Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Asperger-piirteiset vastatkaa! Miten koette olevanne erilaisia?
28.01.2018 |
Monet asperger-piirteisiksi itseään kuvaavat ihmiset sanovat olevansa "erilaisia" ja joutuneensa opettelemaan "normaaleja" sosiaalisia taitoja. Millä tavalla koette olevanne erilaisia sosiaalisessa kanssakäymisessä ja mitkä teidän mielestänne ovat ns. normaaleja taitoja? Ihan konkreettisesti, mitä asioita teette jutellessanne ihmisten kanssa, koska koette ne sosiaaliseksi normiksi, mutta ette ymmärrä miksi näin pitää toimia?
Kommentit (266)
En tajua miten ihmiset muodostaa ihnissuhteita. Aina jos on joku ryhmä, kurssi tms, sen lopuksi on muodostunut erilaisia ystävyyksiä, paitsi minulle, vaikka olisin kokenut läheistä yhteyttä muihin. Mutta se ei ole ollut molemminpuolista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo hajuakaan mikä on sopiva määrä katsoa silmiin keskusteltaessa. Melkein siihen tulee keskityttyä enemmän kuin itse keskusteluun ja aiheuttaa fyysistä tuskastumista kun on niin pirun vaikeeta :D
Ettehän te katso silmiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo hajuakaan mikä on sopiva määrä katsoa silmiin keskusteltaessa. Melkein siihen tulee keskityttyä enemmän kuin itse keskusteluun ja aiheuttaa fyysistä tuskastumista kun on niin pirun vaikeeta :D
Ettehän te katso silmiin.
Kyllähän me katsotaan silmiin. Me ei tuijoteta mukaluotettavan näköisenä keskustelukumppania 24/7 koska se haittaa keskittymistä _asiaan_. Sellainen ero.
Montako kertaa oleet jo ehtinyt erota?
Monen ärsykkeen samanaikaisuuden hankaluus. Jos kaksi ihmistä puhuu edessäni, ja yksi osallistuu keskusteluun takanani, putoan pois ja ahdistun. Sen takia meillä ei mm ole telkkaria, kohtaus jossa uutisankkuri puhuu, liikkuu kuvauspaikalla ja etualalla juoksee teksti tai on taustamusiikki, on liikaa. Luemme uutiset kirjoitettuna.
Duunissa tuo ensinmainittu on otettu upeasti huomioon, nyt meillä palavereissa viitataan päällepuhumisen sijaan. Minun pienen erityisyyteni ansiota, mutta saa kiitosta kaikilta :)
Itsestä puhuminen. Olen oppinut editoimaan kirjoitukseni niin että kaikki ei ole ihan vaan pelkkiä kuvauksia minun perspektiivistäni, vaan lauseet alkavat yleisemmin. Olen myös oppinut laittamaan vastavuoroisuutta jutteleluun niinkuin legopalikoita, eli kun joku kysyy mitä tein viikonloppuna, en kerro jokaista asiaa puolen tunnin monologissa vaan annan pätkän ja laitan legopalikkakysymyksen "mites teillä, oliko kiireistä" tms. oman vuodatukseni väliin. Monologista tulee dialogi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Montako kertaa oleet jo ehtinyt erota?
En yhtään? Olen ollut yli 20 vuotta naimisissa. Ihme kysymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Montako kertaa oleet jo ehtinyt erota?
En yhtään? Olen ollut yli 20 vuotta naimisissa. Ihme kysymys.
Muuistaan kun oliiin armeijassa ja alikkina ja ykksi mateemaatikko kysyi komenneltuani paljonko tämän astian tilaavuus onn. Siinä kohtaaa punastuiin miehenä ja jotenkin tunsin ittseni ihan hlvetin tyhmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin puhumassa asiasta psykologille ja hän vain totesi jotenkin että toiset ihmiset ovat asiakeskeisiä ja toiset ihmiskeskeisiä. Vähän kuin yle tv:n Doc Martin vs. vaimonsa. Oma kipuiluni liittyi ehkä juuri siihen, että opiskelin silloin naisvaltaisella sosiaalisuutta vaativalla alalla. Jos olisin opiskellut vaikkapa koodausta, ei asiakeskeisyys olisi varmasti ollut ongelma.
