Voisitko olla suurperheen äiti? Miksi tai miksi et?

Voisin ja olen. Ihanaa elämää.

Maailmassa on 8 miljardia ihmistä. En halua olla osallisena maapallon tuhoutumisessa, koska minulla on kyky pidättäytyä seksistä tai ehkäistä.

En tiedä. Luultavasti. Minulla on vain viisi lasta, enemmänkin olsi mennyt, jos olisi muutama vuosi sitten ollut vauvoja tuloillaan, mutta nyt on iskenyt sen verran laiskuus ettei enää jaksa aloittaa alusta, kun on kaikki koulutielle saanut. 

Ennemmin kuolisin. Ei hetkeäkään omaa tilaa, aikaa eikä rauhaa - ei elämää. Kaksi lasta on ehdoton maksimi, kolmannesta joutuisin jo hullujenhuoneelle.

En.

Mahdotonta näin miehenä.

Toki mikäli tää sukupuolineutraali ym. sekoilu jatkuu ja vankistuu, niin sitten voisin olla sellainen suurperheen äiti, jolla on tietenkin molemmat elimet, mutta myös sellainen elin, jossa pinpi on siinä kullin varressa.

Sellaista ei kai vielä ole ilmoittautunut oikeuksiaan penäämään?

No. sit olis.

Tietenkin mun perheen lapsilla (tai miksikä niitä nyt voisi kutsua etteivät lapsiksiksi kutsumisesta loukkaantuisi) on jokaisella 9:llä erinlainen tilanne ja sukupuoli ym. -identiteetti.

Vanhin poika on esim. puoliksi naaraskoira ja ihmispoika.

Maksimissaan kolmen jos talous sallisi.

Aika pitää riittää myös kaikille lapsille.

Koitan vastailla näin neljän lapsen äitinä:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni teistä suurperheellisistä on muuten harrastanut ennakointia? Tarkoitan ennakointia siinä mielessä, että mitä jos jotain tapahtuisikin - pärjäisittekö? Meillä on rahastosijoituksia jotka voi tarpeen tullen myydä, lapsilla on hyvät sairauskulu-ja tapaturmavakuutukset, aikuisilla tapaturma- ja henkivakuutukset, asuntolaina on hyvin pieni suhteessa meidän tulotasoon ja siihen on saatavilla lyhennysvapaata tarvittaessa useampi vuosi, säästöjä ihan tilillä myös jonkin verran. Eli pärjättäisiin. Molemmilla pitkä katkoton työura eli ansiosidonnaista saataisiin myös.

Onko teillä esimerkiksi puskurirahasto taloudellisen kriisin iskiessä syystä tai toisesta, entä, jos joku lapsista tai toinen vanhemmista sairastuu? KTS. Yllä

Suurperheiltä haluaisin myös kysyä näitä asioita:

Leikitäänkö ja touhuillaanko teillä lasten kanssa? Nyt lapset on jo koululaisia mutta edelleen luetaan heidän kanssa, käydään yhdessä uimassa tai lenkillä, kesät vietetään purjeveneessä koko perhe yhdessä. Kun lapset oli pienempiä, jompikumpi meistä oli usein mukana leikissä vaikkapa kaupan asiakkaana tai kotileikin koirana tai rakenteli leffoille tai Brio-rautatiellä. Mies tykkää pelata lasten kanssa lautapelejä ja mä luin ja luen vieläkin paljon lapsille. Myös isot teinit änkeää kuuntelemaan iltasatuja :)

Minkä verran kukin lapsi saa omaa aikaa vanhemman kanssa, esimerkiksi päivätasolla, ja miten tämä on toteutettu?

En ole koskaan katsonut kellosta sen tarkemmin. Poika viettää isän kanssa aikaa joka päivä puolesta tunnista tuntiin-pariin kun tekevät yhdessä pihatöitä ja puiden kantamista sekä remonttia, minun kanssa vaihdetaan kuulumiset joko koulusta tullessa tai viimeistään kun tulen illalla töistä yritän pitää pienen kuulumisten vaihtohetken ja halituokion (n. 15-30 min)

Vanhin tyttö tykkää käydä keskusteluja viestittelemällä, niitä käydään pitkin päivää milloin mistäkin asiasta. Myös hänen kanssaan iltaisin nukkumaan mennessä köllötellään yhdessä sen 15-30 min, jutustellaan ja halitaan.

Kahden nuorimman kanssa tehdään yhdessä läksyjä, luetaan, kuskaillaan heitä harrastuksiin, vuorotellen pääsee vanhemman kanssa kauppaan tai asioille jne. Pienemmät ehkä ajallisesti viettää hieman enemmän aikaa vanhempien kanssa kuin isommat. He myös ovat edelleen sen verran symbioosissa toistensa kanssa että paljon ovat yhdessä ja sitä myötä heillä ehkä on vähän vähemmän kahdenkeskistä aikaa vanhempien kanssa. Pyrimme aina järjestämään kuitenkin jokaiselle rauhallisen hetken juttelulle jos lapsi sitä osoittaa kaipaavansa. Tämä vaihtelee toki päivittäin ja jonain päivänä voi olla että kaikki ovat menossa jossain ja kommunikaatio supistuu hyvän huominen ja hyvän yön toivotuksiin.

