Asperger-piirteiset vastatkaa! Miten koette olevanne erilaisia?

Jos saan ei-aspergerina selittää mistä tässä on kyse: ei-aspergerien kesken lähes kaiken keskustelun todellisena päämääränä on yleensä se, että etsitään jotain yhteistä kahden ihmisen välillä, eikä suinkaan ns. absoluuttisen totuuden etsiminen aiheesta tai tilanteesta, josta puhutaan. (Aika harvassa tilanteessa ihmiset haluavat ruotia sitä itse asiaa perinpohjin - ehkä koulussa tai akateemisissa piireissä tai intensiivisessä baarikeskustelussa, jossa kaikki osalliset selvästi nimenomaan haluavat jänkätä aiheesta. Mutta nämä ovat harvinaisempia tilanteita.)

Eli yleensä keskustelun tarkoitus on löytää ihmisten välillä asioita, joista he ovat samaa mieltä: esim. se, että he molemmat tykkäävät koirista, taikka ovat samaa mieltä politiikasta. Siksi ihmiset tyypillisesti perääntyvät keskustelusta tai lieventävät sitä miten ilmaisevat mielipiteitään aika pian jos selviää, että mielipiteet ovat hyvin erilaiset, koska on niin epätodennäköistä, että kukaan niitä haluaa muuttaa. Eli sovun nimissä päätetään antaa asian olla ja kunnioitetaan toisen ihmisen mielipidettä - näin välttää riidan. Jos muut sanovat, että jänkkäät, se tarkoittaa että hänelle on tullut sellainen vaikutelma ettet kunnioita hänen mielipidettään, mitä pidetään hyvin loukkaavana.

Voi olla, että selitän tässä kaikille itsestäänselviä asioita, mutta kirjoituksista päätelleen ajattelin, että kenties jollekin asperger-taipuvaiselle nämä eivät ehkä olekaan niin selviä asioita, ja ehkä tästä on apua.

Hups, kommenttini oli siis vastauksena tähän viestiin, jostain syystä alkuperäinen viesti ei kopioitunut äsken:

>INGENIEUR: I'm NOT arguing, I'm just explaining, why I'm right.

>Tälle minusta ainakin usein tuntuu. Ihmisiä ei useinkaan kiinnosta selittää niin tarkkaan mielipiteitään ja >vaikuttimiaan, ja mikäli olen eri mieltä, en käsitä, miksi he vain olettavat, että mua kiinnostaa heidän >mielipiteensä ilman perusteluja. Niinpä selitän omani ja sitten ihmiset jotenkin loukkaantuvat, koska muka >jankutan.

>En todellakaan jankut(taisi) jos saisin ne perustelut, miksi joku ajattelee kuten tekee. Ei sitä voi vain >sanomalla että on jotain mieltä kuitata.

Jos saan ei-aspergerina selittää mistä tässä on kyse: ei-aspergerien kesken lähes kaiken keskustelun todellisena päämääränä on yleensä se, että etsitään jotain yhteistä kahden ihmisen välillä, eikä suinkaan ns. absoluuttisen totuuden etsiminen aiheesta tai tilanteesta, josta puhutaan. (Aika harvassa tilanteessa ihmiset haluavat ruotia sitä itse asiaa perinpohjin - ehkä koulussa tai akateemisissa piireissä tai intensiivisessä baarikeskustelussa, jossa kaikki osalliset selvästi nimenomaan haluavat jänkätä aiheesta. Mutta nämä ovat harvinaisempia tilanteita.)

Eli yleensä keskustelun tarkoitus on löytää ihmisten välillä asioita, joista he ovat samaa mieltä: esim. se, että he molemmat tykkäävät koirista, taikka ovat samaa mieltä politiikasta. Siksi ihmiset tyypillisesti perääntyvät keskustelusta tai lieventävät sitä miten ilmaisevat mielipiteitään aika pian jos selviää, että mielipiteet ovat hyvin erilaiset, koska on niin epätodennäköistä, että kukaan niitä haluaa muuttaa. Eli sovun nimissä päätetään antaa asian olla ja kunnioitetaan toisen ihmisen mielipidettä - näin välttää riidan. Jos muut sanovat, että jänkkäät, se tarkoittaa että hänelle on tullut sellainen vaikutelma ettet kunnioita hänen mielipidettään, mitä pidetään hyvin loukkaavana.

Voi olla, että selitän tässä kaikille itsestäänselviä asioita, mutta kirjoituksista päätelleen ajattelin, että kenties jollekin asperger-taipuvaiselle nämä eivät ehkä olekaan niin selviä asioita, ja ehkä tästä on apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanokaahan, mikä diagnoosi on, kun on paljon autismin kirjoon kuuluvia neurologisia "poikkeavuuksia", mutta ilman erityisempää sosiaalista kömpelyyttä.

Minulla on mm. aistiyliherkkyyttä, pakkoajatuksia, tic-oireita ja unihäiriöitä. Kuormitun sosiaalisissa tilanteissa ja muutokset ovat haastavia. Olen myös periyttänyt näitä ominaisuuksia erilaisina komboina kaikille neljälle lapselleni.

Toisaalta "poikkeavuuteni" on tuonut positiivisiakin asioita - olen mm. väitellyt tohtoriksi ja olen hyvä hallitsemaan laajoja asiakokonaisuuksia.

