Väkivaltalapsuuden omaavat: mikä on ollut pienin syy saada selkäsauna?

Vierailija kirjoitti:

Äiti piiskasi mut yhden kerran.

Oltiin menossa pesuhuoneesta löylyyn. Olin kai ovenraossa väärässä paikassa tai muuten vain ärsyttävä. Äiti riipi vastasta oksan lehdettömäksi. Sitten se meni suihkun alle ja komensi mut sinne. Pelotti enkä ensin mennyt.

Kun menin, se tarttui käsivarteeni ja alkoi hakata jalkojani. Itkin ja huusin, ja siitä se raivostui vain enemmän.

En muista tarkalleen mitä sitten tapahtui. Istuin yksin pukuhuoneessa itkemässä. Illalla äiti tuli matelevasti pyytämään anteeksi ennen nukkumaan menoa. Hän pyysi saada nähdä jalkani. Nähtyään hän purskahti itkuun. Sairaanhoitajana osasi hoitaa vammat lääkevoiteella. Se kirveli ja itkin. En ymmärtänyt mitään.

Olin 5-6-vuotias. Kyseessä ei ollut rangaistus, vaan sadistinen raivokohtaus.

Sen jälkeen halveksin ja vihasin äitiäni.

Isäkin oli paikalla, muttei puuttunut eikä auttanut mua.

Ei ristus mitä meininkiä lapsen kanssa. Suututtaa tuollaiset sekopäät.

Olen aina tiennyt että sairaita ihmisiä on, mutta että tämä ketju on näin pitkä... Ja suomalaisten pitäisi vielä olla onnellinen ja edistyksellinen kansa.

Vierailija kirjoitti:

Katriina Järvinen on kirjoittanut kirjan Kaikella kunnioituksella -irtiottoja vanhempien vallasta.

https://yle.fi/uutiset/3-7426708

Osa Järvisen haastateltavista on katkaissut välit vanhempiinsa. Välien rikkoutumisesta syytetään yleensä aikuiseksi kasvanutta lasta, eikä väärin toiminutta vanhempaa. Järvisen mukaan lapsien kaltoin kohtelut, huostaanotot ja muut kauheudet tunnistaan yleisesti, mutta lapsen kasvaessa aikuiseksi vanhemmat saavat joukkoarmahduksen. Järvinen painottaa, että anteeksi antamisen ja pyytämisen merkitystä korostetaan liiaksi. Liian usein anteeksiannolla kuitataan lapsen kokemuksen ja kärsimykset.

– Kaltoin kohdellut ihmiset eivät ole kiinnostuneita anteeksi pyytämisestä. He haluavat, että väärin tehnyt vanhempi ottaisi vastuun teoistaan ja tunnustaisi lapsen kärsimykset. Lisäksi aikuiseksi kasvaneella lapsella pitäisi olla oikeus palata lapsuuteensa ja nuoruuteensa niin pitkään kuin hän itse haluaa.

Pitääkö "huonoista" vanhemmista huolehtia?

Viime aikoina on puhuttu paljon vanhusten hoidosta ja läheisten vastuusta hoitaa vanhuksia. Jos suhde vanhempiin on ollut lapsuudessa hyvä, halu auttaa vanhempiaan myöhemmin tulee luonnostaan. Jos taas välit ovat huonot tai kokonaan katkenneet, ikääntyvien vanhempien hoitaminen voit tuntua vääryydeltä.

Lapselle saattaa tulla sadistisia ajatuksia.

Katriina Järvinen

– Niissä tapauksissa, joissa vanhempi ei ole kunnioittanut omaa lastaan, voi olla jopa vaarallista velvoittaa aikuistunutta lasta hoitamaan vanhempaansa. Lapselle saattaa tulla sadistisia ajatuksia ja halu kostaa vanhemmilleen, Järvinen sanoo.

Erittäin mielenkiintoinen kirja tuo.

