Asperger-piirteiset vastatkaa! Miten koette olevanne erilaisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan

Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella

Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.

Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.

Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.

Tämä asia taas järkyttää minua, että joku ei oikeasti pysty asettumaan toisen asemaan, ja kokemaan myötätuntoa! Tottakai joka ikinen elollinen kuolee joskus, mutta tuo ajattelutapa ON todella kylmää.

En tarkoita että pitäisi silti itkeä silmiään päästä aina kun kuulee jonkun kuolleen, mutta se että se ei tunnu missään, kuulostaa karmivalta..

Voisitko opetella myötätuntoa niin, että jos joku tuntematon kuolee, niin ajattelisit että se olisi sinulle rakkain ihminen? Miltä se tuntuisi, olisitko surullinen..? Vai onko niin, että vaikka joku sinulle  läheinen oikeastikkin kuolisi, sekään ei hetkauttaisi..? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Niin tämä ei vaikuta miltään ydinfysiikalta

:D Mun erityismielenkiinnon kohde on kvanttifysiikka. Voin kertoa, että jostain fotonien aalto/hiukkasdualiteetin implikaatioista aika-avaruuden perusrakenteeseen keskusteleminen on pala kakkua verrattuna siihen että pitäisi keskustelussa tunnistaa täsmälleen se hetki jolloin on kertonut asiasta täsmälleen sen verran ettei pidetä tylynä töksäyttelijänä muttei kuitenkaan niin paljon että menee överiksi.

Voitaisiinko sopia, että ihmiset ovat tässäkin asiassa erilaisia? Voin luvata että en naura tai ivaile sille ettette tiedä mitä on tunnelointi tai mitä eroa on fermionilla ja mittabosonilla, jos te yritätte suhtautua kiltisti siihen että minulla on sosiaalisen kanssakäymisen haasteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole asperger ihminen mutta minulla on sen omaavia ystäviä, haluaisin tietää miten voisin olla mahdollisimman hellävarainen heidän kanssaan. Enkä tarkoita että olisitte herkkiä tai mtn, olette siinä kuin muutkin äh puhun jo ohi suuni 😁

Mikä on sellainen asia minkä haluaisitte muiden huomioivan jos ihminen vain tietää (" sinun aspergerista ") ei sellanen että "älä keskeytä kun puhun " koska sen tiedän mutta joku syvempi asia kun kuitenkin ystäviä ovat. Jos sellaisia asioita on.

Siis öö jos tähän voi edes vastata 🤣

Olempas sekava

Lähinnä sellainen että joskus vain tykkään olla hiljaa eikä se häiritse minua. Muut saattavat siitä tehdä numeron tai väkisin täyttää hiljaisuutta puheella, ihan millä tahansa. Koen oloni mukavaksi jos muut eivät tunne tuollaisia paineita, mutta en tiedä voivatko he ohittaa sitä. Myös välillä tykkään pyöriä itsekseni jossain etäällä (vaikka muutaman metrin päässä) mutta se ei tarkoita että minua vaivaisi jokin eikä yksin pyörimiseni syitä tarvitse tulla selvittämään.

Mutta jos te olette jo kavereita niin varmaan he eivät sinulta mitään ylimääräistä odota. Kuten täällä on tullut selväksi niin Aspergerit aika herkästi välttävät sellaista seuraa joka ei ole juuri sopivaa :D

Kiitos ! 😊

Vierailija kirjoitti:

Tämä asia taas järkyttää minua, että joku ei oikeasti pysty asettumaan toisen asemaan, ja kokemaan myötätuntoa! Tottakai joka ikinen elollinen kuolee joskus, mutta tuo ajattelutapa ON todella kylmää.

En tarkoita että pitäisi silti itkeä silmiään päästä aina kun kuulee jonkun kuolleen, mutta se että se ei tunnu missään, kuulostaa karmivalta..

Voisitko opetella myötätuntoa niin, että jos joku tuntematon kuolee, niin ajattelisit että se olisi sinulle rakkain ihminen? Miltä se tuntuisi, olisitko surullinen..? Vai onko niin, että vaikka joku sinulle  läheinen oikeastikkin kuolisi, sekään ei hetkauttaisi..? 

