Toiveena vauva (2018-2019)

Tänään taas takana yksi raskaustesti ja edelleen hyviä tuloksia, että ehkä siellä vatsassa joku sitkeä huurunenä asuu.

Pitkän odotuksen ja useiden hoitojen jälkeen, pikkuinen pakastealkionsiirto tuotti tämän ihanan tuloksen. 😍

Pitkästä aikaa taas rohkenen ajatella asioita edes jotenkin ääneen. Meillähän on siis jo pitkään yritetty, ja melkein vuoden olen pitänyt tarkkaa kirjaa siitä mitä tapahtuu ja milloin. Heinäkuussa aloin vihdoinkin testailemaan ovulaatiopuolta, ja kyllähän ne tulevat juuri niinä päivinä kuin mitä olen aiemminkin laskeskellut - ettei se matikka nyt ihan niin pielessä ole kuitenkaan ollut, kroppa kertoo kyllä eri vaiheistaan, ja näemmä osaan myös kuunnellakin sitä. Tässä vaiheessa alkaa kuitenkin olemaan jo sellainen olo, että vaikka kuinka yrittää ja yrittää ja yrittää, eikä mitään kuitenkaan tapahdu, niin... Olen aina sanonut että vaikka halua ja tahtoa olisi molemmilla, niin pakottamaan ei aleta - luonto tekee mitä tekee, ja oma kohtalo olisi tyytyä siihen. Tai jotain.

(Tekstin pituus näyttää olevan liian pitkää, joten pilkkomiseksi menee...)

(jatkuu)

Eniten tilanteessa sattuu kuitenkin se, ettei asiasta vain voi puhua kenenkään kanssa. Monikaan ei meidän toiveista tiedä (laskettavissa alle yhden käpälän sormilla), mutta kun olen hyvien ystävien kanssa yrittänyt tilanteesta puhua, on nykyään reaktioita tasan kahdenlaisia: voivottelevaa ja siitä heti toiseen aiheeseen kääntäviä (eli sitä kevyttä sympatiaa, ilman oikeaa tukea), ja vielä pahempana (samassa porukassa kun jutellaan) heitä jotka syyllistävät, syyttävät ja sanovat suoraan että turha tsempata kun ei mitään tapahdukaan. Kun keskustelu kääntyi viimeksi tähän aiheeseen, kertoessani miten paljon sattui kun eräs yhteinen tuttu oli tullut hieman asiattomastikin hehkuttamaan omaa tilannettaan, päädyin lopulta siihen että selkeästikään eivät halua olla tukenani, ja lopulta koko keskusteluyhteys katkesi ilmiriitaan. En vain tiedä miksi itseltäni oletetaan että olisin heidän tukenaan heidän vaikeina aikoinaan, kun tälläinen "mitäänsanomaton, täysin olemattoman asian kaipuu" (suora lainaus...) ei näytä olevan tarpeeksi tärkeä asia sitten toiseen suuntaan. Aika yksinäinen olo on siis näiden mietteiden kanssa, kaikin puolin - miestä ei tähän tokikaan lasketa, koska hän haluaa vauvaa varmasti enemmän kuin kukaan muu. En vain uskalla asiasta enää niille muutamallekaan avautua, koska pelkään että taas vastauksena tulee jotain satuttavaa, pahimmillaan ilkeääkin.

(jatkuu)