Minulla tämä kirjo näkyy arkisessa kanssakäymisessä kyvyttömyytenä keskittyä toisen tunnetilaan ja salaisiin tarkoitusperiin. Jos joku vaikkapa toteaa, että "voi kun tämä minun tekeleeni on huono", en välttämättä osaisi automaattisesti todeta, että "höpö höpö, sehän on hieno", vaan katsoisin tekeleen ja kehottaisin tekemään korjaukset tai hyväksymään sen sellaisenaan jos on tarkoitukseen nähden riittävän hyvä. Tämä oli kömpelö esimerkki, mutta tuon tyyppistä se kuitenkin on. Asiaihmisten ja numeroiden kanssa olen kuin kala vedessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Montako kertaa oleet jo ehtinyt erota?
En yhtään? Olen ollut yli 20 vuotta naimisissa. Ihme kysymys.
Muuistaan kun oliiin armeijassa ja alikkina ja ykksi mateemaatikko kysyi komenneltuani paljonko tämän astian tilaavuus onn. Siinä kohtaaa punastuiin miehenä ja jotenkin tunsin ittseni ihan hlvetin tyhmäksi.
Tuleee jokdeenkin samanlaiinen fiiilis tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koen sen ihmeelliseksi, että pitää esittää kiinnostuneensa toisen höpinöistä ja naureskella vitseille, jotka eivät ole edes hauskoja. Tämä onnistuu minulta kohtalaisen hyvin, mutta en kertakaikkiaan pysty pitämään katsekontaktia ja se juttukaverin kohteena oleminen kahdenkesken alkaa ahdistamaan, porukassa on paljon helpompi vaan seurailla sivusta. En näe mitään ideaa osallistua ryyppyiltamiin, koska koen ettei sillä ole minulle mitään annettavaa saatika toisinpäin. Lisäksi ahdistaa, että alkoholi tekee minusta täysin erilaisen ihmisen mitä oikeasti olen, joku voisi sanoa jopa "normaaliksi". Sehän on sitten ihan pärseestä, kun siellä viinoissa olen kaikkien kaveria jne. mutta selvänä heidän seuransa ei juurikaan kiinnosta.
Olen huomannut saman ilmiön alkoholin osalta. Humaltuneena yhtäkkiä ihmisten jutut tuntuvatkin hauskoilta ja sellaisilta, että niissä on jokin pointti. Saatan jopa kännissä tai pahasti sairaana / kovassa kuumeessa katsoa tv-sarjojen jaksojakin. Selvinpäin en Salkkareita ym. siedä ja useimpien ihmisten jutut vaikuttavat todella tylsiltä.
T. Ei virallista Asperger-diagnoosia, mutta useamman läheisem osalta sellaiseksi epäilty
Olen yleensä viimeinen, joka kuulee juorut, tai siis viimeinen joka ymmärtää. Työpöydän kahvipöydässä voidaan puhua yhdestä asiasta mutta samalla tarkoittaa jotain toista ja kaikki muut ymmärtävät vihjeistä mistä on kyse, kun taas minä luulen että puhutaan vain siitä yhdestä asiasta. Saatan kesken kaiken osallistua keskusteluun ymmärtämättä sen toista ulottuvuutta ja aiheutan vaivaantuneen hämmennyksen. Joskus saatan ymmärtää yhtäkkiä vasta vuosia myöhemmin mistä keskustelussa oli kyse. Palaset vaan yhtäkkiä loksahtavat paikalleen.
Saatan myös ymmärtää minuun kohdistuneet hienovaraiset loukkaukset tunteja, päiviä tai viikkoja myöhemmin. Jään helposti porukan ulkopuolelle.
Ala-asteella vielä yritin kovasti kun minua pyydettiin ”menemään vain muiden mukaan”, siis aikuisten taholta. Nykyään en enää yritä väkisin pysyä muiden tahdissa, vaan olen lähimmissä tekemisissä vain sellaisten kanssa joilla on vähän samoja piirteitä kuin itsellä.
Työelämässä olen opetellut katsekontaktin käyttöä. Lasken koko ajan mielessäni sekunteja siten että pidän ainakin muutaman sekunnin kontaktia ennen kuin siirrän katseen muualle ja toistan tämän prosessin säännöllisin väliajoin. Jos puheeni menee sekaisin niin suosiolla luovutan hetkeksi ja tuijotan seinää kun kokoan ajatukseni ja saan aloitettua loogisen lauseen. Tämä tuntuu ihan uskomattomalta että joillakin pysyy ajatukset päässä samalla kun katsovat toista ihmistä ja pystyvät vielä siinä tilanteessa suullisesti ilmaisemaan niitä.