Kyllä se hetkauttaa, mutta kuten itsekin totesit: me kuollaan kaikki. Sen tiedon kanssa kannattaa ennakoiden olla sujut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Niin tämä ei vaikuta miltään ydinfysiikalta

:D Mun erityismielenkiinnon kohde on kvanttifysiikka. Voin kertoa, että jostain fotonien aalto/hiukkasdualiteetin implikaatioista aika-avaruuden perusrakenteeseen keskusteleminen on pala kakkua verrattuna siihen että pitäisi keskustelussa tunnistaa täsmälleen se hetki jolloin on kertonut asiasta täsmälleen sen verran ettei pidetä tylynä töksäyttelijänä muttei kuitenkaan niin paljon että menee överiksi.

Voitaisiinko sopia, että ihmiset ovat tässäkin asiassa erilaisia? Voin luvata että en naura tai ivaile sille ettette tiedä mitä on tunnelointi tai mitä eroa on fermionilla ja mittabosonilla, jos te yritätte suhtautua kiltisti siihen että minulla on sosiaalisen kanssakäymisen haasteita.

Joo, esimerkki ei sinänsä toimi kun itselläkin on tutkintoja alalta. Mutta yhden neuvon keskusteluun voin antaa; lyhyempi parempi ja niin, että on jotain konkretiaa.

Jos joku kysyy että miten kesä on mennyt, niin voi vastata yleistä ja kohteliasta vaikka se ei olisi ihan tottakaan (Hyvinhän tämä) ja sitten lyhyesti jotain spesfiä (lomat on menny ja vähän matkailtu). Ja sitten samantien vastakysymys: (mites teillä?) koska ihmiset rakastaa puhua itsestään. Sitten voi sanoa taas jotain että kuulostaa kivalta.

Tää on se alkutanssi. Jos ihminen on vaan halunnut olla kohtelias, niin se siirtyy eteenpäin  tai kysyy joltain muulta jotain. Jos se on kiinnostunut niin se kysyy lisäkysymyksiä.

Tiivistettynä: ole lyhyt, kohtelias mutta anna jotain tarttumapintaa jolloin ihmiset jotka oikeasti haluaa keskustella kanssasi, erottuu. He jäävät ja kysyvät lisää. Mutta silloinkin on sopivaa yrittää pohtia josko omaa kertomusta saisi pois monologista. Esim. jos kertoo matkasta niin kysyy onko keskustelukumppani käynyt/tehnyt samaa juttua tms.

Ihmiset kiusaantuu eniten liian pitkästä jutusta. Ole mielummin töksäyttelijä kuin selostaja. Mutta yritä silti antaa jotain itsestäsi, muutakin kuin että hyvää kuuluu/mitäs tässä/kiitos kohteliaisuudesta. Se ei kutsu mihinkään. Small talk on miltei aina tyhjänpäiväinen kutsu olla sosiaalinen, jos vastaat siihen antamatta mitään, kokee aloittaja että et halua olla sosiaalinen ja se on loukkaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan

Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella

Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.

Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.

Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.

Ei. En kuvittele, mutta nuo sosiaalisen kanssakäymisen haasteet ovat sellaisia että en pysty oppimaan toimimaan kuten normaalit ihmiset. Luuletko ettei jokainen as haluaisi välttyä syrjinnältä, kiusaamiselta ynnä muulta paskalta jos siltä voisi välttyä vain opettelemalla normaaliksi?

Minä ymmärrän aivan hyvin että monologini voivat olla pitkästyttäviä. Mutta en huomaa ajatella sitä kun kiinnostava aihe vie mennessään. Silloin ajattelen vain sitä asiaa ja kaikkia sen jänniä puolia enkä enää hahmota että tässä on myös meneillään tällainen sosiaalinen tilanne jossa on tietyt säännöt. En tajua keskeyttää. Ja koska aivoni nyt vaan menevät monologivaihteelle aina kun kiinnostava asia tulee puheeksi, niin pidän monologeja vuodesta toiseen vaikka pysähtyessäni erikseen miettimään asiaa tajuan hyvin sen miten muita ei välttämättä aina kiinnosta. En yksinkertaisesti hahmota tuollaisia niin nopeasti ja luontevasti kuin muut. En pysty keskittymään yhtä aikaa puheen sisältöön, sopivaan elekieleen ja pitämään mielessäni vielä sosiaalisia sääntöjä kaikkine pikku poikkeuksineen. Sitten taas jos olen joskus koittanut olla varuillani ja olla aloittamatta luennointia, niin olen saanut kuulla olevani tyly koska vastaukseni aiheesta josta minun tiedetään tietävän paljon, ovat taas toiseen suuntaan vääränlaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Puhuessa asiat jäsentyy paremmin mielessä. Minä teen usein kävelylenkkejä metsässä ja hölisen siellä. Toki myös ihmisseurassa luennoin, koska se tapahtuu niin huomaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä asia taas järkyttää minua, että joku ei oikeasti pysty asettumaan toisen asemaan, ja kokemaan myötätuntoa! Tottakai joka ikinen elollinen kuolee joskus, mutta tuo ajattelutapa ON todella kylmää.

