vanhanaikaista huuhaata ja ennakkoluuloa. Monilla on liiankin korkea moraali, ja empatiakyky voi tuntua jopa fyysisenä kipuna. Ja todella saan tunteita ja hymyä ja rakkautta kahden kesken. Paino sanoilla kahden kesken.
Haluatko kertoa lisää miehestäsi? Haittaako hänen moraalinsa sosiaalista osallisuutta? Vai miten se on liian korkea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmissuhteet eivät ole minulle pysyviä vaikka kyse olisi koulukavereista, joiden kanssa olin samalla luokalla koko peruskoulun. Työkaverit, joiden kanssa olen vuosikausia jutellut myös henk.koht. asioista jäävät kelkasta kun työpaikka vaihtuu. Kämppikset.. sama juttu.
En käy sukujuhlissa tai pikkujouluissa. Ei kiinnosta yhtään. Minulla on mies ja yksi ystävä. Siinä on minulle tarpeeksi sosiaalista elämää. Osaan kyllä esittää ja sillä pärjään työelämässä, mutta välillä pitää huilata siitä rallista.
Tämä on täsmällinen kuvaus minusta!
Mulla on joitain täällä esitettyjä piirteitä. En tietääkseni ole asperger. Jos joku selittää pitkään jotain asiaa, alan tarkkailla tilannetta ulkoa päin, miten toinen puhuu, ilmehtii, täytyykö mun katsoa tuota koko ajan silmiin, nyt mulla on tällainen ilme, näytänköhän ihan hölmöltä, no nyt näytin vähän liian myötätuntoiselta, näkeekö se ettei mua kiinnosta enkä pysy kärryillä koska en voi keskittyä itse asiaan? Olen ehkä muuten vain omituinen. Toisaalta tuokin on niin tuttua, ettei ymmärrä miksi pitäisi osallistua sosiaalisiin peleihin. Tai illanviettoon työkavereiden kesken, kun ei siitä saa mitään, kun ei itse osaa olla rento ja puhelias. Tutumpien kesken taas eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
196. jatkaa
Ehkä suurin ongelmani on ollut, ja on edelleen, kaikki tunteisiin ja niiden lukemiseen/ilmaisuun liittyvä. En osaa ilmaista tunteitani pintaraapaisua syvemmin, enkä oikeastaan edes tunne samalla tavalla kuin normaalit ihmiset. Olen parisuhteessa, ja poikaystäväni on elämäni ainoa oikeasti minulle tärkeä ihminen. En rakasta perhettäni, en ole koskaan rakastanut. Välimme ovat ihan ok ja lapsuudessani ei ollut sen suurempia ongelmia. Läheisyyttä en ole koskaan heiltä saanut, ja uskon sen olevan suurin syy persoonani muotoutumiseen. Minulle on hyvin vaikeaa tehdä "parisuhdejuttuja", kuten jotain söpöjä keskusteluja ja halailua yms. Seksi onnistuu, nautin siitä ja saankin siitä todella paljon nautintoa. Tunneasiat taas ovat minulle vierasta maaperää, jolle en mielelläni astu. Poikaystäväni on minun vastakohtani, lämmin, iloinen ja ekstrovertti. Hän saa energiaa muista ihmisistä, minä taas itsestäni ja omasta rauhastani. Häntä ei haittaa minun kummallisuuteni, mutta hänen on usein vaikea ymmärtää käytöstäni.
