Väkivaltalapsuuden omaavat: mikä on ollut pienin syy saada selkäsauna?

Vierailija kirjoitti:

Isäni on koko ikäni ollut äärimmäisen räjähdysaltis ja henkisesti sekä fyysisesti väkivaltainen. 

Pienimpiä syitä nyrkistä saamiseen ovat olleet mm. jääkaapin oven "paiskaaminen" eli sulkeminen, WC:n oven sulkeminen yöllä, nauraminen siskoni kanssa ja ovesta ulos meneminen ennen isää.

Suurimpaan osaan väkivaltaisista purkauksista en edes muista tarkkaa syytä.

Viisas mies, kun ei koskaan lyönyt kasvoihin vaan vatsaan, käsivarsiin tai selkään. Usein lohdutimme 5v. siskoni kanssa toisiamme, kun isä oli lyönyt vatsaan. Omimmalla alueellaan isä kuitenkin oli henkisen väkivallan käyttämisessä- huorittelu, järjetön kirosanoilla höystetty raivoaminen, perheen herättäminen aamuyöllä kattiloita(!) paiskomalla ja valoja sytyttämällä karjumisen säestämänä, tavaroiden tuhoaminen ja paiskominen...

Olin muutamaan otteeseen soittamassa poliiseja, mutta en uskaltanut, sillä siinä olisi mennyt henki. Kerran isä rynnisti päälle nyrkit ojossa ja minä nurkkaan ahdistettuna uhkasin häntä veitsellä- tuo on ainoa kerta, kun hän poistui ensimmäisenä paikalta. Tuolloinkin pelkäsin kuollakseni, että hän tappaa minut "uhmakkaasta käytöksestä".

Voi miten suru tuli, sinä ja 5v pikkusisko lohduttamassa toisianne pahoinpitelynjälkeen... :(. Oletteko nykyään enää väleissä hakkaajaisänne kanssa?

Vierailija kirjoitti:

En tarkalleen muista olinko tehnyt jotain pahaa vaiko en, mutta kuitenkin.

Mua painettiin usein lattiiaa vasten (syystä X joita en muista) ja sitte väännettiin käsiä selän taakse, sitten ku itkin niin vastaus oli tyyliin "älä esitä" tms. Ja tämä tapahtui ihan joskus 2009 (?) kieppeillä tyyliin.

Ei ole traumoja sun muita jäänyt, mutta katkeruus ja vitutus lähinnä. Ehkä olisin ollut esim. koulussaki sosiaalisempi ilman tällästä, en sen jälkeen oo oikeen osannu tunteitakaan näyttää, varsinkaan itkua. Pakko niellä koska tulee heti tunne että "esitän." En osaa aivan selittää miltä se tuntuu, mutta ehkä se sitten on jonkinlainen 'trauma.'

Heti kun voin niin muutan omaan asuntoon ja hankin kaveriksi koiran. Kavereita kun mulla ei muutenkaan ole niin koira varmaan toisi turvaa. Ei mul oo mitään sinänsä miun vanhempia vastaan, mutta nuo kokemukset nousee välillä pinnalle kun kuulee ja lukee muiden juttuja.

Onnea, kaikkea mahdollista menestystä sinulle, pura pelon tunteet. 

Järkyttävää että osa tarinoista on ”nykyajalta” eikä 70-luvulta joka oli lapsenhakkaamisen kultakausi. Psykopaatit mellastaa tänäkin päivänä (vrt ne USAssa 13 lastaan kahleilla vanginneet psykot)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kotiväkivallan muoto muuttui sen jälkeen, kun muutitte itse lapsuudenkodistanne pois? Vanhempani eivät koskeneet enää fyysisesti aikuisiin lapsiin, mutta henkinen väkivalta lisääntyi. Samoin lapsien mustamaalaus ja suvusta syrjiminen. Pelkäävät tietenkin, että koko Suomi saa tietää totuuden heistä ja kiiltokuvaan tulee säröjä.

Vauva palsta yrittää ohjata keskustelua..you have been warned!!!

Joo ei enää tietenkään selkäsaunoilla uhattu, mutta esim minua äitini nipisteli. Kokeili kuulemma olenko hyvässä lihassa. Olen aina ollut lievästi ylipainoinen, syynä luultavasti paljon myöhemmin todettu kilpirauhasen vajaatoiminta. Huomautellaan painosta ja kerrotaan miten laihdutetaan ...