Mutta onko siis olemassa joku diagnoosi, joka sopisi minuun ja kaltaisiini? Vanhin lapsistani on jo kolmekymppinen ja uskoo itse olevansa asperger. Diagnoosia ei kuitenkaan ole hänelläkään.

ADD?

No juu, mutta ilman sitä keskittymiskyvyttömyyttä :)

Vierailija kirjoitti:

Jos saan ei-aspergerina selittää mistä tässä on kyse: ei-aspergerien kesken lähes kaiken keskustelun todellisena päämääränä on yleensä se, että etsitään jotain yhteistä kahden ihmisen välillä, eikä suinkaan ns. absoluuttisen totuuden etsiminen aiheesta tai tilanteesta, josta puhutaan. (Aika harvassa tilanteessa ihmiset haluavat ruotia sitä itse asiaa perinpohjin - ehkä koulussa tai akateemisissa piireissä tai intensiivisessä baarikeskustelussa, jossa kaikki osalliset selvästi nimenomaan haluavat jänkätä aiheesta. Mutta nämä ovat harvinaisempia tilanteita.)

Eli yleensä keskustelun tarkoitus on löytää ihmisten välillä asioita, joista he ovat samaa mieltä: esim. se, että he molemmat tykkäävät koirista, taikka ovat samaa mieltä politiikasta. Siksi ihmiset tyypillisesti perääntyvät keskustelusta tai lieventävät sitä miten ilmaisevat mielipiteitään aika pian jos selviää, että mielipiteet ovat hyvin erilaiset, koska on niin epätodennäköistä, että kukaan niitä haluaa muuttaa. Eli sovun nimissä päätetään antaa asian olla ja kunnioitetaan toisen ihmisen mielipidettä - näin välttää riidan. Jos muut sanovat, että jänkkäät, se tarkoittaa että hänelle on tullut sellainen vaikutelma ettet kunnioita hänen mielipidettään, mitä pidetään hyvin loukkaavana.

Voi olla, että selitän tässä kaikille itsestäänselviä asioita, mutta kirjoituksista päätelleen ajattelin, että kenties jollekin asperger-taipuvaiselle nämä eivät ehkä olekaan niin selviä asioita, ja ehkä tästä on apua.

Näin, eli suurimmassa osassa keskusteluja ei ole aspergernäkökulmasta katsottuna päätä eikä häntää, eikä sen tavoitteena ole mitään erityisesti tavoittelemisen arvoista.

Tehtävä nenteille: Yrittäkää kuvitella mielessänne jokin keskustelu joka tuntuisi teistä tuollaiselta. Vieraskielinen keskustelu, keskustelu aiheesta josta olette pihalla sellaisen ihmisen kanssa jota ette usko enää toiste tapaavanne jne... ja kuvitelkaa sitten että lähes kaikki keskustelut elämässä ovat lähtökohtaisesti sellaisia ja mutta teidän on syystä tai toisesta vaan pakko sitkeästi yrittää osallistua keskusteluun tasavertaisena osallistujana. Ette voi mennä pois mukavampiin tilanteisiin, teillä ei ole mahdollisuutta opetella keskustelussa pärjäämiseen tarvittavia taitoja, on vaan osallistuttava ja näyteltävä. Sellaista on olla asperger. Sellaiselta jokaisen keskustelun ja tutustumisen alkutilanne minusta näyttää. Sitten hyvin hyvin harvoin, jos on tosi hyvä onni, joskus keskustelun kieli vaihtuukin yllättäen suomeksi ja aihe on sellainen josta itse tykkää keskustella. Seuraavana päivänä ohjelmassa on kuitenkin simppujen geneettisestä erilaistumisesta keskustelemista swahiliksi.  Muistakaa olla valittamatta, sillä jos niin teette teitä vain kehotetaan reipastumaan, yrittämään, opettelemaan muutaman helpon jutun jotka muut oppivat jos yhtään viitsivät yrittää...kuten miten keskustella henkevästi swahiliksi simppujen genetiikasta.

Sellaista on keskustella naapurin kanssa säästä aspergerihmisenä.

ADD ja asperger eivät ole toisensa poissulkevia diagnooseja. Sen takia tautiluokituksessa on siirrytty käyttämään yleisdiagnoosia autismikirjon häiriö, juuri siksi että ihmiset joilla näitä ongelmia on, ovat niin erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

ADD ja asperger eivät ole toisensa poissulkevia diagnooseja. Sen takia tautiluokituksessa on siirrytty käyttämään yleisdiagnoosia autismikirjon häiriö, juuri siksi että ihmiset joilla näitä ongelmia on, ovat niin erilaisia.

Niin... mutta kun tuntuu, että se keskeisin oire ikään kuin puuttuu, eli aspergerin suhteen sosiaalinen kömpelyys, ADD:n suhteen keskittymiskyvyn puute. Noita muita oireita sitten onkin aika paljon (mm. kasvosokeus unohtui edellä listasta), mutta olen vasta viime aikoina havahtunut pohtimaan, olisiko olemassa joku diagnoosi kaltaiselleni kummajaiselle :)

t viestien 185 ja 193 kirjoittaja

En ole asperger"piirteinen" vaan ihan autistinen. Asperger-diagnoosia ei ole enää vaan puhutaan lievästä autismin kirjon häiriöstä

Vierailija kirjoitti:

ADD ja asperger eivät ole toisensa poissulkevia diagnooseja. Sen takia tautiluokituksessa on siirrytty käyttämään yleisdiagnoosia autismikirjon häiriö, juuri siksi että ihmiset joilla näitä ongelmia on, ovat niin erilaisia.

