En ikinä enää halua miestä - onnellinen yksinhuoltaja

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla on nykyään jotenkin tosi trendikästä olla vela ja kuuluttaa sitä suureen ääneen. Tosi moni onneksi komppaa ja tajuaa, miksi joku ei halua lapsia, et tiedä mitä rakkaus on ennen kuin saat omia lapsia, kadut myöhemmin..."

Sitten kun joku sanoo olevansa vema (keksin juuri, vapaaehtoisesti miehetön!) niin taas hirveä epäily, että kyllä sä olet yksinäinen, et ole rakastanut oikeasti, et vain voi tietää mitä hyvä parisuhde on jne...

Mulla on 2 lasta ja ymmärrän täydellisesti veloja. Samaan tapaan kun joku haluaa elää ilman lapsia, joku toinen haluaa elää ilman puolisoa. Sitten on välimuotoja: joku haluaa lapsia, muttei miestä ja joku haluaa miehen, muttei lapsia. Kaikki ok.

T. 15

Mutta on niitäkin urpoja, jotka hokevat että joku tarvitsee miehen ollakseen onnellinen ja mies on vain häiriöksi elämässä.

Kyllä, minäkin olen vapaaehtoisesti miehetön. Takana kaksi pitkää huonoa parisuhdetta. Nyt on sellainen tunne, etten enää koskaan halua ketään miestä kattoni alle. Mies elämässäni on tuonut aina enemmän miinusta kuin plussaa. Miksi siis ottaisin riskin, että elämästäni tulisi taas paskaa? elän nyt elämäni parasta aikaa: lapset teinejä, kiva ja haastava työ, urheilen paljon ja elän muutenkin kivaa aikaa vapaa-ajalla. Kaikesta päätän itse eikä tarvitse enää kotona olla ahdistunut/ kettuuntunut.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa eläminen on yliarvostettua, eikä se kaikille sovi. Esim minulle ei ole sopinut koskaan eikä tule sopimaan, en tartte parisuhdetta mihinkään, enkä aikuista asuinkumppania, minulla on teini-ikänen lapsi ja meillä on mukava elää kaksistaan (muuta perhettä on lähellä), molemmat saa paljon omaa aikaa ja rauhaa, kotona voi rentoutua. Sellasesta minä erakkoluonteena pidän, en mistään parisuhdedraamasta tai seksistä, nämä ei oo mun juttuja ollenkaan. 

Jotkut haluaa elää vastakkaisen sukupuolen kanssa, minä en, eikä moni muu.  

Onneksi nykyään ei naisen ole pakko miehen kanssa asua tässä maassa.

Itsekin olen erakko luonteeltani mutta aina viihtynyt parisuhteessa, saan sopivasti omaa aikaa kun tarvitsen sekä myös kahdenkeskistä aikaa, en viihtynyt kauan yksin, pitää olla joku jonka kanssa jakaa elämää. En tiedä mahtuuko lapsi koskaan meidän kahden väliin, saa nähdä. Mutta kukin tyylillään, tärkeintä että elää sellaista elämää että on itse onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa eläminen on yliarvostettua, eikä se kaikille sovi. Esim minulle ei ole sopinut koskaan eikä tule sopimaan, en tartte parisuhdetta mihinkään, enkä aikuista asuinkumppania, minulla on teini-ikänen lapsi ja meillä on mukava elää kaksistaan (muuta perhettä on lähellä), molemmat saa paljon omaa aikaa ja rauhaa, kotona voi rentoutua. Sellasesta minä erakkoluonteena pidän, en mistään parisuhdedraamasta tai seksistä, nämä ei oo mun juttuja ollenkaan. 

Jotkut haluaa elää vastakkaisen sukupuolen kanssa, minä en, eikä moni muu.  

Onneksi nykyään ei naisen ole pakko miehen kanssa asua tässä maassa.