Tekisi mieli näyttää tämä ketju ystävälleni, joka kauhisteli kerran miten olen varmaan saanut  hirveät traumat kun sain kerran luunapin ruokalusikalla ihan syystä ( kiukuttelin ja kaadoin mehuni isän ruokaan) sekä paristi tukkapöllyä, nekin ihan aiheesta. Hei helvetti, millaisia sadistisia sikoja monien vanhemmat ovat olleet .( 

Isä lähinnä huusi meille lapsille ja mätki äitiä, mutta kun täytin 12 ja minulle kasvoivat rinnat alkoi isä käydä käsiksi minuunkin, pikkuveljet saivat  yhä  olla rauhassa.  Minusta tuntuu, että isä vihasi naisia jostain syystä.  Tämä oli 70-lukua ja vaikka isä oli hakannut äidin tai minut keskellä katua, kukaan ei olisi puuttunut asiaan.

Kerran tulin koulusta ja äiti oli keittämässä kahvia,  juttelimme siinä   ( veljet olivat leikkimässä naapurissa) kun isä tuli töistä  ja  tömisteli keittöön, tönäisi äidin tieltään kovaa ja huusi  että kaksi lehmää täällä ammuu ilman rintsikoita , ammuu aammuu!   Ihan sekaisin koko äijä. Minulla napsahti  ja heitin kahvipannun  isän päälle, muistan miten  ryntäsi kiroilemaan  kylmään suihkuun ja huusi äidille joka koetti mennä auttamaan että häivy siitä, kahvi oli ollut todellakin kuumaa ja sairaala olisi varmaan ollut oikea osoite vaikka isällä olikin villapaita päällä...

Ilmeisesti kahvikylpy tehosi sillä seuraavalla viikolla isä muutti pois, helpotukseen sekoittui paha mieli  kun pikkuveljet ikävöivät isää ja vanhempi veli muuttikin sitten isän luo . Meitä olikin sitten sen jälkeen isä + veli vastaan minä + äiti ja toinen veli siinä välissä, oikein tietämättä kenen puolelle asettua.

Ymmärrän joten kuten täällä kirjoittaneita. Olen itsekin saanut rangaistuksia, sekä kuritusta, mm. vyöstäkin (Mutta ei sentään nyrkillä ole lyöty). Ajattelen niin, että katkeruuden ja vihaisuuden kierre jatkuisi kuitenkin jos emme anna anteeksi vanhemmillemme?

Monet kirjoittavat, että on parantavaa ja helpottavaa olla olematta tekemisissä 'sadististen vanhempien' kanssa. Ehkä niin onkin, jos vanhempi ei halua pitää yhteyttä lapseensa. Mutta tilanteessa, jossa se 'säälittävä, jo voimansa menettämässä oleva' vanhempi ottaa yhteyttä ja haluaisi tavata jne., niin minusta tuo tilaisuus olisi hyvä heille suoda. Muutoinhan sitä katkeruuden ja pahojen(ehkä kostokin, -)ajatusten kehää ylläpidetään? Tällöin nähdäkseni lapsestakin on tullut katkera ja anteeksi antamaton. Haluammeko olla sellaisia? En ole ketään neuvomaan, mutta ajatelkaa sitä?

olin ihan vaan naamat eli suu mutrulla koska oli paha olla. kohta oli sitten vielä pahempi kun tuli luunappia ohimoon. myös muistelen että kun itkin vuolaasti huoneessani pahaa mieltä tai mitä lapsi nyt itkeekään kumpikaan "vanhempi" ei tullut lohduttamaan vaan katselivat televiota ja sulkivat ovet. tämä oli sitä kasarikasvatusta lähiöissä, aivan ihanaa aikaa todellakin

yleensä rankaisu oli aika johdonmukaista ja surkuhupaisaa kyllä parhaimpia puolia isäni kasvatuksessa. rajat olivat aika selvät lapsena ja hän oli ihan hyvä auktoriteetti. tilanne paheni nuoruudessa kun hän ei enää jaksanut olla vanhempi tai auktoriteetti ja tilanne eskaloitui kylmäksi sodaksi hänen kanssaan. olinkohan minä kommarille se "paha jenkki"? 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän joten kuten täällä kirjoittaneita. Olen itsekin saanut rangaistuksia, sekä kuritusta, mm. vyöstäkin (Mutta ei sentään nyrkillä ole lyöty). Ajattelen niin, että katkeruuden ja vihaisuuden kierre jatkuisi kuitenkin jos emme anna anteeksi vanhemmillemme?