Kuinka suurperheessä jakautuu kotityöt, entä taloudellinen vastuu? Olemme miehen kanssa molemmat työelämässä, minulla kolmivuorotyö. Mies vastaa kaikista lainanlyhennyksistä, autojen kuluista, vakuutuksista, sähkö- ja vesilaskuista, puhelin- ja nettilaskuista, pellettilämmityksen kuluista sekä omista vaate- ja hygieniatarvikehankinnoistaan. Maksaa siis myös minun puhelimen ja vakuutukset ym. Minä maksan ruuat, omat ja lasten lääkkeet sekä hygieniatarvikkeet, kulutustavarat (pesuaineet ym) ja omat sekä lasten vaatteet. Kaikesta vastataan kuitenkin yhdessä, se maksaa jolla on sillä hetkellä rahaa tilillä. Siirrellään tarpeen mukaan rahaa tililtä toiselle.

Lapsilla on omat kotityötehtävänsä: kukin huolehtii omat tavarat paikalleen, kaksi vanhinta tyhjentää tiskikoneen vuoropäivinä aina kun se on pessyt, poika vie lehdet kierrätykseen ja leikkaa nurmikot/tekee lumityöt, vanhin tytär vie roskat ja kuljettaa pyykit pyykkitupaan (kaikista pyykkikoreista), pienemmät tytöt kattavat ja siivoavat ruokapöydän. Yleensä pidetään siivouspäivä kerran viikossa johon osallistuu koko perhe: yksi pyyhkii pölyjä, toinen imuroi, kolmas pesee vessan, neljäs pesee toisen vessan jne. Talo on iso ja tässä riittää siivottavaa kaikille. Pihatöitä tehdään yhdessä tai sitten teinit esim. haravoi maksua vastaan. Ikkunat pesetän yleensä teineillä maksua vastaan. Pyykkiä pesee se joka ehtii, yleensä

minä, mies ja vanhin tytär. Jokaisella on oma puhtaan pyykin kori johon kuivuneet pyykit laitetaan ja jokainen vie omansa kaappiin. Pienimpiä autan joskus pyykin viikkaamisessa. Lakanat pesen ja mankeloin minä. Jokainen huolehtii itse lakananvaihdosta, miehen kanssa vaihdetaan meidän sänkyyn lakanat yleensä yhdessä.

Miten sujuu lasten harrastusten järjestäminen niin rahallisesti kuin ajallisestikin? Harrastukset maksaa se jolla on sillä hetkellä rahaa tilillä :) Lasten harrastukset on aika edullisia, uintia ja sählykerhoa. Laskut siis maksaa se jonka palkkapäivä on lähempänä eräpäivää. Meillä on pienempien kuljetusapuna mun isä eli hän vie kahta pienempää harrastukseen jos me molemmat ollaan töissä. Jos mulla on vapaata, minä vien. Toisinaan mies lähtee töistä aikaisemmin hoitaakseen kuljetukset. Isommat kulkevat omineen harrastuksiinsa, vanhin mopolla ja toiseksi vanhimmalla on bussikortti.

Mitä tekisitte, jos joku lapsista sanoisi yhtäkkiä ettei haluakaan sisaruksia? On joku joskus sanonutkin, olen kysynyt että kenet annetaan pois? Pienemmät päinvastoin ovat vielä kovasti toivoneet että meille tulisi vauva, olen sanonut että me emme enää iskän kanssa halua vauvoja koska kaikki lapset ovat jo niin isoja.

Miten vanhempien oma aika kodin ja lasten ulkopuolella on toteutettu ja kuinka paljon sitä on vaikkapa viikossa? Mies käy punttisalilla kaksi kertaa viikossa ja lenkillä/suunnistamassa kahtena iltana viikossa. Mulla on usein arkena päivällä vapaata vuorotyön takia ja silloin käyn uimassa, kavereiden kanssa kahvilla jne. Minä osallistun myös yhdistystoimintaan, kokoukset on kerran kuukaudessa ja muuta yhdistyksen toimintaa on noin joka toinen viikko joko päivällä tai illalla. Lapset on niin isoja jo että mies voi mennä punttisalille vaikka olisin töissä tai kokouksessa. Ja minä puolestani voin mennä kokoukseen tai uimaan tms. vaikka mies olisi ulkomaan työmatkalla. Kun lapset oli pienempiä, vuoroteltiin enemmän ja esim. kun olin hoitovapaalla kävin uimassa aamulla ennen kuin mies lähti töihin. Toisinaan on pyydetty isovanhempia tai lasten kummeja apuun jotta jompi kumpi meistä on päässyt jonnekin omaan menoonsa.

Entä vanhempien kahdenkeskinen aika? Laitamme lapset nukkumaan ja menemme infrapunasaunaan kahdestaan. Isovanhemmat myös mielellään pyytävät lapsia yökylään/viikonloppukylään joten päästään halutessamme esim. kylpylään tai risteilylle kahdestaan. Noin 1x /3 kk yritetään järjestää jotain kahdenkeskistä. Parin viikon päästä mennään teatteriin, isommat ovat kuvanneet kaitsea pienempiä, kun ollaan vaan muutama tunti poissa. Lisäksi meillä on tuttavaperheissä muutamia vanhempia teinejä/ nuoria aikuisia jotka mielellään rahapulassaan tulevat lapsenvahdiksi.

Matkustellaanko teillä? Jos, niin missä ja kuinka usein? Matkustellaan. Käydään risteilyillä ja kylpylässä useamman kerran vuodessa. Lisäksi noin joka toinen vuosi pyrimme tekemään isomman ulkomaanmatkan, viime kesänä oltiin Legolandissa. Sitä ennen pari vuotta aiemmin Kyproksella. Lisäksi joka kesä purjehditaan noin kuukauden Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla. Huvipuistossa käydään joka kesä, joko Särkänniemessä tai Linnanmäellä. Lisäksi yleensä jossain pienemmässä kohteessa, Hop Lopissa tai vastaavissa tulee käytyä pari kertaa vuodessa. Matkustelu toki kysyy suunnitelmallisuutta ja säästämistä.