Olen tunnekylmä sanan koko merkityksessä. En ilmaise tunteitani muille ihmisille juuri koskaan, reaktioni ja mahdolliset tilanteeseen vaadittavat tunteet ovat osa näyteltyä käyttäytymisnormia, jonka olen opettanut itselleni vaikuttaakseni normaalilta. En osaa surra esim. läheisteni kuolemaa tai vastoinkäymisiä, oikeastaan minua ei kiinnosta lainkaan. Poikkeuksena on poikaystäväni, jolle olen osoittanut lyhyessä ajassa enemmän tunteita kuin koskaan ennen koko elämäni aikana. Jos itken, teen sitä puhtaasti esityksestä. Muutaman kerran olen itkenyt myös ihan oikeasti, mutta silloinkin pohjimmainen syy huoleeni ei ollut toisen ihmisen suru, vaan oma epävarmuuteni siitä, miten tilanteessa tulee toimia. Täydestä menee. Huomaan itsekin tätä tekstiä kirjoittaessani, miten karu ajatusmaailmani oikeasti on, mutta en voi sille mitään. Myönnän kadehtineeni aikoinaan (ja kadehdin yhä joskus) ihmisiä, jotka näyttävät tunteensa herkästi ja kykenevät tarpeen tullen esimerkiksi aidosti lohduttamaan/tsemppaamaan muita. Minä teen sen aina väkinäisesti, mikäli sellainen tilanne tulee pakosta vastaan. Minua on oikeastaan mahdotonta järkyttää, oli kyseessä sitten melkeinpä mikä tahansa asia. Perusilmeenikin on aina mitäänsanomattoman tyly, ja varmasti vaikutan ulkopuolisten silmissä kylmältä, ehkä ylimieliseltäkin. En osaa reagoida tilanteissa, jotka vaativat minulta esimerkiksi halaukseen vastaamista tai jotain rentoa kosketusta/small talkkia. Ellen osaisi nykyisin jo vetää normaalin roolia niin hyvin, jäisin vain tuijottamaan tyhjänä enkä sanoisi sanaakaan. On sanomattakin selvää, että parisuhteessa sulkeutuneisuuteni ja kykenemättömyyteni osoittaa tunteitani/lukea kumppanini tunteita on vaikeaa, mutta olen kuitenkin yrittänyt panostaa suhteeseen. Myönnän silti, että syy, miksi lähdin ylipäätään koko suhteeseen, oli pyrkimykseni mahdollisimman normaaliin elämään, johon normaaleilla ihmisillä yleensä liittyy kumppani, ei niinkään kiinnostukseni vastapuolesta.
jatkuu vieläkin..
Parisuhdekäyttäytymisesi ja "tunteettomuutesi" eivät kyllä lainkaan kuulosta minun kumppaniltani, joka on diagnosoitu as. Toki, "kun olet tavannut yhden aspergerin, olet tavannut yhden aspergerin", jne. Mutta ei sitä tunnekylmyyttä tarvitse niin todistella ollakseen as. Pikemminkin aspergerien tunteettomuus on ihan vanhanaikaista huuhaata ja ennakkoluuloa. Monilla on liiankin korkea moraali, ja empatiakyky voi tuntua jopa fyysisenä kipuna. Ja todella saan tunteita ja hymyä ja rakkautta kahden kesken. Paino sanoilla kahden kesken.
Haluatko kertoa lisää miehestäsi? Haittaako hänen moraalinsa sosiaalista osallisuutta? Vai miten se on liian korkea?
Tuntee maailmantuskaa hyvin vahvasti. Esim uutiset voivat vaikuttaa mielialaan voimakkaasti. Surua, fyysistä pahaa oloa... On myös hyvin suora ja ehdoton kannassaan, ja kanta on tietysti aina sellainen, mikä ideaalitilanteessa olisi "oikein". Puolustaa aina heikompia, jne. Ei arvosta kultaa ja pintaa. Olemme jättäneet politiikan parisuhteemme ulkopuolelle, koska siitä tuli pelkkää kinaa ja hänelle pahaa oloa. Ehkä vaikea käsittää, että joku eri arvoa kannattava voi silti olla hyvä ihminen. Ja sitten taas, joku näennäisesti hyvällä ja korkeamoraalisella asialla oleva ihminen voi pelata jotain vilunkipeliä.