Nyt aikuisena toiset ihmiset suhtautuvat minuun usein ymmärtäväisesti ja vaivihkaa vähän tsemppaavat että saan asiani sanottua. En sitten tiedä mitä he minusta oikein ajattelevat. Arvaavatko että olen asperger/ pitävätkö kehitysvammaisena/ pelokkaana/ todella arkana/ traumatisoituneena? Sille olen edelleen täysin sokea, mutta myöhemmissä kohtaamisissa saan yleensä selville onko heidän suhtautumisensa minuun nyt positiivinen vai negatiivinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsestä puhuminen. Olen oppinut editoimaan kirjoitukseni niin että kaikki ei ole ihan vaan pelkkiä kuvauksia minun perspektiivistäni, vaan lauseet alkavat yleisemmin. Olen myös oppinut laittamaan vastavuoroisuutta jutteleluun niinkuin legopalikoita, eli kun joku kysyy mitä tein viikonloppuna, en kerro jokaista asiaa puolen tunnin monologissa vaan annan pätkän ja laitan legopalikkakysymyksen "mites teillä, oliko kiireistä" tms. oman vuodatukseni väliin. Monologista tulee dialogi.
Tämä monologipuhe on minullekin se ainoa tapa puhua ja aiheuttaa varmasti paljon kummastusta keskustelukumppaneissa. En osaa puhua muista ihmisistä, en osaa juoruilla, en kykene smalltalkiin. En osaa lopettaa puhumista, en kysellä kuulumisia. Varmaan oudolta vaikuttaa.
En ole kiinnostunut muista ihmisistä, enkä jaksa jutella. Sosiaaliset suhteet ovat hyvin kuormittavia ja väsyttävät ihan fyysisesti. Viihdyn yksikseen ja perheen parissa.
Toisen ihmisen kokonaisvaltainen ymmärtäminen tuottaa hankaluuksia: kumppanin tunteet, ilmeet, sanat sekä ympäristön ärsykkeet eivät rekisteröidy kuten muilla. Tämä aiheuttaa väärinkäsityksiä ja - ymmärryksiä.
En tajua vitsejä - olen tosikko, joka omaa hyvin erikoisen huumorintajun. Nauran myös paljon yksikseni ja kovaa. Puhun myös erikoisesti - niin minulle on sanottu.
Tunnen joskus olevani kuin kameleontti, näyttelijä joka toimii ulkopuolisten käsikirjoituksin mukaan. Tiedän tavallaan aina, mitä keskustelukumppani minusta ajattelee, koska esitän sen. Se on omituista. Vaikea selittää. Vähän kuin koirat ja lapset vaistoavat ihmisissä jotain... Olen hyvin intuitiivinen.
En jaksa suuria ihmisjoukkoja tai paikkoja, jossa on hälyä: Tulen vihaiseksi tai ärsyynnyn helposti. Hiljaiset paikat vetävät puoleensa. Kauniit paikat ja olennot.
Aina ollut ulkopuolinen olo.
Sannin yksi biisi kuvaa sitä hyvin. Linkitän sen kohta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhun kuulemma erikoisesti. Intonaatiotani on ihmetelty, samoin kuin käyttämääni muodollista kieltä. Korrektiudelleni on naureskeltu. Otan kaiken tosissani ja käsitän ihan kaiken kirjaimellisesti. Tämä on eniten tuskastuttavaa. Ei ole harvinaista että lukiessani esim tekstiä jossa on runsaasti kielikuvia, mietin ensin että onpas hullunkurinen käänne kunnes vasta älyän että nyt käytettiin metaforaa, ja joudun lukemaan lauseen uudelleen.
Kaverit jäävät helposti. Vanhoihin kavereihin ja tuttaviin ei pysty pitämään yhteyttä. Ei ole sosiaalisia taitoja.
Puhelin on mieluummin kiinni, eikä whatsapp - viesteihin tai sähköposteihin tule vastailtua.
En tee sitä ilkeytäni, niin vain aina tapahtuu.
En ymmärrä, miksi viesteihin pitää vastata heti.