En tarkoita että pitäisi silti itkeä silmiään päästä aina kun kuulee jonkun kuolleen, mutta se että se ei tunnu missään, kuulostaa karmivalta..

Voisitko opetella myötätuntoa niin, että jos joku tuntematon kuolee, niin ajattelisit että se olisi sinulle rakkain ihminen? Miltä se tuntuisi, olisitko surullinen..? Vai onko niin, että vaikka joku sinulle  läheinen oikeastikkin kuolisi, sekään ei hetkauttaisi..? 

Kyllä se hetkauttaa, mutta kuten itsekin totesit: me kuollaan kaikki. Sen tiedon kanssa kannattaa ennakoiden olla sujut.

Hyvä on, ymmärrän. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan

Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella

Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.

Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.

Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.

Ei. En kuvittele, mutta nuo sosiaalisen kanssakäymisen haasteet ovat sellaisia että en pysty oppimaan toimimaan kuten normaalit ihmiset. Luuletko ettei jokainen as haluaisi välttyä syrjinnältä, kiusaamiselta ynnä muulta paskalta jos siltä voisi välttyä vain opettelemalla normaaliksi?

Minä ymmärrän aivan hyvin että monologini voivat olla pitkästyttäviä. Mutta en huomaa ajatella sitä kun kiinnostava aihe vie mennessään. Silloin ajattelen vain sitä asiaa ja kaikkia sen jänniä puolia enkä enää hahmota että tässä on myös meneillään tällainen sosiaalinen tilanne jossa on tietyt säännöt. En tajua keskeyttää. Ja koska aivoni nyt vaan menevät monologivaihteelle aina kun kiinnostava asia tulee puheeksi, niin pidän monologeja vuodesta toiseen vaikka pysähtyessäni erikseen miettimään asiaa tajuan hyvin sen miten muita ei välttämättä aina kiinnosta. En yksinkertaisesti hahmota tuollaisia niin nopeasti ja luontevasti kuin muut. En pysty keskittymään yhtä aikaa puheen sisältöön, sopivaan elekieleen ja pitämään mielessäni vielä sosiaalisia sääntöjä kaikkine pikku poikkeuksineen. Sitten taas jos olen joskus koittanut olla varuillani ja olla aloittamatta luennointia, niin olen saanut kuulla olevani tyly koska vastaukseni aiheesta josta minun tiedetään tietävän paljon, ovat taas toiseen suuntaan vääränlaisia. 

Ok! Ymmärrän paremmin. Mutta sanoisin että mitä vanhemmaksi tullaan niin sitä enemmän ymmärretään vähän sitä tylyyttä. Kaikilla on kiire ja elämä on aika samaa, ei hirveesti jaksella kertoa mitään turhia perusjuttuja ainakaan missään juhlissa puolitutuille. Mä ymmärrän et joku sanoo et kuuluu ihan hyvää, paskaaks tässä = kiitos kun kysyit ja kiitos kun et kysy enempää. Että ehkä voisi yleistää että mitä vähemmän joku on tuttu niin sitä tylympi voi olla. Kunhan nyt yrittää vaikka hymyillä kun sanoo että eipä kummempia. Vakavan ilmeen kanssa viesti on jälleen tyly :)

Ehkä niiden läheisimpien ystävien kanssa on sitten eri tarkkuus tarpeen, sekä sinulla heidän ja heillä sinun kanssasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Niin tämä ei vaikuta miltään ydinfysiikalta

:D Mun erityismielenkiinnon kohde on kvanttifysiikka. Voin kertoa, että jostain fotonien aalto/hiukkasdualiteetin implikaatioista aika-avaruuden perusrakenteeseen keskusteleminen on pala kakkua verrattuna siihen että pitäisi keskustelussa tunnistaa täsmälleen se hetki jolloin on kertonut asiasta täsmälleen sen verran ettei pidetä tylynä töksäyttelijänä muttei kuitenkaan niin paljon että menee överiksi.

Voitaisiinko sopia, että ihmiset ovat tässäkin asiassa erilaisia? Voin luvata että en naura tai ivaile sille ettette tiedä mitä on tunnelointi tai mitä eroa on fermionilla ja mittabosonilla, jos te yritätte suhtautua kiltisti siihen että minulla on sosiaalisen kanssakäymisen haasteita.