Korkea moraali on toki hyve, mutta sanoisin, että toisinaan "liian" korkea tähän maailmaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse olin suurimman osan nuoruudestani mykkä. Minulla oli kaveriporukka jossa minut hyväksyttiin ja pääsin mukaan, vaikka saatoin avata suuni vain kerran koko illan aikana. Nykyisin osaan puhua enemmän, mutta otan kauheasti paineita siitä, että olen hiljainen. Small talk on minulle ihan mahdottomuus . Sitäkin olen oppinut, mutta se kuluttaa ihan hirveästi energiaa. . minun on vaikeaa määritellä mikä on sopiva puheenaiheeksi ja mikä liian jonninjoutavaa .. katsekontakti. Joskus jossain haastatteluissa tms. Missä pitää antaa asiallinen kuva, saatan katsoa henkilöä silmiin, muuten katson suuta tai nenää.. silmiinkatsominen vaatii erityistä keskittymistä.. Minulla on myös paha tapa jumittua aiheisiin... Jos joku kertoo hauskan vitsin saatan miettiä sitä koko loppuillan ja sitten pitääkin yrittää pysyä pokkana. :D monesti olen purskahtanut nauruun itsekseni ku mieleen on palannut joku vanhempi juttu...:D
Minäkin purskahtelen nauruun, milloin millekin turhalle. Esim. tuolle sinunkin jutulle purskahdin äsken itsekseni nauruun, ku mielikuvittelin tilanteen. Tai kyllä mies nukkuu vieressäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa erittäin tutulta. Ratkaisu: tutkinto oikeustieteellisestä ja julkisen sektorin virka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta
Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan
Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella
Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.
Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.
Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.
Ei. En kuvittele, mutta nuo sosiaalisen kanssakäymisen haasteet ovat sellaisia että en pysty oppimaan toimimaan kuten normaalit ihmiset. Luuletko ettei jokainen as haluaisi välttyä syrjinnältä, kiusaamiselta ynnä muulta paskalta jos siltä voisi välttyä vain opettelemalla normaaliksi?
Minä ymmärrän aivan hyvin että monologini voivat olla pitkästyttäviä. Mutta en huomaa ajatella sitä kun kiinnostava aihe vie mennessään. Silloin ajattelen vain sitä asiaa ja kaikkia sen jänniä puolia enkä enää hahmota että tässä on myös meneillään tällainen sosiaalinen tilanne jossa on tietyt säännöt. En tajua keskeyttää. Ja koska aivoni nyt vaan menevät monologivaihteelle aina kun kiinnostava asia tulee puheeksi, niin pidän monologeja vuodesta toiseen vaikka pysähtyessäni erikseen miettimään asiaa tajuan hyvin sen miten muita ei välttämättä aina kiinnosta. En yksinkertaisesti hahmota tuollaisia niin nopeasti ja luontevasti kuin muut. En pysty keskittymään yhtä aikaa puheen sisältöön, sopivaan elekieleen ja pitämään mielessäni vielä sosiaalisia sääntöjä kaikkine pikku poikkeuksineen. Sitten taas jos olen joskus koittanut olla varuillani ja olla aloittamatta luennointia, niin olen saanut kuulla olevani tyly koska vastaukseni aiheesta josta minun tiedetään tietävän paljon, ovat taas toiseen suuntaan vääränlaisia.
Ok! Ymmärrän paremmin. Mutta sanoisin että mitä vanhemmaksi tullaan niin sitä enemmän ymmärretään vähän sitä tylyyttä. Kaikilla on kiire ja elämä on aika samaa, ei hirveesti jaksella kertoa mitään turhia perusjuttuja ainakaan missään juhlissa puolitutuille. Mä ymmärrän et joku sanoo et kuuluu ihan hyvää, paskaaks tässä = kiitos kun kysyit ja kiitos kun et kysy enempää. Että ehkä voisi yleistää että mitä vähemmän joku on tuttu niin sitä tylympi voi olla. Kunhan nyt yrittää vaikka hymyillä kun sanoo että eipä kummempia. Vakavan ilmeen kanssa viesti on jälleen tyly :)
Ehkä niiden läheisimpien ystävien kanssa on sitten eri tarkkuus tarpeen, sekä sinulla heidän ja heillä sinun kanssasi.
