Väkivaltalapsuuden omaavat: mikä on ollut pienin syy saada selkäsauna?

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä, mahtava ketju, kiitokset vastaajille. Kakkapylly vähän häiriköi, mutta maailmassa riittää tilaa monenlaisille ihmisille, ja niinkausn kun ei pieksä lapsia niin saa kyllä ilmentää olemustaan :)

Oliko teille muille hakatuille lapsille kriisi saada oma lapsi? Tuli vaan mieleen siitä kun ketjussa joku puhui siitä, että väkivaltalapsuuden omaava miesystävä vähätteli väkivaltaa ja ihaili hakkaajavanhempaansa.

Mulla oli tuo sama vaihe nuorempana, eli hampaat irvesä uskottelin - sekä itselle että muille - että kyllä mulla oli ihan hyvä lapsuus, kyllä ne vanhemmat parhaansa teki jne. Aivot eivät vain kestäneet ajatrlla totuutta, eli sitä että lapsuus oli helvettiä ja vanhemmat ei tipan vertaa rakastaneet minua. Tarkalleen ajatellen he vihasivat, ei suoraan ehkä minua mutta niitä tunteita itsessään, joita lapsi heissä herätti.

Pitkään ajattelin että olen vela, koska käsitykseni perheestä oli se että perheessä aina vaimoa ja lapsia hakataan. Kun löysin myöhemmin (kolmekymppisenä) lempeän ja kiltin miehen, ajattelin että uskaltaisi sitä varmasn yrittää.

Lapsen saimmekin, ja lapsen syntymä romahdutti minut kriisiin. Ei siis lapsen takia, lapsi oli ihanin ja rakkain, vaan kontrastin takia. Kun oma rakas ja ihana lapsi oli sylissä, niin vasta siinä tajusin miten törkeästi, rikollisesti ja ihmisarvoa loukkaavasti minua oli kohdeltu.

Miten jotain niin kaunista, ihanaa ja arvokasta kuin lapsi, voi joku kohdella niin sadistisesti kuin isäni.

Lapsia sain sittemmin kaksi lisää ja kaikki olen kasvattanut rakjaudella ja lempeydellä, en ikimaailmassa satuttaisi heitä mitenkään. Kun katson pientä nelivuotiasta, haurasta hentoa kehoa, kädet kuin hennot lintusen luut, niin meinaan purskahtaa itkuun kun muistan miten minun hentoja pikkutytön käsiä väännettiin, poltettiin, hakattiin, puristettiin ja miten minua riepoteltiin ja satutettiin kaiken aikaa.

Vaikka jörjen tasolla ymmärrän että isäni on sairas niin tunteen tasolla en vieläkään ymmärtä että miksi. Miksi!? Miksi ikinä kukaan voi satuttaa viatonta haurasta lasta ilman minkäänlaista syytä??

Olen saanut lapset ihan standardi-iässä kolmenkympin tienoilla, mutta vasta toisen lapsen jälkeen tajusin, että oma lapsuuteni oli ihan surkea. Siihen asti olin ajatellut, että minulla on ollut hyvät vanhemmat - niinhän he aina sanoivat. Olisi kuulemma pitänyt olla kiitollinen siitä, että saa ruokaa ja on äiti ja isä eikä kiukutella turhasta. Henkistä ja fyysistä turvallisuutta ei sitten ollutkaan...

Vierailija kirjoitti:

Tämä vanhojen muistelu on vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta vertaistuki tekee todella hyvää, mutta tulee kyllä pahat ”fläsärit” eli flashbackit lapsuudesta. Ei niinkään ne muistot mutta ne tunnetilat, kun muistaa selkärangassa asti ne kivun ja hädän tunteet, miten sydän hakkasi pelosta rinnassa miin että tuntui että se räjähtää, miten haukkoi paniikissa henkeä kun yrityi pidättää itkua. Ja ennenkaikkea kun hakkaamisen jälkeen mitään apua/lohtua ei saanut, ja yksin piti vapisevana pimeässä huoneessa yrittää tyynnytellä itseään, tyrehdyttää verta paperiin ja tuntea jyskyttävä kipu ruhjeissa... itku tulee! :’(

Ja sitten ihmetellään kun jollain on aikuisena paniikkihäiriöstä tms.

"Ovatko lapsesi lihavia...yrittääkö äitisi estää sinua lihottamasta tyttäriäsi asseksuaalisen näköisiksi KAKKAPYLLYIKSI?"

Hohhoijaa ikää oli? :'D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En edes kyennyt lukemaan näitä juttuja, ahdistaa niin pahasti. Lapsiraukat.

Kysyisin kuitenkin teiltä joita pahoinpideltiin kotona lapsina, oletteko enää tekemisissä vanhempienne kanssa? Kummankaan? Oletteko ottaneet asian puheeksi vanhempienne kanssa aikuisena? Loppuiko pahoinpitely ennenkuin muututte kotoa, jos loppui niin koska, miksi? Puuttuiko kukaan tilanteeseen koskaan tai missään?

Monella on välit poikki ja se onkin ainoa hyvä tapa toimia tällaisten vanhempien kanssa, he eivät muutu.

Itse en saanut (säälistä tms) katkottua välejä kokonaan. Tapaamme harvakseltaan. Ja väkivallan uhka on aina läsnä. Olen se aiempi vastaaja jolle isä on aikuisena yli kolmekymppisenä antanut todella rajun tukkapöllyn (iso kalju läntti tuli) ja ruokapöydässä jäätävän luunapin otsaan (kuhmu tuli). Molemmat syystä että olin jostain eri mieltä kuin isä.