Joo, esimerkki ei sinänsä toimi kun itselläkin on tutkintoja alalta. Mutta yhden neuvon keskusteluun voin antaa; lyhyempi parempi ja niin, että on jotain konkretiaa.

Jos joku kysyy että miten kesä on mennyt, niin voi vastata yleistä ja kohteliasta vaikka se ei olisi ihan tottakaan (Hyvinhän tämä) ja sitten lyhyesti jotain spesfiä (lomat on menny ja vähän matkailtu). Ja sitten samantien vastakysymys: (mites teillä?) koska ihmiset rakastaa puhua itsestään. Sitten voi sanoa taas jotain että kuulostaa kivalta.

Tää on se alkutanssi. Jos ihminen on vaan halunnut olla kohtelias, niin se siirtyy eteenpäin  tai kysyy joltain muulta jotain. Jos se on kiinnostunut niin se kysyy lisäkysymyksiä.

Tiivistettynä: ole lyhyt, kohtelias mutta anna jotain tarttumapintaa jolloin ihmiset jotka oikeasti haluaa keskustella kanssasi, erottuu. He jäävät ja kysyvät lisää. Mutta silloinkin on sopivaa yrittää pohtia josko omaa kertomusta saisi pois monologista. Esim. jos kertoo matkasta niin kysyy onko keskustelukumppani käynyt/tehnyt samaa juttua tms.

Ihmiset kiusaantuu eniten liian pitkästä jutusta. Ole mielummin töksäyttelijä kuin selostaja. Mutta yritä silti antaa jotain itsestäsi, muutakin kuin että hyvää kuuluu/mitäs tässä/kiitos kohteliaisuudesta. Se ei kutsu mihinkään. Small talk on miltei aina tyhjänpäiväinen kutsu olla sosiaalinen, jos vastaat siihen antamatta mitään, kokee aloittaja että et halua olla sosiaalinen ja se on loukkaus.

Kiitos neuvosta, noin yritänkin toimia. Menestys on kuitenkin nätisti sanottuna vaihtelevaa. Esimerkiksi, jos puolituntematon ihminen tulee yhtäkkiä kysymään, miten kesä meni, hämmennyn ja voin "jäätyä" niille sijoilleni niin että kaikki nuo opit unohtuvat hetkeksi. En nimittäin tajua, miksi sitä kiinnostaa, vaan minun pitää erikseen ajatella että jahas, tuo kysyy nyt tuota koska haluaa olla kohteliaan sosiaalinen. Ja sitten kestää toinen hetki miettiä, että minunkin nyt ilmeisesti pitää leikkiä kiinnostunutta tuosta jotakuinkin yhdentekevästä tyypistä. Arvaa mitä? Kun olen saanut tämän ajatusketjun pohdittua siihen asti että tajuaisin taas vastata, se keskustelukumppanin ryökäle on huomannut epäröintini ja tulkinnut sen epäystävällisyydeksi tai jopa niin etten halua keskustella. Ennen kuin olen vastannut yhtään mitään. Vaikka kyse on vain siitä että minulla todella menee hetki siihen että hahmotan tilanteen ja tajuan miten siinä pitäisi toimia. Minun on niin vaikea keskittyä muihin ihmisiin ylipäätään. En ole yleisesti ottaen kiinnostunut toisista ihmisistä niin kuin normaalit ihmiset, vaan minun pitää erikseen siirtää huomio heihin ja tajuta että nyt pitää sosialisoida ja minun pitää haluta tietää tuosta ihmisestä jotakin. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista, ei mitään sellaista etteikö se toinen ihminen yksilönä voisikin alkaa kiinnostaa minua, mutta arvaa vaan otetaanko tämä hitauteni, hämmennykseni ja epäluontevuuteni kuitenkin usein henkilökohtaisena loukkauksena? 

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi viesteihin pitää vastata heti.

En ymmärrä, miksei puhelinta voi pitää kiinni vaikka koko kesäloman ajan.

En ymmärrä, miksi muiden ihmisten asioista pitää puhua puhelimessa tai kasvotusten.

En ymmärrä, miksi lapsista pitää puhua muille ihmisille.

En ymmärrä, miksi pitää kysyä "mitä kuuluu?"

En ymmärrä, miksi pitää mennä kahville tai siiderin äärelle juoruilemaan.

En ymmärrä ketä kiinnostaa vaatteet, meikit, miehet/naiset, urheilu, tv-ohjelmat, julkkikset, politiikka, sää etc. turhainpäiväiset asiat ja niistä "keskustelu".