Henkinen väkivalta. Naureskelu ja sitten väittäminen etten ymmärrä huumoria, esimerkiksi. Ei autettu taloudellisesti, vaikka jouduin 15-vuotiaana töihin ja pian parin vuoden kuluttua heitettiin 17-vuotiaana ulos kotoa. 15-vuotias kouluttamaton ihminen ei suuria palkkoja saa. Samaan aikaa sisaruksia autettiin ja koulutettiin. Jouduin mm maksamaan palkallani alivuokralaiskämpän ja valtavan hammasremontin.

Äitini antoi suvulleen ja kenelle hyvänsä oman käsityksensä minusta ja siitä syystä minua alettiin hyljeksiä.  Kyllä kai äiti lapsensa tuntee ...  jos puhuin käydessäni siellä jotain sellaista jonka hän hyväksyi, ihmeteellään suureen ääneen että kuinkas nyt on ääni muuttunut kellossa, siis verrataan nykyistä aikuista minää johonkin 5-vuotiaaseen tai murrosikäiseen.

En saanut kutsuja esim serkkujen häihin tai muuhun. Kerran sitten kun olin jo ehkä 30, äitini väitti minun edelleen kuuluvan hänen perheeseensä ja siten oikeutettu erään kutsun saajaksi. Kun en ollut mennyt naimisiin. Olin elänyt erillään heistä, välillä avoliitoissa siinä vaiheessa noin 12 vuotta.

Hänelle ei sanottu vastaan. Pelkäsin häntä todella paljon ja vielä aikuisenakin.

Elää edelleen. Minä yritin olla huomaamatta hänen rumaa käytöstään minua kohtaan, mutta kesällä eräässä puhelinkeskustelussa alkoi ärjyä siihen malliin minulle täysin syyttä, purki vain patoutumiaan taas, että en ole suostunut enää puhelinkeskusteluihin enkä muuhun. Minun lapsistani yksi on jonkinlainen 3. suosikki kahden muun sisarusten lasten jälkeen ja hänet on nyt kutsuttu vierailulle.

Minä kasvatin lapseni nimenomaan pitäen mielessä sen, että he ovat tasa-arvoisia keskenään ja yhtä hyviä. En missään nimessä halunnut laittaa pahaa kiertoon enkä edes puhunut väleistämme. Eräs sisarukseni oli kuitenkin puhunut asiasta lapsilleni.

Neuvoin tätä kutsuttua lasta sen verran jo aiemmin, että muistaisi sen, että äidin pitäisi saada nyt kovasti tietoa minusta ja kaikesta muustakin, jonka vuoksi kannattaa harkita tarkoin mitä puhuu itsestään ja minusta tai muista. Oli kysynyt syytä siihen etten halua puhua hänen kanssaan enää. Viisas lapseni oli sanonut ensin ettei aio sekaantua muiden ihmisten välisiin riitoihin tai ongelmiin. Lopuksi oli sanonut ystävällisesti, että etköhän sinä tiedä syyn kuitenkin. Anteeksipyyntöä ei vain kuulu. 

En tunne vihaa tai katkeruutta, vaan olen nyt vasta ymmärtänyt että minun ei todellakaan tarvitse enää olla hänelle saavutettavissa. Eikä mollattavissa. Eikä tiedettävissä. Joskus se itketti, että miksi oma äiti levittää perättömiä asioita minusta, omia käsityksiään. Vieläkin näen joskus joidenkin kasvoilla omituisen ilmeen. Epäillään minun mielenterveyttäni ja yleensäkin luonnettani ja tekemisiäni. Surullista, mutta en voi valvoa muiden käsityksiä minusta. Se, että juoruajana onkin oma äiti. on todella kamalaa.

Tiedän, ettei pitäisi heitellä diagnooseja miten sattuu, mutta kaiken sen perusteella mitä olen aiheesta lukenut, äitisi vaikuttaa tyypilliseltä narsisitilta. Pitää hovia ja valitsee suosikkeja. Ei suostu näkemään itsessään mitään kritisoitavaa ikinä ja vääristelee asioita. Manipuloi muita sinua vastaan, koska et kuulu hoviin. Pirullista olisi olla narsistin lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Kamalaa, mitä juttuja. Voimia teille kaikille ihan hirveästi!