Isä ei näe mitään väärää teoissaan ja on sitä mieltä että nelikymppistäkin lasta pitää kurittaa ja ojentaa koska hänellä on siihen oikeus. Anteeksi ei tule ikunä pyytämään (miksi, vikahan on noiden lasten!, sanoisi isä) ja jos on aistinut että välit on jännitteiset niin syyttää siitä lapsiaan ja nuhtelee kiittämättömäksi.

Isäni on hakannut minut usein sillä lailla että sairaalaan olisi pitänyt viedä ja poliisit soittaa, mutta nämä aina lakaistiin maton alle. Isä ei ole millään lailla joutunut vastuuseen teoistaan, ja se jos mikä minua eniten korpeaa!

Miksi et tehnyt silloin 3kymppisenä rikosilmoitusta? En siis syyllistä sinua, puhtaasti vain kiinnostaa. Kun kuitenkin jo asioista viisaampana olisit saanut antaa isällesi opetuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole olemassa sellaista syytä, joka antaisi oikeuden kajota lapseen väkivaltaisesti. Ei edes harvinaisimpiin, mahdottomiin ja geneettisen psykopatian omaaviin lapsiin. Sellaiset kärrätään hoitoon.

Lapsi pannaan istumaan syliin ja aikuinen panee kädet ympärille, ja pidetän siinä kunnes raivo tyyntyy.

No näin minäkin olen äitinä tehnyt, enkä näe tuossa itään väkivaltaa.

Olin ottanut viimeisen siivun makkarapaketista. Kärpäslätkän metallivarresta tuli reisiin verinaarmut.

Maitolasn kaatuminen tai minkä tahansa tavaran rikkoutuminen millä tavalla tahansa toi selkäsaunan sille jonka kädessä tavara oli viimeksi ollut. Lapselle, siis.

Vierailija kirjoitti:

Vielä vähän jatkopohdintaa: oletan että hakkaajaisät (joissain tapauksissa äidit) ovat nyt ikäluokkaa 55-75 v. Siis suunnilleen, poikkeuksiakin on. Kiinnostaa miten aiotte toimia siinä vaiheessa kun alkavat tarvimaan apua?eli siinä 75v ja siitä eteenpäin?

Alatteko edunvalvojaksi? Omaishoitajaksi?

Oma psyko isä on jo ilmoittanut (huom siis käskenyt, ei pyytänyt) että lapset saavat sitten hoitaa hänet vanhana, hänhän ei mihinkään laitokseen lähde muiden armoille! (Haluaa siis jatkaa tyrannina ja komennella).

Mahta olla pettymys ja raivo melkoinen kun meistä lapsista kumpikaan ei aio auttaa. Aiomme olla isään ”hyvissä väleissä” eli lähettää joulukortin kerran vuodessa. Muutoin saa rypeä paskavaipoissa ihan keskenään.

Käyn korkeintaan kerran vuodessa, vaikka vanhempani asuu samassa kaupungissa. Viime vuonna en käynyt. En tiedä käynkö katsomassa vanhainkodissa isääni.

Joku kysyi ketjussa aiemmin toiselta kirjoittajalta, miten hän ei tunne katkeruutta. Minusta tuo katkeruuskin on tunne, mitä tuhlaa kohteeseen eli väkivallan tekijään. Kysehän on VALLASTA, mikä tekijällä on edelleen uhria kohtaan jos uhrin elämä on pysähdyksissä katkeruuden takia. Välinpitämättömyys (ja välien poikki pistäminen) on minusta juuri oikea keino päästä irti.

Kamalaa, mitä juttuja. Voimia teille kaikille ihan hirveästi!

Itse olen kokenut vain lievää fyysistä väkivaltaa ja henkistä sitten siitäkin edestä.

Just kaikki itkeminen, sairastaminen, ylipäätään kaikki "valittaminen" oli kiellettyä.

Pelon tunne on minusta pahinta. Pelko ihan kaikesta. Rikonko jotain, olenko unohtanut jotain, olenko käyttäytynyt väärin, siivosinhan leivänmurut....siis se jatkuva pelko ja huoli.

Nyt aikuisenakin ensimmäinen tunne on lähinnä pakokauhu, jos teen jonkin virheen, rikon jotain (tai ylipäätään jotain hajoaa minusta riippumattomista syistäkin). Minulla on iso tarve olla paljastumatta, eli yritän selviytyä kaikesta yksin.

Minulla on kaksi tytärtä, toinen vielä vauva, ja kuten joku aiemmin kirjoittikin hienosti, niin se lapsen viattomuus ja kertakaikkinen suloisuus saa tämän tästä liikuttumaan ja ihan itkettääkin. Omat lapseni olen kasvattanut aivan eri tavalla. Toki rajatkin on asetettu mutta ei koskaan pelolla vaan johdonmukaiselka jämäkkyydellä.

En kertakaikkiaan pysty käsittämään, että millainen ihminen tieten tahtoen satuttaa lapsia. En pysty.