En ymmärrä, miksen saisi nauttia yksinolosta, vaan olisi oltava sosiaalinen.

En ymmärrä, miksi pitää kertoa kesätekemisistään suomessa tai palatessa lomalta. Ketä oikeasti kiinnostaa?

En ymmärrä, miksi ihmiset eivät ole läsnä.

Em ymmärrä, miksi minua kiusataan ja minusta puhutaan selän takana.

En ymmärrä, miksi pitäisi täyttää vapaa-aika sosiaalisiin menoihin ja kertoa niistä, ottaa kuvia, olla somessa.

En ymmärrä.

Tässä small talkin lyhyt oppimäärä:

Mitä kuuluu = Ei tule mieleen mitään juttua, sano jotain.

No mitäs sulla? = ei mullakkaan ole mitään sanottavaa, sano sä jotain kun kysyitkin.

Ei tässä mitään ihmeempiä = en kai mä muuten olisi kysynyt jos mä jotain tietäisin.

Joo, ei tässä mullakaan mitään ihmeempiä. = no mitä sitten kyselet, häh?

Katoitko pelin? = Puhutaan sitten jostain josta molemmat tietää jotain

Kuulin, että tappara voitti = löysin tosi hyvää pornoa ja missasin koko pelin

Joo, kolme nolla = En mä oikeesti jääkiekosta välitä, katon vaan netistä tulokset jotta kuuluisin joukkoon

Kyllähän sillä jatkoon pääsee = Mitä mä yritän selostaa?

Juu, tottakai = Mitä sä yrität selostaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Niin tämä ei vaikuta miltään ydinfysiikalta

:D Mun erityismielenkiinnon kohde on kvanttifysiikka. Voin kertoa, että jostain fotonien aalto/hiukkasdualiteetin implikaatioista aika-avaruuden perusrakenteeseen keskusteleminen on pala kakkua verrattuna siihen että pitäisi keskustelussa tunnistaa täsmälleen se hetki jolloin on kertonut asiasta täsmälleen sen verran ettei pidetä tylynä töksäyttelijänä muttei kuitenkaan niin paljon että menee överiksi.

Voitaisiinko sopia, että ihmiset ovat tässäkin asiassa erilaisia? Voin luvata että en naura tai ivaile sille ettette tiedä mitä on tunnelointi tai mitä eroa on fermionilla ja mittabosonilla, jos te yritätte suhtautua kiltisti siihen että minulla on sosiaalisen kanssakäymisen haasteita.

Joo, esimerkki ei sinänsä toimi kun itselläkin on tutkintoja alalta. Mutta yhden neuvon keskusteluun voin antaa; lyhyempi parempi ja niin, että on jotain konkretiaa.

Jos joku kysyy että miten kesä on mennyt, niin voi vastata yleistä ja kohteliasta vaikka se ei olisi ihan tottakaan (Hyvinhän tämä) ja sitten lyhyesti jotain spesfiä (lomat on menny ja vähän matkailtu). Ja sitten samantien vastakysymys: (mites teillä?) koska ihmiset rakastaa puhua itsestään. Sitten voi sanoa taas jotain että kuulostaa kivalta.

Tää on se alkutanssi. Jos ihminen on vaan halunnut olla kohtelias, niin se siirtyy eteenpäin  tai kysyy joltain muulta jotain. Jos se on kiinnostunut niin se kysyy lisäkysymyksiä.

Tiivistettynä: ole lyhyt, kohtelias mutta anna jotain tarttumapintaa jolloin ihmiset jotka oikeasti haluaa keskustella kanssasi, erottuu. He jäävät ja kysyvät lisää. Mutta silloinkin on sopivaa yrittää pohtia josko omaa kertomusta saisi pois monologista. Esim. jos kertoo matkasta niin kysyy onko keskustelukumppani käynyt/tehnyt samaa juttua tms.

Ihmiset kiusaantuu eniten liian pitkästä jutusta. Ole mielummin töksäyttelijä kuin selostaja. Mutta yritä silti antaa jotain itsestäsi, muutakin kuin että hyvää kuuluu/mitäs tässä/kiitos kohteliaisuudesta. Se ei kutsu mihinkään. Small talk on miltei aina tyhjänpäiväinen kutsu olla sosiaalinen, jos vastaat siihen antamatta mitään, kokee aloittaja että et halua olla sosiaalinen ja se on loukkaus.