Tiedän että me ollaan siitä onnellisessa asemassa että meillä on hyvät tulot. Samoin olemme saaneet hieman perintöä, jolla on sitten kustannettu remontteja ym. Nykyinen talomme on ostettu äärettömän edullisesti ja entisestä talosta saatu myyntivoitto on käytetty tämän talon remontointiin.

En siis tiedä olemmeko me varsinaisesti kovin hyvä esimerkki suurperheestä. Lapsia meillä kuitenkin on keskimääräistä enemmän, se sopii meille oikein hyvin ja mielestäni meillä on oikein hyvä ja onnellinen perhe-elämä.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni teistä suurperheellisistä on muuten harrastanut ennakointia? Tarkoitan ennakointia siinä mielessä, että mitä jos jotain tapahtuisikin - pärjäisittekö? Onko teillä esimerkiksi puskurirahasto taloudellisen kriisin iskiessä syystä tai toisesta, entä, jos joku lapsista tai toinen vanhemmista sairastuu?

Suurperheiltä haluaisin myös kysyä näitä asioita:

Leikitäänkö ja touhuillaanko teillä lasten kanssa? Minkä verran kukin lapsi saa omaa aikaa vanhemman kanssa, esimerkiksi päivätasolla, ja miten tämä on toteutettu? Kuinka suurperheessä jakautuu kotityöt, entä taloudellinen vastuu? Miten sujuu lasten harrastusten järjestäminen niin rahallisesti kuin ajallisestikin? Mitä tekisitte, jos joku lapsista sanoisi yhtäkkiä ettei haluakaan sisaruksia? Miten vanhempien oma aika kodin ja lasten ulkopuolella on toteutettu ja kuinka paljon sitä on vaikkapa viikossa? Entä vanhempien kahdenkeskinen aika? Matkustellaanko teillä? Jos, niin missä ja kuinka usein?

Tämä on jotenkin tosi outo kysymys, sillä eihän se ole lapsen asia päättää, kuinka monta lasta vanhemmat tekevät.

En, ikää 35 eikä vielä lapsia. Tosin toivon saavani vielä ainakin 1:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12 lasta pingottaa kyllä elimistön äärirajoille. Nainen kantaa ja imettää kuin lehmä koko ajan. Varmasti muutama keskenmenokin mukana.

Lestadiolaiset kuolee mieluummin kuin ehkäisee tai pidättäytyy. Laskisivat nyt edes varmat päivät!

Itse asiassa lestadiolaisten keskuudessa kyllä ehkäistään, mutta asiasta ei usein voida puhua avoimesti kuin pienissä, varmasti luotettavaksi tiedetyissä piireissä. On lestadiolaisia, jotka eivät halua tehdä suurta päätöstä lapsiluvusta itse vaan haluavat jättää asian Taivaan Isän käsiin. Toisaalta osa on päätynyt ehkäisyyn, mutta syynä ei välttämättä ole lapsiluku, se, että nyt olisi tulossa numero kymmenen. Taustalla on hyvin erilaisia syitä.

Suurperhe ei kuitenkaan kosketa vain vanhoillislestadiolaisia tai muita johonkin uskonnolliseen yhteisöön liittyviä ihmisiä, itse tunnen suurperheestä haaveilleen, punkahtavan äidin, joka kenties kuuluu kirkkoon mutta ei sinällään ole kiinnostunut mistään uskonnosta.

On totta, että jos raskaudet ja synnytykset ovat hyvin lähellä toisiaan, palautuminen ei välttämättä ehdi tapahtua tai se voi olla pitkällistä sitten, kun sille on mahdollisuus. Kuitenkin on tosi, että välttämättä edes ne 12 lasta eivät synny vuoden välein. Eli parin, kolmen vuoden talonakin mahtuu helposti mukaan.

En itse ymmärrä, miksi tätä pitää ajatella jonkinlaisena naisen itsenäisyyskysymyksenä - entä, jos joku nainen todella haluaa suuren perheen, kroppa kestää, voimat antaa myöten kaikin puolin ja homma toimii? Onko se silloin sellainen asia, jota pitäisi kauhistella?

Ja tuo sun vertaus naisesta lehmään taas kertoo omaa kieltään... eikä välttämättä niistä kahdentoista lapsen äideistä.

Lehmä on eläin, joka kantaa ja tuottaa maitoa. On oma näkemyksesi, jos et pidä lehmistä. Mua ei häiritse tolkuttoman kokoiset lapsikatraat.

Mutta säälin lestadiolaisnaisia. Yrittäkää itse kuvitella: ahdasmielinen iloton yhteisö on koko maailmasi. Muusta et tiedä. Isät ja veljet vahtivat tyttöjä haukkana. Mieli tekisi opiskelemaan, mutta 18-vuotiaana, mistään kokemattomana ja tietämättömänä, sinut naitetaan kuin kauppatavara. Mies on vanhempi, kokenut ja vaatelias. Kohta on nuori morsian raskaana. Siitä se lähtee, eikä loppua näy. Nuori nainen tarvitsisi tukea ja rauhaa. Sen sijaan hänen vastuullaan on kasvava perhe. Omat unelmat haihtuneet.