Itse olen kokenut vain lievää fyysistä väkivaltaa ja henkistä sitten siitäkin edestä.

Just kaikki itkeminen, sairastaminen, ylipäätään kaikki "valittaminen" oli kiellettyä.

Pelon tunne on minusta pahinta. Pelko ihan kaikesta. Rikonko jotain, olenko unohtanut jotain, olenko käyttäytynyt väärin, siivosinhan leivänmurut....siis se jatkuva pelko ja huoli.

Nyt aikuisenakin ensimmäinen tunne on lähinnä pakokauhu, jos teen jonkin virheen, rikon jotain (tai ylipäätään jotain hajoaa minusta riippumattomista syistäkin). Minulla on iso tarve olla paljastumatta, eli yritän selviytyä kaikesta yksin.

Minulla on kaksi tytärtä, toinen vielä vauva, ja kuten joku aiemmin kirjoittikin hienosti, niin se lapsen viattomuus ja kertakaikkinen suloisuus saa tämän tästä liikuttumaan ja ihan itkettääkin. Omat lapseni olen kasvattanut aivan eri tavalla. Toki rajatkin on asetettu mutta ei koskaan pelolla vaan johdonmukaiselka jämäkkyydellä.

En kertakaikkiaan pysty käsittämään, että millainen ihminen tieten tahtoen satuttaa lapsia. En pysty.

Ei terve ihminen pystykään. Sairaalta puuttuu empatiakyky ja kyky rakastaa ylipäänsä.

gfhdfhgfhd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kotiväkivallan muoto muuttui sen jälkeen, kun muutitte itse lapsuudenkodistanne pois? Vanhempani eivät koskeneet enää fyysisesti aikuisiin lapsiin, mutta henkinen väkivalta lisääntyi. Samoin lapsien mustamaalaus ja suvusta syrjiminen. Pelkäävät tietenkin, että koko Suomi saa tietää totuuden heistä ja kiiltokuvaan tulee säröjä.

Vauva palsta yrittää ohjata keskustelua..you have been warned!!!

Joo ei enää tietenkään selkäsaunoilla uhattu, mutta esim minua äitini nipisteli. Kokeili kuulemma olenko hyvässä lihassa. Olen aina ollut lievästi ylipainoinen, syynä luultavasti paljon myöhemmin todettu kilpirauhasen vajaatoiminta. Huomautellaan painosta ja kerrotaan miten laihdutetaan ...

Henkinen väkivalta. Naureskelu ja sitten väittäminen etten ymmärrä huumoria, esimerkiksi. Ei autettu taloudellisesti, vaikka jouduin 15-vuotiaana töihin ja pian parin vuoden kuluttua heitettiin 17-vuotiaana ulos kotoa. 15-vuotias kouluttamaton ihminen ei suuria palkkoja saa. Samaan aikaa sisaruksia autettiin ja koulutettiin. Jouduin mm maksamaan palkallani alivuokralaiskämpän ja valtavan hammasremontin.

Äitini antoi suvulleen ja kenelle hyvänsä oman käsityksensä minusta ja siitä syystä minua alettiin hyljeksiä.  Kyllä kai äiti lapsensa tuntee ...  jos puhuin käydessäni siellä jotain sellaista jonka hän hyväksyi, ihmeteellään suureen ääneen että kuinkas nyt on ääni muuttunut kellossa, siis verrataan nykyistä aikuista minää johonkin 5-vuotiaaseen tai murrosikäiseen.

En saanut kutsuja esim serkkujen häihin tai muuhun. Kerran sitten kun olin jo ehkä 30, äitini väitti minun edelleen kuuluvan hänen perheeseensä ja siten oikeutettu erään kutsun saajaksi. Kun en ollut mennyt naimisiin. Olin elänyt erillään heistä, välillä avoliitoissa siinä vaiheessa noin 12 vuotta.

Hänelle ei sanottu vastaan. Pelkäsin häntä todella paljon ja vielä aikuisenakin.

Elää edelleen. Minä yritin olla huomaamatta hänen rumaa käytöstään minua kohtaan, mutta kesällä eräässä puhelinkeskustelussa alkoi ärjyä siihen malliin minulle täysin syyttä, purki vain patoutumiaan taas, että en ole suostunut enää puhelinkeskusteluihin enkä muuhun. Minun lapsistani yksi on jonkinlainen 3. suosikki kahden muun sisarusten lasten jälkeen ja hänet on nyt kutsuttu vierailulle.