Monet kirjoittavat, että on parantavaa ja helpottavaa olla olematta tekemisissä 'sadististen vanhempien' kanssa. Ehkä niin onkin, jos vanhempi ei halua pitää yhteyttä lapseensa. Mutta tilanteessa, jossa se 'säälittävä, jo voimansa menettämässä oleva' vanhempi ottaa yhteyttä ja haluaisi tavata jne., niin minusta tuo tilaisuus olisi hyvä heille suoda. Muutoinhan sitä katkeruuden ja pahojen(ehkä kostokin, -)ajatusten kehää ylläpidetään? Tällöin nähdäkseni lapsestakin on tullut katkera ja anteeksi antamaton. Haluammeko olla sellaisia? En ole ketään neuvomaan, mutta ajatelkaa sitä?

Sadisteille kuuluukin olla katkera ja anteeksiantamaton, tai seuraa pahaa jälkeä. Tavallisille ihmisille ei. Ihan ihme tekstiä sinulta.

Mulla ei ole noin järkyttäviä kokemuksia, mutta esim. lapsena luulin että kirjoissa ne tyhjät kohdat pitää täyttää tekstillä joten kirjoitin niihin. Luunappia. Ja milloin mitäkin mitä nyt vain lapsi voi saada päähänsä. 

Pahin oli henkinen väkivalta. Sain kuulla koko lapsuuteni siitä lähtien kun ymmärsin puhetta, että olen huono, arvoton ja minusta ei ole yhtään mihinkään. Näitä haavoja olen kantanut kauan ja löytänyt aina miehen, joka saattaa vasta vuosien päästä alkaa haukkua, arvostella ja alistaa minua. 

Vanhempani myös joivat ihan hirveästi välillä ja me lapset jäimme täysin heitteille.

Joskus oli joku itsensäpaljastaja meillä. Näimme riitoja ja muita sopimattomia asioita. 

Sisareni sai myös pahoinpitelyä osakseen. Minä pelkäsin niin että olin arka seinäkukkanen. 

Kuulin myöhemmin että isoveljemme sai eniten väkivaltaa osakseen, siis ihan kauheita asioita. 

 

Sen tiedän että isääni isäpuoli pahoinpiteli. Ja äiti oli ilmeisesti ei-toivottu lapsi. Ei heilläkään ollut helppoa siis. Mutta ei oikeuta kyllä omia lapsia kohtelemaan huonosti. 

Minä sairastuin vakavasti traumojen, jatkuvan stressin (lapsuudessa erityisen haitallista aivojen kehitykselle) ja väkivallan takia aikuisena. 

Isä kuollut viinaan. Äiti väittää ettei koskaan juonut eikä ole tehnyt mitään. Ei puhu. Syntipukki löytyy.

Kaikilla ei ole onnellinen lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Täällä joku kyseli onko kukaan auttanut lasta. Minua/meitä auttoi naapurin "mummon" sisko.

Isäpuoleni piiskasi meitä pienimmästäkin syystä, jos vaikka istui/seisoi/kulki portaissa hänen kanssaan samaan aikaan. Koskaan et antanut riittävästi tilaa vaikka olisit liimautuneena kaiteeseen ja siitä seurasi selkäsauna. Kävelit liian nopeasti/hitaasti, et nostanut jalkoja tapeeksi korkealle kävellessä/nostit liikaa, astuit väärin, leikit väärällä puolella pihaa, menit autoon väärälle puolelle, joka ei koskaan ollut sama kuin viimeksi jne. Hän ei koskaan tehnyt sitä muiden edessä, vaan komensi sisälle saamaan selkään. Äitini tiesi asiasta, ei tehnyt mitään. Käski olla kunnolla, ettei ärsytä kus1päätä. Saimme selkään monta kertaa viikossa parin vuoden ajan.