Kaksi vaihtoehtoa: hylkää yhteisö. Sinut hylätään, menetät lapsesi. Tai ehkä saat sentään pitää lapset. Joudut ypöyksin tuntemattomaan maailmaan outoine tapoineen.

Tai jäät kantamaan lapsia, vuodesta toiseen, kuin lehmä. Yhtä vähän sinulla on sanottavaa omiin asioihisi, omaan kehoosi kuin lypsylehmällä. Miehen haluille ei sanota ei. Tilanne on niin hirveä, että harkitset itsemurhaa. Mutta lapset jäisivät ilman äitiä, samaa pelkäät aina kun tulet - taas - raskaaksi. Lääkäri on huolissaan. Ehkä pääsy Helsinkiin ja synnytyssairaalassa makaaminen riskiraskauksinesi on ensimmäinen kerta, kun olet "vapaa". Hirveää, hirveää elämää.

Ja totta, nykypäivän Suomessa.

Katsokaa dokumentteja, lukekaa kirjoja, joissa uskonlahkon jättäneet kertovat itse millaista elämä oli. Palkkamurhaajia ei sentään karanneiden perään lähetetä. Rangaistukseksi riittää se, että yhteisö hylkää. Sille sinua ei enää ole.

Tutustukaa lestadiolaisiin, ettei tarvi tällaista skeidaa suoltaa TOTENA!

En todellakaan. Kahden teinin kanssa jo pää hajoaa. Tykkään omasta ajasta ja työnteosta myös liikaa. Keskituloisia ollaan ja tulot riittää juuri ja juuri rivarineliö uusi farkku kultainen noutaja elämään.

En ole äiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni teistä suurperheellisistä on muuten harrastanut ennakointia? Tarkoitan ennakointia siinä mielessä, että mitä jos jotain tapahtuisikin - pärjäisittekö? Onko teillä esimerkiksi puskurirahasto taloudellisen kriisin iskiessä syystä tai toisesta, entä, jos joku lapsista tai toinen vanhemmista sairastuu?

Suurperheiltä haluaisin myös kysyä näitä asioita:

Leikitäänkö ja touhuillaanko teillä lasten kanssa? Minkä verran kukin lapsi saa omaa aikaa vanhemman kanssa, esimerkiksi päivätasolla, ja miten tämä on toteutettu? Kuinka suurperheessä jakautuu kotityöt, entä taloudellinen vastuu? Miten sujuu lasten harrastusten järjestäminen niin rahallisesti kuin ajallisestikin? Mitä tekisitte, jos joku lapsista sanoisi yhtäkkiä ettei haluakaan sisaruksia? Miten vanhempien oma aika kodin ja lasten ulkopuolella on toteutettu ja kuinka paljon sitä on vaikkapa viikossa? Entä vanhempien kahdenkeskinen aika? Matkustellaanko teillä? Jos, niin missä ja kuinka usein?

Tämä on jotenkin tosi outo kysymys, sillä eihän se ole lapsen asia päättää, kuinka monta lasta vanhemmat tekevät.

Mun mielestä se, että joku lapsista kokee näin, on huomionarvoinen asia ja tällöin olisi syytä miettiä, miksi kyseinen lapsi näin kokee. Toki vanhemmat päättävät perhekoosta, mutta kyllähän jokaisen mielipide pitää huomioida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12 lasta pingottaa kyllä elimistön äärirajoille. Nainen kantaa ja imettää kuin lehmä koko ajan. Varmasti muutama keskenmenokin mukana.

Lestadiolaiset kuolee mieluummin kuin ehkäisee tai pidättäytyy. Laskisivat nyt edes varmat päivät!

Itse asiassa lestadiolaisten keskuudessa kyllä ehkäistään, mutta asiasta ei usein voida puhua avoimesti kuin pienissä, varmasti luotettavaksi tiedetyissä piireissä. On lestadiolaisia, jotka eivät halua tehdä suurta päätöstä lapsiluvusta itse vaan haluavat jättää asian Taivaan Isän käsiin. Toisaalta osa on päätynyt ehkäisyyn, mutta syynä ei välttämättä ole lapsiluku, se, että nyt olisi tulossa numero kymmenen. Taustalla on hyvin erilaisia syitä.

Suurperhe ei kuitenkaan kosketa vain vanhoillislestadiolaisia tai muita johonkin uskonnolliseen yhteisöön liittyviä ihmisiä, itse tunnen suurperheestä haaveilleen, punkahtavan äidin, joka kenties kuuluu kirkkoon mutta ei sinällään ole kiinnostunut mistään uskonnosta.

On totta, että jos raskaudet ja synnytykset ovat hyvin lähellä toisiaan, palautuminen ei välttämättä ehdi tapahtua tai se voi olla pitkällistä sitten, kun sille on mahdollisuus. Kuitenkin on tosi, että välttämättä edes ne 12 lasta eivät synny vuoden välein. Eli parin, kolmen vuoden talonakin mahtuu helposti mukaan.

En itse ymmärrä, miksi tätä pitää ajatella jonkinlaisena naisen itsenäisyyskysymyksenä - entä, jos joku nainen todella haluaa suuren perheen, kroppa kestää, voimat antaa myöten kaikin puolin ja homma toimii? Onko se silloin sellainen asia, jota pitäisi kauhistella?

Ja tuo sun vertaus naisesta lehmään taas kertoo omaa kieltään... eikä välttämättä niistä kahdentoista lapsen äideistä.

Lehmä on eläin, joka kantaa ja tuottaa maitoa. On oma näkemyksesi, jos et pidä lehmistä. Mua ei häiritse tolkuttoman kokoiset lapsikatraat.