Vierailija kirjoitti:

Tuo pelottelu. Muistan sen, kun mutsi sai pultit jostain (syitä en aina tiennyt edes) ja puukengät kolisten tai paremminkin niitä lattiaan kävellessä hakaten kulki vauhdilla ja karjui että Jumala taivaassa ja kapteeni laivassa ja minä olen tämän talon pomo. Joskus muistan todella toivoneeni, että isä tulisi jo kotiin. Hän oli enimmäkseen vain hiljaa, mutta tuntui että oli jokin tuki sentään.

Inhosin sitä vauhdilla kulkemista. Nyt kuulemma häneltä on leikattu lonkat mutta ei kai kuntouttanut itseään jääräpäiseen tapaansa ja rollaattorin kanssa liikkuu. Karma kai alkoi maksaa takaisin.

Toivoin myös, että pääsisin lastentarhaan (ei siellä edes ollut sellaisia) tai lastenkotiin, koska kotona ei todellakaan ollut hyvä olla. Sisareni sorsi minua ihan mallin mukaisesti. Tökki ja töni, ei uskaltanut lyödä. En uskaltanut panna vastaan kertaakaan.

Jos tiskasin niin mutsi tuli sitten tarkistamaan tuloksen. Muistan kerran kun olin ollut sairaana - siitähän suututtiin hirveästi - mutsi pisti tiskaamaan ja kun tulos ei  miellyttänyt, niin sain tiskata kaiken toiseen kertaan. Hyvä kun pysyin edes pystyssä.

Suu viivana oli ja raivona jatkuvasti. Olisin halunnut vähän rahaa jotain juttua varten mutta ei antanut. Muut kävivät sitten kaupassa jotain ostamassa, sain katsoa vierestä. Yksi kaveri jakoi joskus omistaan. JOs mummo (isänäiti) oli antanut vähän rahaa, en kertonut siitä, vaan käytin rahan nopeasti etten olisi jäänyt kiinni jonkin ostamisesta. Se oli paha juttu, että isänäiti yritti auttaa mua ja ymmärsi.

Jos vedin olkkarin liukuoven liian nopeasti, se vähän huojui ja minulle tultiin möykkäämään aiheesta. Sen muistan, että mutsi itse sai sen jotenkin rikki, siis sen lasin ja silloin tunsin kyllä vahingoniloa.

Pelko oli ja on vieläkin. En halua enää tekemisiin mutsin kanssa. Niitä piikkejä tuli jo ihan tarpeeksi. Selkäsaunat loppuivat joskus ehkä 13-vuotiaana, mutta henkinen pahoinpitely senkun jatkui ja paheni. Yhdessä vaiheessa huomasin että hän ei halua puhua kanssani jos soitin (n 1 kerran/kk), oli sitten kiire johonkin askareeseen jonka olin soitollani keskeyttänyt. Antoi ymmärtää että tyhmästi tein soittaessani.

Jos itse sitten soitti ja antoi tulla täyslaidallisen, mulla meni 3-4 päivää että siitä toivuin. Aikuisena.

En ole koskaan ymmärtänyt mikä minussa oli niin pahaa ja rumaa ja inhottavaa.

Tämäkin voisi olla kirjoittamani, uskomatonta. Ainoa ero, että sisarus puuttui. Sellainen oli kyllä ollut mutta kuollut synnytykseen. Vertailu oli jatkuvaa, esim. Pekka olisi kyllä rakastanut äitiään. Nykyään olen yhteydessä harvoin, mutta silloin voi tulla vastaukseksi juurikin esim että olin juuri laittamassa kahvia. Pahinta on arvaamattomuus. Edelleen pystyy loukkaamaan. Itseni suojelemiseksi päätin 16-vuotiaana, etten enää ikinä itke äitini takia. Olen yrittänyt luoda henkistä etäisyyttä. Ja todella, en ymmärrä miksi äitini inhosi minua. Olin helppo ja hiljainen ja varoin aina ärsyttämästä tai häiritsemästä mitenkään äitiä. Muistan myös tuon suu kiukusta viivana, kohoilevat sieraimet olivat jo vaaran merkki. Myös kolistelu ilman että puhui mitään... edelleen olen herkkä kolahduksille.

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä, mahtava ketju, kiitokset vastaajille. Kakkapylly vähän häiriköi, mutta maailmassa riittää tilaa monenlaisille ihmisille, ja niinkausn kun ei pieksä lapsia niin saa kyllä ilmentää olemustaan :)

Oliko teille muille hakatuille lapsille kriisi saada oma lapsi? Tuli vaan mieleen siitä kun ketjussa joku puhui siitä, että väkivaltalapsuuden omaava miesystävä vähätteli väkivaltaa ja ihaili hakkaajavanhempaansa.

Mulla oli tuo sama vaihe nuorempana, eli hampaat irvesä uskottelin - sekä itselle että muille - että kyllä mulla oli ihan hyvä lapsuus, kyllä ne vanhemmat parhaansa teki jne. Aivot eivät vain kestäneet ajatrlla totuutta, eli sitä että lapsuus oli helvettiä ja vanhemmat ei tipan vertaa rakastaneet minua. Tarkalleen ajatellen he vihasivat, ei suoraan ehkä minua mutta niitä tunteita itsessään, joita lapsi heissä herätti.

Pitkään ajattelin että olen vela, koska käsitykseni perheestä oli se että perheessä aina vaimoa ja lapsia hakataan. Kun löysin myöhemmin (kolmekymppisenä) lempeän ja kiltin miehen, ajattelin että uskaltaisi sitä varmasn yrittää.

