Asperger-piirteiset vastatkaa! Miten koette olevanne erilaisia?

Koen sen ihmeelliseksi, että pitää esittää kiinnostuneensa toisen höpinöistä ja naureskella vitseille, jotka eivät ole edes hauskoja. Tämä onnistuu minulta kohtalaisen hyvin, mutta en kertakaikkiaan pysty pitämään katsekontaktia ja se juttukaverin kohteena oleminen kahdenkesken alkaa ahdistamaan, porukassa on paljon helpompi vaan seurailla sivusta. En näe mitään ideaa osallistua ryyppyiltamiin, koska koen ettei sillä ole minulle mitään annettavaa saatika toisinpäin. Lisäksi ahdistaa, että alkoholi tekee minusta täysin erilaisen ihmisen mitä oikeasti olen, joku voisi sanoa jopa "normaaliksi". Sehän on sitten ihan pärseestä, kun siellä viinoissa olen kaikkien kaveria jne. mutta selvänä heidän seuransa ei juurikaan kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Koen sen ihmeelliseksi, että pitää esittää kiinnostuneensa toisen höpinöistä ja naureskella vitseille, jotka eivät ole edes hauskoja. Tämä onnistuu minulta kohtalaisen hyvin, mutta en kertakaikkiaan pysty pitämään katsekontaktia ja se juttukaverin kohteena oleminen kahdenkesken alkaa ahdistamaan, porukassa on paljon helpompi vaan seurailla sivusta. En näe mitään ideaa osallistua ryyppyiltamiin, koska koen ettei sillä ole minulle mitään annettavaa saatika toisinpäin. Lisäksi ahdistaa, että alkoholi tekee minusta täysin erilaisen ihmisen mitä oikeasti olen, joku voisi sanoa jopa "normaaliksi". Sehän on sitten ihan pärseestä, kun siellä viinoissa olen kaikkien kaveria jne. mutta selvänä heidän seuransa ei juurikaan kiinnosta.

Mutta eikö tuo ole ihan normaalia? Siis eihän kaikkien huumorintaju van kohtaa.

Yksikanavaisuus tekee sen, etten pysty yhtäaikaa katsomaan silmiin ja tulkitsemaan eleitä ja ilmeitä ja siihen päälle pitäisi vielä kuulla puheesta sekä sisältö että itse asia. Apua jos keskusteluun liitetään vielä enemmän kuin yksi ihminen.

Näytän varmaan tuijottavalta kun en oikeasti katso ollenkaan vaan yritän pysyä kärryillä asiasta. Luulen oppineeni näyttelemään suht normaalia vuosien varrella, mutta en silti pysy tulkitsemaan kovin hyvin ihmisen sanatonta viestintää. Jos keskityn siihen, asia menee ohi. Saatan innostua asiasta niin että en näe milloin toinen kyllästyy. Hermostun kun ihmiset vaihtavat puheenaihetta, kun sen käsittely on kesken. En tiedä milloin on minun vuoroni puhua, ja puhelimessa se on vieläpä erityisen vaikeaa. Siksi saatan vahingossa keskeyttää toisen puheen kun en tiedä milloin se lopettaa ja milloin jatkaa.

En myös kykene joutavaan höpinään vaan höpinän vuoksi. Turhauttavaa. Pitää olla asiaa.

Kasvosokeana on lisäksi kiusallista kun en tunnista ihmisiä eteenkin jos he ovat muualla kuin normaalisti. Esim tuttu kirjastonhoitaja kaupan jonossa tms. Pipokaudella en tahdo tunnistaa ketään.

Onhan näitä, mutta enempää ei nyt huvita sepustaa.

Vierailija kirjoitti:

Koen sen ihmeelliseksi, että pitää esittää kiinnostuneensa toisen höpinöistä ja naureskella vitseille, jotka eivät ole edes hauskoja. Tämä onnistuu minulta kohtalaisen hyvin, mutta en kertakaikkiaan pysty pitämään katsekontaktia ja se juttukaverin kohteena oleminen kahdenkesken alkaa ahdistamaan, porukassa on paljon helpompi vaan seurailla sivusta. En näe mitään ideaa osallistua ryyppyiltamiin, koska koen ettei sillä ole minulle mitään annettavaa saatika toisinpäin. Lisäksi ahdistaa, että alkoholi tekee minusta täysin erilaisen ihmisen mitä oikeasti olen, joku voisi sanoa jopa "normaaliksi". Sehän on sitten ihan pärseestä, kun siellä viinoissa olen kaikkien kaveria jne. mutta selvänä heidän seuransa ei juurikaan kiinnosta.