Totta, tiedän, ettei asperger enää ole virallinen diagnoosi vaan lasketaan osaksi autismikirjon häiriöitä. Tässä  arkikielisessä ketjussa vanhentunutta nimitystä on kuitenkin paljon käytetty, ja ainakin suurin osa keskustelijoista tietää, mihin sillä viitataan. 

t viestien 185 ja 193 kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

En ole asperger"piirteinen" vaan ihan autistinen. Asperger-diagnoosia ei ole enää vaan puhutaan lievästä autismin kirjon häiriöstä

Näin minäkin nykyisin itsestäni ajattelen. Samoin lukee B-lausunnossani.

Uskonnoista psykiatriasta psykologiasta

Uskontoja omaksutaan

Uskontoja luetaan

Uskontoja kuunnellaan

Uskontoja sisaistetaan

Psykiatriaa ja psykologiaa omaksutaan

Psykiatriaa ja psykologiaa luetaan

Psykiatriaa ja psykologiaa kuunnellaan

Psykiatriaa ja psykologiaa sisaistetaan

Uskontoja opetetaan

Uskontoja tarjotaan

Uskontoja annetaan

Uskontoja syotetaan

Psykiatriaa ja psykologiaa opetetaan kansalle

Psykiatriaa ja psykologiaa tarjotaan kansalle

Psykiatriaa ja psykologiaa annetaan kansalle

Psykiatriaa ja psykologiaa syotetaan kansalle

Uskonnoilla hallitaan

Uskonnoilla valvotaan

Uskonnoilla kuritetaan

Uskonnoilla nuhdellaan

Psykiatrit ja psykologit hallistevat kansaa

Psykiatrit ja psykologit valvovat kansaa

Psykiatrit ja psykologit kurittavat kansaa

Psykiatrit ja psykologit nuhtelevat kansaa

Psykiatria ja psykologia ovat oppeja.

Vierailija kirjoitti:

Uskonnoista psykiatriasta psykologiasta

Uskontoja omaksutaan

Uskontoja luetaan

Uskontoja kuunnellaan

Uskontoja sisaistetaan

Psykiatriaa ja psykologiaa omaksutaan

Psykiatriaa ja psykologiaa luetaan

Psykiatriaa ja psykologiaa kuunnellaan

Psykiatriaa ja psykologiaa sisaistetaan

Uskontoja opetetaan

Uskontoja tarjotaan

Uskontoja annetaan

Uskontoja syotetaan

Psykiatriaa ja psykologiaa opetetaan kansalle

Psykiatriaa ja psykologiaa tarjotaan kansalle

Psykiatriaa ja psykologiaa annetaan kansalle

Psykiatriaa ja psykologiaa syotetaan kansalle

Uskonnoilla hallitaan

Uskonnoilla valvotaan

Uskonnoilla kuritetaan

Uskonnoilla nuhdellaan

Psykiatrit ja psykologit hallistevat kansaa

Psykiatrit ja psykologit valvovat kansaa

Psykiatrit ja psykologit kurittavat kansaa

Psykiatrit ja psykologit nuhtelevat kansaa

Psykiatria ja psykologia ovat oppeja.

Vai sittenkin uskontoja?  Parempi etta hyvia oppeja ja uskontoja!

Ovatko?

EIVAT OLE.

Vierailija kirjoitti:

Jos saan ei-aspergerina selittää mistä tässä on kyse: ei-aspergerien kesken lähes kaiken keskustelun todellisena päämääränä on yleensä se, että etsitään jotain yhteistä kahden ihmisen välillä, eikä suinkaan ns. absoluuttisen totuuden etsiminen aiheesta tai tilanteesta, josta puhutaan. (Aika harvassa tilanteessa ihmiset haluavat ruotia sitä itse asiaa perinpohjin - ehkä koulussa tai akateemisissa piireissä tai intensiivisessä baarikeskustelussa, jossa kaikki osalliset selvästi nimenomaan haluavat jänkätä aiheesta. Mutta nämä ovat harvinaisempia tilanteita.)

Eli yleensä keskustelun tarkoitus on löytää ihmisten välillä asioita, joista he ovat samaa mieltä: esim. se, että he molemmat tykkäävät koirista, taikka ovat samaa mieltä politiikasta. Siksi ihmiset tyypillisesti perääntyvät keskustelusta tai lieventävät sitä miten ilmaisevat mielipiteitään aika pian jos selviää, että mielipiteet ovat hyvin erilaiset, koska on niin epätodennäköistä, että kukaan niitä haluaa muuttaa. Eli sovun nimissä päätetään antaa asian olla ja kunnioitetaan toisen ihmisen mielipidettä - näin välttää riidan. Jos muut sanovat, että jänkkäät, se tarkoittaa että hänelle on tullut sellainen vaikutelma ettet kunnioita hänen mielipidettään, mitä pidetään hyvin loukkaavana.