Tästä tulikin mieleen: as-ihmisille on tavallista olla luontaisesti ilmeetön ja vähäeleinen. Minua ei hymyilytä yhtä usein kuin muita, esimerkiksi vanhan tutun tapaaminen ei välttämättä ole sellainen tilanne missä hymyilyttää. Kun en osaa teeskennellä, en myöskään osaa uskottavaa tekohymyä. Näyttää lähinnä irvistykseltä. Ja sitten jos yritän vaikka feikata ajattelemalla jotain iloista asiaa, niin hupsistakeikkaa, tämä ajatusponnistus on pois muusta vuorovaikutuksesta. Ja sitten taas mokataan jotenkin. Koittaako kaivaa sisimmästään aito hymy vai koittaako vastata tervehdykseen, siinä vasta pulma, ja sellainen pulma mitä joutuu erikseen miettimään joka ainoa kerta kun joku puolituttu tulee vastaan.
Ajatusleikki sinulle: koita purkaa joku arkinen vuorovaikutustilanne tällä lailla palasiksi niin että joudut erikseen ensin miettimään jokaista ilmettä, elettä ja sanaa ja sitä ovatko ne sopivia, sitten vastaamaan, sitten pysymään kärryillä keskustelussa jne. Mikään ei tule automaattisesti, kaikki pitää erikseen miettiä ja koska ihminen ei kai yleensäkään osaa erityisesti ajatella montaa asiaa päällekkäin vaan jotain pitäisi tulla selkärangasta, niin aina joku osa kärsii. Jos keskityt hymyilemään, et enää keskity siihen mitä ja miten sanot täysillä. Jos koitat muotoilla sanottavan juuri sopivaksi, et enää huomaa hymyillä jne. Kaistanleveys ei vaan päässä riitä, mutta syy siihen miksi se ei riitä ei ole se että as-ihmiset ovat vajaita vaan se että se kapasiteetti kuluu muihin asioihin. Tämä on tietysti ongelma kun ihmiset tuppaavat arvioimaan keskustelukumppanin vajakkiutta nimenomaan sosiaalisen käyttäytymisen perusteella.
Joo, no itse en tosiaan usko että assit on mitenkään vajaita, ainakaan yhtään eri tavalla kuin kaikki muutkin (musta kaikki on vähän vajaita :D). Kaikessa on just kyse aivoradoista jne.
Ihminen sosiaalisena eläimenä jolla muuten ei ole kovinkaan korkealle kehittyneet aistit, on varmaan parhaiten saanut tietoa toisen kelpoisuudesta sen sosiaalisuuden kanssa. Älä ota tätä väärin, mutta monessa sairaudessa ja kehityshäiriössä ongelma ilmenee kohtalaisen helposti käytöksessä. Geenien kannalta ei ole erityisen järkevää jatkaa sukua sairaan kanssa. Assit on vähän samassa ikävässä sudenkuopassa kuin "rumat" tai vammautuneet ihmiset. Heissä ei ole mitään vikaa vaan me olemme vain virittyneet arvioimaan ihmisten kelpoisuutta (geneettistä) sillä vähällä mitä voimme. En olisi ikinä voinut uskoa miten alkeellisesti ja tylysti ihmiset kohtelee näkyvästi sairasta ellen olisi itse todistanut.
Onko sinulla mitään tietoa esim. psykedeelien vaikutuksesta aspergeriin? Nykyäänhän kohistaan paljon, kuinka psykedeelit edesauttavat aivojen plastisuutta ja sillä voidaan saavuttaa vaikka mitä. Musta assit saa olla asseja, en tarkoita että pitäis itteään muuttaa, mutta kiinnostaa nuo psykedeelien vaikutukset.
