Lue keskustelun säännöt.
Mitä sinä pitkän parisuhteen nainen teet niin paljon paremmin kun olet onnistunut pitämään miehesi?
Kommentit (197)
Pidän itseni hoikkana ja kauniina. Noudatan tarkkaa ruokavaliota. Miellytän miestäni palvelemalla häntä ja tekemällä kotityöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katkeralle sinkulle tiedoksi että en ota perseeseen enkä niele ja silti sama rakas mies ollut jo 26 vuotta. Kumpikaan meistä ei esitä mitään roolia tai matele toisen edessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en mitenkään "pidä" miestäni. Ihan vapaaehtoisesti hän meidän kanssa asuu.
Kohtelemme toisiamme kunnioituksella ja luottamuksella, meillä on hauskaa yhdessä. Toista ei pidetä itsestäänselvyytenä. Käytin vuosia sopivan kumppanin etsintään: Itsetunnon piti olla kohdillaan ja asioistaan piti osata huolehtia ihan itse.
Tämä. Hyvä parisuhde lähtee siitä, ettei kumpikaan ei ota ihan vain jotain "sinne päin" olevaa kumppania jonka kanssa kemiat eivät täysin kohtaa. Ensin pitää olla itsetunto kunnossa ja hyvä olla itsenäisesti omassa elämässään, vasta sitten pystyy kohtaamaan toisen, jonka kanssa on samankaltainen arvomaailma ja tulevaisuuden toiveet. Eli perustuksen pitää olla kunnossa. Vaikka suhteessa olisi aluksi mieletön vetovoima ja tunteet jossain pilvilinnoissa, se ei pitemmän päälle toimi ellei osapuolilla ole aidosti tarpeeksi yhteistä. Oma mieheni on paitsi rakastettuni, myös paras ystäväni. Kummallekin meistä on selvää, että haluamme olla yhdessä, koska molemmilla on hyvä olla toisen kanssa. Loppupeleissä se hyvä ja toimiva arki on se, mikä painaa eniten parisuhteessa.
Minkä ikäisiä te olette?
Minä olen 38, mieheni 41-v. Yhdessä olemme olleet reilu 10 vuotta. Naimisissa ja 2. lapsemme syntyy keväällä. Kummallekin oli selvää heti suhteen alkuvaiheessa, että olemme hyvä tiimi ja kuulumme yhteen, koska toisen seurassa oli alusta alkaen niin helppoa ja luontevaa olla :)
Hienoa kuulla. On miehiä, joille mikään tiimihenki tai arvomaailma tai hyvä olo toisen kanssa ei merkitse mitään kun tulee ikään jolloin on pakko saada nuorempaa. Kun rypyt rouvassa lisääntyvät, yhteinen elämä on pelkkää sanahelinää. Olet vielä nuori tietämään kuuluuko miehesi näihin. Varmistathan taloudellisen selustasi kaiken varalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en mitenkään "pidä" miestäni. Ihan vapaaehtoisesti hän meidän kanssa asuu.
Kohtelemme toisiamme kunnioituksella ja luottamuksella, meillä on hauskaa yhdessä. Toista ei pidetä itsestäänselvyytenä. Käytin vuosia sopivan kumppanin etsintään: Itsetunnon piti olla kohdillaan ja asioistaan piti osata huolehtia ihan itse.
Tämä. Hyvä parisuhde lähtee siitä, ettei kumpikaan ei ota ihan vain jotain "sinne päin" olevaa kumppania jonka kanssa kemiat eivät täysin kohtaa. Ensin pitää olla itsetunto kunnossa ja hyvä olla itsenäisesti omassa elämässään, vasta sitten pystyy kohtaamaan toisen, jonka kanssa on samankaltainen arvomaailma ja tulevaisuuden toiveet. Eli perustuksen pitää olla kunnossa. Vaikka suhteessa olisi aluksi mieletön vetovoima ja tunteet jossain pilvilinnoissa, se ei pitemmän päälle toimi ellei osapuolilla ole aidosti tarpeeksi yhteistä. Oma mieheni on paitsi rakastettuni, myös paras ystäväni. Kummallekin meistä on selvää, että haluamme olla yhdessä, koska molemmilla on hyvä olla toisen kanssa. Loppupeleissä se hyvä ja toimiva arki on se, mikä painaa eniten parisuhteessa.