Tämä! En kestä teeskentelyä ja epäaitoutta ja tekonaurua joka tuntuu liittyvän keskusteluihin.

Vierailija kirjoitti:

En myös kykene joutavaan höpinään vaan höpinän vuoksi. Turhauttavaa. Pitää olla asiaa.

Kasvosokeana on lisäksi kiusallista kun en tunnista ihmisiä eteenkin jos he ovat muualla kuin normaalisti. Esim tuttu kirjastonhoitaja kaupan jonossa tms. Pipokaudella en tahdo tunnistaa ketään.

Onhan näitä, mutta enempää ei nyt huvita sepustaa.

Sama, kaupassa en meinaa tuntea koskaan ketään, alan korkeintaan miettimään että näyttää jotenkin tutulta, ihankuin olisin nähnyt jossain?

INGENIEUR: I'm NOT arguing, I'm just explaining, why I'm right.

Tälle minusta ainakin usein tuntuu. Ihmisiä ei useinkaan kiinnosta selittää niin tarkkaan mielipiteitään ja vaikuttimiaan, ja mikäli olen eri mieltä, en käsitä, miksi he vain olettavat, että mua kiinnostaa heidän mielipiteensä ilman perusteluja. Niinpä selitän omani ja sitten ihmiset jotenkin loukkaantuvat, koska muka jankutan.

En todellakaan jankut(taisi) jos saisin ne perustelut, miksi joku ajattelee kuten tekee. Ei sitä voi vain sanomalla että on jotain mieltä kuitata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En myös kykene joutavaan höpinään vaan höpinän vuoksi. Turhauttavaa. Pitää olla asiaa.

Kasvosokeana on lisäksi kiusallista kun en tunnista ihmisiä eteenkin jos he ovat muualla kuin normaalisti. Esim tuttu kirjastonhoitaja kaupan jonossa tms. Pipokaudella en tahdo tunnistaa ketään.

Onhan näitä, mutta enempää ei nyt huvita sepustaa.

Sama, kaupassa en meinaa tuntea koskaan ketään, alan korkeintaan miettimään että näyttää jotenkin tutulta, ihankuin olisin nähnyt jossain?

Minä en ainakaan tahdo muistaa, mistä yhteyksistä ihminen olisi tuttu, jos näyttää tutulta.

Ihmiset pitää aina outona. Sen takia yritän olla hiljaa. Mutta ihmiset pitää sitä hiljaisuuttakin outona. Argh!

Jos menen jonkun kylään toisten kanssa, niin tulee sellainen olo, että mitä ihmettä minä täällä teen. Kerran jopa kysyttiin, että miksi olen siellä, joten tuntuu siltä, että olen ylimääräinen myös muiden silmissä.

Viimeksi kun jouduin tällaiselle kyläilyreissulle, yritin aluksi osallistua, mutta lopulta jäin vapaaehtoisesti aina autoon odottamaan, etten turhaan tuppautuisi muiden "hauskanpitoon".

Viime vuonna jouduin pikkujouluihin, koska käsitin niiden olevan pakolliset (liittyi kuntouttavaan työtoimintaan). Hitsi jos ne ei ollutkaan pakolliset, niin pilasin muiden fiiliksen läsnäolollani ihan turhaan.

Vierailija kirjoitti:

INGENIEUR: I'm NOT arguing, I'm just explaining, why I'm right.

Tälle minusta ainakin usein tuntuu. Ihmisiä ei useinkaan kiinnosta selittää niin tarkkaan mielipiteitään ja vaikuttimiaan, ja mikäli olen eri mieltä, en käsitä, miksi he vain olettavat, että mua kiinnostaa heidän mielipiteensä ilman perusteluja. Niinpä selitän omani ja sitten ihmiset jotenkin loukkaantuvat, koska muka jankutan.

En todellakaan jankut(taisi) jos saisin ne perustelut, miksi joku ajattelee kuten tekee. Ei sitä voi vain sanomalla että on jotain mieltä kuitata.