Lapsen saimmekin, ja lapsen syntymä romahdutti minut kriisiin. Ei siis lapsen takia, lapsi oli ihanin ja rakkain, vaan kontrastin takia. Kun oma rakas ja ihana lapsi oli sylissä, niin vasta siinä tajusin miten törkeästi, rikollisesti ja ihmisarvoa loukkaavasti minua oli kohdeltu.

Miten jotain niin kaunista, ihanaa ja arvokasta kuin lapsi, voi joku kohdella niin sadistisesti kuin isäni.

Lapsia sain sittemmin kaksi lisää ja kaikki olen kasvattanut rakjaudella ja lempeydellä, en ikimaailmassa satuttaisi heitä mitenkään. Kun katson pientä nelivuotiasta, haurasta hentoa kehoa, kädet kuin hennot lintusen luut, niin meinaan purskahtaa itkuun kun muistan miten minun hentoja pikkutytön käsiä väännettiin, poltettiin, hakattiin, puristettiin ja miten minua riepoteltiin ja satutettiin kaiken aikaa.

Vaikka jörjen tasolla ymmärrän että isäni on sairas niin tunteen tasolla en vieläkään ymmärtä että miksi. Miksi!? Miksi ikinä kukaan voi satuttaa viatonta haurasta lasta ilman minkäänlaista syytä??

Tämä viesti koskettaa minua erityisesti, saman kokeneena. Onnellista että lapsesi ovat saaneet elää turvassa.

Vanhemmat eivät todellakaan aina "yritä parastaan" . Sadistisia hulluja on.

Katkaistaan välit näihin täysin. Irti syyllistämisestä. Lapsi ei ole koskaan kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen.

Jätetään nämä oman onnensa nojaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvinnut mitään syytä. Jos niillä itsellä oli stressiä tai vaikeuksia niin kummalle tahansa tuli oikeasti sellainen "hullun kiilto" silmiin tai virne naamalle. Käskivät luokse ja isä joko väänsi raajoja pois paikaltaan niin kauan, että Alko oikeasti huutaa kivusta, jos se epäili et feikkasi huudon sai niin monta uusintaa et tuli oikeesti ja varmasti huudettiin kivusta. Toisinaan se löi nyrkillä vatsaan. Äiti taas poltti hetken aikaa sytkäri raudalla, hiustenkuivaimella, hiuskihartimella, hellan levyllä, kuumalla patterilla, kynttilällä tai silitysraudalla. Jos ei mennyt vapaaehtoisesti niin otettiin kiinni ja kävi pahemmin. Äiti jätti antamatta hengitystäavaavan lääkkeen ja kiherteli naurusta kun meinasin tukehtua. Isä sitten onneksi antoi aina lääkkeen kun tajusi tilanteen. Oon jälkikäteen miettinyt oliko noi joko jotain omien traumojen uudelleen käsittelyä vai saiko ne vaan kiksejä siitä.

Suljettiin pimeään, piiskattiin kädellä niin kovaa kun pystyttiin, hakattiin kevyesti päivittäin pahimmassa vaiheessa. Huumattiin. Yritettiin tappaa. Läpsittiin kovaa naamaan, tukistettiin. Raahattiin kädestä roikottaen, Luunappeja otsaan. Yks rautahammas revittiin huvin vuoks. Tönittiin, käytettiin seksuaalisestihyväksi ja annettiin muidenkin käyttää. Äiti oli täysin välinpitämätön tai sitten vittuili aiheesta. Henkinen väkivalta. Liian vähän ruokaa ja sairaanhoitoa. Kerran äiti löi kun huusin häntä apuun enkä kuullut vastausta (Olin lähes kuuro hoitamattomien korvatulehdusta takia). Eristettiin osasta sukulaisia ja muista lapsista. Jos oli liian sairas syömään niin kunnon litsari vaan.

Ekoja muistoja Mulla hyväkskäytöt ja se kun yritän suojata äitiä omalla kropalla ja isä käskee päästää irti tai saan piiskaa. En tottele vaikka pelottaa, Oon kerräny pitkään rohkeutta puuttua. Isä uhkaa sulkea pimeään komeroon. Pelkään pimeää ihan hulluna mutta en lähe. Isä repii mut kovakouraisesti irti äidistä, riepottaa mut yhdenkädenvarassa lastenhuoneessa ja paiskaa naama edellä pimeään komeroon jonka eteen jää seisomaan etten pääse pois. Äiti on kokoajan passiivinen. Oon alasti koska en osaa vielä pukea. Oon ehkä 4-vuotias. Kun isä lähtee ovelta, juoksen uudestaan tappelemaan, mutta se on jo saanut rahaa ja painuu ulos ovesta.

Ajatelkaa omalle kohdalle tällaista paskaa 4?-10 vuotiaana ja sitten pitäis yrittää pärjätä normaalisti.