Psykedeelit eivät vaikuta eri tavalla asseihin kuin muihinkaan. Veikkaan kuitenkin että assina on tavallaan valmiimpana sille mitä psykedeelit voivat antaa. Se on ihmisestä itsestä kiinni ottaako psykedeelit oppaina, henkisen tien ja kasvun tiennäyttäjänä vai ei. Uskon että asperger ihmisellä tämä tulee luontaisempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten kasvosokeus näkyy teillä joilla on diagnoosi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen sen ihmeelliseksi, että pitää esittää kiinnostuneensa toisen höpinöistä ja naureskella vitseille, jotka eivät ole edes hauskoja. Tämä onnistuu minulta kohtalaisen hyvin, mutta en kertakaikkiaan pysty pitämään katsekontaktia ja se juttukaverin kohteena oleminen kahdenkesken alkaa ahdistamaan, porukassa on paljon helpompi vaan seurailla sivusta. En näe mitään ideaa osallistua ryyppyiltamiin, koska koen ettei sillä ole minulle mitään annettavaa saatika toisinpäin. Lisäksi ahdistaa, että alkoholi tekee minusta täysin erilaisen ihmisen mitä oikeasti olen, joku voisi sanoa jopa "normaaliksi". Sehän on sitten ihan pärseestä, kun siellä viinoissa olen kaikkien kaveria jne. mutta selvänä heidän seuransa ei juurikaan kiinnosta.
Tämä! En kestä teeskentelyä ja epäaitoutta ja tekonaurua joka tuntuu liittyvän keskusteluihin.
Ei minulla kyllä liity keskusteluihini mitään tekonaurua ja epäaitoutta. T. Ei-asperger vaan ihan normaali
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei minulla kyllä liity keskusteluihini mitään tekonaurua ja epäaitoutta. T. Ei-asperger vaan ihan normaali
Oletko aivan varma? Olet siis joka kerta nauraessasi hillittömän huvittunut, ilahtunut tms., etkä koskaan naura millekään mikä on vain kohtuullisen ok, tai toisten mukana? Jos olet ystäviesi kanssa ja muut nauravat jollekin mikä ei naurata sinua, naamasi pysyy aidolla perusilmeellä? Vai etkö voi joutua tällaiseen tilanteeseen koska huumorintajusi käy aidosti sataprosenttisesti yksiin muiden kanssa?
Ei muuten kuin että olen itse tällainen ja se on yksi asia mistä huomaan usein selvästi olevani erilainen (olen siis aspergerihminen).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmissuhteet eivät ole minulle pysyviä vaikka kyse olisi koulukavereista, joiden kanssa olin samalla luokalla koko peruskoulun. Työkaverit, joiden kanssa olen vuosikausia jutellut myös henk.koht. asioista jäävät kelkasta kun työpaikka vaihtuu. Kämppikset.. sama juttu.
En käy sukujuhlissa tai pikkujouluissa. Ei kiinnosta yhtään. Minulla on mies ja yksi ystävä. Siinä on minulle tarpeeksi sosiaalista elämää. Osaan kyllä esittää ja sillä pärjään työelämässä, mutta välillä pitää huilata siitä rallista.
Tämä on täsmällinen kuvaus minusta!
Niin minustakin! Mutta se esittäminen uuvuttaa tosi paljon.
Terv. Ex-Burn Out -assi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan pitänyt yllä ainuttakaan sosiaalista roolia. En kykene siihen. Seuraan häkeltyneenä teatteria, jota neurologisesti normaalit esittävät: työminä, kotiminä, sos.medialeikki... Minusta on omituista, kuinka ihminen voi puhua asiakkaalle tai pomolle täysin erilailla kuin lapselleen tai äidilleen. Minä puhun kaikille samalla tavoin, mutta tätä kummeksutaan. En ymmärrä, missä teatterikoulussa näitä eri äänenpainoja ja sanavalintoja, eleitä ja naurahduksia opetetaan. Olen aina vain oma itseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys.
Itse varmaan vielä kysyisin että onko tällä ihmisellä jo jotain suunnitelmia. Hymähdys lähinnä kertoo että joko hän halusi vain olla kohtelias tai sitten hän halusi että kysyt. Koska on ihan kohteliasta joka tapauksessa kysyä, niin kysyn. Kysymykseen voi hän vastata sitten että eipä ole, jos ei jaksa mitään erikoisempaa vastata. Mutta koen silti olleeni ihan normaalin kohtelias, koska kysyn kuitenkin käytännössä samaa mitä hänkin, niin tilanne on tasa-arvoinen. Ja jos halusi että kysyt niin sittenhän voi jo intoutua selittämään vaikka mitä. Hymähdyksestä on vaikea arvioida onko ihminen vain normaalin kohtelias ja kysyy, vai enemmänkin innokas kertomaan omia juttujaan ja siksi kysyy, että sinä kysyisit.