Minä kasvatin lapseni nimenomaan pitäen mielessä sen, että he ovat tasa-arvoisia keskenään ja yhtä hyviä. En missään nimessä halunnut laittaa pahaa kiertoon enkä edes puhunut väleistämme. Eräs sisarukseni oli kuitenkin puhunut asiasta lapsilleni.

Neuvoin tätä kutsuttua lasta sen verran jo aiemmin, että muistaisi sen, että äidin pitäisi saada nyt kovasti tietoa minusta ja kaikesta muustakin, jonka vuoksi kannattaa harkita tarkoin mitä puhuu itsestään ja minusta tai muista. Oli kysynyt syytä siihen etten halua puhua hänen kanssaan enää. Viisas lapseni oli sanonut ensin ettei aio sekaantua muiden ihmisten välisiin riitoihin tai ongelmiin. Lopuksi oli sanonut ystävällisesti, että etköhän sinä tiedä syyn kuitenkin. Anteeksipyyntöä ei vain kuulu. 

En tunne vihaa tai katkeruutta, vaan olen nyt vasta ymmärtänyt että minun ei todellakaan tarvitse enää olla hänelle saavutettavissa. Eikä mollattavissa. Eikä tiedettävissä. Joskus se itketti, että miksi oma äiti levittää perättömiä asioita minusta, omia käsityksiään. Vieläkin näen joskus joidenkin kasvoilla omituisen ilmeen. Epäillään minun mielenterveyttäni ja yleensäkin luonnettani ja tekemisiäni. Surullista, mutta en voi valvoa muiden käsityksiä minusta. Se, että juoruajana onkin oma äiti. on todella kamalaa.

Tiedän, ettei pitäisi heitellä diagnooseja miten sattuu, mutta kaiken sen perusteella mitä olen aiheesta lukenut, äitisi vaikuttaa tyypilliseltä narsisitilta. Pitää hovia ja valitsee suosikkeja. Ei suostu näkemään itsessään mitään kritisoitavaa ikinä ja vääristelee asioita. Manipuloi muita sinua vastaan, koska et kuulu hoviin. Pirullista olisi olla narsistin lapsi.

Narsistiksi minäkin olen alkanut näin jälkikäteen häntä ajatella. Jotkut tietyt piirteet sopivat kuin nakutettu. Ei hän itse kyllä itseään suoraan kaiken keskushenkilönä pitänyt, mutta se piti minulle tehdä selväksi, että en ole mitään ja jos jotain saavutinkin (mm. koulutin itse omilla rahoilla itseäni) niin tyyli kommentoida oli se, että "huonompaankin ne rahat olisi voinut tietysti panna".

Tuo painoasia oli erityisen herkullinen aihe hänelle. Jossain vaiheessa olin kyllä aivan normaalipainoinenkin, mutta suoraan sanoen aloin nuoruudessani juoda päätäni tyhjäksi. Alkoholi on melkoisen lihottavaa, kun siihen liittyy vielä pizzat sun muut. Asian ei pitänyt kuulua hänelle enää, mutta jaksoi jankuttaa. En siis asunujt enää kotona eikä hän tiennyt "harrastuksistani" mitään.

Sananlaskut. Niin makaa kuin petaa, sitä niittää mitä kylvää. Ainakin nuo kaksi olivat kovin lohduttavia, jos vaikka oli kohdannut jonkun epäonnen.

Sun tahtos on mun taskussani oli yksi, joka sanottiin vielä erityisen voitonriemuisesti. Jos erehtyi haluamaan jotain, vaikka ihan koulutarvikkeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon näitä lukiessani ollu niin järkyttynyt ja vihainen yhtäaikaa etten ikinä. Siis mitä mielivaltaisia sadisteja on omia lapsiaan "kasvattanut" näin, ei voi käsittää. :(  se mustasukkainen/väkivaltainen puoliso -ketju oli jo järkky, tää on vielä pahempi kun nää on kohdistunu puolustuskyvyttömään lapseen jonka tunne-elämä on vasta muodostumassa :´(   Ja äitinä sanoisin että jos mun mies olis ikinä kohottanut kättään lapsia vastaan (ei ollu onneksi pelkoa siitä) mä olisin puolustanu niitä aivan viimeseen asti vaikka mitä ois tapahtunu mulle siitä. Räyh!

