Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Bloggaaja: masennuksesta ja jaksamisesta
**
09.01.2018 |
Ihan alkuun toivon, että tämä ketju pysyy asiallisena, ettei bloggaajan blogia ja nimeä mainita ettei ketju mene poistoon. Ihan yleisen tason keskustelua siis.
Mä olen parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää, mutta enää en ymmärrä. On bloggaaja joka kärsii ilmeisestikin aika pahasta masennuksesta. Blogissaan on avoimesti kertonut olevansa bipo ja sen kyllä huomaa; välillä menee tosi lujaa, postausta toisensa perään ja blogiyhteistöitä 90%. Sairaus on niin pahana, että kesällä oli pitkän jakson osastohoidossakin, tämänkin kertoi avoimesti blogissaan. Lapset olleet osasijoituksessa sukulaisilla josta palautuivat kotiin. Uusimmassa postauksessa kertoi, että lapset lähtevät uudelleen sijoitukseen, ei vain jaksa.
Tästä päästään siihen kohtaan mitä en ymmärrä. Jos on todella pahasti masentunut, ei jaksa lapsiaankaan hoitaa, niin miten ihmeessä jaksaa kirjoittaa blogiaan noinkin aktiivisesti? Parissa uusimmassa postauksessa kuvannut runsaasti itseään; meikit ja hiukset viimeisen päälle ja iloinen hymykin löytyy. Jokin tässä ei nyt täsmää. Omasta lähipiiristäkin löytyy masennusta ja he ovat kyllä aivan eri maailmasta. Täydellinen meikki on viimeinen mihin jaksamista riittää.
Kommentit (38)
Kun itse sairastuin vakavaan sairauteen, niin perustin blogin. Se oli ainoa tapa päästä yhteyteen ulkomaailman kanssa. Minäkään en voinut hoitaa lapsia vaan lapset hoiti mies ja isovanhemmat. En myöskään halunnut, että sairaus on elämän keskipiste vaan blogin kautta sain voimia jatkaa hoitoja ja voimistaa itseäni leikkaukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Munchausen syndrome, ei masennus. Ihminen joka keksii ja tekee mitä vain saadakseen muiden huomion ja sympatian osakseen. Pahentuessa ( munchausen proxy) voi alkaa myös vahingoittamaan lapsiaan huomion saamiseksi. Todellakin parempi että lapsilla on turvallinen paikka asua. Se paras paikka ei aina ole biologisen vanhemman luona. Mitä tapahtuu sitten kun tyyppi huomaa että lasten poissaolo tarkoittaa myös huomion loppumista..uusi raskaus, mitä luultavimmin.
Tämä keissi ei ole normaali masennustapaus. Masennusta ei näy päälle päin mutta ei se toimi niin että olo huononee tai paranee riippuen siitä ovatko lapset paikalla vai ei.
Feikkaamalla varmaan ollaankin pitkiä aikoja osastohoidossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Munchausen syndrome, ei masennus. Ihminen joka keksii ja tekee mitä vain saadakseen muiden huomion ja sympatian osakseen. Pahentuessa ( munchausen proxy) voi alkaa myös vahingoittamaan lapsiaan huomion saamiseksi. Todellakin parempi että lapsilla on turvallinen paikka asua. Se paras paikka ei aina ole biologisen vanhemman luona. Mitä tapahtuu sitten kun tyyppi huomaa että lasten poissaolo tarkoittaa myös huomion loppumista..uusi raskaus, mitä luultavimmin.
Tämä keissi ei ole normaali masennustapaus. Masennusta ei näy päälle päin mutta ei se toimi niin että olo huononee tai paranee riippuen siitä ovatko lapset paikalla vai ei.
Feikkaamalla varmaan ollaankin pitkiä aikoja osastohoidossa.
Mistä sä tiedät millä diagnoosilla hän on hoidossa ollut? Mielensairaudet on yleensä vaikea pala diagnosoida niillekin jotka diagnooseja antavat. Varsinkin jos kyseessä on sellainen potilas joka osaa valehdella ja manipuloida. Omassa suvussa yksi (jo kuollut) ja aivan samanlaiset jutut kuin tällä bloggaajalla.
Masennus oireilee niin eri tavalla.
Mä ainakin voin samaistua tuohon bloggaajaan, vaikka lastani en sijoitukseen antaisi ikinä, tai toivon pysyväni sen verran kunnossa ettei moiseen tarvitsisi koskaan ryhtyä.
Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä mutta tuo blogin kirjoittaminen, sisustaminen, hienot kuvat ja meikki ym on varmaan niitä ainoita asioita missä kokee edes jollain lailla onnistuvansa, tuntee osaavansa edes jotain, saa positiivista palautetta ja se on sillä lailla konkreettisesti näkyvää. Sillä saa varmaan myös tunteen että homma on edes hetken hallussa.
Mulla on myös kaksisuuntainen, puhkesi aikoinaan hoitamattoman synnytyksen jälkeisen masennuksen "jälkitautina". Aina olen jo lähtökohtasesti tuntenut itseni huonoksi äidiksi.
Lastani rakastan, lapsi kasvaa ja kehittyy normaalisti, rutiinit ja perusjutut kunnossa mutta silti se pohjaton paha olo ja syyllisyys siitä että en vaan osaa olla hyvä äiti tai edes äiti. Mulle juurikin tuo että oma ja lapsen ulkonäkö on kunnossa tuo edes hetkeksi sen tunteen että osaan edes jotain ja olen edes jossain hyvä ja asiat on edes päällisin puolin hallinnassa, jos en muuta niin laittautua ja olla tyylikäs. Äitinä tunnen olevani täysin epäonnistunut ja poden vieläkin hirveästi syyllisyyttä että vauvavuosi meni lähes kokonaan masentuneena.
Vierailija kirjoitti:
Masennus oireilee niin eri tavalla.
Mä ainakin voin samaistua tuohon bloggaajaan, vaikka lastani en sijoitukseen antaisi ikinä, tai toivon pysyväni sen verran kunnossa ettei moiseen tarvitsisi koskaan ryhtyä.
Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä mutta tuo blogin kirjoittaminen, sisustaminen, hienot kuvat ja meikki ym on varmaan niitä ainoita asioita missä kokee edes jollain lailla onnistuvansa, tuntee osaavansa edes jotain, saa positiivista palautetta ja se on sillä lailla konkreettisesti näkyvää. Sillä saa varmaan myös tunteen että homma on edes hetken hallussa.Mulla on myös kaksisuuntainen, puhkesi aikoinaan hoitamattoman synnytyksen jälkeisen masennuksen "jälkitautina". Aina olen jo lähtökohtasesti tuntenut itseni huonoksi äidiksi.
Lastani rakastan, lapsi kasvaa ja kehittyy normaalisti, rutiinit ja perusjutut kunnossa mutta silti se pohjaton paha olo ja syyllisyys siitä että en vaan osaa olla hyvä äiti tai edes äiti. Mulle juurikin tuo että oma ja lapsen ulkonäkö on kunnossa tuo edes hetkeksi sen tunteen että osaan edes jotain ja olen edes jossain hyvä ja asiat on edes päällisin puolin hallinnassa, jos en muuta niin laittautua ja olla tyylikäs. Äitinä tunnen olevani täysin epäonnistunut ja poden vieläkin hirveästi syyllisyyttä että vauvavuosi meni lähes kokonaan masentuneena.
Sinulla ja bloggaajalla on se ero että bloggaaja on onnellinen vain kun lapset ovat poissa. Hän paranee omien sanojensa mukaan kun lapset ovat muualla ja kun tulevat takaisin niin oireet palaavat. Siksi onkin hyvä että lapset sijoitetaan toiseen perheeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Masennus oireilee niin eri tavalla.
Mä ainakin voin samaistua tuohon bloggaajaan, vaikka lastani en sijoitukseen antaisi ikinä, tai toivon pysyväni sen verran kunnossa ettei moiseen tarvitsisi koskaan ryhtyä.
Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä mutta tuo blogin kirjoittaminen, sisustaminen, hienot kuvat ja meikki ym on varmaan niitä ainoita asioita missä kokee edes jollain lailla onnistuvansa, tuntee osaavansa edes jotain, saa positiivista palautetta ja se on sillä lailla konkreettisesti näkyvää. Sillä saa varmaan myös tunteen että homma on edes hetken hallussa.Mulla on myös kaksisuuntainen, puhkesi aikoinaan hoitamattoman synnytyksen jälkeisen masennuksen "jälkitautina". Aina olen jo lähtökohtasesti tuntenut itseni huonoksi äidiksi.
Lastani rakastan, lapsi kasvaa ja kehittyy normaalisti, rutiinit ja perusjutut kunnossa mutta silti se pohjaton paha olo ja syyllisyys siitä että en vaan osaa olla hyvä äiti tai edes äiti. Mulle juurikin tuo että oma ja lapsen ulkonäkö on kunnossa tuo edes hetkeksi sen tunteen että osaan edes jotain ja olen edes jossain hyvä ja asiat on edes päällisin puolin hallinnassa, jos en muuta niin laittautua ja olla tyylikäs. Äitinä tunnen olevani täysin epäonnistunut ja poden vieläkin hirveästi syyllisyyttä että vauvavuosi meni lähes kokonaan masentuneena.