Vitsit tämä kuulostaa monimutkaiselta kirjoitettuna!
No mutta tämä antaa vaihtoehtoja. Kiitän :D
Aika moni aikuinen ihminen käyttäytyy huonosti sosiaalisissa tilanteissa. Tuollainen hymähdys on mielestäni hassu; kohtelias ihminen sanoisi jotain "kuulostaapa kivalta" ja varsinkin jos itse kaipaa kovasti sitä, että pääsee kertomaan omista matkasuunnitelmistaan - senkun kertoo. Tulee vähän oma äiti mieleen, jos joku ei häneltä tuossa kysyisi niin tulisi kotiin ja olisi martyyrinä, ettei hänen jutut kiinnosta. Ei hyvää käytöstä, eikä tuollaiset johdu siitä että te ette ymmärrä.
Muistakaa sekin vielä tässä sosiaalisen kanssakäymisen loputtomassa avaruudessa; ne nentitkin voi olla ihan pölvästejä, nenttienkin mielestä.
Lisähuomiona, jos kirjallinen ilmaisu on helpompaa niin panostakaa siihen aina kun voitte. Wapissa ja sähköpostissa jne.
No nyt ollaan rasittavan äärellä. Koska aspergerina en osaa luonnostaan hahmottaa sosiaalista kanssakäymistä ja sen sääntöjä, olen ihan opettelemalla opetellut peruskäytöstavat. Eli miten tervehditään, miten osoitetaan kohteliasta kiinnostusta, mistä aiheista on sopivaa puhua vieraiden kanssa ja mistä ei. Mutta sitten kun menee ihmisten pariin, niin selviää hyvin nopeasti että ihmiset käyttäytyvät käytössääntöjen mukaisten odotusteni mukaan aika satunnaisesti. Usein he tekevät jotain muuta, kuten vaikka ovat epäkohteliaita, mutta muut eivät reagoikaan siihen samalla tavalla paheksuvasti kuin vaikka siihen jos minä olen joskus möläyttänyt jotain. Se onkin ihan ok. Vielä tätäkin omituisempaa on, että usein ihmiseltä jopa odotetaan käytöstä joka ei olekaan niiden mainostettujen hyvien tapojen mukaista. Odotetaan esim. kiusaamisen hiljaista hyväksymistä, valehtelemista tai poikkeamista jostakin hyvästä ja järkevästä säännöstä "tämän kerran".
Sitten saat lukea asiantuntijavalitusta siitä miten autistit ovat jäykkiä, muodollisia ja ylikorrekteja. Jos siis koitat korjata käytöstäsi tavalla joka on sinulle mahdollinen eli opettelemalla hyvän käytöksen perusteet, sekään ei kelpaa. Odotetaankin improvisointia ja jopa täysin niiden sääntöjen vastaista käyttäytymistä. Jossain yhteyksissä tätä kutsuttaisiin maalitolppien siirtelyksi, mutta sosiaalisessa elämässä se onkin omanlaisensa normi ja autisti joka ei saa siitä otetta on taas se ongelmatapaus.
Tämä on keskeinen ongelma! Kiitos kun kuvasit sen näin selkeästi. Uupuminen on päivänselvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta
Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan
Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella
Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.
Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.
Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.
Ei. En kuvittele, mutta nuo sosiaalisen kanssakäymisen haasteet ovat sellaisia että en pysty oppimaan toimimaan kuten normaalit ihmiset. Luuletko ettei jokainen as haluaisi välttyä syrjinnältä, kiusaamiselta ynnä muulta paskalta jos siltä voisi välttyä vain opettelemalla normaaliksi?