Niin, ne meidän äitit ei puolustaneet meitä lapsina, kun ei ollut mitään rakkautta omiin lapsiin. Oli vaan se mies jonka ehdoilla mentiin. Viis lapsista ja niiden tarpeista.

Ja jos me olisimme eläneet tuohon aikaan, niillä taustoilla mitä vanhemmillamme on, olisimme todennäköisesti olleet aivan samanlaisia.

Kuten olisimme olleet natsi-saksassa, jos olisimme eläneet siellä.

Onneksi ajat ja ihmiset muuttuu, mutta ihan turhaa on kuvitella, että se olisi jotenkin erityisesti omaa ansiotamme. Ihmisen psyyke toimii loppujen lopuksi hyvin samanlaisin lainalaisuuksin. Meidän onnemme on esimerkiksi se, että elämme ajassa, jossa lapsen oikeudet on tunnustettu ja väkivalta kriminalisoitu. 

Eivät kaikki siirrä väkivaltaa seuraavalle sukupolvelle, muutenhan kaikkia lapsia hakttaisiin tänäkin päivänä ja ikuisesti. Eikä natsisaksassakaan kaikki taipuneet siihen ajatukseen, vaikka huonostihan heille varmaan kävi. Kyllä se valinta aina viime kädessä on jokaisella itsellään. Toiset kai ovat sitten heikompia murtautumaan siitä omasta traumastaan pois, tai sitten kerta kaikkiaan niin sairaita että tarvitsisivat apua.

Heitän tähän yhden kipeän kysymyksen:

Oletteko missään määrin huomanneet itsessänne samoja piirteitä kuin väkivaltaisessa vanhemmassanne?

Minä voin tunnustaa, että kyllä valitettavasti olen. :-(

Väkivaltainen en ole koskaan mutta olen kauhukseni huomannut että joskus liian helposti väheksyn lapseni "vaivoja" ja huolia. Siis saatan toistaa sanatarkasti äitini käyttämiä sanoja. Se on kuvottavaa! En halua olla sellainen! Olen työstänyt asiaa paljon, koska nuo turhan vähättelevät sanat voivat lipsahtaa vaikken todellakaan tarkoita sitä edes.

Rakastan lastani äärettömän paljon enkä koskaan käyttäydy mitenkään aggressiivisesti. On ollut kamalaa kuitenkin huomata, että jotain on kotoa tarttunut vaikka haluan tehdä kaiken toisin.

Olen kuitenkin toiveikas, koska itse tiedostan ongelmani ja aika hyvin jo saan nielaistua nämä opitut, typerät sanat.

Vierailija kirjoitti:

En tarkalleen muista olinko tehnyt jotain pahaa vaiko en, mutta kuitenkin.

Mua painettiin usein lattiiaa vasten (syystä X joita en muista) ja sitte väännettiin käsiä selän taakse, sitten ku itkin niin vastaus oli tyyliin "älä esitä" tms. Ja tämä tapahtui ihan joskus 2009 (?) kieppeillä tyyliin.

Ei ole traumoja sun muita jäänyt, mutta katkeruus ja vitutus lähinnä. Ehkä olisin ollut esim. koulussaki sosiaalisempi ilman tällästä, en sen jälkeen oo oikeen osannu tunteitakaan näyttää, varsinkaan itkua. Pakko niellä koska tulee heti tunne että "esitän." En osaa aivan selittää miltä se tuntuu, mutta ehkä se sitten on jonkinlainen 'trauma.'

Heti kun voin niin muutan omaan asuntoon ja hankin kaveriksi koiran. Kavereita kun mulla ei muutenkaan ole niin koira varmaan toisi turvaa. Ei mul oo mitään sinänsä miun vanhempia vastaan, mutta nuo kokemukset nousee välillä pinnalle kun kuulee ja lukee muiden juttuja.

Mulla kaatui kerran yläasteella kamera telineineen syliin ja sain käteen verta vuotavan haavan. Istuin ihan ilmeettömänä ja yritin salaa tyrehdyttää verenvuotoa. Lopulta joku huomasi ja ihmetteli mistä olin saanut haavan. Jotenkin se, ettei saa itkeä/valittaa/tms istuu niin syvässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En edes kyennyt lukemaan näitä juttuja, ahdistaa niin pahasti. Lapsiraukat.

