Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani eivät ymmärrä, miksen pääse "elämänsyrjästä" kiinni millään.
11.12.2017 |
He, 50-luvun alussa syntyneet, menivät lukion jälkeen yliopistoon. Menivät, eivät pyrkineet. Ei silloin ollut pääsykokeita, vaan hyvillä arvosanoilla pääsi noin vain yliopistoon. Töitä tehtiin opintojen ohessa. Ensin jotain pientä, sitten vaativampaa kokemuksen karttuessa edettiin. Töitä oli, jos töitä halusi tehdä. Äitikin oli ensin "vain joku kirjaamon sihteeri ministeriössä". No, sellaista työtä ei enää ole ja enpä usko, että MIHINKÄÄN ministeriön työhön pääsisi enää pelkällä ylioppilastodistuksella vailla mitään työkokemusta.
Sitten valmistuttiin ja mentiin töihin. Ja sitten mentiin naimisiin ja ostettiin oma asunto. Hankittiin perhe ja elettiin mukavaa elämää. Töissä edettiin ja lapset kasvoivat, nyt voi olla hyvin ansaitulla eläkkeellä.
Minä hain neljänä keväänä yliopistoon. En päässyt. Aloitin saman alan ammattikorkeakouluopinnot (koska sinne pääsin). Valmistuin ja pääsin vihdoinkin sinne yliopistoonkin. Valmistuin 28-vuotiaana maisteriksi. Olin tehnyt opintojen ohella niitä töitä, mitä sai. Palkattomia harjoitteluja ja kaupan kassalla istumista. Valmistuttuani tein pätkätöitä 2 vuotta, sitten puoli vuotta täyttä työttömyyttä. Sitten puolen vuoden pätkä ja kesä työttömänä. 7kk pätkä päättyy kuukauden päästä. Sen jälkeisestä elämästä ei mitään tietoa.
Minulla on poikaystävä, ollaan kihloissa, asutaan yhdessä. Ei saada asuntolainaa pätkätöiden takia. Lapsia ei uskalleta hankkia, kun tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa. Ehkä kohta pitää, kun olen jo kolmenkympin paremmalla puolella.
Äidilläni oli minun iässäni maisterintutkinto, mies ja kolme lasta, omistusasunto, vakivirka ja kaikki tietenkin ansaittu omalla erinomaisuudella.
MIKSEI TUO IKÄPOLVI TAJUA, ETTÄ TÄMÄ NYKYINEN TEKISI MITÄ VAAN PÄÄSTÄKSEEN TUOHON HELPPOON PUTKEEN!?! Ei me olla laiskoja! Maailma vaan on kovin, kovin erilainen nykyään.
Kommentit (282)
Vierailija kirjoitti:
Mä olen korkeastikoulutettu maisterinainen, jolla opettajatutkinto. Mies sai hyvä työpaikan pääkaupunkialueelta muutama vuosi sitten. Ei suostunut ottamaan työtä vastaan, koska haluaa asua paikkakunnalla, missä maan pahimmat työttömyysluvut. Mitä vaihtoehtoja minulle jäi? Kiristellä hampaita - ja vuosia kotiäitinä ja työttömänä paikkakunnalla, missä minulle ei ole mitään töitä. Ei oman työtä, eikä myöskään muuta työtä. Aina väärä koulutus. Nykyään myös ikä.
Väitän, että jos olisimme muuttaneet vuosia sitten pääkaunpikalueelle, olisin ajat sitten työllistynyt.
Avioliiton vuoksi jäin tänne.
Kai sentään tajuat, että päätös oli väärä? Ei sitä kannata hävetä, kaikki tekevät joskus mitä valintoja sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Jaa, eipä kyllä kaikilla aloilla oteta huomioon avoimen yliopiston opintoja automaattisesti. Se myös maksaa, mikäli on rahallisesti tiukkaa niin voi olla sekin esteenä kun ne eivät siis tosiaan välttämättä takaa mitään tai anna mitään lisäpisteitä alasta riippuen. Sitä on myös rajoitettu mitä kursseja saa näin suoritettua joillain suosituilla aloilla on vain muutamia peruskursseja mitä on avoimessa mahdollista tehdä.
Tuo on niin syvältä avoimessa yliopistossa. Suoritin Haaga-Heliassa avoimen ammattikorkeakoulun kautta vajaa 30 op vuodessa, kun siellä pääsee avoimen kautta kaikille kursseille, jos niillä on vain tilaa. Yliopiston puolella tarjotaan vain jotain peruskursseja. Kansan sivistämisen ja jatkuvan oppimisen nimissä yliopistojen tulisi tarjota kaikkia kurssejaan myös avoimen kautta. Tutkinto-opiskelijoilla saa olla etuoikeus kursseille. Lisäksi kurssit (sekä yliopiston että amk:n) pitäisi esitellä keskitetysti yhdellä nettisivulla.
Samoin muuten hyviin töihin päässeiden noin kolmekymppisten on vaikea tajuta, etteivät palvelualatkaan ole ihan samaa kuin heidän tehdessä kesätöitä reilu kymmenen vuotta sitten. Kassalle tai siivoamaan ei välttämättä tuosta noin vain mennä varsinkaan, jos on jo korkeastikoulutettu ja toisaalta ko. työpaikkojen osa-aikaisilla tunneilla ei pääse hirveän suurille tienesteille. Joku 5 h viikossa siivousta on monelle ihan tyhjän kanssa, siinä joutuu joka tapauksessa elämään tuilla. Monta osa-aikatyötä ei myöskään pidemmän päälle ole sama kuin yksi kokoaikainen, kun joskus olisi kiva lomaillakin eikä ihminen muutenkaan voi olla samaan aikaan monessa paikassa.