En ymmärrä, miksei puhelinta voi pitää kiinni vaikka koko kesäloman ajan.
En ymmärrä, miksi muiden ihmisten asioista pitää puhua puhelimessa tai kasvotusten.
En ymmärrä, miksi lapsista pitää puhua muille ihmisille.
En ymmärrä, miksi pitää kysyä "mitä kuuluu?"
En ymmärrä, miksi pitää mennä kahville tai siiderin äärelle juoruilemaan.
En ymmärrä ketä kiinnostaa vaatteet, meikit, miehet/naiset, urheilu, tv-ohjelmat, julkkikset, politiikka, sää etc. turhainpäiväiset asiat ja niistä "keskustelu".
En ymmärrä, miksen saisi nauttia yksinolosta, vaan olisi oltava sosiaalinen.
En ymmärrä, miksi pitää kertoa kesätekemisistään suomessa tai palatessa lomalta. Ketä oikeasti kiinnostaa?
En ymmärrä, miksi ihmiset eivät ole läsnä.
Em ymmärrä, miksi minua kiusataan ja minusta puhutaan selän takana.
En ymmärrä, miksi pitäisi täyttää vapaa-aika sosiaalisiin menoihin ja kertoa niistä, ottaa kuvia, olla somessa.
En ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Olen yleensä viimeinen, joka kuulee juorut, tai siis viimeinen joka ymmärtää. Työpöydän kahvipöydässä voidaan puhua yhdestä asiasta mutta samalla tarkoittaa jotain toista ja kaikki muut ymmärtävät vihjeistä mistä on kyse, kun taas minä luulen että puhutaan vain siitä yhdestä asiasta. Saatan kesken kaiken osallistua keskusteluun ymmärtämättä sen toista ulottuvuutta ja aiheutan vaivaantuneen hämmennyksen. Joskus saatan ymmärtää yhtäkkiä vasta vuosia myöhemmin mistä keskustelussa oli kyse. Palaset vaan yhtäkkiä loksahtavat paikalleen.
Saatan myös ymmärtää minuun kohdistuneet hienovaraiset loukkaukset tunteja, päiviä tai viikkoja myöhemmin. Jään helposti porukan ulkopuolelle.
Ala-asteella vielä yritin kovasti kun minua pyydettiin ”menemään vain muiden mukaan”, siis aikuisten taholta. Nykyään en enää yritä väkisin pysyä muiden tahdissa, vaan olen lähimmissä tekemisissä vain sellaisten kanssa joilla on vähän samoja piirteitä kuin itsellä.
Minäkin olen kokenut aina jääväni porukan ulkopuoliseksi tai työpaikkakiusatuksi.Myös muissa porukoissa esim. vanhempana.
Ja nämä nolot ja vaivaannuttavat tilanteet ovat tuttuja :) Nyt niille osaa nauraa, mutta nuoruudessa ei paljoa naurattanut kun porukassa putoat keskusteluista ja kun sanot jotain, on keskustelu tästä aiheesta loppunut jo aika päiviä sitten. Vaikeaa siis olla ryhmissä ja osallistua esim. työpalavereihin jne.
Ja tuon puhelimen kanssa... Ihanaa joskus pitää se kiinni ja vain olla. Laatuaikaa.
Vaivaantunut hämmennys. Tämä on täydellinen kuvaus tilanteestani.
Ainoastaan toinen asperger voi ymmärtää miten haastavaa kommunikaatio ns. normaalien kanssa voi pahin millään olla.
Kiusaaminen on sitten se kolikon toinen puoli. Haluaisitko itse olla tekemisissä kiusaajiesi kanssa?
Alue: Aihe vapaa
En helpostti opi muistamaan ihmisiä, sekoitan ihmiset toisiinsa.
En helposti muista ihmisten keskinäisiä suhteita.
En helposti ymmärrä epäsuoria vihjailuja ja sarkasmia.
Itse viljelen sarkasmia, mutta tavallisesti
sitä ei ymmärretä.
Katsekontakti on vaikea, nuorena se oli suorastaan mahdoton.
Lyhytmuistini on huono, varsinkin asioissa, jotka eivät minua kiinnosta.
Juutun helpisti puhumaan minua kiinnostavista aiheista ja helposti käännän puheenaiheet niihin.
En helposti huomaa kenelle kannattaa mitäkin puhua.