Kysyisin kuitenkin teiltä joita pahoinpideltiin kotona lapsina, oletteko enää tekemisissä vanhempienne kanssa? Kummankaan? Oletteko ottaneet asian puheeksi vanhempienne kanssa aikuisena? Loppuiko pahoinpitely ennenkuin muututte kotoa, jos loppui niin koska, miksi? Puuttuiko kukaan tilanteeseen koskaan tai missään?

Monella on välit poikki ja se onkin ainoa hyvä tapa toimia tällaisten vanhempien kanssa, he eivät muutu.

Itse en saanut (säälistä tms) katkottua välejä kokonaan. Tapaamme harvakseltaan. Ja väkivallan uhka on aina läsnä. Olen se aiempi vastaaja jolle isä on aikuisena yli kolmekymppisenä antanut todella rajun tukkapöllyn (iso kalju läntti tuli) ja ruokapöydässä jäätävän luunapin otsaan (kuhmu tuli). Molemmat syystä että olin jostain eri mieltä kuin isä.

Isä ei näe mitään väärää teoissaan ja on sitä mieltä että nelikymppistäkin lasta pitää kurittaa ja ojentaa koska hänellä on siihen oikeus. Anteeksi ei tule ikunä pyytämään (miksi, vikahan on noiden lasten!, sanoisi isä) ja jos on aistinut että välit on jännitteiset niin syyttää siitä lapsiaan ja nuhtelee kiittämättömäksi.

Isäni on hakannut minut usein sillä lailla että sairaalaan olisi pitänyt viedä ja poliisit soittaa, mutta nämä aina lakaistiin maton alle. Isä ei ole millään lailla joutunut vastuuseen teoistaan, ja se jos mikä minua eniten korpeaa!

Miksi et tehnyt silloin 3kymppisenä rikosilmoitusta? En siis syyllistä sinua, puhtaasti vain kiinnostaa. Kun kuitenkin jo asioista viisaampana olisit saanut antaa isällesi opetuksen.

No sepä se. En osaa vastata tohon! Olen normaalielämässä ja töissä tiukka päätöksentekijö ja vastuunkantaja, vahva ja määrätietoinen. Mutta isän kanssa... jotenkin taannun lapseksi jälleen. Jos joku ulkopuolinen tukistaisivtai antaisi luunapin niin välittömästi saisi siitä seuraukset ja olisi rikosasia. Mutta kun oma isä tekee sen aikuiselle lapselleen, en osannutkaan tehdä mitään, mitä siis itsekin häpeän ja ihmettelen.

Itse tilanteessa tuli ensin täydellinen lamaannus, lihaksista meni voima ja sain tuskin hengitettyä, sen jälkeen tuli hirveä epäusko ja järkytys että ei taas, ei voi olla totta että taas! Eli jotenkin palasin siihen lapsuuteen ja siihen kauhutunteeseen mitä koin kun isä aloitti hakkaamisen. En sentään laskenut alleni mutta ei kaukaa liipannut.

Viimeisin luunappi tuli pöydässä ja koko lapsuudenperhe (susarukseni ja äitini) meni ihan vaikeaksi, sitten oli vähän vaivautunut hiljaisuus, ja sen jälkeen puhe jatkui niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Eli sama paska jatkui: oltiin niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, kukasn ei ollut huomaavinaan eikä sanaakaan sanottu asiasts, vaikka siinä kaikki todistivat rikoslain alaisen väkivaltapahoinpitelyn.

Huomaatteko, miten sairaan perheen roolit ja käyttäytymiskasvat säilyvät ja isä edelleen kokee oikeudekseen alistaa ja pakottaa muut tahtonsa alle?

Tämän jälkeen sain lopetettua vierailut lapsuudenkodissani. Äitiäni tapaan satunnaisesti mutta lapsuudenkotiini en enää mene pieksettäväksi. On melkoinen nöyryytys saada 38v ikäisenä luunappi isältään kuritukseksi siitä etten ollut asiasta samaa mieltä isän kanssa.

Minä en ihmettele tuota ollenkaan. Sinuthan on rikottu lapsesta asti ja psyykeen on jääneet ikuiset jäljet. Se ohjelmointi on niin syvällä, että vielä aikusenakin isälläsi on suora yhteys siihen pikkupoikaan siellä sisällä. Pelottavaa suorastaan.