Kiitos neuvosta, noin yritänkin toimia. Menestys on kuitenkin nätisti sanottuna vaihtelevaa. Esimerkiksi, jos puolituntematon ihminen tulee yhtäkkiä kysymään, miten kesä meni, hämmennyn ja voin "jäätyä" niille sijoilleni niin että kaikki nuo opit unohtuvat hetkeksi. En nimittäin tajua, miksi sitä kiinnostaa, vaan minun pitää erikseen ajatella että jahas, tuo kysyy nyt tuota koska haluaa olla kohteliaan sosiaalinen. Ja sitten kestää toinen hetki miettiä, että minunkin nyt ilmeisesti pitää leikkiä kiinnostunutta tuosta jotakuinkin yhdentekevästä tyypistä. Arvaa mitä? Kun olen saanut tämän ajatusketjun pohdittua siihen asti että tajuaisin taas vastata, se keskustelukumppanin ryökäle on huomannut epäröintini ja tulkinnut sen epäystävällisyydeksi tai jopa niin etten halua keskustella. Ennen kuin olen vastannut yhtään mitään. Vaikka kyse on vain siitä että minulla todella menee hetki siihen että hahmotan tilanteen ja tajuan miten siinä pitäisi toimia. Minun on niin vaikea keskittyä muihin ihmisiin ylipäätään. En ole yleisesti ottaen kiinnostunut toisista ihmisistä niin kuin normaalit ihmiset, vaan minun pitää erikseen siirtää huomio heihin ja tajuta että nyt pitää sosialisoida ja minun pitää haluta tietää tuosta ihmisestä jotakin. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista, ei mitään sellaista etteikö se toinen ihminen yksilönä voisikin alkaa kiinnostaa minua, mutta arvaa vaan otetaanko tämä hitauteni, hämmennykseni ja epäluontevuuteni kuitenkin usein henkilökohtaisena loukkauksena? 

Juu, uskon että otetaan! Kuulostaa haastavalta. Tää ei ole ongelmasi vähättelyä, mutta luulen että ihan nenteilläkin on tämä sama ongelma joskus, ja siihen on sitten kehitetty joku sovelias käyttäytymismalli. Eräs työkaverini sanoi aina ihan kaikkiin kysymyksiin, esim. miten kesä meni, iloisesti, "Joo!" ihan kuin se olisi keksinyt koko kesän olemassaolon sillä hetkellä. Tavallaan se oli hassu vastaus, mutta antoi selkeästi aikaa hänen hetken keräillä itseään ja samalla myös viestiä, että mä oon nähnyt ja kuullut sut enkä ole epäystävällinen (hymyn vuoksi). Sen joon jälkeen se sulki hetkeks silmänsä ja sanoi jotain "..siis... NIIN! Oltiin Maltalla oli ihanaa"

Moni sanoo jotain "no siis joo.... *aikaa kuluu* .... jatkuu".

Voisiko olla että pystyisit masteroimaan jonkun tilkesanakäyttäytymisen tuohon väliin, joka ei olisi yhtä haastava kuin se että heti vastaisit kysymykseen? En tiedä oliko tässä mitään järkeä mutta luulen että itsellänikin on joku tällainen, en vaan tiedä mikä se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan

Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella

Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.

Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.

Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.

Ei. En kuvittele, mutta nuo sosiaalisen kanssakäymisen haasteet ovat sellaisia että en pysty oppimaan toimimaan kuten normaalit ihmiset. Luuletko ettei jokainen as haluaisi välttyä syrjinnältä, kiusaamiselta ynnä muulta paskalta jos siltä voisi välttyä vain opettelemalla normaaliksi?

Minä ymmärrän aivan hyvin että monologini voivat olla pitkästyttäviä. Mutta en huomaa ajatella sitä kun kiinnostava aihe vie mennessään. Silloin ajattelen vain sitä asiaa ja kaikkia sen jänniä puolia enkä enää hahmota että tässä on myös meneillään tällainen sosiaalinen tilanne jossa on tietyt säännöt. En tajua keskeyttää. Ja koska aivoni nyt vaan menevät monologivaihteelle aina kun kiinnostava asia tulee puheeksi, niin pidän monologeja vuodesta toiseen vaikka pysähtyessäni erikseen miettimään asiaa tajuan hyvin sen miten muita ei välttämättä aina kiinnosta. En yksinkertaisesti hahmota tuollaisia niin nopeasti ja luontevasti kuin muut. En pysty keskittymään yhtä aikaa puheen sisältöön, sopivaan elekieleen ja pitämään mielessäni vielä sosiaalisia sääntöjä kaikkine pikku poikkeuksineen. Sitten taas jos olen joskus koittanut olla varuillani ja olla aloittamatta luennointia, niin olen saanut kuulla olevani tyly koska vastaukseni aiheesta josta minun tiedetään tietävän paljon, ovat taas toiseen suuntaan vääränlaisia. 