Voi olla, että selitän tässä kaikille itsestäänselviä asioita, mutta kirjoituksista päätelleen ajattelin, että kenties jollekin asperger-taipuvaiselle nämä eivät ehkä olekaan niin selviä asioita, ja ehkä tästä on apua.

Jotain tällaista olen ajatellutkin. Tosin sitten kun se yhdistävä tekijä löytyy niin mitä sen jälkeen? Osallistutko noihin keskusteluihin velvollisuudentunnosta vai tuleeko se ihan luonnostaan. Miltä tuntuu käydä niitä keskusteluja? Entä miltä tuntuu kun se päämäärä on saavutettu eli yhdistävä tekijä löydetty?

Aspergerina olen opetellut ottamaan nuo ensimmäiset askeleet mutta sitten alan tuntea oloni epämukavaksi kun en tiedä minne tilanne johtaa. Toisin sanoen ongelmat alkavat kun olen syvemmällä tuossa keskustelussa. Olisi mielenkiintoista kuulla mitä tunnetiloja ns. normaaleilla on noissa tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos saan ei-aspergerina selittää mistä tässä on kyse: ei-aspergerien kesken lähes kaiken keskustelun todellisena päämääränä on yleensä se, että etsitään jotain yhteistä kahden ihmisen välillä, eikä suinkaan ns. absoluuttisen totuuden etsiminen aiheesta tai tilanteesta, josta puhutaan. (Aika harvassa tilanteessa ihmiset haluavat ruotia sitä itse asiaa perinpohjin - ehkä koulussa tai akateemisissa piireissä tai intensiivisessä baarikeskustelussa, jossa kaikki osalliset selvästi nimenomaan haluavat jänkätä aiheesta. Mutta nämä ovat harvinaisempia tilanteita.)

Eli yleensä keskustelun tarkoitus on löytää ihmisten välillä asioita, joista he ovat samaa mieltä: esim. se, että he molemmat tykkäävät koirista, taikka ovat samaa mieltä politiikasta. Siksi ihmiset tyypillisesti perääntyvät keskustelusta tai lieventävät sitä miten ilmaisevat mielipiteitään aika pian jos selviää, että mielipiteet ovat hyvin erilaiset, koska on niin epätodennäköistä, että kukaan niitä haluaa muuttaa. Eli sovun nimissä päätetään antaa asian olla ja kunnioitetaan toisen ihmisen mielipidettä - näin välttää riidan. Jos muut sanovat, että jänkkäät, se tarkoittaa että hänelle on tullut sellainen vaikutelma ettet kunnioita hänen mielipidettään, mitä pidetään hyvin loukkaavana.

Voi olla, että selitän tässä kaikille itsestäänselviä asioita, mutta kirjoituksista päätelleen ajattelin, että kenties jollekin asperger-taipuvaiselle nämä eivät ehkä olekaan niin selviä asioita, ja ehkä tästä on apua.

Jotain tällaista olen ajatellutkin. Tosin sitten kun se yhdistävä tekijä löytyy niin mitä sen jälkeen? Osallistutko noihin keskusteluihin velvollisuudentunnosta vai tuleeko se ihan luonnostaan. Miltä tuntuu käydä niitä keskusteluja? Entä miltä tuntuu kun se päämäärä on saavutettu eli yhdistävä tekijä löydetty?

Aspergerina olen opetellut ottamaan nuo ensimmäiset askeleet mutta sitten alan tuntea oloni epämukavaksi kun en tiedä minne tilanne johtaa. Toisin sanoen ongelmat alkavat kun olen syvemmällä tuossa keskustelussa. Olisi mielenkiintoista kuulla mitä tunnetiloja ns. normaaleilla on noissa tilanteissa.

Yhteyden kokeminen toiseen ihmiseen saa aikaan  hyväksytyksi tulemisen kokemuksen, joka aiheuttaa turvallista ja lämmintä oloa, tuntuu, että "tykkää" toisesta ja hän minusta. Tulee iloiselle mielelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos saan ei-aspergerina selittää mistä tässä on kyse: ei-aspergerien kesken lähes kaiken keskustelun todellisena päämääränä on yleensä se, että etsitään jotain yhteistä kahden ihmisen välillä, eikä suinkaan ns. absoluuttisen totuuden etsiminen aiheesta tai tilanteesta, josta puhutaan. (Aika harvassa tilanteessa ihmiset haluavat ruotia sitä itse asiaa perinpohjin - ehkä koulussa tai akateemisissa piireissä tai intensiivisessä baarikeskustelussa, jossa kaikki osalliset selvästi nimenomaan haluavat jänkätä aiheesta. Mutta nämä ovat harvinaisempia tilanteita.)

Eli yleensä keskustelun tarkoitus on löytää ihmisten välillä asioita, joista he ovat samaa mieltä: esim. se, että he molemmat tykkäävät koirista, taikka ovat samaa mieltä politiikasta. Siksi ihmiset tyypillisesti perääntyvät keskustelusta tai lieventävät sitä miten ilmaisevat mielipiteitään aika pian jos selviää, että mielipiteet ovat hyvin erilaiset, koska on niin epätodennäköistä, että kukaan niitä haluaa muuttaa. Eli sovun nimissä päätetään antaa asian olla ja kunnioitetaan toisen ihmisen mielipidettä - näin välttää riidan. Jos muut sanovat, että jänkkäät, se tarkoittaa että hänelle on tullut sellainen vaikutelma ettet kunnioita hänen mielipidettään, mitä pidetään hyvin loukkaavana.