Mutta säälin lestadiolaisnaisia. Yrittäkää itse kuvitella: ahdasmielinen iloton yhteisö on koko maailmasi. Muusta et tiedä. Isät ja veljet vahtivat tyttöjä haukkana. Mieli tekisi opiskelemaan, mutta 18-vuotiaana, mistään kokemattomana ja tietämättömänä, sinut naitetaan kuin kauppatavara. Mies on vanhempi, kokenut ja vaatelias. Kohta on nuori morsian raskaana. Siitä se lähtee, eikä loppua näy. Nuori nainen tarvitsisi tukea ja rauhaa. Sen sijaan hänen vastuullaan on kasvava perhe. Omat unelmat haihtuneet.

Kaksi vaihtoehtoa: hylkää yhteisö. Sinut hylätään, menetät lapsesi. Tai ehkä saat sentään pitää lapset. Joudut ypöyksin tuntemattomaan maailmaan outoine tapoineen.

Tai jäät kantamaan lapsia, vuodesta toiseen, kuin lehmä. Yhtä vähän sinulla on sanottavaa omiin asioihisi, omaan kehoosi kuin lypsylehmällä. Miehen haluille ei sanota ei. Tilanne on niin hirveä, että harkitset itsemurhaa. Mutta lapset jäisivät ilman äitiä, samaa pelkäät aina kun tulet - taas - raskaaksi. Lääkäri on huolissaan. Ehkä pääsy Helsinkiin ja synnytyssairaalassa makaaminen riskiraskauksinesi on ensimmäinen kerta, kun olet "vapaa". Hirveää, hirveää elämää.

Ja totta, nykypäivän Suomessa.

Katsokaa dokumentteja, lukekaa kirjoja, joissa uskonlahkon jättäneet kertovat itse millaista elämä oli. Palkkamurhaajia ei sentään karanneiden perään lähetetä. Rangaistukseksi riittää se, että yhteisö hylkää. Sille sinua ei enää ole.

Tutustukaa lestadiolaisiin, ettei tarvi tällaista skeidaa suoltaa TOTENA!

Todellakin. Nämä kokemukset on subjektiivisia ja se, että joku ehkä kokee olevansa uskonnon uhri tai uskonyhteisön määrittelevän elämäänsä ahdistavasti, ei kuitenkaan tee tyhjäksi monien onnellisuutta vanhoillislestadiolaisyhteisön sisällä.

Hylkääminen ei kuulu vl-yhteisön toimintatapoihin, ja itse asiassa uskonsa kieltäneet kehotetaan edelleen kohtaamaan kaikella rakkaudella. Joskus toisen kohtaaminen tai kanssakäyminen voi tuntua vaikealta, jos toinen on uskonsa kiellettyään aivan kuin eri ihminen. Siinä voi helposti tulla mieleen, että mistä tässä nyt oikein voi jutella. Loukkaanko toista, jos mainitsen seurat tai puhun uskonnollista elämää käsittelevistä, arkeen kiinteästi liittyvistä asioista? Ahdistuuko toinen? Miten minä taas osaan ottaa kantaa asioihin, joista en välttämättä mitään tiedä. Onneksi yhteinen sävel voi kaikesta huolimatta edelleen löytyä, mutta aina näin ei käy.

Normaalissa avioliitossa miehen haluille voi kyllä sanoa ei aivan hyvällä omatunnolla. Asioista päätetään yhdessä. Myös lasten vastaanottamisesta. Perheitä kehotetaan yleensä luottamaan siihen, että asiat järjestyvät myös perhekoon kasvaessa. Kenenkään ehkäisynkäyttöä ei kuitenkaan kytätä minkään virallisen tahon puolelta. Yksittäiset ihmiset saattavat kyllä mahdollista pidempää väliä lasten suhteen miettiä, mutta nykyään myös ehkäisyyn suhtaudutaan myönteisesti, mikäli sille on ns. oikeat syyt.

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kokemuksia on kyllä kirjoitettu kansiin. Minusta se on hyvä, missä muuallakaan nämä ihmiset saisivat äänensä kuuluville? Myös vaikeista asioista ja huonoista kokemuksista pitää voida puhua. Asioilla on kuitenkin aina toinen puoli, ja siksi onkin ihmeellistä kuinka mustavalkoisesti nämä asiat usein nähdään. Näiden ihmisten kokemukset ovat totta, ja heillä on oikeus sanoa ne ääneen. Mutta totta on sekin, että monet meistä uskovaisista elävät onnellista elämää yhteisön sisällä. Kummaa, ettei sitä saisi sanoa ääneen.

Minun elämäni ei ole ilotonta. Miksi ihmeessä se olisi?

En voisi. Olen mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12 lasta pingottaa kyllä elimistön äärirajoille. Nainen kantaa ja imettää kuin lehmä koko ajan. Varmasti muutama keskenmenokin mukana.

Lestadiolaiset kuolee mieluummin kuin ehkäisee tai pidättäytyy. Laskisivat nyt edes varmat päivät!

Itse asiassa lestadiolaisten keskuudessa kyllä ehkäistään, mutta asiasta ei usein voida puhua avoimesti kuin pienissä, varmasti luotettavaksi tiedetyissä piireissä. On lestadiolaisia, jotka eivät halua tehdä suurta päätöstä lapsiluvusta itse vaan haluavat jättää asian Taivaan Isän käsiin. Toisaalta osa on päätynyt ehkäisyyn, mutta syynä ei välttämättä ole lapsiluku, se, että nyt olisi tulossa numero kymmenen. Taustalla on hyvin erilaisia syitä.