Augh... Juuri tämä ärsyttää minua joissakin aspergereissa, kun he eivät kykene käsittämään, että heidän henkilökohtainen mielipiteensä ei ole jumalainen totuus, vaan yhden ihmisen kokemus. Sitten kun yrittää lopettaa vänkäyksen sanomalla, että kyllä me voidaan olla tästä asiasta eri mieltä, niin jankkaus vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Vähän kuin nämä ketjuja av:lla pilaavat, jotka eivät ymmärrä ettei ketään kiinnosta miten he tykkäävät paistaa ja syödä lettuja ym. roskaa. Yleensä vielä koko kinaaminen liittyy siihen, että kyseinen assi on ymmärtänyt vastapuolen väärin ja jankkaa jostain mikä ei liity mihinkään.

Jankkauksen voi lopettaa ihan vain niin että antaa olla. Älä odota perusteluja. Älä ole kamala ihminen. Kaikesta ei tarvitse kinata.

Itse olin suurimman osan nuoruudestani mykkä. Minulla oli kaveriporukka jossa minut hyväksyttiin ja pääsin mukaan, vaikka saatoin avata suuni vain kerran koko illan aikana. Nykyisin osaan puhua enemmän, mutta otan kauheasti paineita siitä, että olen hiljainen. Small talk on minulle ihan mahdottomuus . Sitäkin olen oppinut, mutta se kuluttaa ihan hirveästi energiaa. . minun on vaikeaa määritellä mikä on sopiva puheenaiheeksi ja mikä liian jonninjoutavaa .. katsekontakti. Joskus jossain haastatteluissa tms. Missä pitää antaa asiallinen kuva, saatan katsoa henkilöä silmiin, muuten katson suuta tai nenää.. silmiinkatsominen vaatii erityistä keskittymistä.. Minulla on myös paha tapa jumittua aiheisiin... Jos joku kertoo hauskan vitsin saatan miettiä sitä koko loppuillan ja sitten pitääkin yrittää pysyä pokkana. :D monesti olen purskahtanut nauruun itsekseni ku mieleen on palannut joku vanhempi juttu...:D

Mulla ei oo hajuakaan mikä on sopiva määrä katsoa silmiin keskusteltaessa. Melkein siihen tulee keskityttyä enemmän kuin itse keskusteluun ja aiheuttaa fyysistä tuskastumista kun on niin pirun vaikeeta :D

Vierailija kirjoitti:

INGENIEUR: I'm NOT arguing, I'm just explaining, why I'm right.

Tälle minusta ainakin usein tuntuu. Ihmisiä ei useinkaan kiinnosta selittää niin tarkkaan mielipiteitään ja vaikuttimiaan, ja mikäli olen eri mieltä, en käsitä, miksi he vain olettavat, että mua kiinnostaa heidän mielipiteensä ilman perusteluja. Niinpä selitän omani ja sitten ihmiset jotenkin loukkaantuvat, koska muka jankutan.

En todellakaan jankut(taisi) jos saisin ne perustelut, miksi joku ajattelee kuten tekee. Ei sitä voi vain sanomalla että on jotain mieltä kuitata.

No joo, joskus tuntuu että keskustelu jää jotenkin kesken, kun toinen pamauttaa kuin loukkaantuneena "oon tätä mieltä, en jaksa enää keskustella asiasta" ihan kuin toinen osapuoli olisi tehnyt jotain väärää siinä, että itse jaksoi keskustella.

(Tämä siis netissä KESKUSTELUpalstoilla, ei oikeassa elämässä.)

Vähän vaikee avata näin kattavaa asiaa, mutta ihmisten kanssa oleminen on hankalaa joka tasolla. Ei vaan pääse samalle aaltopituudelle muiden kanssa ja usein seurauksena on, että pidetään vähän outona ja jää ulkopuoliseksi. Aikuisena osaan jo paremmin teeskennellä sosiaalisuutta esim.töissä, mutta vapaalla nautin kun saan olla yksin ja touhuta omia juttuja. Ihmisten seura ei anna mulle mitään ja taitaa olla myös toistepäin. Aiemmin kuvittelin aina muiden olevan jotenkin outoja kunnes tajusin ongelmien seuraavan mun mukana joka paikkaan ja se ongelma olikin minä itse. Aiemmin kuvittelin myös, että muillakin on näin hankalaa ja joutuu teeskentelemään kaikkialla, kunnes tajusin ettei tämäkään asia ole näin.