Kuulostaa jo vähän kalajutulta tämä. Sori kauheasti.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvinnut mitään syytä. Jos niillä itsellä oli stressiä tai vaikeuksia niin kummalle tahansa tuli oikeasti sellainen "hullun kiilto" silmiin tai virne naamalle. Käskivät luokse ja isä joko väänsi raajoja pois paikaltaan niin kauan, että Alko oikeasti huutaa kivusta, jos se epäili et feikkasi huudon sai niin monta uusintaa et tuli oikeesti ja varmasti huudettiin kivusta. Toisinaan se löi nyrkillä vatsaan. Äiti taas poltti hetken aikaa sytkäri raudalla, hiustenkuivaimella, hiuskihartimella, hellan levyllä, kuumalla patterilla, kynttilällä tai silitysraudalla. Jos ei mennyt vapaaehtoisesti niin otettiin kiinni ja kävi pahemmin. Äiti jätti antamatta hengitystäavaavan lääkkeen ja kiherteli naurusta kun meinasin tukehtua. Isä sitten onneksi antoi aina lääkkeen kun tajusi tilanteen. Oon jälkikäteen miettinyt oliko noi joko jotain omien traumojen uudelleen käsittelyä vai saiko ne vaan kiksejä siitä.

Suljettiin pimeään, piiskattiin kädellä niin kovaa kun pystyttiin, hakattiin kevyesti päivittäin pahimmassa vaiheessa. Huumattiin. Yritettiin tappaa. Läpsittiin kovaa naamaan, tukistettiin. Raahattiin kädestä roikottaen, Luunappeja otsaan. Yks rautahammas revittiin huvin vuoks. Tönittiin, käytettiin seksuaalisestihyväksi ja annettiin muidenkin käyttää. Äiti oli täysin välinpitämätön tai sitten vittuili aiheesta. Henkinen väkivalta. Liian vähän ruokaa ja sairaanhoitoa. Kerran äiti löi kun huusin häntä apuun enkä kuullut vastausta (Olin lähes kuuro hoitamattomien korvatulehdusta takia). Eristettiin osasta sukulaisia ja muista lapsista. Jos oli liian sairas syömään niin kunnon litsari vaan.

Ekoja muistoja Mulla hyväkskäytöt ja se kun yritän suojata äitiä omalla kropalla ja isä käskee päästää irti tai saan piiskaa. En tottele vaikka pelottaa, Oon kerräny pitkään rohkeutta puuttua. Isä uhkaa sulkea pimeään komeroon. Pelkään pimeää ihan hulluna mutta en lähe. Isä repii mut kovakouraisesti irti äidistä, riepottaa mut yhdenkädenvarassa lastenhuoneessa ja paiskaa naama edellä pimeään komeroon jonka eteen jää seisomaan etten pääse pois. Äiti on kokoajan passiivinen. Oon alasti koska en osaa vielä pukea. Oon ehkä 4-vuotias. Kun isä lähtee ovelta, juoksen uudestaan tappelemaan, mutta se on jo saanut rahaa ja painuu ulos ovesta.

Ajatelkaa omalle kohdalle tällaista paskaa 4?-10 vuotiaana ja sitten pitäis yrittää pärjätä normaalisti.

Apua. Käsittämätöntä. Eikö kukaan auttanut sinua pois noiden saatanallisten hirviöiden luota!!

Miten voi lapsi joutua kärsimään noin.... Itken.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvinnut mitään syytä. Jos niillä itsellä oli stressiä tai vaikeuksia niin kummalle tahansa tuli oikeasti sellainen "hullun kiilto" silmiin tai virne naamalle. Käskivät luokse ja isä joko väänsi raajoja pois paikaltaan niin kauan, että Alko oikeasti huutaa kivusta, jos se epäili et feikkasi huudon sai niin monta uusintaa et tuli oikeesti ja varmasti huudettiin kivusta. Toisinaan se löi nyrkillä vatsaan. Äiti taas poltti hetken aikaa sytkäri raudalla, hiustenkuivaimella, hiuskihartimella, hellan levyllä, kuumalla patterilla, kynttilällä tai silitysraudalla. Jos ei mennyt vapaaehtoisesti niin otettiin kiinni ja kävi pahemmin. Äiti jätti antamatta hengitystäavaavan lääkkeen ja kiherteli naurusta kun meinasin tukehtua. Isä sitten onneksi antoi aina lääkkeen kun tajusi tilanteen. Oon jälkikäteen miettinyt oliko noi joko jotain omien traumojen uudelleen käsittelyä vai saiko ne vaan kiksejä siitä.

Suljettiin pimeään, piiskattiin kädellä niin kovaa kun pystyttiin, hakattiin kevyesti päivittäin pahimmassa vaiheessa. Huumattiin. Yritettiin tappaa. Läpsittiin kovaa naamaan, tukistettiin. Raahattiin kädestä roikottaen, Luunappeja otsaan. Yks rautahammas revittiin huvin vuoks. Tönittiin, käytettiin seksuaalisestihyväksi ja annettiin muidenkin käyttää. Äiti oli täysin välinpitämätön tai sitten vittuili aiheesta. Henkinen väkivalta. Liian vähän ruokaa ja sairaanhoitoa. Kerran äiti löi kun huusin häntä apuun enkä kuullut vastausta (Olin lähes kuuro hoitamattomien korvatulehdusta takia). Eristettiin osasta sukulaisia ja muista lapsista. Jos oli liian sairas syömään niin kunnon litsari vaan.

Ekoja muistoja Mulla hyväkskäytöt ja se kun yritän suojata äitiä omalla kropalla ja isä käskee päästää irti tai saan piiskaa. En tottele vaikka pelottaa, Oon kerräny pitkään rohkeutta puuttua. Isä uhkaa sulkea pimeään komeroon. Pelkään pimeää ihan hulluna mutta en lähe. Isä repii mut kovakouraisesti irti äidistä, riepottaa mut yhdenkädenvarassa lastenhuoneessa ja paiskaa naama edellä pimeään komeroon jonka eteen jää seisomaan etten pääse pois. Äiti on kokoajan passiivinen. Oon alasti koska en osaa vielä pukea. Oon ehkä 4-vuotias. Kun isä lähtee ovelta, juoksen uudestaan tappelemaan, mutta se on jo saanut rahaa ja painuu ulos ovesta.