Kerran alle 4-vuotias veljeni pissasi hieman ohi pöntöstä, kun ei yltänyt kunnolla pöntölle, eikä pottaa "iso poika" saanut käyttää. Pari tippaa pissaa oli tippunut lattialle pikkuveljen huomaamatta. Isäpuoli huomasi sen ja tuli meidän huoneeseen kysymään kuka sen teki. Emme heti vastanneet, eikä kumpikaan varmaan edes tiennyt mistä se raivoaa, joten kus1pää päätti hakata meidät molemmat vyöllään, minut ensin, koska olin vanhempi, sitten pikkuveljen. Pikkuveli pelkäsi isäpuolta ja huusi hädissään ja minä yritin huutaa, että isäpuoli lopettaisi jo. Isäpuolen mielestä en ollut saanut tarpeeksi remmiä, kun jaksoin vielä puuttua hänen kasvatukseensa, joten hän repi paidan päältäni ja alkoi hakata selkääni remmillä ja sanoi pikkuveljeä odottavan saman käsittelyn, koska tämä itki. Pikkuveli juoksi ilman housuja hädissään ulos ja kirjaimellisesti törmäsi naapurin mummon siskoon, joka oli menossa siskonsa luo. Naapurin mummon sisko ymmärsi heti mitä on meneillään ja ryntäsi meille. Näki isäpuolen hakkaamassa minua ja löi isäpuoltamme sateenvarjon kahvalla päähän monta kertaa,kunnes isäpuoli kompuroi ulos. Nainen vei meidät naapurin mummolle ja jäimme sinne. Saimme kahvia ja pullaa (hassua mitä asioita muistaa) ja naapurin mummon koira oli meidän vierellä sängyn päällä. Naapurin mummo sanoi, ettei meidän tarvitse pelätä, että se koira suojelee meitä.

Vaikka tämä tapahtui 70-luvulla, niin me mentiin johonkin neuvolaan tms. sen jälkeen. En oikeen tarkasti enää muista sitä (olin 6v.), mutta jälkikäteen sain tietää, että naapurin mummon sisko, joka tunsi isämme äidin, oli soittanut tälle ja sinä iltana isä tuli hakemaan meidät pois ja myöhemmin me oltiin jossain neuvolassa, lääkärissä tms jossa kysyttiin kaikkea ja tutkittiin meidät päästä varpaisiin. Äidin kotiin ei enää palattu.

 

Muistan miten äiti itki ja huusi pihalla kun isä laittoi meidät Rellun takapenkille ja ajoi pois sanaakaan sanomatta. Asuimme sitten isän luona siitä edemmäs. En tiedä yrittikö äiti saada meitä takaisin, mutta ainakin oli sen kus1pään kanssa vielä kun pääsin ripille. Yhteyttä ei olla pidetty. Joskus teininä kokeilin pari kertaa tavata äitiä, mutta se syytti isää kaikesta, vaikka isä oli se, joka meidät vei pois siitä helvetistä ja hän itse oli se, joka oli vaan häipynyt meidän kanssa isän luota tän kus1pään luo.

Hirveää että oma äiti voi olla noin omia lapsiaan vastaan että suostuu tollaiseen tilanteeseen. Mutta kiitos että kerroit, päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi mahtava puolustajamummo <3

ihan yleisesti se, että jos puhun siitä muille miten mulla menee niin huonosti käy. eli hylätään. samperi kun en avannut suutani aikoinaan siitä huolimatta

Lapsuudessani 70 - 80 -luvulla tapahtutta. Ei minulle vaan veljelleni.

Luonnehäiriöinen isämme päätteli mielessään, ettei yksi lapsista olekaan hänen (joka todellakin oli).

Hän lakkasi puhumasta pikkupojalle, ignoorasi hänet täysin, kohteli näkymättömänä. Puhumattomuus kesti koko hänen lapsuutensa ajan. Toisinaan kuitenkin paiski huonekaluja seinään lähelle häntä.