Ok! Ymmärrän paremmin. Mutta sanoisin että mitä vanhemmaksi tullaan niin sitä enemmän ymmärretään vähän sitä tylyyttä. Kaikilla on kiire ja elämä on aika samaa, ei hirveesti jaksella kertoa mitään turhia perusjuttuja ainakaan missään juhlissa puolitutuille. Mä ymmärrän et joku sanoo et kuuluu ihan hyvää, paskaaks tässä = kiitos kun kysyit ja kiitos kun et kysy enempää. Että ehkä voisi yleistää että mitä vähemmän joku on tuttu niin sitä tylympi voi olla. Kunhan nyt yrittää vaikka hymyillä kun sanoo että eipä kummempia. Vakavan ilmeen kanssa viesti on jälleen tyly :)

Ehkä niiden läheisimpien ystävien kanssa on sitten eri tarkkuus tarpeen, sekä sinulla heidän ja heillä sinun kanssasi.

Tästä tulikin mieleen: as-ihmisille on tavallista olla luontaisesti ilmeetön ja vähäeleinen. Minua ei hymyilytä yhtä usein kuin muita, esimerkiksi vanhan tutun tapaaminen ei välttämättä ole sellainen tilanne missä hymyilyttää. Kun en osaa teeskennellä, en myöskään osaa uskottavaa tekohymyä. Näyttää lähinnä irvistykseltä. Ja sitten jos yritän vaikka feikata ajattelemalla jotain iloista asiaa, niin hupsistakeikkaa, tämä ajatusponnistus on pois muusta vuorovaikutuksesta. Ja sitten taas mokataan jotenkin. Koittaako kaivaa sisimmästään aito hymy vai koittaako vastata tervehdykseen, siinä vasta pulma, ja sellainen pulma mitä joutuu erikseen miettimään joka ainoa kerta kun joku puolituttu tulee vastaan.  

Ajatusleikki sinulle: koita purkaa joku arkinen vuorovaikutustilanne tällä lailla palasiksi niin että joudut erikseen ensin miettimään jokaista ilmettä, elettä ja sanaa ja sitä ovatko ne sopivia, sitten vastaamaan, sitten pysymään kärryillä keskustelussa jne. Mikään ei tule automaattisesti, kaikki pitää erikseen miettiä ja koska ihminen ei kai yleensäkään osaa erityisesti ajatella montaa asiaa päällekkäin vaan jotain pitäisi tulla selkärangasta, niin aina joku osa kärsii. Jos keskityt hymyilemään, et enää keskity siihen mitä ja miten sanot täysillä. Jos koitat muotoilla sanottavan juuri sopivaksi, et enää huomaa hymyillä jne.  Kaistanleveys ei vaan päässä riitä, mutta syy siihen miksi se ei riitä ei ole se että as-ihmiset ovat vajaita vaan se että se kapasiteetti kuluu muihin asioihin. Tämä on tietysti ongelma kun ihmiset tuppaavat arvioimaan keskustelukumppanin vajakkiutta nimenomaan sosiaalisen käyttäytymisen perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa että ihmiset jotka koko ajan toistelee että toisten jutut ei voisi vähempää kiinnostaa, kertoo jatkuvasti myös puhuvansa pelkkiä monologeja :D eikö sitä fiksuna tajua, että ei varmaan sitä toistakaan ne sun jutut niin paljon kiinnosta

Minua ei kiinnosta jonkun jutut -> En kysy heidän jutuistaan

Joku kysyy minun jutuistani -> Luonnollisesti oletan että heitä kiinnostaa kuunnella

Noin se yleensä menee. Iän myötä olen oppinut silti toimimaan muiden sääntöjen mukaan mutta vieläkään en tiedä kuinka pitkä vastaus kysymykseen on sosiaalisesti hyväksyttävä. Ainakaan silloin en sitä pysty ajattelemaan kun olen jo puhumassa monologiani.

Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.

Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.

Oi, tämä oli hyvä kirjoitus!

Vierailija kirjoitti:

Moni joille sosiaaliset tilanteet on hankalia luulee, että muille ne tulee jostain äidinmaidosta. No, ihan itsekin olen joutunut opettelemaan ja tajuamaan, että kun mua ei kiinnosta monologit niin ei varmaan muitakaan. Sitten olen opetellut vastavuoroiseksi.