Nykyään? Onko joskus sitten ollut pakko? Eiköhän niitä vanhojapiikoja ja äpärien äitejä ole kautta aikojen ollut.

Kauheesti taas valitetaan kun on ollut niin huonoja parisuhteita ja miehet on perseestä.

Oletteko koskaan miettineet syytä miksi teillä on ollut vain huonoja parisuhteita? Syyllinen aika usein löytyy peilistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla on nykyään jotenkin tosi trendikästä olla vela ja kuuluttaa sitä suureen ääneen. Tosi moni onneksi komppaa ja tajuaa, miksi joku ei halua lapsia, et tiedä mitä rakkaus on ennen kuin saat omia lapsia, kadut myöhemmin..."

Sitten kun joku sanoo olevansa vema (keksin juuri, vapaaehtoisesti miehetön!) niin taas hirveä epäily, että kyllä sä olet yksinäinen, et ole rakastanut oikeasti, et vain voi tietää mitä hyvä parisuhde on jne...

Mulla on 2 lasta ja ymmärrän täydellisesti veloja. Samaan tapaan kun joku haluaa elää ilman lapsia, joku toinen haluaa elää ilman puolisoa. Sitten on välimuotoja: joku haluaa lapsia, muttei miestä ja joku haluaa miehen, muttei lapsia. Kaikki ok.

T. 15

Mutta on niitäkin urpoja, jotka hokevat että joku tarvitsee miehen ollakseen onnellinen ja mies on vain häiriöksi elämässä.

No en mä ainakaan ole kumpaakaan hokenut. Päinvastoin meinasin, että uskon kyllä siihen, että monelle muulle parisuhde tuo sisällön elämään silleen terveellä tavalla, ei ripustautumisen vuoksi vaan siksi, että nämä ihmiset tykkäävät jakaa elämänsä ja kotinsa jonkun kanssa.

Hoen, että juuri minulle kuka tahansa kumppani on häiriöksi.

Täällä myös yksi onnelinen yh! Tai joskus onnetonkin, mutten miehettömyydestä.

Takana on 3 pitkää suhdetta, lasten isän kanssa pisin, 20 vuotta, mutta ei koskaan enää. En tarvitse miestä mihinkään ( jokin vuokra-aviomies pieniin remppohin ois kiva), mutta tämä vapaus olla tukka pystyssä, pukeutua miten haluaa, tehdä asiat miten tahtoo, syödä mitä haluaa, en vaihtaisi pois. Toiselle olisi aina tilivelvollinen kaikesta, ja tiedän että se vain alkaisi ärsyttämään. Tilivelvollinen olen vain itselleni ja teineilleni ja koiralleni, yök jos pitäisi vielä ottaa huomioon joku aikuinen tässä. Ahdistava ajatus.

Seksiäkään en kaipaa millään muodoin, ei yhdeksi illaksi eikä masturbointikaan kiinmosta joten miksi pitäisi?

Hyviä miehiä voi tietysti olla, muutei kiinnosta parisuhdekuviot yhtään, halusn tilaa ja rauhaa. Joten kyllä, näin olen tyytyväisin! Kurjaa jos sitä ei joku ymmärrä mutta ihan

sama mulle 🙂. t. n45, yhden aikuisen ja kahden teinin yh.

Minä ajattelin samoin kuin ap, kun kontrolloivasta miehestä erosin. Kun erosta toivuin, olin oikein onnellinen. Ajattelin, ettei ikinä enää... Parin vuoden päästä alkoi kutkuttamaan, että parisuhde olisi sittenkin kiva. Ei, en halua leikkiä kotia, mutta mies ois kiva.... sitten tuli kotiini työkeikalle mies, jonka kanssa veret seisahtuivat. Tunne oli molemminpuolinen. Ajattelin, että joo, kivaa, mutta lapsia ei tähän sotketa.... näin mentiin, kunnes tehtiin isolla porukalla lomia.... sitten tuli tunne, että haluan vieläkin enemmän.... nykyään olemme naimisissa ja uusperheenä.