Isä myöskin "viihdytti" meitä lapsia tarinoillaan: hän uhraisi meidän henkemme koska tahansa, jos vain itse saisi pysyä hengissä. Me emme ole edes hyttysen arvoisia.

Suomalainen lasten kasvatuskulttuuri oli tuolloin 70-80 luvulla SAIRASTA. Ei mikään ihme että 500 000 suomalaista vetää ahdistus/masennuslääkkeitä, terapiaan on jonojen takia vaikea päästä ja unihäiriöt yleisiä.

Edelleen kysyn että MIKSI tästä ei tehdä tutkimusta? Lehtiartikkelia? Selvityksiä ja kyselyitä?

Miksi suurten ikäluokkien saatanalliset sadistit pääsevät kuin koira veräjästä? Nuo ovat RIKOKSIA. Rikoksia ihmisyyttä vastaan ja viatonta puolustuskyvytöntä lasta kohtaan. On aivan hiton väärin että psykopaattihakkaajat eivät saa ramgaistusta rikoksistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän joten kuten täällä kirjoittaneita. Olen itsekin saanut rangaistuksia, sekä kuritusta, mm. vyöstäkin (Mutta ei sentään nyrkillä ole lyöty). Ajattelen niin, että katkeruuden ja vihaisuuden kierre jatkuisi kuitenkin jos emme anna anteeksi vanhemmillemme?

Monet kirjoittavat, että on parantavaa ja helpottavaa olla olematta tekemisissä 'sadististen vanhempien' kanssa. Ehkä niin onkin, jos vanhempi ei halua pitää yhteyttä lapseensa. Mutta tilanteessa, jossa se 'säälittävä, jo voimansa menettämässä oleva' vanhempi ottaa yhteyttä ja haluaisi tavata jne., niin minusta tuo tilaisuus olisi hyvä heille suoda. Muutoinhan sitä katkeruuden ja pahojen(ehkä kostokin, -)ajatusten kehää ylläpidetään? Tällöin nähdäkseni lapsestakin on tullut katkera ja anteeksi antamaton. Haluammeko olla sellaisia? En ole ketään neuvomaan, mutta ajatelkaa sitä?

Sadisteille kuuluukin olla katkera ja anteeksiantamaton, tai seuraa pahaa jälkeä. Tavallisille ihmisille ei. Ihan ihme tekstiä sinulta.

No olen sitä mieltä, että jos joku osoittaa katumusta ja haluaa sopia asiat nykyään, olisi hyvä tulla häntä vastaan. Eri asia ovat tietenkin ne vanhemmat jotka edelleen jakelevat niitä "luunappeja" aikuisille lapsilleen. Tällöin suhteet poikki jos vanhempi ei muutu. Mutta silloin varsinkin molemmat osapuolet häviävät, tod.näk.loppuelämäkseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän joten kuten täällä kirjoittaneita. Olen itsekin saanut rangaistuksia, sekä kuritusta, mm. vyöstäkin (Mutta ei sentään nyrkillä ole lyöty). Ajattelen niin, että katkeruuden ja vihaisuuden kierre jatkuisi kuitenkin jos emme anna anteeksi vanhemmillemme?

Monet kirjoittavat, että on parantavaa ja helpottavaa olla olematta tekemisissä 'sadististen vanhempien' kanssa. Ehkä niin onkin, jos vanhempi ei halua pitää yhteyttä lapseensa. Mutta tilanteessa, jossa se 'säälittävä, jo voimansa menettämässä oleva' vanhempi ottaa yhteyttä ja haluaisi tavata jne., niin minusta tuo tilaisuus olisi hyvä heille suoda. Muutoinhan sitä katkeruuden ja pahojen(ehkä kostokin, -)ajatusten kehää ylläpidetään? Tällöin nähdäkseni lapsestakin on tullut katkera ja anteeksi antamaton. Haluammeko olla sellaisia? En ole ketään neuvomaan, mutta ajatelkaa sitä?