Kuvailette paljon haasteita ja sitten sanotte, että "en vaan osaa". Itse kuulen tuon sellaisena, että "se on mulle niin yhdentekevää että en vaan jaksa". Kuka muka, sellainen joka tietää että monologit ei ole ok, ei osaisi sellaista keskeyttää ja kysyä jotain vastapuolelta? Tylsäähän se on, mutta kaikki haluaa lähinnä puhua itsestään ja jotta koko ihmiskunta voi niin tehdä, niin pitää välillä myös kuunnella. Sellaista se empatia ja vastavuoroisuus pähkinänkuoressa on.

Tässähän tämä asian ydin taitaa olla. Siihen liittyy assin tilannesokeus. Itse asiassa luin koko ketjun alusta asti ja hymähtelin muiden monologipuheille ajatellen että tuota ongelmaa minulla ei ainakaan ole vaikka olen itseni diagnosoinut assiksi. Sitten aloin vähitellen tajuta että taidan itse asiassa puhua monologeina?

Kommenttisi on minulle hyvin looginen. Miksi en keskeyttäisi monologiani? No en ole huomannut niitä pitäväni. Miten en voi huomata? No erilainen aivokemia. Ajatukseni ovat asiassa enkä pysty samaan aikaan tajuamaan miten se tulee ulos.

Minulle on usein sanottu että olen liian hiljainen tai kysytty miksi en kommentoi mitään. Tämä on ilmeisesti sosiaalisesti hyväksyttävää. Sen sijaan kukaan ei ole koskaan pyytänyt minua lopettamaan puhetta. Se kun ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää. En siis tajua ulosantiani eikä minua ole koskaan ohjattu siitä poiskaan. Olen melko varma että suvussani on paljon asseja eivätkä siksi ole minusta tuota tapaa kuorineet pois. Jos minua pyydettäisiin olemaan vaiti niin tuskin siinä porukassa enää koskaan uskaltaisin sanoa mitään, sillä puheen aloittamisessa on se suurin kynnys. Tosin tämä vaitiolo olisi minulle ihan ok. Sen vuoksi en myöskään ymmärrä että kaikki haluavat puhua itsestään. Ei minun ole mikään pakko puhua itsestäni. Usein luulen että minulta tätä odotetaan mutta tykkään kyllä yhtä lailla tarkkailla muita.

Kyselen oman tuttuni vuoksi - onko assille tyypillistä olla kovakourainen kontaktitilanteessa, siis sellaisessa, jossa on pakko koskea toiseen ihmiseen? Olen miettinyt, että ehkä se johtuu turhautumisesta sekä mahdollisesti myös siitä, että toisesta ei ns. osaa lukea, että tähän sattuu? Olen todistanut tilanteen, jossa tuttuni on jatkanut kovakouraisena olemista, vaikka toinen on sanonut, että koskee. Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksia tästä

Tunnen kolme asperger-miestä ja he kaikki ovat hyvin uskonnollisia. Onko tämä yleistä, itse olen vähän ollut yllättynyt jostain syystä

Vierailija kirjoitti:

Kyselen oman tuttuni vuoksi - onko assille tyypillistä olla kovakourainen kontaktitilanteessa, siis sellaisessa, jossa on pakko koskea toiseen ihmiseen? Olen miettinyt, että ehkä se johtuu turhautumisesta sekä mahdollisesti myös siitä, että toisesta ei ns. osaa lukea, että tähän sattuu? Olen todistanut tilanteen, jossa tuttuni on jatkanut kovakouraisena olemista, vaikka toinen on sanonut, että koskee. Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksia tästä

Aikuisia? Kuulostaa erikoiselta. Itse vältän kosketusta viimeiseen saakka - niin hyvässä kuin pahassakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyselen oman tuttuni vuoksi - onko assille tyypillistä olla kovakourainen kontaktitilanteessa, siis sellaisessa, jossa on pakko koskea toiseen ihmiseen? Olen miettinyt, että ehkä se johtuu turhautumisesta sekä mahdollisesti myös siitä, että toisesta ei ns. osaa lukea, että tähän sattuu? Olen todistanut tilanteen, jossa tuttuni on jatkanut kovakouraisena olemista, vaikka toinen on sanonut, että koskee. Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksia tästä

Aikuisia? Kuulostaa erikoiselta. Itse vältän kosketusta viimeiseen saakka - niin hyvässä kuin pahassakin.

Lisään: ehkä ei tosiaan ymmärrä voimankäyttöään ja sen tuntumaa toiseen.