"En tarkalleen muista olinko tehnyt jotain pahaa vaiko en, mutta kuitenkin."

eiii. ettehän te kukaan ikinä mitään ole tehneet...haha

just tätä tarkoitin kun aiemmin kirjoitin että aika kultaa muistot. Itse olitte niin ihania täydellisiä, mutta ihan ilman syytä rankaistiin. Ne ilkeät pahat vanhemmat. Ihaan pahuuttaan rankaisi. Niinpä niin.

viaton pikku mukula.

Vierailija kirjoitti:

Heitän tähän yhden kipeän kysymyksen:

Oletteko missään määrin huomanneet itsessänne samoja piirteitä kuin väkivaltaisessa vanhemmassanne?

Minä voin tunnustaa, että kyllä valitettavasti olen. :-(

Väkivaltainen en ole koskaan mutta olen kauhukseni huomannut että joskus liian helposti väheksyn lapseni "vaivoja" ja huolia. Siis saatan toistaa sanatarkasti äitini käyttämiä sanoja. Se on kuvottavaa! En halua olla sellainen! Olen työstänyt asiaa paljon, koska nuo turhan vähättelevät sanat voivat lipsahtaa vaikken todellakaan tarkoita sitä edes.

Rakastan lastani äärettömän paljon enkä koskaan käyttäydy mitenkään aggressiivisesti. On ollut kamalaa kuitenkin huomata, että jotain on kotoa tarttunut vaikka haluan tehdä kaiken toisin.

Olen kuitenkin toiveikas, koska itse tiedostan ongelmani ja aika hyvin jo saan nielaistua nämä opitut, typerät sanat.

Kyllä huomasin, kotoa poismuutettuani. Mukaan tarttui kaikkien muiden halveksiminen, keskustelutaidottomuus ja mykkäkoulu. Läpsäsin helposti kumppaniani naamalle, jos hän mielestäni loukkasi minua sanoillaan. Kesti vuosia, ennenkun tajusin että ongelmat olivat minussa ja kotioloissani, ei muissa. Ymmärtäminen helpotti. Katkaisin välit vanhempiini, jotka edelleen jatkoivat henkistä väkivaltaa. Estin väkivaltavaikutuksen. Josta seurasi että mykkäkoulu on muisto vain, arvostan muita ihmisiä ja olen kiinnostunut heistä. Väkivalta vaihtui kommunikointiin. Onkohan muut kokeneet tunteen, miten vaikutustekijöillä voi olla suuri osa muutoksessa?

rikoslain alaisen väkivaltapahoinpitelyn. Luunappi.

ei mulla muuta.

Sulla kultsi ei ole käsitystäkään mikä on pahoinpitely.

Vierailija kirjoitti:

"En tarkalleen muista olinko tehnyt jotain pahaa vaiko en, mutta kuitenkin."

eiii. ettehän te kukaan ikinä mitään ole tehneet...haha

just tätä tarkoitin kun aiemmin kirjoitin että aika kultaa muistot. Itse olitte niin ihania täydellisiä, mutta ihan ilman syytä rankaistiin. Ne ilkeät pahat vanhemmat. Ihaan pahuuttaan rankaisi. Niinpä niin.

viaton pikku mukula.

Mitä pahaa lapsi voi muka tehdä ansaitaakseen väkivaltaa ihmiseltä, jonka pitäisi rakastaa ja suojella? Ai jos lapsi ei yllättäen olekaan täydellinen ihmisrobotti, niin se oikeuttaa käymään lapsen kimppuun?

Eli kun seuraavan kerran sinulla on huono päivä, niin naapuri saa tulla hakkaamaan sut henkihieveriin, kun ei jaksanut kuunnella seinän läpi sun kiukuttelua?

Vierailija kirjoitti:

Tämä siis spin-off ketju tuohon väkivaltainen mies - ketjuun. Mistä mitättömyyksistä sait lapsena selkäsaunan? Selkäsaunaksi luettakoon kaikki pikku luunappia isommat ”interventiot”.