Olet hyvä ihminen ja riittävän hyvä äiti. Tietty määrä syyllisyyttä kuuluu hyvään vanhemmuuteen, mutta sinun on turha märehtiä menneitä. Pää pystyyn, sinulla ei ole mitään hävettävää.
Kaikkea hyvää sinulle.
Lapset asuivat viime vuoden loppuun asti osan viikkoa sukulaisperheessä. Tämä oli minun ja Jarin yhteinen toive, sillä meidän kummankaan voimat eivät ole riittävällä tasolla lapsista huolehtimiseen. Niinä iltoina, kun lapset olivat kotona, saimme lisäksi perhetyöntekijän auttamaan lastenhoidossa. Kaikki tuntui sujuvan aika hyvin siihen saakka, kunnes sukulaissijoitus päätettiin ja lapset palasivat kotiin.
Että sellainen masennus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräällä ystävälläni on vähän samalainen ongelma kun tällä rouvalla. Kun lapsi on isällään (ovat eronneet) elämä on ihanaa. Ja lapsi kun palaa kotiin niin sitten taas masentaa ja ei jaksa lastaan hoitaa kunnolla ja somettaa vaan. Ystäväni lapsi on meillä tosi paljon koska käy sääliksi sen elämä äitinsä luona ja hän on oman lapseni hyvä ystävä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tätä blogia tiedä, mutta monelle kirjoittaminen on terapiaa. Sitä oikein tarvitsee tehdä, joko suoraan aiheesta tai sitten jostain ihan muusta.
Oikein inhottaa ne tietämättömät kommentit jotka täällä leimaavat monet keskustelut provoiksi vain siksi koska "ei kukaan tulisi kirjoittamaan tuollaisessa tilanteessa". Oikeastikin jotkut ihmiset kuvittelevat että suru, kriisi tai sairaus lamaannuttaa ihmiset niin etteivät he kykene muuta kuin itkemään yksinään? Moni menee töihinkin mahdollisimman pian jonkun kriisin jälkeen siinä missä toinen lamaantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sen, että masennusta on eritasoista. Joskus vain tuntuu, että lukiessani ja kuullessani ihmisten kertovan omasta masennuksestaan, he puhuvat täysin eri asioista. Olen seurannut kyseistä blogia ja vertaan itseäni viime talvena, minä sain tuolloin myös masennus diagnoosin. Minulla ei tosin olisi ollut mitään voimia tai mahdollisuutta blogin pitämiseen. En jaksanut/ halunnut tuolloin edes avata tietokonetta blogeja lukeakseni. Olin pahimmillani kolme viikkoa pesytymättä ja samoissa likaisissa vaatteissa ja likaiset astiat alkoi homehtua tiskipöydälle. Kauppaan sain raahauduttua joko aamulla ensimmäisenä tai illalla viimeisenä, jotta mahdollisuus törmätä tuttuihin olisi mahdollisimman pieni. Pelkkä postilaatikolla käynti tuntui joskus aivan mahdottoman raskaalle. Perheestä ei onneksi tarvinnut huolehtia, lapset asuvat jo nuorina aikuisina opiskelmassa muualla ja mieheni oli kuollut syksyllä 2016.
Mutta kuten sanoin masennusta on eri tasoista. Tämä on ensimmäinen julkinen paikka, jossa kerron tilanteestani, vaikkakin nimettömänä. Minusta on hieno asia, että joillakin on rohkeutta, tulla julkisesti esille sairautensa kanssa. Toivotaan että bloggaaja pystyy auttamaaan paitsi itseään myös antamaan jotakin mahdollisesti tukea tarvitseville lukijoilleen. Eniten toivon kuitenkin, että perheen lapset kärsisivät tilanteesta mahdollisimman vähän.
On vaikea ymmärtää, että omat lapset masentavat, mutta voimia riittää kaikenlaisiin sisustusprojekteihin...
Enkä todellakaan "kiusaa", en vain tajua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On vaikea ymmärtää, että omat lapset masentavat, mutta voimia riittää kaikenlaisiin sisustusprojekteihin...
Enkä todellakaan "kiusaa", en vain tajua...