Voi olla, että selitän tässä kaikille itsestäänselviä asioita, mutta kirjoituksista päätelleen ajattelin, että kenties jollekin asperger-taipuvaiselle nämä eivät ehkä olekaan niin selviä asioita, ja ehkä tästä on apua.

Jotain tällaista olen ajatellutkin. Tosin sitten kun se yhdistävä tekijä löytyy niin mitä sen jälkeen? Osallistutko noihin keskusteluihin velvollisuudentunnosta vai tuleeko se ihan luonnostaan. Miltä tuntuu käydä niitä keskusteluja? Entä miltä tuntuu kun se päämäärä on saavutettu eli yhdistävä tekijä löydetty?

Aspergerina olen opetellut ottamaan nuo ensimmäiset askeleet mutta sitten alan tuntea oloni epämukavaksi kun en tiedä minne tilanne johtaa. Toisin sanoen ongelmat alkavat kun olen syvemmällä tuossa keskustelussa. Olisi mielenkiintoista kuulla mitä tunnetiloja ns. normaaleilla on noissa tilanteissa.

Yhteyden kokeminen toiseen ihmiseen saa aikaan  hyväksytyksi tulemisen kokemuksen, joka aiheuttaa turvallista ja lämmintä oloa, tuntuu, että "tykkää" toisesta ja hän minusta. Tulee iloiselle mielelle.

Kiitos vastauksesta. Itse asiassa minä saan näitä kokemuksia toisten aspergerien kanssa. Sitä tapahtuu harvoin kun heitä kohtaan, mutta tunne on tosiaan iloinen hyväksymisen tunne. Keskustelut jatkuvat pitkinä monologeina eikä se haittaa kumpaakaan, mikä ilmeisesti osaltaan vahvistaa sitä hyvää tunnetta. Jännä ajatella että tällaiset kokemukset voisivat olla ihan arkipäivää puolituttuja ja uusia ihmisiä tavatessa.

Mutta kun minä en koe yhteyttä useimpien ihmisten kanssa. En pysty kiinnostumaan siitä mitä he mahtavat minusta ajatella, tykkäävätkö vai eivät. Miksi minun pitäisi etsiä ja kokea yhteyttä jolle en koe mitään tarvetta?

Miksi pitäisi vaan pakolla keskustella ja sosialisoida vaikkei itse saa siitä yhtään mitään? Paitsi tietysti uupumusta.

Vierailija kirjoitti:

Jos saan ei-aspergerina selittää mistä tässä on kyse: ei-aspergerien kesken lähes kaiken keskustelun todellisena päämääränä on yleensä se, että etsitään jotain yhteistä kahden ihmisen välillä, eikä suinkaan ns. absoluuttisen totuuden etsiminen aiheesta tai tilanteesta, josta puhutaan. (Aika harvassa tilanteessa ihmiset haluavat ruotia sitä itse asiaa perinpohjin - ehkä koulussa tai akateemisissa piireissä tai intensiivisessä baarikeskustelussa, jossa kaikki osalliset selvästi nimenomaan haluavat jänkätä aiheesta. Mutta nämä ovat harvinaisempia tilanteita.)

Eli yleensä keskustelun tarkoitus on löytää ihmisten välillä asioita, joista he ovat samaa mieltä: esim. se, että he molemmat tykkäävät koirista, taikka ovat samaa mieltä politiikasta. Siksi ihmiset tyypillisesti perääntyvät keskustelusta tai lieventävät sitä miten ilmaisevat mielipiteitään aika pian jos selviää, että mielipiteet ovat hyvin erilaiset, koska on niin epätodennäköistä, että kukaan niitä haluaa muuttaa. Eli sovun nimissä päätetään antaa asian olla ja kunnioitetaan toisen ihmisen mielipidettä - näin välttää riidan. Jos muut sanovat, että jänkkäät, se tarkoittaa että hänelle on tullut sellainen vaikutelma ettet kunnioita hänen mielipidettään, mitä pidetään hyvin loukkaavana.

Voi olla, että selitän tässä kaikille itsestäänselviä asioita, mutta kirjoituksista päätelleen ajattelin, että kenties jollekin asperger-taipuvaiselle nämä eivät ehkä olekaan niin selviä asioita, ja ehkä tästä on apua.

Kiitos sinulle, että selitit.

Osaan olla hyvin jyrkkä mielipiteissäni ja varmaan loukkaan tai ärsytän sillä, kun en ymmärrä lopettaa jänkkäämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys.