Sosiaaliset tilanteet kuormittaa jos on paljon ihmisiä läsnä. Kahdestaan jonkun tutun kanssa kuormitus ei ole välttämättä niin suurta. Pakonomainen kiinnostus joihinkin omiin juttuihin ja vaikea kiinnostua ehkä jonkun toisen ihmisen asioista. Tarrautuminen kaiken maailman detaljeihin joka asiassa, tämä vaikeuttaa normaalia elämää joskus.

En osaa tehdä aloitetta keskusteluun, joten jonkun toisen tarvitsee tehdä se tai sitten keskustelulla pitää olla joku selvä tavoite tai aihe. En oikein ymmärrä tätä kuulumisten vaihto-juttua muiden kuin läheisimpien kesken. Ei mua kiinnosta mitä toiset on tehnyt arkena enkä osaa höpöttää omasta arjestani koska se ei minusta ole "oikeaa asiaa". Mieluummin puhuisin vaikka jostain ajankohtaisesta uutisesta, jostain mitä minä tai keskustelukumppani on oppinut jne. En siis oikein jaksa aina kuunnella ihmisiä, ajatus lähtee harhailemaan. En myöskään tajua pienistä vihjeistä koska keskustelu on loppumassa, enkä aina oikein tiedä miten ilmaista että en enää jaksa seuraa. Onko siihen joku kohtelias tapa, en nimittäin myöskään osaa valehdella (enkä aio opetella)? Niin joo, ja kun en osaa puhua niitänäitä enkä valehdella, harrastan runsaasti hiljaa olemista. Kun ei ole sitä asiaa, tai minäkin tajuan että en osaa ilmaista mielipidettäni loukkaamatta jotakuta.

En osaa ottaa enkä pitää katsekontaktia. Ahdistaa kun joka paikassa toitotetaan miten on huonotapainen. En minä sitä tahallani tee, en vain osaa. Sama kuin nentille sanottaisiin että on huonotapainen jos ei heittäydy käsinseisontaan aina tavatessaan ihmisiä. 

Olen aika varma että monet aistii minussa jotain epämääräisen outoa. Jään helposti yksin tilanteissa joissa muut tutustuvat ja ryhmäytyvät helpolla. Sinänsä se ei haittaisi koska en ole niin kiinnostunut ihmisistä, mutta tunne siitä että olen erilainen korostuu jos huomaa olevansa yksin muiden seurustellessa. 

En ymmärrä aina miksi tavan vuoksi pitää tehdä asioita joissa ei ole järkeä ja jotka ovat jopa haitallisia. En ymmärrä, miksi auktoriteettina pitää kunnioittaa ihmistä joka on täysi mänttipää.

Niin, enkä kuollaksenikaan tajua miksi töissä pitää olla kaikenkarvaisia virkistys (sosialisointi)päiviä ja pikkujouluja, ja jättäydyn niistä aina pois jos mitenkään voin. Haluan vaan tehdä rauhassa työni, ja vaikka työkaverini ovatkin ihan kivoja tyyppejä, en taaskaan tajua mistä haluaisin keskustella heidän kanssaan jos en töistä. En myöskään käytä alkoholia, joten ei sekään puoli kiinnosta.

Niin että onhan näitä. 

Minusta small talkin tai kuulumisten tarkoitus onkin avata keskustelua sille oikealle asialle. Se on ikään kuin tunnustelua, millainen tyyppi vastapuoli on ja miten löydetään yhteinen sävel. Ei small talk itsessään ole kiinnostava, mutta se pelittää maaperää oikealle keskustelulle. Joidenkin kanssa sitä sitten syntyy, toisten kanssa ei.

Kuulemma sen näkee naamasta. En tiedä miten.

Up

Ihmissuhteet eivät ole minulle pysyviä vaikka kyse olisi koulukavereista, joiden kanssa olin samalla luokalla koko peruskoulun. Työkaverit, joiden kanssa olen vuosikausia jutellut myös henk.koht. asioista jäävät kelkasta kun työpaikka vaihtuu. Kämppikset.. sama juttu.

En käy sukujuhlissa tai pikkujouluissa. Ei kiinnosta yhtään. Minulla on mies ja yksi ystävä. Siinä on minulle tarpeeksi sosiaalista elämää. Osaan kyllä esittää ja sillä pärjään työelämässä, mutta välillä pitää huilata siitä rallista.