Kysynkin siis teiltä, ehkä hieman vertaistuenkin puolesta. Tuntuuko, siis kenelläkään odotusta odottavalla, koskaan siltä että koko homma pyörisi vain yhtä isoa oravanpyörää? Menkat loppuvat, odota. Tee ovulaatiotesti, odota. Menkkojen pitäisi alkaa, odota. Ja sitten kun hommaa ei tapahdukaan, ne menkat oikeasti alkavatkin, alkaa kaikki taas uudelleen... Olen stressannut tästä jo niin pitkään, että nyt alkaa olla sellainen olo etten yksinkertaisesti enää jaksaisi - missään ei pitäisi olla mitään vikaa, mutta siitäkään huolimatta mitään ei vain tapahdu. Pieniä muutoksia toki tullut, esimerkiksi foolihapon aloittaminen on tehnyt menkoista erityisen runsaat, mutta muuten kiertorytmikin on juuri sitä mitä ennakoin sen olevan. Kuinka kauan tätä jokakuukautista ensin-neutraalia, sitten hienoa odotusta, sen jälkeen odotusta ja jännitystä, ja sitten taas pettymystä oikein jaksaakaan? Puoli vuotta? Vuoden? Viisi vuotta? Ja sitten vain syyllistän itseäni kun löydän itseni jälleen kerran itkemässä itsekseni, kun vieläkään ei mitään tapahdu. Eihän sitä oikeasti saisi murehtia ja stressata sellaista mitä ei ole koskaan edes ollutkaan, mutta... On tässä kuitenkin jo niin kauan oltu ilman ehkäisyä, laskettu ja ajoitettu ja pähkäilty kerta toisensa jälkeen ettei vain kuuppa taida enää kauhean kauaa kestää. Nyt olen siinä pisteessä että ihan vakavasti mietin löydänkö itseni kymmenen vuoden päästä, edelleen lapsettomana, ihanan miehen kanssa samasta mitättömästä oravanpyörästä kuin nytkin - kun samaan aikaan iso osa kavereistakin plussaavat vain sen yhden kerran jälkeen, ihan vahingossa, kerta toisensa jälkeen, ja jatkavat eloaan uusien ja kasvavien nyyttiensä kanssa... Onko tässä oikeasti mitään järkeä, missään muodossa? Miksei sitä "mitäänsanomatonta" kannattaisi kaivata, vai teenkö itselleni vain enemmän hallaa kun mietin ja stressaan näitä juttuja? Jos luonnolta (tai karmalta, tai miltä tahansa korkeammalta voimalta johon uskotaan) kysyttäisiin niin selkeästikään en olisi automaattista äitimateriaalia, tai ainakin siltä juuri nyt tuntuu.

Puikkonokka tsemppiä ja sinne! Ymmärrän tuon oravanpyörän varsin hyvin. Kauanko olette siis yrittäneet? Eikö lääkäri ole antanut mitään apuja?

Ehkä ystäväsi eivät tiedä, miten heidän pitäisi sinua lohduttaa. En tiedä. Mutta harmillista, jos et pysty avautumaan asiasta. Ystäväni, jotka ovat yrittäneet lasta useamman vuoden ja käyneet läpi lapsettomuushoitoja, ovat sanoneet, että eniten on helpottanut se, kun on vain alkanut kaikille kertomaan asiasta. Jos joku siis kysyy tai keskustelu johtaa lapsiasiaan. Ei tarvitse yksin surra aina, kun joku puhuu lapsista. He ovat "lopettaneet" aktiivisen yrittämisen, vaikka aikovat jossakin vaiheessa vielä jatkaa hoitoja. Mutta tuo muihin asioihin keskittyminen on näyttänyt piristävän ystävääni. Hän vaikuttaa rennommalta. Mutta ei sitä tietenkään voi päättää ollaan haluamatta vauvaa. Toivottavasti tilanne helpottaa <3

Mitä sanotte tästä? Haamu vai nega?

Meillä yritystä takana melkein vuosi, yksi keskenmeno takana. Tuntuu että olen jo ihan sokea näille testeille....

Nano 1: minusta aivan selkeä haamu. Onnea ❤️

Käyttäjä1525: Ihanaa että joku muukin näkee viivan! Ja kiitos :) Taidan kuitenkin huomenna vielä varmistaa digitestillä.

Nano1, ihan selkeästi haamu!😍 Toivotaan parasta!

Puikkonokka, isot tsempit sinne! Tuli tosi surullinen olo sun tekstistä, varsinkin kun ymmärtää niin hyvin tuon ”olemattoman asian kaipuun”. En ymmärrä miten kukaan voi kenellekään tuollaista edes sanoa. Raskauden ja vauvan toivominen ei todellakaan ole mikään mitäänsanomaton asia.

Myönnän sen, että aiemmin kun ei vielä yritys ollut itsellä käynnissä, niin oli vaikea tukea muita yrittäviä kun ei ymmärtänyt sitä tunnetta. Mutta silti jos edes jonkinlaista tilannetajua ja empatiakykyä omistaa, niin pitäisi osata olla edes jollakin tavalla tukena eikä laukoa tuollaisia typeryyksiä. Toivottavasti saat edes vähän kaipaamaasi tukea tästä ryhmästä.

Meillä on nyt vasta puoli vuotta yritystä takana, mutta silti ymmärrän hyvin tuon oravanpyörävertauksen. Joka kuukausi sitä vain jatkuvasti odottaa jotain ja sitten pettyy ja koko juttu pitää taas aloittaa alusta. Se on kieltämättä todella raskasta. Aina tuntuu siltä että en taas jaksa palata lähtöpisteeseen.