Sadisteille kuuluukin olla katkera ja anteeksiantamaton, tai seuraa pahaa jälkeä. Tavallisille ihmisille ei. Ihan ihme tekstiä sinulta.

No olen sitä mieltä, että jos joku osoittaa katumusta ja haluaa sopia asiat nykyään, olisi hyvä tulla häntä vastaan. Eri asia ovat tietenkin ne vanhemmat jotka edelleen jakelevat niitä "luunappeja" aikuisille lapsilleen. Tällöin suhteet poikki jos vanhempi ei muutu. Mutta silloin varsinkin molemmat osapuolet häviävät, tod.näk.loppuelämäkseen.

Hieno ajatus. Yksi juttu tässä vain menee pieleen.

Sellainen aikuinen, joka on jäänyt paitsi lapsuuden turvaa, ei ole saanut mahdollisuutta kasvattaa normaalia suojakuorta minänsä päälle.

Tällöin on aivan sallittua suojata itseään minuuden särkijää vastaan niinkuin itse vain kykenee.

Kiitos tästä ketjusta teille kaikille tarinanne jakaneille. Olen kerännyt voimia kirjoittaa omia ajatuksiani myös. Paljon löytyi tuttua, ja moni on käsitellyt asioita samoin kuin minä.

Olkoon aurinko teille kaikille tänä kesänä erityisen lämmin. ❤️

Sain remmistä perseelle lujaa, koska heräsin yöllä kun vamhempani naivat viereisessä sängyssä ja minä näin sen, olin 4v poika silloin muistan sen vieläkin.

Sanottiin: ken vitsaa säästää se lastaan vihaan, kuin suoraan jostain vanhasta Suomi-filmistä.

En ymmärtänyt syytä miksi minua rangaistiin.

Mä koen saaneena selkään aiheesta ja siksi en ole traumatisoitunut.

Vyöstä tai koivun oksasta tuli jos olin varastanut tai käyttäytynyt epäkunnoittavasti vanhempia kohtaan, soittanut suutani yms.

Mutta ainakin ekan sivun kertojien vanhemmilla on viitannut ja pahasti

Ette kai enää oo tekemisissä tollasten vanhempien kans?

Sain välillä selkään äidiltä ja tukkapöllyä mummolta. Syyt nyt olivat sellaisia "ei saa hölmöillä" -tyyppisiä. Kun esim. leikin mummon neulatyynyllä 4-vuotiaana se oli hölmöilyä. Sipulin inhoaminen oli hölmöilyä. Liian monen juustosiivun syöminen oli hölmöilyä.

Esiteininä meininki muuttui tavallaan phemmaksi kun äitini otti uuden miehen. Mies syytti minua milloin mistäkin rahan pihistämisestä, laiskottelusta, valehtelusta, myöhästelystä ja hän odotti äidin hakkaavan minut. Sen jälkeen hän hakkasi äidin ja piiri pieni pyöri.

Juoppoa isääni näin harvakseltan ja hän yleensä vain uhkasi tappaa minut ja ajoi keskellä yötä hankeen. Ei ikinä kuitenkaan lyönyt mutta muistan että taaperona pakotti minut hyväilemään itseään käsillä ja suulla, varasti minut juopotteluretkilleen mukaan ja kerran roikotti jalasta kerrostalon ikkunasta ja julisti minun olevan hänen lapsensa ja hänen omaisuuttaan, ja hänellä on valta päättää päästääkö irti.

Olen nyt 30v ja odotan vain että se juoppo ukko kuolee niin voin vihdoin hengittää.

Äitini sairstui kymmenen vuotta sitten suht nuorella iällä vaikeaan reumaan ja nyt minä olen ainoa joka auttaa häntä arjessa. Katson asiaa niin, että karma on tehnyt hänestä avuttoman. En ole kuitenkaan ehkä äidille ktkera vaan enemmän säälin häntä. Olemme ihan hyvissä väleissä nykyää.

Isääni vihaan ja pelkään vieläkin. Isäpuoltani en ole nähnyt vuosiin.