Mitä opin?

- never say never

- miehet ovat erilaisia

- parisuhde voi perustua täydelle toisen ihmisen hyväksynnälle

Minä olen aina ollut realisti, jos olen huonon miehen valinnut niin omapa on ollut valinta ja olen ymmärrärtänyt myös valita eron. Valitsin myös lapsettoman elämän ja se on minun valintani. En ole koskaan ollut tyytymätön elämääni vaan joihinkin valintoihini. Ja silloin olen tehnyt muutoksen, valinnut toisin.

Ymmärrän myös, että elämä on muutosta, nyt on nyt ja huomenna voi olla toisin. Se estää jämähtämästä elämään, valintoihin, paikoilleen, tyytymättömyyteen, katkeruuteen, pelkoihin jne.

Valitsin 10 vuotta sitten aviomieheni, kahden aviosuhteen jälkeen eikä ole tarvinut katua valintaa. Olen ollut 10 vuotta joka päivä onnellinen, ei huono saavutus. Itse nautin parisuhteesta, ja vapaudesta valita oma elämä. Hyvä parisuhde, vapaa-aika, työ, elämä. Minulla ei oikeastaan enää ole huonoja päiviä ja rakastan. Elämäni on myös mukavaa ja päivät hitusen työkiireitä mutta ei stressiä ja muuten rauhallinen sopusointuinen elämä.

Onnen aihiot ovat jokaisen omissa käsissä, ne on ne omat valinnat.

Uskon, että olet onnellinen ja uskon myös, että olisit onnellinen, jos lapsillasi olisi isä läsnä arjessaan. Eli en usko hetkeäkään ettet koskaan ajattele asiaan lasten silmin ja ettei se syö tuota onneasi.

Hieno huomata että on muitakin kuin minä!

Jäin jo vuosia sitten kahden lapsen yh:ksi enkä koskaan ole edes hetkellisesti harkinnut uutta parisuhdetta. Me olimme ja olemme edelleen, hyvin onnellinen kolmen hengen perhe.

Nyt tosin perhe on kasvanut kun poika on naimisissa ja kahden isä, tyttö avoliitossa eikä aio koskaan hankkia lapsia. Molemmat he muistavat meidän elämämme kolmestaan, ja olemme hyvin läheiset edelleen.

Nyt elän yksin enkä millään muotoa vaihtaisi tätä! On oma koti joka on vain minun. Päätän ja teen kaiken itse. En kerta kaikkiaan kestäisi ketään sörkkimässä asioihin tässä! 

Meiltä ei puuttunut mitään eikä puutu edelleenkään. 

On vain niin, että on olemassa ihmisiä (naisia enimmäkseen) jotka haluavat olla ja elää itsenäisesti ja vapaana. Sille ei voi mitään, ja tällaista ihmistä ei voi pakottaa parisuhteeseen vain koska "niin kuuluu olla ja kun muutkin". Jos tämä leikkaa joltain mieheltä munat, on ne jo entuudestaan heikoissa kantimissa olleet!

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että olet onnellinen ja uskon myös, että olisit onnellinen, jos lapsillasi olisi isä läsnä arjessaan. Eli en usko hetkeäkään ettet koskaan ajattele asiaan lasten silmin ja ettei se syö tuota onneasi.

No, ap...kumpi arjessa läsnäoleva isä vai yksinhuoltajuus?!