Stressaaminen ei toki varmasti helpota asiaa. Jokainen jonka kanssa juttelen yrittämisestä sanoo, että lopeta stressaaminen ja unohtakaa koko asia niin kyllä se sitten tärppää. Mutta se vain on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Piina tiivistyy, kun kp 29/29 on käsillä. Tosin ovis vasta kp 19, joten vielä en viitsi testata. Alavatsaa nippaillu, toivottavasti eivät menkat siellä kolkuttele!

Puikkonokka: Paljon tsemppiä ja jaksamista❤️

nano1: Paljon Onnea. Ihan selvä haamu❤️

Mulla jatkuu ovulaation metsästys. Sen piti olla erään laskelman mukaan eilen ja toisen laskelman mukaan tänään. En kuitenkaan bongaa sitä yhteenkään ovistikkuun. Ihan sika rasittavaa.. jatkan tikuttelua ja toivon että se ei ole mennyt ohi multa. 😄

Hätäpäissäni tein jo nyt uuden testin, ja näyttäisi että viiva vahvistuu. Kaikille kiitoksia sekä tsemppiä♥️

Gynellä käyty. Spermatutkimukseen lähete ja siitä sitte eteenpäin hoitoihin... en tiedä olenko surullinen vai huojentunut. Muita saman kokeneita?

Heippa! Nyt on pakko tulla näkyvästi mukaan, olen sivusta seurannut keskustelua alkukeväästä asti. En uskalla kertoa yrityksestä ystäville yms epäonnistumisen pelon vuoksi, mutta en enää jaksa olla hiljaakaan ajatusteni kanssa.

Eli hieman alle 30 -v. pariskunta esikoista yrittämässä. Kymmenen vuotta yhdessä oloa. Tarkoitus oli aloittaa yritys tammikuussa, mutta mies jänisti ja lupasi, että aloitetaan kesällä. Kesällä ei jostain syystä taaskaan käynyt ja olin jo hermoromahduksen partaalla. Nyt eka virallinen yk menossa (viime kuussa yritys oli "liian vakavaa" jo yhden yhdynnän jälkeen..).

Mennään samassa tahdissa emilia94:n kanssa eli ovulaatio näinä päivinä ja yritystä ollut joka toinen päivä. Nyt vihdoin mieskin täysillä mukana. :) Jänskättää kovasti, miten käy.

Jaha, se siitä. Mies ei kuulema halua mihinkään tutkimuksiin..

Heipä hei taas!

Mulla alkaa olemaan selkä ja jalka paremmassa kunnossa, ja päätettiin jättää kondomikin pois. Toisaalta on vähän skeptinen olo, että tärppäisikö näin nopeasti, mutta toisaalta olo on tosi toiveikas. Nyt siis ollut kierukan poiston jälkeen yksi luomukierto, ja menkat tuli ihan ajallaan. Nyt ovikseen on noin viikko, ja se aiotaan hyödyntää. On niin kutkuttavaa ja samalla raastavaa tämä odottelu. Tärppionnea kaikille ja onnitteluhalauksia jo plussanneille ❤️

Kiitos tsempeistä. En oikein itsekään tiedä miten tähän pitäisi suhtautua, sillä siihen "ehkä meille voisi tulla vauva" -ajatukseen kesti itsellä huomattavasti pidempi aika kuin mitä miehellä. Ja nyt kun siinä pisteessä vihdoinkin olen, eikä mitään sittenkään tapahdu, niin... Pettymys, siis itseensä pettyminen, valtaa pienen ihmisen pään aika autuaasti. Vaikka koskaan ei saisikaan muihin verrata omaa tilannetta, niin tässä vuosien saatossa olen nähnyt kuitenkin kuinka kaverit tulevat täysin vahingossa raskaaksi, toiset tulevat suunnittelemalla heti ekasta ja ainokaisesta kerrasta raskaaksi, lähiympäristössä on jo toista ja kolmattakin natiaista tulossa... Ja meillä vain yritetään ja yritetään, eikä mitään.