Minä ymmärrän aivan hyvin että monologini voivat olla pitkästyttäviä. Mutta en huomaa ajatella sitä kun kiinnostava aihe vie mennessään. Silloin ajattelen vain sitä asiaa ja kaikkia sen jänniä puolia enkä enää hahmota että tässä on myös meneillään tällainen sosiaalinen tilanne jossa on tietyt säännöt. En tajua keskeyttää. Ja koska aivoni nyt vaan menevät monologivaihteelle aina kun kiinnostava asia tulee puheeksi, niin pidän monologeja vuodesta toiseen vaikka pysähtyessäni erikseen miettimään asiaa tajuan hyvin sen miten muita ei välttämättä aina kiinnosta. En yksinkertaisesti hahmota tuollaisia niin nopeasti ja luontevasti kuin muut. En pysty keskittymään yhtä aikaa puheen sisältöön, sopivaan elekieleen ja pitämään mielessäni vielä sosiaalisia sääntöjä kaikkine pikku poikkeuksineen. Sitten taas jos olen joskus koittanut olla varuillani ja olla aloittamatta luennointia, niin olen saanut kuulla olevani tyly koska vastaukseni aiheesta josta minun tiedetään tietävän paljon, ovat taas toiseen suuntaan vääränlaisia.
Ok! Ymmärrän paremmin. Mutta sanoisin että mitä vanhemmaksi tullaan niin sitä enemmän ymmärretään vähän sitä tylyyttä. Kaikilla on kiire ja elämä on aika samaa, ei hirveesti jaksella kertoa mitään turhia perusjuttuja ainakaan missään juhlissa puolitutuille. Mä ymmärrän et joku sanoo et kuuluu ihan hyvää, paskaaks tässä = kiitos kun kysyit ja kiitos kun et kysy enempää. Että ehkä voisi yleistää että mitä vähemmän joku on tuttu niin sitä tylympi voi olla. Kunhan nyt yrittää vaikka hymyillä kun sanoo että eipä kummempia. Vakavan ilmeen kanssa viesti on jälleen tyly :)
Ehkä niiden läheisimpien ystävien kanssa on sitten eri tarkkuus tarpeen, sekä sinulla heidän ja heillä sinun kanssasi.
Tästä tulikin mieleen: as-ihmisille on tavallista olla luontaisesti ilmeetön ja vähäeleinen. Minua ei hymyilytä yhtä usein kuin muita, esimerkiksi vanhan tutun tapaaminen ei välttämättä ole sellainen tilanne missä hymyilyttää. Kun en osaa teeskennellä, en myöskään osaa uskottavaa tekohymyä. Näyttää lähinnä irvistykseltä. Ja sitten jos yritän vaikka feikata ajattelemalla jotain iloista asiaa, niin hupsistakeikkaa, tämä ajatusponnistus on pois muusta vuorovaikutuksesta. Ja sitten taas mokataan jotenkin. Koittaako kaivaa sisimmästään aito hymy vai koittaako vastata tervehdykseen, siinä vasta pulma, ja sellainen pulma mitä joutuu erikseen miettimään joka ainoa kerta kun joku puolituttu tulee vastaan.
Ajatusleikki sinulle: koita purkaa joku arkinen vuorovaikutustilanne tällä lailla palasiksi niin että joudut erikseen ensin miettimään jokaista ilmettä, elettä ja sanaa ja sitä ovatko ne sopivia, sitten vastaamaan, sitten pysymään kärryillä keskustelussa jne. Mikään ei tule automaattisesti, kaikki pitää erikseen miettiä ja koska ihminen ei kai yleensäkään osaa erityisesti ajatella montaa asiaa päällekkäin vaan jotain pitäisi tulla selkärangasta, niin aina joku osa kärsii. Jos keskityt hymyilemään, et enää keskity siihen mitä ja miten sanot täysillä. Jos koitat muotoilla sanottavan juuri sopivaksi, et enää huomaa hymyillä jne. Kaistanleveys ei vaan päässä riitä, mutta syy siihen miksi se ei riitä ei ole se että as-ihmiset ovat vajaita vaan se että se kapasiteetti kuluu muihin asioihin. Tämä on tietysti ongelma kun ihmiset tuppaavat arvioimaan keskustelukumppanin vajakkiutta nimenomaan sosiaalisen käyttäytymisen perusteella.