Ymmärrän hyvin, ap. Mahtavaa, että olet onnellinen, ja uskon, että tuo on paras ratkaisu lapsillesikin. Mä olen onnellisesti yhdessä lasteni isän kanssa mutta jos meille kävisi jotain niin en usko, että haluaisin enää koskaan asua kenenkään miehen kanssa. Ei pelkästään siksi, etten halua lapsiani uusperheeseen, eikä siksi, etten uskoisi hyviä miehiä olevan. En vaan halua enää sopeutua kenenkään muun tarpeisiin ja rutiineihin. Ehkä vanhana voisin harkita kommuunia ystävien kanssa :)

On vain niin, että on olemassa myös sellaisia ihmisiä, jotka haluavat olla ja elää itsenäisesti ja vapaana, parisuhteessa. Sitä sanotaan kahden ihmisen tasapainoiseksi suhteeksi, joka tuo hyviä asioita heidän molempien elämään. Yhdessä on enemmän, tällaisille ihmisille. He pärjäävät ja osaavat elää itsekseen mutta ovat onnellisempia yhdessä. Yhdessäolo ei siis rajoita vaan ravitsee. Kyse on rakkaudesta.

Onneksi olkoon. En vaan ymmärrä miksi sitä pitää mainostaa täällä av:lla.

Vierailija kirjoitti:

Kauheesti taas valitetaan kun on ollut niin huonoja parisuhteita ja miehet on perseestä.

Oletteko koskaan miettineet syytä miksi teillä on ollut vain huonoja parisuhteita? Syyllinen aika usein löytyy peilistä.

Totta. Kukaan ei kohtele huonosti, jos ei anna itseään kohdella niin. Mistä päästäänkin takaisin ketjun ydinaiheeseen.

Eiköhän lähes jokainen yksinhuoltaja ole elänyt läpi tuon vaiheen. Toiset jää siiheen tunteeseen ja toiset uskaltaa ottaa niitä riskejä.

Olen itse yrittänyt havaita jos en sopivassa ajassa pääse jonkun epäonnistumisen tunteen yli, jos huomaan korostavani (jankkaavani) että tämä asia on just näin. Ensin sitä rummuttaa tehtyä valintaa vakuuttaakseen itsensä ja muut. Haen sulatteluvaiheessa sävyä onko se sisäinen ääni luonteva vai pohjimmiltaan epävarma tai surullinen. Sillä kuulostelen miltä minusta oikeasti tuntuu. Eihän elämässä kaikki mene nappiin mutta onpa ainakin yrittänyt. Tässä elämässä pitää vakuuttaa vaan itsensä ja itselleen kannattaa olla rehellinen, oli mennyt syteen tai saveen.

Sitten ei ikinä sanotaan harkiten, tilanteet muuttuu ja elämä vie erilaisiin tilanteisiin, ne omat valinnat. Rakkautta ei kannata vähätellä, sillä on iso osa ihmisen elämässä ja onhan sitä rakkautta toki monenlaista.

Musta on hyvä että tällaisia aloituksia tehdään. Yksinhuoltajat leimataan edelleenkin usein epätoivoisesti miestä metsästäviksi ressukoiksi, joten hienoa että jotkut avaavat asiaa toisestakin näkökulmasta.

Se että viihtyy ilman parisuhdetta ei tarkoita että olisi traumatisoitunut tai viallinen yksilö, eikä sitä että olisi sillä hetkellä välitilassa ennen sitä unelmien kumppania. Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä että kaikkien elämä ja persoona eivät kulje samoja ratoja? Nuo ”Älä huoli, kyllä sinäkin jonkun vielä löydät”-tyyppiset kommentit ovat vain alentavia.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän lähes jokainen yksinhuoltaja ole elänyt läpi tuon vaiheen. Toiset jää siiheen tunteeseen ja toiset uskaltaa ottaa niitä riskejä.

Kuka muu muka? Eiköhän tässäkin ole kyse uniikki lumihiutale ajattelusta, kun kysytään muka ohi mennen onko näin ajattelivia muitakin. Yleiset käsitykset, kun ennemmin tukee sitä, että yksinhuoltajat on miehen kipeitä ja nyt korostetaan sitä, että en minä ainakaan. Koittakaa te yksinhuoltajatkin päästä pois näistä juurtuneisa käsitteistä.