Ajatelkaa omalle kohdalle tällaista paskaa 4?-10 vuotiaana ja sitten pitäis yrittää pärjätä normaalisti.

Tuo on kyllä jotain käsittämätöntä. Mitä sinusta tuli aikuisena? Ootko ollu psyk.osastolla?

Lapsuudenkodissani nyt sai milloin kukakin selkään milloin mistäkin syystä. Äidin poikaystävät olivat järjestään itse lapsettomia miehiä, jotka eivät samalla jostain syystä pitäneet lapsista eivätkä osanneet olla heidän kanssa. Melkein kaikki näistä miehistä oli päihdeongelmaisia ja mt-ongelmaisia. Äidilleni silti jokainen mies oli arvokkaampi kuin lapset tai sillä hetkellä mikään muukaan maailmassa. Miestä vatvottiin ja päivystettiin ja kipitettiin hänen jokaisen tarpeen perässä, lapset jätettiin täysin valvomatta ja kasvattamatta. Kun äidillä oli "sinkkukausi", saattoi hän olla kotoa poissa useita päiviä jättämättä ruokaa tai rahaa, koska oli jonkun miehen luona. Nähdäkseni ihan puhdasta heitteillejättöä. Karkaili myös öisin baariin, josta aikaisin muistoni on kun minä olin 4-vuotias, ja pikkuveljeni vain 2.

Nämä äidin lukuisat miehet siis saattoivat kimpaantua ihan siitä että olimme sisarusteni kanssa omassa huoneessamme leikkimässä tai pelaamassa (ainut asia mitä teimmekään, kun emme saaneet harrastaa eikä kotiin uskaltanut tuoda kavereita), niin mikäli pidimme hänen mielestä liikaa ääntä tuli selkään. Tukistamista ja retuuttamista pääosin. Yksi heppu tosin oli äärettömän kiintynyt squash-mailaansa kidutusvälineenä. Riisui minulta vaatteet ja hakkasi mustelmille useamman kerran. Sama mies sulki yöllä rappukäytävään yöpaitasillani kun keskeytin hänen ja äitini nussimissessiot. 

Äiti ei ollut mitenkään syytön näihin tapahtumiin. Monesti kuulin hänen sanovan miehelle että "käy hiljentämässä ne". Äiti näki mustelmat ja irtoavat hiukset ja kuuli itkun ja huudon eikä se häntä liikauttanut. 

Aikuisiällä olen äidiltä kysynyt mitä hän ajatteli salliessaan kaiken tuon. Äidin mielestä elimme normaalin lapsuuden ja hän teki aina kaikkensa meidän eteen. Vain yksi mies oli EHKÄ turhan kovakourainen, mutta suurimmaksi osaksi ainakin minä ansaitsin mitä sain koska olin niin vaikea, meluisa ja epämiellyttävä lapsi.  

Myöskin äidinäitini tiesi tapahtumista. Tämän sain kuulla myös nyt aikuisiällä. Hän tiesi varsin hyvin että äitini riekkui baareissa ja raahasi kotiin epämääräisiä miehiä. Hän vain sanoi, ettei hänen lapsiensa asiat ole koskaan kuuluneet hänelle ja sillä selvä. Myöskin kouluissa oirehdintani oli pakko huomata: lintsasin alituiseen, nukahtelin tunneilla pelosta valvottujen öiden takia, oli epämääräisiä ruhjeita... mutta kukaan ei koskaan sanonut sanaakaan.  

Itselläni on läpi elämän ollut vaikeita depressiokausia ja todettu dissosiatiivinen häiriö. Veljeni on ilmeisesti tänä päivänä täysin komeroitunut yksilö johon loppu maailma ei enää saa yhteyttä ja velipuoleni ajautui rikoksen tielle. 

Kyllä sitä ihan 2000-luvun puolellakin osataan vaan dismissata tällaiset asiat. 

En tarkalleen muista olinko tehnyt jotain pahaa vaiko en, mutta kuitenkin.

Mua painettiin usein lattiiaa vasten (syystä X joita en muista) ja sitte väännettiin käsiä selän taakse, sitten ku itkin niin vastaus oli tyyliin "älä esitä" tms. Ja tämä tapahtui ihan joskus 2009 (?) kieppeillä tyyliin.

Ei ole traumoja sun muita jäänyt, mutta katkeruus ja vitutus lähinnä. Ehkä olisin ollut esim. koulussaki sosiaalisempi ilman tällästä, en sen jälkeen oo oikeen osannu tunteitakaan näyttää, varsinkaan itkua. Pakko niellä koska tulee heti tunne että "esitän." En osaa aivan selittää miltä se tuntuu, mutta ehkä se sitten on jonkinlainen 'trauma.'