Suurperhe ei kuitenkaan kosketa vain vanhoillislestadiolaisia tai muita johonkin uskonnolliseen yhteisöön liittyviä ihmisiä, itse tunnen suurperheestä haaveilleen, punkahtavan äidin, joka kenties kuuluu kirkkoon mutta ei sinällään ole kiinnostunut mistään uskonnosta.

On totta, että jos raskaudet ja synnytykset ovat hyvin lähellä toisiaan, palautuminen ei välttämättä ehdi tapahtua tai se voi olla pitkällistä sitten, kun sille on mahdollisuus. Kuitenkin on tosi, että välttämättä edes ne 12 lasta eivät synny vuoden välein. Eli parin, kolmen vuoden talonakin mahtuu helposti mukaan.

En itse ymmärrä, miksi tätä pitää ajatella jonkinlaisena naisen itsenäisyyskysymyksenä - entä, jos joku nainen todella haluaa suuren perheen, kroppa kestää, voimat antaa myöten kaikin puolin ja homma toimii? Onko se silloin sellainen asia, jota pitäisi kauhistella?

Ja tuo sun vertaus naisesta lehmään taas kertoo omaa kieltään... eikä välttämättä niistä kahdentoista lapsen äideistä.

Lehmä on eläin, joka kantaa ja tuottaa maitoa. On oma näkemyksesi, jos et pidä lehmistä. Mua ei häiritse tolkuttoman kokoiset lapsikatraat.

Mutta säälin lestadiolaisnaisia. Yrittäkää itse kuvitella: ahdasmielinen iloton yhteisö on koko maailmasi. Muusta et tiedä. Isät ja veljet vahtivat tyttöjä haukkana. Mieli tekisi opiskelemaan, mutta 18-vuotiaana, mistään kokemattomana ja tietämättömänä, sinut naitetaan kuin kauppatavara. Mies on vanhempi, kokenut ja vaatelias. Kohta on nuori morsian raskaana. Siitä se lähtee, eikä loppua näy. Nuori nainen tarvitsisi tukea ja rauhaa. Sen sijaan hänen vastuullaan on kasvava perhe. Omat unelmat haihtuneet.

Kaksi vaihtoehtoa: hylkää yhteisö. Sinut hylätään, menetät lapsesi. Tai ehkä saat sentään pitää lapset. Joudut ypöyksin tuntemattomaan maailmaan outoine tapoineen.

Tai jäät kantamaan lapsia, vuodesta toiseen, kuin lehmä. Yhtä vähän sinulla on sanottavaa omiin asioihisi, omaan kehoosi kuin lypsylehmällä. Miehen haluille ei sanota ei. Tilanne on niin hirveä, että harkitset itsemurhaa. Mutta lapset jäisivät ilman äitiä, samaa pelkäät aina kun tulet - taas - raskaaksi. Lääkäri on huolissaan. Ehkä pääsy Helsinkiin ja synnytyssairaalassa makaaminen riskiraskauksinesi on ensimmäinen kerta, kun olet "vapaa". Hirveää, hirveää elämää.

Ja totta, nykypäivän Suomessa.

Katsokaa dokumentteja, lukekaa kirjoja, joissa uskonlahkon jättäneet kertovat itse millaista elämä oli. Palkkamurhaajia ei sentään karanneiden perään lähetetä. Rangaistukseksi riittää se, että yhteisö hylkää. Sille sinua ei enää ole.

Tutustukaa lestadiolaisiin, ettei tarvi tällaista skeidaa suoltaa TOTENA!

Todellakin. Nämä kokemukset on subjektiivisia ja se, että joku ehkä kokee olevansa uskonnon uhri tai uskonyhteisön määrittelevän elämäänsä ahdistavasti, ei kuitenkaan tee tyhjäksi monien onnellisuutta vanhoillislestadiolaisyhteisön sisällä.

Hylkääminen ei kuulu vl-yhteisön toimintatapoihin, ja itse asiassa uskonsa kieltäneet kehotetaan edelleen kohtaamaan kaikella rakkaudella. Joskus toisen kohtaaminen tai kanssakäyminen voi tuntua vaikealta, jos toinen on uskonsa kiellettyään aivan kuin eri ihminen. Siinä voi helposti tulla mieleen, että mistä tässä nyt oikein voi jutella. Loukkaanko toista, jos mainitsen seurat tai puhun uskonnollista elämää käsittelevistä, arkeen kiinteästi liittyvistä asioista? Ahdistuuko toinen? Miten minä taas osaan ottaa kantaa asioihin, joista en välttämättä mitään tiedä. Onneksi yhteinen sävel voi kaikesta huolimatta edelleen löytyä, mutta aina näin ei käy.

Normaalissa avioliitossa miehen haluille voi kyllä sanoa ei aivan hyvällä omatunnolla. Asioista päätetään yhdessä. Myös lasten vastaanottamisesta. Perheitä kehotetaan yleensä luottamaan siihen, että asiat järjestyvät myös perhekoon kasvaessa. Kenenkään ehkäisynkäyttöä ei kuitenkaan kytätä minkään virallisen tahon puolelta. Yksittäiset ihmiset saattavat kyllä mahdollista pidempää väliä lasten suhteen miettiä, mutta nykyään myös ehkäisyyn suhtaudutaan myönteisesti, mikäli sille on ns. oikeat syyt.