Itse varmaan vielä kysyisin että onko tällä ihmisellä jo jotain suunnitelmia. Hymähdys lähinnä kertoo että joko hän halusi vain olla kohtelias tai sitten hän halusi että kysyt. Koska on ihan kohteliasta joka tapauksessa kysyä, niin kysyn. Kysymykseen voi hän vastata sitten että eipä ole, jos ei jaksa mitään erikoisempaa vastata. Mutta koen silti olleeni ihan normaalin kohtelias, koska kysyn kuitenkin käytännössä samaa mitä hänkin, niin tilanne on tasa-arvoinen. Ja jos halusi että kysyt niin sittenhän voi jo intoutua selittämään vaikka mitä. Hymähdyksestä on vaikea arvioida onko ihminen vain normaalin kohtelias ja kysyy, vai enemmänkin innokas kertomaan omia juttujaan ja siksi kysyy, että sinä kysyisit.

Vitsit tämä kuulostaa monimutkaiselta kirjoitettuna!

No mutta tämä antaa vaihtoehtoja. Kiitän :D

Aika moni aikuinen ihminen käyttäytyy huonosti sosiaalisissa tilanteissa. Tuollainen hymähdys on mielestäni hassu; kohtelias ihminen sanoisi jotain "kuulostaapa kivalta" ja varsinkin jos itse kaipaa kovasti sitä, että pääsee kertomaan omista matkasuunnitelmistaan - senkun kertoo. Tulee vähän oma äiti mieleen, jos joku ei häneltä tuossa kysyisi niin tulisi kotiin ja olisi martyyrinä, ettei hänen jutut kiinnosta. Ei hyvää käytöstä, eikä tuollaiset johdu siitä että te ette ymmärrä.

Muistakaa sekin vielä tässä sosiaalisen kanssakäymisen loputtomassa avaruudessa; ne nentitkin voi olla ihan pölvästejä, nenttienkin mielestä.

Lisähuomiona, jos kirjallinen ilmaisu on helpompaa niin panostakaa siihen aina kun voitte. Wapissa ja sähköpostissa jne.

No nyt ollaan rasittavan äärellä. Koska aspergerina en osaa luonnostaan hahmottaa sosiaalista kanssakäymistä ja sen sääntöjä, olen ihan opettelemalla opetellut peruskäytöstavat. Eli miten tervehditään, miten osoitetaan kohteliasta kiinnostusta, mistä aiheista on sopivaa puhua vieraiden kanssa ja mistä ei. Mutta sitten kun menee ihmisten pariin, niin selviää hyvin nopeasti että ihmiset käyttäytyvät käytössääntöjen mukaisten odotusteni mukaan aika satunnaisesti. Usein he tekevät jotain muuta, kuten vaikka ovat epäkohteliaita, mutta muut eivät reagoikaan siihen samalla tavalla paheksuvasti kuin vaikka siihen jos minä olen joskus möläyttänyt jotain. Se onkin ihan ok. Vielä tätäkin omituisempaa on, että usein ihmiseltä jopa odotetaan käytöstä joka ei olekaan niiden mainostettujen hyvien tapojen mukaista. Odotetaan esim. kiusaamisen hiljaista hyväksymistä, valehtelemista tai poikkeamista jostakin hyvästä ja järkevästä säännöstä "tämän kerran".  

Sitten saat lukea asiantuntijavalitusta siitä miten autistit ovat jäykkiä, muodollisia ja ylikorrekteja. Jos siis koitat korjata käytöstäsi tavalla joka on sinulle mahdollinen eli opettelemalla hyvän käytöksen perusteet, sekään ei kelpaa. Odotetaankin improvisointia ja jopa täysin niiden sääntöjen vastaista käyttäytymistä. Jossain yhteyksissä tätä kutsuttaisiin maalitolppien siirtelyksi, mutta sosiaalisessa elämässä se onkin omanlaisensa normi ja autisti joka ei saa siitä otetta on taas se ongelmatapaus.

Vierailija kirjoitti:

196. jatkaa

Ehkä suurin ongelmani on ollut, ja on edelleen, kaikki tunteisiin ja niiden lukemiseen/ilmaisuun liittyvä. En osaa ilmaista tunteitani pintaraapaisua syvemmin, enkä oikeastaan edes tunne samalla tavalla kuin normaalit ihmiset. Olen parisuhteessa, ja poikaystäväni on elämäni ainoa oikeasti minulle tärkeä ihminen. En rakasta perhettäni, en ole koskaan rakastanut. Välimme ovat ihan ok ja lapsuudessani ei ollut sen suurempia ongelmia. Läheisyyttä en ole koskaan heiltä saanut, ja uskon sen olevan suurin syy persoonani muotoutumiseen. Minulle on hyvin vaikeaa tehdä "parisuhdejuttuja", kuten jotain söpöjä keskusteluja ja halailua yms. Seksi onnistuu, nautin siitä ja saankin siitä todella paljon nautintoa. Tunneasiat taas ovat minulle vierasta maaperää, jolle en mielelläni astu. Poikaystäväni on minun vastakohtani, lämmin, iloinen ja ekstrovertti. Hän saa energiaa muista ihmisistä, minä taas itsestäni ja omasta rauhastani. Häntä ei haittaa minun kummallisuuteni, mutta hänen on usein vaikea ymmärtää käytöstäni.