Heti kun voin niin muutan omaan asuntoon ja hankin kaveriksi koiran. Kavereita kun mulla ei muutenkaan ole niin koira varmaan toisi turvaa. Ei mul oo mitään sinänsä miun vanhempia vastaan, mutta nuo kokemukset nousee välillä pinnalle kun kuulee ja lukee muiden juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon näitä lukiessani ollu niin järkyttynyt ja vihainen yhtäaikaa etten ikinä. Siis mitä mielivaltaisia sadisteja on omia lapsiaan "kasvattanut" näin, ei voi käsittää. :(  se mustasukkainen/väkivaltainen puoliso -ketju oli jo järkky, tää on vielä pahempi kun nää on kohdistunu puolustuskyvyttömään lapseen jonka tunne-elämä on vasta muodostumassa :´(   Ja äitinä sanoisin että jos mun mies olis ikinä kohottanut kättään lapsia vastaan (ei ollu onneksi pelkoa siitä) mä olisin puolustanu niitä aivan viimeseen asti vaikka mitä ois tapahtunu mulle siitä. Räyh!

Niin, ne meidän äitit ei puolustaneet meitä lapsina, kun ei ollut mitään rakkautta omiin lapsiin. Oli vaan se mies jonka ehdoilla mentiin. Viis lapsista ja niiden tarpeista.

Ja jos me olisimme eläneet tuohon aikaan, niillä taustoilla mitä vanhemmillamme on, olisimme todennäköisesti olleet aivan samanlaisia.

Kuten olisimme olleet natsi-saksassa, jos olisimme eläneet siellä.

Onneksi ajat ja ihmiset muuttuu, mutta ihan turhaa on kuvitella, että se olisi jotenkin erityisesti omaa ansiotamme. Ihmisen psyyke toimii loppujen lopuksi hyvin samanlaisin lainalaisuuksin. Meidän onnemme on esimerkiksi se, että elämme ajassa, jossa lapsen oikeudet on tunnustettu ja väkivalta kriminalisoitu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En edes kyennyt lukemaan näitä juttuja, ahdistaa niin pahasti. Lapsiraukat.

Kysyisin kuitenkin teiltä joita pahoinpideltiin kotona lapsina, oletteko enää tekemisissä vanhempienne kanssa? Kummankaan? Oletteko ottaneet asian puheeksi vanhempienne kanssa aikuisena? Loppuiko pahoinpitely ennenkuin muututte kotoa, jos loppui niin koska, miksi? Puuttuiko kukaan tilanteeseen koskaan tai missään?

Monella on välit poikki ja se onkin ainoa hyvä tapa toimia tällaisten vanhempien kanssa, he eivät muutu.

Itse en saanut (säälistä tms) katkottua välejä kokonaan. Tapaamme harvakseltaan. Ja väkivallan uhka on aina läsnä. Olen se aiempi vastaaja jolle isä on aikuisena yli kolmekymppisenä antanut todella rajun tukkapöllyn (iso kalju läntti tuli) ja ruokapöydässä jäätävän luunapin otsaan (kuhmu tuli). Molemmat syystä että olin jostain eri mieltä kuin isä.

Isä ei näe mitään väärää teoissaan ja on sitä mieltä että nelikymppistäkin lasta pitää kurittaa ja ojentaa koska hänellä on siihen oikeus. Anteeksi ei tule ikunä pyytämään (miksi, vikahan on noiden lasten!, sanoisi isä) ja jos on aistinut että välit on jännitteiset niin syyttää siitä lapsiaan ja nuhtelee kiittämättömäksi.

Isäni on hakannut minut usein sillä lailla että sairaalaan olisi pitänyt viedä ja poliisit soittaa, mutta nämä aina lakaistiin maton alle. Isä ei ole millään lailla joutunut vastuuseen teoistaan, ja se jos mikä minua eniten korpeaa!

Miksi et tehnyt silloin 3kymppisenä rikosilmoitusta? En siis syyllistä sinua, puhtaasti vain kiinnostaa. Kun kuitenkin jo asioista viisaampana olisit saanut antaa isällesi opetuksen.

No sepä se. En osaa vastata tohon! Olen normaalielämässä ja töissä tiukka päätöksentekijö ja vastuunkantaja, vahva ja määrätietoinen. Mutta isän kanssa... jotenkin taannun lapseksi jälleen. Jos joku ulkopuolinen tukistaisivtai antaisi luunapin niin välittömästi saisi siitä seuraukset ja olisi rikosasia. Mutta kun oma isä tekee sen aikuiselle lapselleen, en osannutkaan tehdä mitään, mitä siis itsekin häpeän ja ihmettelen.

Itse tilanteessa tuli ensin täydellinen lamaannus, lihaksista meni voima ja sain tuskin hengitettyä, sen jälkeen tuli hirveä epäusko ja järkytys että ei taas, ei voi olla totta että taas! Eli jotenkin palasin siihen lapsuuteen ja siihen kauhutunteeseen mitä koin kun isä aloitti hakkaamisen. En sentään laskenut alleni mutta ei kaukaa liipannut.

Viimeisin luunappi tuli pöydässä ja koko lapsuudenperhe (susarukseni ja äitini) meni ihan vaikeaksi, sitten oli vähän vaivautunut hiljaisuus, ja sen jälkeen puhe jatkui niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Eli sama paska jatkui: oltiin niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, kukasn ei ollut huomaavinaan eikä sanaakaan sanottu asiasts, vaikka siinä kaikki todistivat rikoslain alaisen väkivaltapahoinpitelyn.

Huomaatteko, miten sairaan perheen roolit ja käyttäytymiskasvat säilyvät ja isä edelleen kokee oikeudekseen alistaa ja pakottaa muut tahtonsa alle?