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kokemuksia on kyllä kirjoitettu kansiin. Minusta se on hyvä, missä muuallakaan nämä ihmiset saisivat äänensä kuuluville? Myös vaikeista asioista ja huonoista kokemuksista pitää voida puhua. Asioilla on kuitenkin aina toinen puoli, ja siksi onkin ihmeellistä kuinka mustavalkoisesti nämä asiat usein nähdään. Näiden ihmisten kokemukset ovat totta, ja heillä on oikeus sanoa ne ääneen. Mutta totta on sekin, että monet meistä uskovaisista elävät onnellista elämää yhteisön sisällä. Kummaa, ettei sitä saisi sanoa ääneen.

Minun elämäni ei ole ilotonta. Miksi ihmeessä se olisi?

Heh, lestahomma on paskaa. Ovat niin omahyväisiä ”vain me” luusereita ettei mitään rajaa... hahahahaha

Vierailija kirjoitti:

En jaksaisi sitä ainaista meteliä ja sähläämistä.

Monilapsisten perheiden äidit huutavat, eivätkä itse tunnu huomaavan

He tuntuvat myös unohtaneen taidon pysähtyä ja ajatella.

5 lasta on liikaa kelle tahansa.

Ei muuten aina huuda monilapsisten perheiden äidit. Itse en huuda oikeastaan koskaan ja kai minut nykymittapuulla ison perheen äidiksi lasketaan (5 lasta). Olen töissä vanhusten parissa ja vanhukset aina sanovat, että minulla on "auttavan henkilön ääni", rauhallinen ja ystävällinen ei liian kova eikä kirkaskaan. Samalla tavalla juttelen heille kuin lapsilleni.

En. Ei riittäisi hermot ja kärsivällisyys, kaipaan liikaa omaa aikaa ja rauhaa. En siis koe että olisin riittävän hyvä äiti. En oikein välitä kotitöistä, menisi hermot siihen jatkuvaan ruuanlaitto - pyykki - siivous -rumbaan. Olen esteetikko, kaunis koti on mulle tärkeää. Suurperheessä käytännöllisyys ajaa kovaa arjen estetiikan edelle. Haluan tienata omat rahani, kotiäitinä olisin liian riippuvainen kumppanin rahoista. Tykkään matkustella, se tuntuisi kovin hankalalta ja työläältä ison lapsikatraan kanssa (kustannuksista puhumattakaan). Tykkään pukeutua/laittautua -kotona lasten kanssa jämähtäisin alta aikayksikön verkkarilinjalle. Arvostan vapautta, spontaaniutta, pitkiä yöunia, hitaita aamuja, aktiivista seksielämää... ei mulla vaan riittäisi aika ja energia tuohon kaikkeen.

T Onnellinen yhden tyttären ja yhden koiran äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12 lasta pingottaa kyllä elimistön äärirajoille. Nainen kantaa ja imettää kuin lehmä koko ajan. Varmasti muutama keskenmenokin mukana.

Lestadiolaiset kuolee mieluummin kuin ehkäisee tai pidättäytyy. Laskisivat nyt edes varmat päivät!

Itse asiassa lestadiolaisten keskuudessa kyllä ehkäistään, mutta asiasta ei usein voida puhua avoimesti kuin pienissä, varmasti luotettavaksi tiedetyissä piireissä. On lestadiolaisia, jotka eivät halua tehdä suurta päätöstä lapsiluvusta itse vaan haluavat jättää asian Taivaan Isän käsiin. Toisaalta osa on päätynyt ehkäisyyn, mutta syynä ei välttämättä ole lapsiluku, se, että nyt olisi tulossa numero kymmenen. Taustalla on hyvin erilaisia syitä.

Suurperhe ei kuitenkaan kosketa vain vanhoillislestadiolaisia tai muita johonkin uskonnolliseen yhteisöön liittyviä ihmisiä, itse tunnen suurperheestä haaveilleen, punkahtavan äidin, joka kenties kuuluu kirkkoon mutta ei sinällään ole kiinnostunut mistään uskonnosta.

On totta, että jos raskaudet ja synnytykset ovat hyvin lähellä toisiaan, palautuminen ei välttämättä ehdi tapahtua tai se voi olla pitkällistä sitten, kun sille on mahdollisuus. Kuitenkin on tosi, että välttämättä edes ne 12 lasta eivät synny vuoden välein. Eli parin, kolmen vuoden talonakin mahtuu helposti mukaan.

En itse ymmärrä, miksi tätä pitää ajatella jonkinlaisena naisen itsenäisyyskysymyksenä - entä, jos joku nainen todella haluaa suuren perheen, kroppa kestää, voimat antaa myöten kaikin puolin ja homma toimii? Onko se silloin sellainen asia, jota pitäisi kauhistella?

Ja tuo sun vertaus naisesta lehmään taas kertoo omaa kieltään... eikä välttämättä niistä kahdentoista lapsen äideistä.

Lehmä on eläin, joka kantaa ja tuottaa maitoa. On oma näkemyksesi, jos et pidä lehmistä. Mua ei häiritse tolkuttoman kokoiset lapsikatraat.

Mutta säälin lestadiolaisnaisia. Yrittäkää itse kuvitella: ahdasmielinen iloton yhteisö on koko maailmasi. Muusta et tiedä. Isät ja veljet vahtivat tyttöjä haukkana. Mieli tekisi opiskelemaan, mutta 18-vuotiaana, mistään kokemattomana ja tietämättömänä, sinut naitetaan kuin kauppatavara. Mies on vanhempi, kokenut ja vaatelias. Kohta on nuori morsian raskaana. Siitä se lähtee, eikä loppua näy. Nuori nainen tarvitsisi tukea ja rauhaa. Sen sijaan hänen vastuullaan on kasvava perhe. Omat unelmat haihtuneet.