Ilmeitä ja eleitä ei voi tietoisesti hallita. Ne "paljastaa" erilaisuuden. Varmasti kaikki assit tietävät hyvät käytöstavat, mutta tilanteet voivat olla hyvin stressaavia ja kaikki unohtuu tilanteessa. Siihenkään ei voi itse paljoa vaikuttaa.
Tulee sellainen olo, ettei oikein ymmärretä asian neurologista taustaa. Kuinka voit toimia toisin, jos aivosi ovat lähtökohtaisesti hyvin erilaiset, esim. koko, hermoverkot, välittäjäaineiden kulku... Onko ylipäätään mahdollista oppia hyviä käytöstapoja = käyttäytyä kuten neurotyypilliset aivot? Onko mahdollista "kuntoutua" neurotyypilliseksi ilman aivojensiirtoa?
Hyvä video! Asiaa.
Tää oli tosi osuva kohta ja sopii tähän keskusteluun:
"By Autistic standardeja, the 'normal' Human brain is easily distracted, obsessively social and suffers from a deficit of attention to detail."
Steve Silverman - author
Että näin...
Assit eivät myöskään ole empatiakyvyttömiä ja ovat hyvin tiedostavia tasa-arvo asioissa. En esimerkiksi tule yhtään toimeen tiettyjen ihmisten kanssa (ammatti yleensä insinööri), jotka ovat päällisin puolin melko asseja, mutta oikeasti vain hyödyntävät tätä insinööri-imagoaan v...uillakseen muille. Todellisuudessa ovat naisvihamielisiä.
Vierailija kirjoitti:
Assit eivät myöskään ole empatiakyvyttömiä ja ovat hyvin tiedostavia tasa-arvo asioissa. En esimerkiksi tule yhtään toimeen tiettyjen ihmisten kanssa (ammatti yleensä insinööri), jotka ovat päällisin puolin melko asseja, mutta oikeasti vain hyödyntävät tätä insinööri-imagoaan v...uillakseen muille. Todellisuudessa ovat naisvihamielisiä.
Minäkään en siedä insinöörejä. Kusettajia.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä video! Asiaa.
Tää oli tosi osuva kohta ja sopii tähän keskusteluun:
"By Autistic standardeja, the 'normal' Human brain is easily distracted, obsessively social and suffers from a deficit of attention to detail."
Steve Silverman - author
Että näin...
Olen vähän aspergerin vastakohta ja olen kyllä aivan eri mieltä. Nenttien aivot prosessoi alitajuisesti ilmeitä, sanoja, asentoja, MIKROilmeitä koko ajan keskustelussa. Sanottua ja ei-sanottua. Eli ihan äärimmäinen "attention to detail". Olen kasvanut väkivaltaisessa, naisvaltaisessa porukassa pahnanpohimmaisena ja olen oppinut erottamaan tunnelmia, ilmeitä, tarkoitusperiä niin hyvin, että huomaan heti kun minua kohtaan ollaan oikeasti vihamielisiä, alentuvia, väkivallan uhan, vinoilun ja myös aidon uteliaisuuden ja empatian. Siinä missä asperger kuulee "Mitä sulle kuuluu" niin minä kuulen siitä kaikki sävyt ja vivahteet. Näen kun joku valehtelee, ei jaksa, on kiinnostunut.
Aspergerina ei ehkä olisi niin herkkä, muut ihmiset pystyvät pelkällä olemassaolollaan vaikuttamaan minuun aika rajusti. Olen mieluusti yksin.
Parisuhdekäyttäytymisesi ja "tunteettomuutesi" eivät kyllä lainkaan kuulosta minun kumppaniltani, joka on diagnosoitu as. Toki, "kun olet tavannut yhden aspergerin, olet tavannut yhden aspergerin", jne. Mutta ei sitä tunnekylmyyttä tarvitse niin todistella ollakseen as. Pikemminkin aspergerien tunteettomuus on ihan vanhanaikaista huuhaata ja ennakkoluuloa. Monilla on liiankin korkea moraali, ja empatiakyky voi tuntua jopa fyysisenä kipuna. Ja todella saan tunteita ja hymyä ja rakkautta kahden kesken. Paino sanoilla kahden kesken.