Minua on hakattu remmillä, risulla, sähköjohdolla, mattopiiskalla ja kepillä mm seuraavista:

- maitolasi kastui vahingossa

- kengät oli epäjärjestyksessä kenkätelineessä

- olin veljen kanssa hippaa ja matot meni kurttuun

- paiskasin jääkaapin oven ”liian kovaa ja väärin” kiinni

- uskalsin olla jostain eri mieltä isän kanssa

- katsoin isää mukamas jotenkin pahasti

- kun sain kokeesta kerran seiskan (aina piti olla 9 tai 10)

Ja kyllä,, koko lapsuus oli pelkoa ja kauhua täynnä kun isä oli raivohullu despootti jolla napsahti aina vähän väliä pikkuasioista. Sitten hakattiin lapset niin ettei pystynyt kunnolla istumaan viikkoon. Koulussa ope näki piiskausjäljet mutta ei tehnyt mitään asialle, 70-80luvulla lapsen hakkaaminen oli ”perheen sisäinen asia”. Isä on hullu vieläkin, yhtään ei ole meno rauhoittunut vaikka jo yli seitsenkymppinen.

Pienin syys saada selkäsauna oli ihan vain se, että oli elossa ja hengitti!

Ohimennessä oli hyvä mäiskäistä, aina siihen kai isälläni omasta mielestään oli joku syy, ei sitä minulle tarvinnut kertoa.

Vierailija kirjoitti:

rikoslain alaisen väkivaltapahoinpitelyn. Luunappi.

ei mulla muuta.

Sulla kultsi ei ole käsitystäkään mikä on pahoinpitely.

Kyllä on oikein hyvä käsitys. Tuon luunapin lisäksi minua hakattiin 15 vuotta lähes päivitäin. Remmillä ja risulla, kepillä ja sähköjohdolla, tuli jopa murtuma siinä hötäkässä. On kuristettu kurkusta, poltettu silitysraudalla, vedetty tukasta pitkin lsttioita.

Enköhän kuule tiedä paremmin kuin sinä mitä on pahoinpitely ja väkivaltarikos. Tuo luunappi oli vain se kirsikka kakun päällä. Tällaisten idioottien ei pidä tulla tähän ketjuun vähättelemään hakattujen lasten kokemuksia.

T. Se aikuistukapöllyn ja luunapin saanut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En tarkalleen muista olinko tehnyt jotain pahaa vaiko en, mutta kuitenkin."

eiii. ettehän te kukaan ikinä mitään ole tehneet...haha

just tätä tarkoitin kun aiemmin kirjoitin että aika kultaa muistot. Itse olitte niin ihania täydellisiä, mutta ihan ilman syytä rankaistiin. Ne ilkeät pahat vanhemmat. Ihaan pahuuttaan rankaisi. Niinpä niin.

viaton pikku mukula.

Mitä pahaa lapsi voi muka tehdä ansaitaakseen väkivaltaa ihmiseltä, jonka pitäisi rakastaa ja suojella? Ai jos lapsi ei yllättäen olekaan täydellinen ihmisrobotti, niin se oikeuttaa käymään lapsen kimppuun?

Eli kun seuraavan kerran sinulla on huono päivä, niin naapuri saa tulla hakkaamaan sut henkihieveriin, kun ei jaksanut kuunnella seinän läpi sun kiukuttelua?

Älä kultsi välitä tästä kakkapyllystä, joka on vissiin heitetty lapsena ilmaan kolmesti ja saatu kiinni kahdesti

Itse olen aikoinaan lyönyt äitiäni takaisin. Loppui fyysinen kuritus siihen. Toki oli ikää jo 15 silloin. Huitaisi märällä rätillä kasvoille kun olin eri mieltä asiasta. Sen verran lujaa löi että jäi punainen jälki poskeen. Repäisin raivonpuuskassani rätin kädestä ja vedin takaisin ja huusin niin lujaa kuin lähti: Tuntuuko kivalta? Anna olla viimeinen kerta kun kajoot minuun fyysisesti tai revin hiukset päästä.

Oli hiljaista sen jälkeen ja järkytyin itsekin siitä miten uskalsin mutta olen ylpeä että niin tein. Tietysti on tilanteita että pelko on niin suuri ettei tulisi mieleenkään iskeä takaisin.

Miksei mikään lehti tee artikkelia tästä paskasta kohtelusta? Siksikö että kuluttajina ostovoimaiset suuret ikäluokat suuttuisi ja jättäisi lehdet tilaamatta? Saisivat suuttua, olisi hitto vie jo korkea aika puhua tästä väkivallasta ja kaltoinkohtelusta.

Miksi koulussa ei puhuta perheväkivallasta? Ja siitä että se on rikos. Opettajat pelkää että vihaiset vanhemmat antaa palautetta?