Olen tunnekylmä sanan koko merkityksessä. En ilmaise tunteitani muille ihmisille juuri koskaan, reaktioni ja mahdolliset tilanteeseen vaadittavat tunteet ovat osa näyteltyä käyttäytymisnormia, jonka olen opettanut itselleni vaikuttaakseni normaalilta. En osaa surra esim. läheisteni kuolemaa tai vastoinkäymisiä, oikeastaan minua ei kiinnosta lainkaan. Poikkeuksena on poikaystäväni, jolle olen osoittanut lyhyessä ajassa enemmän tunteita kuin koskaan ennen koko elämäni aikana. Jos itken, teen sitä puhtaasti esityksestä. Muutaman kerran olen itkenyt myös ihan oikeasti, mutta silloinkin pohjimmainen syy huoleeni ei ollut toisen ihmisen suru, vaan oma epävarmuuteni siitä, miten tilanteessa tulee toimia. Täydestä menee. Huomaan itsekin tätä tekstiä kirjoittaessani, miten karu ajatusmaailmani oikeasti on, mutta en voi sille mitään. Myönnän kadehtineeni aikoinaan (ja kadehdin yhä joskus) ihmisiä, jotka näyttävät tunteensa herkästi ja kykenevät tarpeen tullen esimerkiksi aidosti lohduttamaan/tsemppaamaan muita. Minä teen sen aina väkinäisesti, mikäli sellainen tilanne tulee pakosta vastaan. Minua on oikeastaan mahdotonta järkyttää, oli kyseessä sitten melkeinpä mikä tahansa asia. Perusilmeenikin on aina mitäänsanomattoman tyly, ja varmasti vaikutan ulkopuolisten silmissä kylmältä, ehkä ylimieliseltäkin. En osaa reagoida tilanteissa, jotka vaativat minulta esimerkiksi halaukseen vastaamista tai jotain rentoa kosketusta/small talkkia. Ellen osaisi nykyisin jo vetää normaalin roolia niin hyvin, jäisin vain tuijottamaan tyhjänä enkä sanoisi sanaakaan. On sanomattakin selvää, että parisuhteessa sulkeutuneisuuteni ja kykenemättömyyteni osoittaa tunteitani/lukea kumppanini tunteita on vaikeaa, mutta olen kuitenkin yrittänyt panostaa suhteeseen. Myönnän silti, että syy, miksi lähdin ylipäätään koko suhteeseen, oli pyrkimykseni mahdollisimman normaaliin elämään, johon normaaleilla ihmisillä yleensä liittyy kumppani, ei niinkään kiinnostukseni vastapuolesta.

jatkuu vieläkin..

Jos sinulla olisi Asperger et kykenisi kuvailemaan toimintaasi noin monipuolisesti. Mutta provoa toki rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos saan ei-aspergerina selittää mistä tässä on kyse: ei-aspergerien kesken lähes kaiken keskustelun todellisena päämääränä on yleensä se, että etsitään jotain yhteistä kahden ihmisen välillä, eikä suinkaan ns. absoluuttisen totuuden etsiminen aiheesta tai tilanteesta, josta puhutaan. (Aika harvassa tilanteessa ihmiset haluavat ruotia sitä itse asiaa perinpohjin - ehkä koulussa tai akateemisissa piireissä tai intensiivisessä baarikeskustelussa, jossa kaikki osalliset selvästi nimenomaan haluavat jänkätä aiheesta. Mutta nämä ovat harvinaisempia tilanteita.)

Eli yleensä keskustelun tarkoitus on löytää ihmisten välillä asioita, joista he ovat samaa mieltä: esim. se, että he molemmat tykkäävät koirista, taikka ovat samaa mieltä politiikasta. Siksi ihmiset tyypillisesti perääntyvät keskustelusta tai lieventävät sitä miten ilmaisevat mielipiteitään aika pian jos selviää, että mielipiteet ovat hyvin erilaiset, koska on niin epätodennäköistä, että kukaan niitä haluaa muuttaa. Eli sovun nimissä päätetään antaa asian olla ja kunnioitetaan toisen ihmisen mielipidettä - näin välttää riidan. Jos muut sanovat, että jänkkäät, se tarkoittaa että hänelle on tullut sellainen vaikutelma ettet kunnioita hänen mielipidettään, mitä pidetään hyvin loukkaavana.

Voi olla, että selitän tässä kaikille itsestäänselviä asioita, mutta kirjoituksista päätelleen ajattelin, että kenties jollekin asperger-taipuvaiselle nämä eivät ehkä olekaan niin selviä asioita, ja ehkä tästä on apua.

Jotain tällaista olen ajatellutkin. Tosin sitten kun se yhdistävä tekijä löytyy niin mitä sen jälkeen? Osallistutko noihin keskusteluihin velvollisuudentunnosta vai tuleeko se ihan luonnostaan. Miltä tuntuu käydä niitä keskusteluja? Entä miltä tuntuu kun se päämäärä on saavutettu eli yhdistävä tekijä löydetty?

Aspergerina olen opetellut ottamaan nuo ensimmäiset askeleet mutta sitten alan tuntea oloni epämukavaksi kun en tiedä minne tilanne johtaa. Toisin sanoen ongelmat alkavat kun olen syvemmällä tuossa keskustelussa. Olisi mielenkiintoista kuulla mitä tunnetiloja ns. normaaleilla on noissa tilanteissa.