Olen samaa mieltä siitä, että alkuperäinen yhteensopivuus on kaikkein tärkein asia suhteen onnellisuuden ja kestämisen kannalta. Itse tosin menin yhteen mieheni kanssa kun olimme 21 ja minä olin ainakin huonoitsetuntoinen ja identiteetiltäni kypsymätön. Mutta puhtaan hyvän tuurin kautta osoittauduimme täydellisen sopiviksi toisillemme. Nyt olemme 40v ja edelleen suhde on todella onnellinen. Mutta tosiaan, tämä oli puhdasta hyvää tuuria (tai ehkä jokin alitajuinen yhteensopivuus veti meitä toistemme puoleen).
Valitsin kahdesta minua piirittäneestä miehestä sen "alempitasoisen". Toinen oli Kreikan jumalaakin komeampi nuori mies mutta jo hieman yli parikymppisenä sinisilmäisenäkin tyttönä tunnistin hänessä pelimiehen elkeet. Vaikka alussa olinkin kiinnostuneempi tuosta tyypistä, sai mieheni minut rakastumaan itseensä olemalla aito, lempeä ja selvästi minusta itsestäni kiinnostunut.
Vaikka hän ei ole se komein ja sosiaalisin tapaus, olemme olleet jo 25 vuotta toistemme parhaat ystävät, kumppanit, tukijat ja tsemppaajat. Seksi ei ole maata järisyttävää mutta mitä enemmän tulee ikää, sen vähempi merkitys sillä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en mitenkään "pidä" miestäni. Ihan vapaaehtoisesti hän meidän kanssa asuu.
Kohtelemme toisiamme kunnioituksella ja luottamuksella, meillä on hauskaa yhdessä. Toista ei pidetä itsestäänselvyytenä. Käytin vuosia sopivan kumppanin etsintään: Itsetunnon piti olla kohdillaan ja asioistaan piti osata huolehtia ihan itse.
Tämä. Hyvä parisuhde lähtee siitä, ettei kumpikaan ei ota ihan vain jotain "sinne päin" olevaa kumppania jonka kanssa kemiat eivät täysin kohtaa. Ensin pitää olla itsetunto kunnossa ja hyvä olla itsenäisesti omassa elämässään, vasta sitten pystyy kohtaamaan toisen, jonka kanssa on samankaltainen arvomaailma ja tulevaisuuden toiveet. Eli perustuksen pitää olla kunnossa. Vaikka suhteessa olisi aluksi mieletön vetovoima ja tunteet jossain pilvilinnoissa, se ei pitemmän päälle toimi ellei osapuolilla ole aidosti tarpeeksi yhteistä. Oma mieheni on paitsi rakastettuni, myös paras ystäväni. Kummallekin meistä on selvää, että haluamme olla yhdessä, koska molemmilla on hyvä olla toisen kanssa. Loppupeleissä se hyvä ja toimiva arki on se, mikä painaa eniten parisuhteessa.
Minkä ikäisiä te olette?
Minä olen 38, mieheni 41-v. Yhdessä olemme olleet reilu 10 vuotta. Naimisissa ja 2. lapsemme syntyy keväällä. Kummallekin oli selvää heti suhteen alkuvaiheessa, että olemme hyvä tiimi ja kuulumme yhteen, koska toisen seurassa oli alusta alkaen niin helppoa ja luontevaa olla :)
Hienoa kuulla. On miehiä, joille mikään tiimihenki tai arvomaailma tai hyvä olo toisen kanssa ei merkitse mitään kun tulee ikään jolloin on pakko saada nuorempaa. Kun rypyt rouvassa lisääntyvät, yhteinen elämä on pelkkää sanahelinää. Olet vielä nuori tietämään kuuluuko miehesi näihin. Varmistathan taloudellisen selustasi kaiken varalta.
Kiitos huolenpidosta, olisin varmaan neuvomassa jotain samankaltaista jos kyseessä olisi jokin toinen anonyymi keskustelija ja minulla olisi vain sama niukahko kuvaus meistä. Parisuhteemme kuitenkin perustuu jollekin aivan muulle kuin toisen ulkonäölle tai fyysisille ominaisuuksille. Tästä pystyin olemaan varma jo ennen kuin menimme naimisiin tai päätimme lasten hankinnasta/saamisesta.