Tämän jälkeen sain lopetettua vierailut lapsuudenkodissani. Äitiäni tapaan satunnaisesti mutta lapsuudenkotiini en enää mene pieksettäväksi. On melkoinen nöyryytys saada 38v ikäisenä luunappi isältään kuritukseksi siitä etten ollut asiasta samaa mieltä isän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon näitä lukiessani ollu niin järkyttynyt ja vihainen yhtäaikaa etten ikinä. Siis mitä mielivaltaisia sadisteja on omia lapsiaan "kasvattanut" näin, ei voi käsittää. :(  se mustasukkainen/väkivaltainen puoliso -ketju oli jo järkky, tää on vielä pahempi kun nää on kohdistunu puolustuskyvyttömään lapseen jonka tunne-elämä on vasta muodostumassa :´(   Ja äitinä sanoisin että jos mun mies olis ikinä kohottanut kättään lapsia vastaan (ei ollu onneksi pelkoa siitä) mä olisin puolustanu niitä aivan viimeseen asti vaikka mitä ois tapahtunu mulle siitä. Räyh!

Niin, ne meidän äitit ei puolustaneet meitä lapsina, kun ei ollut mitään rakkautta omiin lapsiin. Oli vaan se mies jonka ehdoilla mentiin. Viis lapsista ja niiden tarpeista.

Ja jos me olisimme eläneet tuohon aikaan, niillä taustoilla mitä vanhemmillamme on, olisimme todennäköisesti olleet aivan samanlaisia.

Kuten olisimme olleet natsi-saksassa, jos olisimme eläneet siellä.

Onneksi ajat ja ihmiset muuttuu, mutta ihan turhaa on kuvitella, että se olisi jotenkin erityisesti omaa ansiotamme. Ihmisen psyyke toimii loppujen lopuksi hyvin samanlaisin lainalaisuuksin. Meidän onnemme on esimerkiksi se, että elämme ajassa, jossa lapsen oikeudet on tunnustettu ja väkivalta kriminalisoitu. 

En oikein ole samaa mieltä. Rakkauden ja rakastamisen tasoja on erilaisia. Vanhempani ovat tätdin rakkaudettomus kaikkea kohtaan (lapset, eläimet, sukulaiset, lähimmäiset) kun taas heidän vanhemmt eli isovanhempani olivat rakastavia j lempeitä.

Myös minä olen sadistisen väkivaltalapsuuden jäljiltä lempeä ja empaattinen ja rakastava, vaikk toisin voisi luulla. Olen sitä mieltä että jos olisin ollut äiti 70-luvulla, olisin ollut rakastava j tominut toisin kuin muut. Rakastan lapsiani niin paljon etten voisi iknä satuttaa heitä! Omalle äidille sen sijaan satuttaminen oli helppoa, hänhän ei rakastanut lapsiasn tipan vertaa. Ainoa rakkauden kohde oli mies.

Isäni on koko ikäni ollut äärimmäisen räjähdysaltis ja henkisesti sekä fyysisesti väkivaltainen. 

Pienimpiä syitä nyrkistä saamiseen ovat olleet mm. jääkaapin oven "paiskaaminen" eli sulkeminen, WC:n oven sulkeminen yöllä, nauraminen siskoni kanssa ja ovesta ulos meneminen ennen isää.

Suurimpaan osaan väkivaltaisista purkauksista en edes muista tarkkaa syytä.

Viisas mies, kun ei koskaan lyönyt kasvoihin vaan vatsaan, käsivarsiin tai selkään. Usein lohdutimme 5v. siskoni kanssa toisiamme, kun isä oli lyönyt vatsaan. Omimmalla alueellaan isä kuitenkin oli henkisen väkivallan käyttämisessä- huorittelu, järjetön kirosanoilla höystetty raivoaminen, perheen herättäminen aamuyöllä kattiloita(!) paiskomalla ja valoja sytyttämällä karjumisen säestämänä, tavaroiden tuhoaminen ja paiskominen...

Olin muutamaan otteeseen soittamassa poliiseja, mutta en uskaltanut, sillä siinä olisi mennyt henki. Kerran isä rynnisti päälle nyrkit ojossa ja minä nurkkaan ahdistettuna uhkasin häntä veitsellä- tuo on ainoa kerta, kun hän poistui ensimmäisenä paikalta. Tuolloinkin pelkäsin kuollakseni, että hän tappaa minut "uhmakkaasta käytöksestä".

Mikä näitä miehiä, isiä, on vaivannut? Onko persoonallisuuhäiriöt ja sitä seurava raivohullu käytös näin yleisiä? Ja MIKSI kukasn näistä raivohulluists pikkulasten hakkaajista ei ole ottanut mitään vastuuta käytöksestään?

Oikeasti, nämä kaikki psykopaatit -oma lapsenhakkaajaisäni mukaanlukien -pitäisi saada jotenkin vastuuseen. Oma isänikin elää elämäänsä iloisen ja tyytyväisen omahyväisenä (edelleen vaimoaan pieksäen) ja ei tunne edes pienintäkään omantunnon pistoa tai uhraa ajatustakaan sille että on pilannut monta lapsuutta, harjoittanut järkyttävän raakaa väkivaltaa ja ylipäätään toiminut moraalisesti väärin.

Muten on mahdollista että tämänasteiset narsisti/psykopaatti/sosiopaatit mellastavat vapaana ilman rajoituksia?