Vahingossa menin viime marraskuussa kertomaan miehelle että epäilisin olevani raskaana (alavatsan nippailua, menkat huomattavan myöhässä), ja se innostus ja ilo mikä toisen naamalta paistoi oli parasta koskaan - ja heti seuraavana päivänä raskaustestistä tulikin pam, menkathan ne siellä, eipä ollakaan. Itseen sattui eniten se miehen näkyvä pettymys, ja vaikka hän yrittääkin olla näyttämättä tai kuormittamatta itseäni sillä, niin ... tiedän toisen odottavan tätä enemmän kuin kuuta nousevaa, enkä siksikään haluaisi aiheuttaa turhan päiten enää koskaan samanlaista fiilistä hänelle.  Yhdessähän tätä tehdään, mutta mitä vähemmän kuormitan miestä noilla negatiivisilla asioilla, sen helpommalta itsestä tuntuu. Lääkärissä ei vielä olla käyty, enkä tiedä haluanko lähteä sitä kautta edes kokeilemaankaan; erinäisten omien terveydellisten syiden vuoksi olisi (itselle, stressauksen välttelemisen puolesta) kuitenkin huomattavasti helpompaa jos oman lääkärin reagointi tulisi vasta sitten kun asia on jo aluillaan, eikä sitä ennen.

Itse tässä vain koko ajan päässäni pyörittelen sitä ajatusta että miten tämä voi olla näin vaikeaa, mikä tekee meistä niin epäkelvon tähän hommaan, jne... Ihmiset ovat lisääntyneet jo vuosituhansia, eikä periaatteessa yksinkertaisesta asiasta pitäisi tulla näin (henkisesti!) vaikeaa. Fyysisen puolen haasteet kyllä ymmärrän, ja on hienoa että niissä pystytään nykylääketieteelläkin tekemään jo paljon, mutta... Kun ei oma pää vain jaksa malttaa, ei jaksa odotella sitä lopullista onnistumista - oletan siis että ehkä se vielä sieltä, ettei nyt aivan sentään heitetä toivoa hukkaan vielä. Mutta kun sen haluaisi jo nyt heti ja äkkiätänne, varsinkin kun tuo alun koko ajatuksenkin sulatteluaika oli itselläkin niin vietävän pitkä. Että kuinka pitkä aika on sitten liian pitkä aika (omaan malttiin ja tapahtumattoman odotteluun), kysympä vain?

Tein hätäisenä eilen rfsun testin illalla. Negaa näytti. Ovulaatiosta oli 11 päivää

Nyt siis kp 31/29. Yleensä mun luteaalivaihe on 11 päivää. Luulen, että olen saanut sekoitettua mun kierron näillä vauva-ajatuksilla ja siksi menkat myöhässä... 🙉

Hei taas!

Unetonhaaveilija: Kurja juttu. Ehkä hän kuitenkin muuttaa mielensä.

Täällä on taas ollut kummia juonenkäänteitä. Kävin Naistenklinikalla runsastuneen ja pahanhajuisen vuodon takia. Lääkäri oli näkevinään rypälemäistä solukkoa kohdussa ja epäilys osittaisesta rypäleraskaudesta. Kaavinta ohjelmoitiin seuraavalle päivälle. Onneksi kaavinta meni tällä kertaa hyvin ja poistettu tavara oli aivan tavallista kudosta. Huhhuh. Rypäleraskaus olisikin ollut vakavampi juttu. Siinä olisi pitänyt seurata raskaushormonipitoisuuksia puolen vuoden ajan ja vähintään puolen vuoden kielto raskautumiselle. Riskinä olisi ollut myöskin kohtusyöpä ja etäpesäkkeet. Vähänkö olin edellisen illan huolissani, mutta kaikki hyvin nyt.

Otin selvää, että mikä se rypäleraskaus on ja siinä on kaksi muotoa: täydellinen ja osittainen. Täydellisessä hedelmöittynyt munasolu on tyhjä tai sen kromosomit ovat inaktiivisia, eli munasolussa on vain isän kromosomit. Osittaisessa munasoluun pääsee kaksi siittiötä, joten munasolussa on omien kromosomien lisäksi tuplasti miehen kromosomeja. Seurauksena molemmissa istukan rypälemäinen liikakasvu, joka saattaa uusia jos kaikkea solukkoa ei saada kaavinnassa pois. Minusta tämä oli kiehtovaa, mutta onneksi ei kuitenkaan osunut kohdalle. Tila on onneksi hyvin harvinainen, joten ei huolta plussanneet kanssasisaret :).

Kuulostaa kyllä erikoiselta tuo rypäleraskaus. Onneksi ei osannut sinun kohdallesi ja oli normaalia kudosta!