Kaksi vaihtoehtoa: hylkää yhteisö. Sinut hylätään, menetät lapsesi. Tai ehkä saat sentään pitää lapset. Joudut ypöyksin tuntemattomaan maailmaan outoine tapoineen.

Tai jäät kantamaan lapsia, vuodesta toiseen, kuin lehmä. Yhtä vähän sinulla on sanottavaa omiin asioihisi, omaan kehoosi kuin lypsylehmällä. Miehen haluille ei sanota ei. Tilanne on niin hirveä, että harkitset itsemurhaa. Mutta lapset jäisivät ilman äitiä, samaa pelkäät aina kun tulet - taas - raskaaksi. Lääkäri on huolissaan. Ehkä pääsy Helsinkiin ja synnytyssairaalassa makaaminen riskiraskauksinesi on ensimmäinen kerta, kun olet "vapaa". Hirveää, hirveää elämää.

Ja totta, nykypäivän Suomessa.

Katsokaa dokumentteja, lukekaa kirjoja, joissa uskonlahkon jättäneet kertovat itse millaista elämä oli. Palkkamurhaajia ei sentään karanneiden perään lähetetä. Rangaistukseksi riittää se, että yhteisö hylkää. Sille sinua ei enää ole.

Tutustukaa lestadiolaisiin, ettei tarvi tällaista skeidaa suoltaa TOTENA!

Todellakin. Nämä kokemukset on subjektiivisia ja se, että joku ehkä kokee olevansa uskonnon uhri tai uskonyhteisön määrittelevän elämäänsä ahdistavasti, ei kuitenkaan tee tyhjäksi monien onnellisuutta vanhoillislestadiolaisyhteisön sisällä.

Hylkääminen ei kuulu vl-yhteisön toimintatapoihin, ja itse asiassa uskonsa kieltäneet kehotetaan edelleen kohtaamaan kaikella rakkaudella. Joskus toisen kohtaaminen tai kanssakäyminen voi tuntua vaikealta, jos toinen on uskonsa kiellettyään aivan kuin eri ihminen. Siinä voi helposti tulla mieleen, että mistä tässä nyt oikein voi jutella. Loukkaanko toista, jos mainitsen seurat tai puhun uskonnollista elämää käsittelevistä, arkeen kiinteästi liittyvistä asioista? Ahdistuuko toinen? Miten minä taas osaan ottaa kantaa asioihin, joista en välttämättä mitään tiedä. Onneksi yhteinen sävel voi kaikesta huolimatta edelleen löytyä, mutta aina näin ei käy.

Normaalissa avioliitossa miehen haluille voi kyllä sanoa ei aivan hyvällä omatunnolla. Asioista päätetään yhdessä. Myös lasten vastaanottamisesta. Perheitä kehotetaan yleensä luottamaan siihen, että asiat järjestyvät myös perhekoon kasvaessa. Kenenkään ehkäisynkäyttöä ei kuitenkaan kytätä minkään virallisen tahon puolelta. Yksittäiset ihmiset saattavat kyllä mahdollista pidempää väliä lasten suhteen miettiä, mutta nykyään myös ehkäisyyn suhtaudutaan myönteisesti, mikäli sille on ns. oikeat syyt.

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kokemuksia on kyllä kirjoitettu kansiin. Minusta se on hyvä, missä muuallakaan nämä ihmiset saisivat äänensä kuuluville? Myös vaikeista asioista ja huonoista kokemuksista pitää voida puhua. Asioilla on kuitenkin aina toinen puoli, ja siksi onkin ihmeellistä kuinka mustavalkoisesti nämä asiat usein nähdään. Näiden ihmisten kokemukset ovat totta, ja heillä on oikeus sanoa ne ääneen. Mutta totta on sekin, että monet meistä uskovaisista elävät onnellista elämää yhteisön sisällä. Kummaa, ettei sitä saisi sanoa ääneen.

Minun elämäni ei ole ilotonta. Miksi ihmeessä se olisi?

Heh, lestahomma on paskaa. Ovat niin omahyväisiä ”vain me” luusereita ettei mitään rajaa... hahahahaha

Terveellä itsetunnolla varustetun ihmisen ei tarvitse kiillottaa omaa kruunuaan muita polkemalla, kuten sinä nyt näyt tekevän. Minusta "vain me" ajattelun voi sanoa lieventyneen huomattavasti siitä, mitä se on kuulemma joskus ollut (esim. silloin, kun minua ei vielä ollut olemassskaan). Tätä "vain me" ajattelua tosin esiintyy lähes jokaisessa herätysliikkeessä ja uskonnollisessa yhteisössä, joten myös tuo "vain te teette näin" ajattelu on kyllä roskaa. :)

En voisi. Mun kehoa ei ole luotu synnyttämään. Kolmesta lapsesta kaksi on syntyneet riskiraskaudesta, perheen kasvattaminen tällä kohdulla ei varmaan johtaisi mihinkään hyvään. Eikä mua toisaalta kiinnostakaan, vaikka perhe on mulle tärkeä, en kuitenkaan halua olla vain äiti, vaan nautin myös työstäni. Ehkä neljännen lapsen olisin voinut ajatella jos kehoni olis kestänyt, mutta mihinkään suursuurperheeseen en olis ollut valmis. 

En voisi. Hermot ei kestäisi, kroppa ei kestäisi ja rahoja ei olisi.