Yhteyden kokeminen toiseen ihmiseen saa aikaan  hyväksytyksi tulemisen kokemuksen, joka aiheuttaa turvallista ja lämmintä oloa, tuntuu, että "tykkää" toisesta ja hän minusta. Tulee iloiselle mielelle.

Kiitos vastauksesta. Itse asiassa minä saan näitä kokemuksia toisten aspergerien kanssa. Sitä tapahtuu harvoin kun heitä kohtaan, mutta tunne on tosiaan iloinen hyväksymisen tunne. Keskustelut jatkuvat pitkinä monologeina eikä se haittaa kumpaakaan, mikä ilmeisesti osaltaan vahvistaa sitä hyvää tunnetta. Jännä ajatella että tällaiset kokemukset voisivat olla ihan arkipäivää puolituttuja ja uusia ihmisiä tavatessa.

Missä olet tavannut muita aspergereita? Onko jotain erityistä mistä olet tunnistanut heidät? Onko heistä jäänyt pidempiaikaisia ystäviä?

t. nimim. Mäkin haluaisin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

196. jatkaa

Ehkä suurin ongelmani on ollut, ja on edelleen, kaikki tunteisiin ja niiden lukemiseen/ilmaisuun liittyvä. En osaa ilmaista tunteitani pintaraapaisua syvemmin, enkä oikeastaan edes tunne samalla tavalla kuin normaalit ihmiset. Olen parisuhteessa, ja poikaystäväni on elämäni ainoa oikeasti minulle tärkeä ihminen. En rakasta perhettäni, en ole koskaan rakastanut. Välimme ovat ihan ok ja lapsuudessani ei ollut sen suurempia ongelmia. Läheisyyttä en ole koskaan heiltä saanut, ja uskon sen olevan suurin syy persoonani muotoutumiseen. Minulle on hyvin vaikeaa tehdä "parisuhdejuttuja", kuten jotain söpöjä keskusteluja ja halailua yms. Seksi onnistuu, nautin siitä ja saankin siitä todella paljon nautintoa. Tunneasiat taas ovat minulle vierasta maaperää, jolle en mielelläni astu. Poikaystäväni on minun vastakohtani, lämmin, iloinen ja ekstrovertti. Hän saa energiaa muista ihmisistä, minä taas itsestäni ja omasta rauhastani. Häntä ei haittaa minun kummallisuuteni, mutta hänen on usein vaikea ymmärtää käytöstäni.

Olen tunnekylmä sanan koko merkityksessä. En ilmaise tunteitani muille ihmisille juuri koskaan, reaktioni ja mahdolliset tilanteeseen vaadittavat tunteet ovat osa näyteltyä käyttäytymisnormia, jonka olen opettanut itselleni vaikuttaakseni normaalilta. En osaa surra esim. läheisteni kuolemaa tai vastoinkäymisiä, oikeastaan minua ei kiinnosta lainkaan. Poikkeuksena on poikaystäväni, jolle olen osoittanut lyhyessä ajassa enemmän tunteita kuin koskaan ennen koko elämäni aikana. Jos itken, teen sitä puhtaasti esityksestä. Muutaman kerran olen itkenyt myös ihan oikeasti, mutta silloinkin pohjimmainen syy huoleeni ei ollut toisen ihmisen suru, vaan oma epävarmuuteni siitä, miten tilanteessa tulee toimia. Täydestä menee. Huomaan itsekin tätä tekstiä kirjoittaessani, miten karu ajatusmaailmani oikeasti on, mutta en voi sille mitään. Myönnän kadehtineeni aikoinaan (ja kadehdin yhä joskus) ihmisiä, jotka näyttävät tunteensa herkästi ja kykenevät tarpeen tullen esimerkiksi aidosti lohduttamaan/tsemppaamaan muita. Minä teen sen aina väkinäisesti, mikäli sellainen tilanne tulee pakosta vastaan. Minua on oikeastaan mahdotonta järkyttää, oli kyseessä sitten melkeinpä mikä tahansa asia. Perusilmeenikin on aina mitäänsanomattoman tyly, ja varmasti vaikutan ulkopuolisten silmissä kylmältä, ehkä ylimieliseltäkin. En osaa reagoida tilanteissa, jotka vaativat minulta esimerkiksi halaukseen vastaamista tai jotain rentoa kosketusta/small talkkia. Ellen osaisi nykyisin jo vetää normaalin roolia niin hyvin, jäisin vain tuijottamaan tyhjänä enkä sanoisi sanaakaan. On sanomattakin selvää, että parisuhteessa sulkeutuneisuuteni ja kykenemättömyyteni osoittaa tunteitani/lukea kumppanini tunteita on vaikeaa, mutta olen kuitenkin yrittänyt panostaa suhteeseen. Myönnän silti, että syy, miksi lähdin ylipäätään koko suhteeseen, oli pyrkimykseni mahdollisimman normaaliin elämään, johon normaaleilla ihmisillä yleensä liittyy kumppani, ei niinkään kiinnostukseni vastapuolesta.

jatkuu vieläkin..

Jos sinulla olisi Asperger et kykenisi kuvailemaan toimintaasi noin monipuolisesti. Mutta provoa toki rauhassa.

Niin, aspergerithan eivät voi olla normaalia älykkäämpiä ja analyyttisempia tai erityislahjakkaita esim. kielellisesti. Eiku...