Varmain isoin lähtökohta on se kumppanin valinta. Tätä ei saa naisille sanoa, mutta kuunnellut sisäisesti facapalmaten kavereiden miestenhakukriteerejä ja ne ovat suurinpiirtein: pitää olla kalju tai pitkä tai komea. Muuhun ei edes kiinnitetä huomiota kuin ulkonäköön. Puoli vuotta myöhemmin itketään sitten kavereille kuinka kamala itsekäs ilkeä narsisti kumppani on eikä ymmärretä omaa huonoa tuuria ja kuinka kaikki miehet on perseestä ..... Duh!
Oma neuvo: valitse kumppani, jonka ystävä voisit pohjimmiltaan olla jos mitään kemiaa ei tämän lisäksi olisi. Helpottaa varmasti suhteen ylläpitämistä. Tämän jälkeen alkaa vasta se oikea työ, jossa täytyy käyttää älykkyyttä. On tiedostettava, että suhteen voi tuhota tuhansilla eri keinoilla. Eli älä ole typerä.
Ikävä totuus mitä ääneen ei saisi sanoa (tietenkin poikkeukset huomioiden) on se, että ne jotka eivät onnellista suhdetta saa IKINÄ pidettyä yllä tai löytävät itsensä riitaisasta liitosta eivät ole niitä penaalin terävimpiä kyniä. Anteeksi jo etukäteen jos totuus sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pidän itseni hoikkana ja kauniina. Noudatan tarkkaa ruokavaliota. Miellytän miestäni palvelemalla häntä ja tekemällä kotityöt.
Pitääkö myös miehesi itsensä timminä ja komeana, noudattaa tarkkaa ruokavaliota, pyrkii miellyttämään sinua palvelemalla ja hoitamalla puolet kotitöistä? Mikäli ei, niin ihmettelen mitä saat tuollaisesta kumppanista ja parisuhteesta, jossa olet miehellesi alisteisen palvelijan roolissa?
Merestä löytyy nimittäin parempiakin kaloja, sellaisia joiden kanssa voi elää onnellisena moleminpuolisessa tasa-arvon ja kunnioittamisen hengessä.
Kunnioitamme toisiamme. Emme puhu rumasti, emme koskaan kiroile. Yritämme ymmärtää toista, vaikka hän on erilainen kuin itse. Nauramme paljon. Hieromme ohimennessä toisen niskaa tai peppua. Olen pikkuisen rietas, keikistelen mielelläni alastomana ja rinnat heiluen. Menemme suihkuun yhdessä. Kehumme toisiamme. Keskustelemme kaikesta.
Yhdessä 41 vuotta. Kaksikymppisinä rakastuimme ensi näkemältä. Kysyin eilen puolisoltani, koska hän rakastui minuun. Ihastuin ulkomuotoon, mutta kun aloit puhua, silloin rakastuin, hän sanoi.
Joka päivä sanomme toisillemme: Olet rakas!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmain isoin lähtökohta on se kumppanin valinta. Tätä ei saa naisille sanoa, mutta kuunnellut sisäisesti facapalmaten kavereiden miestenhakukriteerejä ja ne ovat suurinpiirtein: pitää olla kalju tai pitkä tai komea. Muuhun ei edes kiinnitetä huomiota kuin ulkonäköön. Puoli vuotta myöhemmin itketään sitten kavereille kuinka kamala itsekäs ilkeä narsisti kumppani on eikä ymmärretä omaa huonoa tuuria ja kuinka kaikki miehet on perseestä ..... Duh!
Oma neuvo: valitse kumppani, jonka ystävä voisit pohjimmiltaan olla jos mitään kemiaa ei tämän lisäksi olisi. Helpottaa varmasti suhteen ylläpitämistä. Tämän jälkeen alkaa vasta se oikea työ, jossa täytyy käyttää älykkyyttä. On tiedostettava, että suhteen voi tuhota tuhansilla eri keinoilla. Eli älä ole typerä.
Ikävä totuus mitä ääneen ei saisi sanoa (tietenkin poikkeukset huomioiden) on se, että ne jotka eivät onnellista suhdetta saa IKINÄ pidettyä yllä tai löytävät itsensä riitaisasta liitosta eivät ole niitä penaalin terävimpiä kyniä. Anteeksi jo etukäteen jos totuus sattuu.
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kumppanin valinnassa juuri tuo yhteenkuuluvuus ja ystävyys ovat ulkonäköä merkityksellisempiä tekijöitä. Siitä olen eri mieltä, että muka nimenomaan naiset hakeutuisivat parisuhteeseen pelkkien ulkoisten preferenssien takia, koska mielestäni on paljon enemmän miehiä, joille käy - rumasti sanottuna - "reikä kuin reikä, kunhan vain olis joku nainen", viis ihmisen sisällöstä. Mutta siis näitä penaalin tylsempiä kyniä varmasti löytyy molempien sukupuolien edustajista.