Ei omat lapset varmastikkaan masenna, vaan masentuneena ei jaksa hoitaa kunnolla lapsiaan. Kyllä jokainen äiti varmasti on joskus umpiväsyneenä hoitanut lastaan ja se on raskasta. Sellainen olo koko ajan ja joka päivä. Parantuminen alkaa pienin askelin ja elämäniloa pitää yrittää löytää tekemällä asioita joista nauttii. Jotta edes hetken aikaa olisi hyvä olla, kun 98% päivästä ahdistaa ja henkisesti koskee.
Vierailija kirjoitti:
On vaikea ymmärtää, että omat lapset masentavat, mutta voimia riittää kaikenlaisiin sisustusprojekteihin...
Enkä todellakaan "kiusaa", en vain tajua...
On tosi vaikea kuvata sitä, mitä pään sisällä tapahtuu kun masentuu. Jutut on aina yksilökohtaisia ja on täysin mahdotonta selittää sitä toiselle, kun ei itsekään tajua tai ennen kaikkea pysty korjaamaan. Se on helvetillistä. Itse olin just sellainen "suorittava" masentunut - tein ihan kaikkeni että kukaan ei näkisi miten paha olo on ja en todellakaan suostunut antamaan periksi. Niille, jotka jotain aavistelivat valehtelin kirkkain silmin kaiken olevan hyvin. Koska minähän olin niin täydelllinen, että tällaista ei itselleni tapahdu. Ylitin aina odotukset ja minuun voi luottaa. Ja lopulta ajoin päin kiviseinää. Ihan helvetin lujaa. Pitkän toipumisen ja paljon duunia se vaati, mutta tolpillani olen jälleen. Ja tuottava osa yhteiskuntaa ;)
Arvostan tätä bloggaajaa äärettömästi ensinnäkin siitä, että uskaltaa näin vaikeasta asiasta kirjoittaa. Lisäksi myös, että vaikeassa tilanteessa on pitänyt ensisijaisesti huolta siitä, että kaikkein tärkein, lapset, ovat turvassa, kun itse kokee ettei pärjää ja pysty hoitamaan. Siinä, että lapset kärsivät tekee isomman vahingon kuin että olisi väärän värinen torkkupeitto. Kun vielä uskaltaa altistaa itsensä kaikelle sille tuomitsemiselle ja julkiselle häpeälle, mitä mt-ongelmat nykypäivänäkin aiheuttava, on jo voittaja. Varsinkin kun vaikuttaa ihmiseltä, jolle on tärkeää, että asiat menevät "normien" mukaan tai mieluummin ne ylittäen.
Kannattaa ymmärtää erilaisia kokemuksia ja olla armollinen. Siitä voi olla itsellekin hyötyä silloin kun menee vähän heikommin....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On vaikea ymmärtää, että omat lapset masentavat, mutta voimia riittää kaikenlaisiin sisustusprojekteihin...
Enkä todellakaan "kiusaa", en vain tajua...Ei omat lapset varmastikkaan masenna, vaan masentuneena ei jaksa hoitaa kunnolla lapsiaan. Kyllä jokainen äiti varmasti on joskus umpiväsyneenä hoitanut lastaan ja se on raskasta. Sellainen olo koko ajan ja joka päivä. Parantuminen alkaa pienin askelin ja elämäniloa pitää yrittää löytää tekemällä asioita joista nauttii. Jotta edes hetken aikaa olisi hyvä olla, kun 98% päivästä ahdistaa ja henkisesti koskee.
Itse sain masentuneena iloa jo siitä, kun istuin ja katselin lasteni leikkiä. Mitään muuta en olisi jaksanut tehdäkään. Sisustaminen oli viimeinen asia, johon mulla olisi ollut voimaa. Tietysti me kaikki ollaan yksilöitä.
Alue: Aihe vapaa
Munchausen syndrome, ei masennus. Ihminen joka keksii ja tekee mitä vain saadakseen muiden huomion ja sympatian osakseen. Pahentuessa ( munchausen proxy) voi alkaa myös vahingoittamaan lapsiaan huomion saamiseksi. Todellakin parempi että lapsilla on turvallinen paikka asua. Se paras paikka ei aina ole biologisen vanhemman luona. Mitä tapahtuu sitten kun tyyppi huomaa että lasten poissaolo tarkoittaa myös huomion loppumista..uusi raskaus, mitä luultavimmin.
Tämä keissi ei ole normaali masennustapaus. Masennusta ei näy päälle päin mutta ei se toimi niin että olo huononee tai paranee riippuen siitä ovatko lapset paikalla vai ei.