Minä taas olen monia läheltä seuranneena huomannut, että monesti juuri ne tyhmät ja saamattoman jäävät siihen parisuhteeseen.
Ei löydy puhtia tai sellaista valmiutta ottaa sitä askelta eroon.
Ja pelkäävät etteivät pärjää yksin, sen tutun kumppanin kanssa on turvallisempaa.
Usein on niinkin, että juuri kun tietää itsessä jotain *puutteita* niin jos kummppanillakin on samankaltaisia tai vastaavia, niin silloin *ymmärtävät* toisiaan ja se on se liima joka pitää yhdessä. Eikä niinkään kummankaan paremmuus tai taito, vaan joku heikkous tai trauma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En itse ole pitkässä parisuhteessa enkä tällä hetkellä parisuhteessa lainkaan mutta huvittavaa huomata alapeukutusten määrä kommenteissa joissa kerrotaan että ulkonäöstä pidetään huolta, seksiä harrastetaan säännöllisesti jne. Miksi ihmeessä se on huono asia? Toki jos siellä näppisten takana on se +10-20kg ylipainoa itselleen kerännyt noin kolmekymppinen mamma joka ei ole missään vaiheessa ulkonäöllään oikein pärjännyt ja seksielämäkin on mitä nyt on koska pillu on kuiva kuin sahara ja selluliitit vilisee silmissä kun kiskoo sukkahousut pois jalasta niin ymmärtäähän sen, että se vituttaa kun toiset on kauniita ja seksuaalisesti virittyneitä vaikka suhdetta takana pitkä matka. Siinä voi vaan kuvitella miten onnekas se oma mies olisikaan ja toivoa, että se ei ymmärrä - vaihtamalla tosiaan paranee.
Olen itse töissä baarissa ja näitä noin 30-40 vuotiaita miehiä on ihan pilvin pimein. Kotona pullea kalpeakasvoinen karvasääri joka ei kiihota edes silmät kiinni pimeässä. Sitten yritetään epätoivoisesti saada edes yhdeksi illaksi se nätti baarimikko mukaan, tai edes juttelemaan. Ollaan lapsien ja lainojen takia kiinni parisuhteessa joka on sysimusta ja paska. Nainen ei pidä huolta itsestään, rumenee päivä päivältä ja suusta tulee pelkkää kitinää. Miehet on yleensä hyväkuntoisia, hoikkia ja hyvännäköisiä. Mustuus paistaa silmistä, ja paniikki. Tässäkö tämä nyt oli?
Jos ihan ensimmäisenä argumenttina on pakko lähteä todistelemaan, että ulkonäkö ja seksi ovat päätekijät, jotka pitävä parisuhteen kasassa, niin kuulostaa aika pinnallliselta ja suoraan sanottuna säälittävältä tilanteelta. Mitäs sitten, jos toinen vaikka vammautuu pahasti liikenneonnettomuudessa tms, menee terveys, se jumalainen ulkonäkö eikä seksiä enää pystytä harrastamaan? Onko se sitten näille pelkkään pintaan ripustautuneille ihmisten parisuhteille pätevä syy päättää pitkä parisuhde, kun se kumppani ei olekaan enää yhtä toimiva hyödyke kuin aiemmin? Edelleen, sääliksi käy heitä.
Tuttavani on ollut liitossa sen ensimmäisen miehensä kanssa jo vuosikymmeniä.
Eivät varmaan koskaan eroa elävänä.
Toinen on todella hidas, pikkutarkka ja pikkuasioihin takertuva.
Toinen on saamaton jaarittelija, myös kalja maistuu.
Kummatkin sietävät ja ymmärtävät toisiaan, he ovat aivan hukassa silloin kun toinen ei ole kotona, ovat siis työttömiä
Toinen soittaa heti perään keksimällä jonkin pikkuasian.
Toinen on, minun mielestä loputtoman kärsivällinen.
Esim vastaamaan näihin turhiin puheluihin.
Nämä eivät pärjäisi henkisesti yksinään, siis ilman toista, tai eivät pystyisi opettelemaan uusia tapoja jos eroaisivat, vaikea olisi öytää vastaava kumppani joka kumpaakin noin hyvin ymmärtäisi.
Pelottaa ajatella miten käy kun toisesta aika jättää.
Eli se jonkun ihmisen taito tai paremmuus näissä asioissa aina ratkaise.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No aina pitämällä omat mielipiteeni pääni sisällä ja miellyttämällä kokoajan toista ettei saa syytä taas hermostua. Pilasin lasten lapsuuden ja oman nuoruuteni miehen kanssa joka oli hirviö .
Ensinnäkin,
vaihda ajattelutapaasi. Kyseessä on aikuinen henkilö jolla on oikeustoimikelpoisuus, ei mikään vapaana kasvanut susi jonka voisi "onnistua pitämään" kotioloissa hyvällä tuurilla.
Mä koen että meidän parisuhteemme salaisuus on siinä, että kumpikin arvostamme toistemme työtä ja panostamme omilla taidoillamme myös kotiin. Meillä on melko perinteinen työnjako tietyissä asioissa; minä laitan ruoan ja siivoan, mies hoitaa kokoamiset, asentamiset, renkaan vaihdot jne. Minä pidän kodin viihtyisänä, mies toimivana. Minä leikkaan nurmikon, mies auttaa lapsia läksyjen kanssa. Minä silitän tarvittavat vaatteet, mies lukee lapsille iltasadut.
Työnjako on muovautunut luonnostaan noin, ei siksi että jomman kumman olisi ollut pakko se tehdä. Minä pidän ruoanlaitosta ja siivoamisesta, mies taas omista töistään.
Me myös sanomme toisillemme "kiitos" niin että sitä tarkoitetaan. Me katsomme edelleen telkkaria toisiamme kädestä pitäen, useimmiten menemme nukkumaan samoihin aikoihin ja nukahdetaan joko minä mieheni kainalossa, tai kädestä kiinni pitäen. Seksiä on vieläkin verrattain usein; 3 - 7 kertaa viikossa ja jos ei harrasteta seksiä niin pussaillaan muuten vaan.
Me käydään treffeillä keskenämme. Usein se on vain töitten jälkeen tapaaminen kahvilassa, ollaan hetki kahden kaupungilla ennen kuin ajellaan kotiin maalle. Lisäksi meillä on yhteisiä mielenkiinnon kohteita omien harrastusten lisäksi. Molemmat koitetaan pitää avoin mieli toisen reissuehdotuksille. Käydään keikoilla kuuntelemassa lempibändejä, onneksi moni bändi nuoruudesta 80-luvulta on edelleen voimissaan tai tehnyt comebackin.
Viimeisin, mikä pienenä juttuna näytti taas sen miten mies täydentää minua, oli eilen. Purkitin lahjoiksi tekemiäni hilloja ja niihin piti solmia purkin ympärille etiketit. Mä olen surkea solmuissa ja yleensä jälki on rujoa; mies otti homman pyytämättä hoitaakseen ja teki kauniit merimiessolmut naruihin.
Mies tekee harrastuksenaan erilaisia puukkoja, minä olen auttanut häntä koristelemaan tuppia ja varsia.
Me täydennämme toinen toisiamme ja pidämme siitä.
Vaikka se kliseiseltä kuulostaa, mutta molemminpuolinen aito rakkaus.. eikä ole vuosienkaan jälkeen sammunut, mahdollisesti vain vahvistunut. Pitää vaan löytää semmonen ihminen, joka on just täydellinen SULLE. teidän pitää olla parhaat kaverit. huumori meillä kanssa varmaan auttaa asiaa.
Alunperin ottamalla puolison, jota ei tarvitse ’pitää’ vaan jolla on itsellään moraali ja arvot, ja jolle pitkä uskollinen parisuhde on itselleen tärkeää. Monenlaista, hyvää ja pahaa, on vuosikymmenien aikana koettu ja kestetty, koska meillä kaksi aikuista tukee toisiaan.
Delegoin sille kaikki ne tehtävät, jotka lähiömutsit itse raatavat renttumiestensä puolesta. - Tosin liittomme on kestänyt vasta 38 vuotta. :)
Minä olen 38, mieheni 41-v. Yhdessä olemme olleet reilu 10 vuotta. Naimisissa ja 2. lapsemme syntyy keväällä. Kummallekin oli selvää heti suhteen alkuvaiheessa, että olemme hyvä tiimi ja kuulumme yhteen, koska toisen seurassa oli alusta alkaen niin helppoa ja luontevaa olla :)