Vierailija kirjoitti:
Te ketjussa jotka ette työllisty, millä alalla olette?
Suomen kieltä opiskelin yliopistossa. Olen nyt tehnyt määräaikaisuuksia kirjastossa, en halua opettamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen korkeastikoulutettu maisterinainen, jolla opettajatutkinto. Mies sai hyvä työpaikan pääkaupunkialueelta muutama vuosi sitten. Ei suostunut ottamaan työtä vastaan, koska haluaa asua paikkakunnalla, missä maan pahimmat työttömyysluvut. Mitä vaihtoehtoja minulle jäi? Kiristellä hampaita - ja vuosia kotiäitinä ja työttömänä paikkakunnalla, missä minulle ei ole mitään töitä. Ei oman työtä, eikä myöskään muuta työtä. Aina väärä koulutus. Nykyään myös ikä.
Väitän, että jos olisimme muuttaneet vuosia sitten pääkaunpikalueelle, olisin ajat sitten työllistynyt.
Avioliiton vuoksi jäin tänne.
Älä sure, ei täällä pääkaupunkiseudulla sen helpommin töitä saa sillä hakijoitakin riittää, kovalla työkokemuksella. Itse olen opettaja, enkä ole 15 vuoden aikana tehnyt yhtä 4 kk:n sijaisuutta enempää oman alani töitä, vaikka hakenut olen. Paikat menevät tuttavankaupalla ja opiskelijoista riittää sijaisia, jotka epäpätevinä ovat kaupungille halpoja. Muut työnantajat kai kaihtavat, koska osaamiseni automaattisesti liitetään vain opettamisen osaamiseen, vaikka minusta olisi moneksi.
Onneksi puolisolla on hyväpalkkainen työ, sillä eletään kun säästeliäästi ollaan. Mutta onhan tämä aika kornia naiselle elää nykyaikana miehen tuloilla. Varsinkin, kun omat vanhempani ovat aina käyneet töissä.
t. Pakko-kotiäiti, jossa valtion koulutussijoitusvarannot valuneet hukkaan
Hyvin hankala uskoa ettei 15 vuoden aikana kovasta hakemisesta huolimatta ole pystynyt työllistämään itseään opettajana. Vai jäikö ensin suosiosta kotiin lasten kanssa 7 vuodeksi? Jonka jälkeen katseli niistä lähimmistä kouluista, kun ne kaikki kolme omaa lasta ovat erityislapsia joiden kuskaaminen sinne tänne ja tuonne ei mahdollista työn tekemistä kuin pari tuntia päivässä? Opettajan paikkoja on auki jatkuvasti, ja joku niitä saa. Itseään voi lisäkouluttaa, muuntokouluttaa jne. Tietenkin tällaisessa taoauksessa kun on suosiolla y miehen tulojen varaan ei omaa aktiivisuutta ole tarvinnut käyttää. Mutta tosi asia on, että nuorehkot pitkäaikaistyöttömät saavat katsoa peiliin missä vika. Vanhoissa ikäluokissa harrastetaan selkeää ikärasismia mutta jos nuori ihminen ei kykene löytämään töitä pitemmän päälle taitaa ongelma olla omassa jäykkyydessä,itselle väärässä alanvalinnassa tai luonteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valmistuin 1990-luvulla akateemiselta alalta. Vain noin puolet kurssikavereista on työllistynyt sille alalle, ja iso osa päässyt vakituiseen työhön vasta nelikymppisenä. Tapasin juuri viisikymppisen kurssikaverini, hänellä on jälleen menossa yksi määräaikaisuus, 300 km päässä kotipaikkakunnalta. Hän asuu viikot työpaikkakunnalla pienessä vuokrayksiössä, ei voi muuttaa kun ei tiedä missä seuraava työ on.
Vierailija kirjoitti:
Valmistuin 1990-luvulla akateemiselta alalta. Vain noin puolet kurssikavereista on työllistynyt sille alalle, ja iso osa päässyt vakituiseen työhön vasta nelikymppisenä. Tapasin juuri viisikymppisen kurssikaverini, hänellä on jälleen menossa yksi määräaikaisuus, 300 km päässä kotipaikkakunnalta. Hän asuu viikot työpaikkakunnalla pienessä vuokrayksiössä, ei voi muuttaa kun ei tiedä missä seuraava työ on.
Perin vittumaista "elämää" kaverillasi. Eli ei voi suunnitella mitään, koska työ. Ei hankkia omaa asuntoa, parisuhdetta tai lapsia, koska pitää olla valmiina muuttamaan. Olisi kyllä itsarin paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ajattelee että kaikilla muilla on ollut helppoa ja vain minulla on kovaa, kai se katkeroittaa. Jos ajattelisi että suurella osalla joka sukupolvesta on ollut kovaa, ja vain harvalla helppoa, voisi helpommin antaa armoa itselle, että olen pärjännyt ihan riittävän hyvin.
Ei minun vanhemmat ainakaan moiti minun pärjäämistä. Ehkä ap:n vanhemmissa on vikaa ja ovat ylimielisiä ja epäempaattisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Todellinen työttömien määrä on huomattavasti suurempi kiitos tilastojen siivoamisen. Nekin,jotka ovat töissä ovat monesti ei-oman alan silpputöissä.
Ja sinä kuvittelet, että joskus 70-luvulla kaikki oli oman alansa töissä? Ja kaikilla oli toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet? Voi kuule, silloinkin otettiin se työ, joka saatiin! Ja osa porukasta teki kaikenlaisia sekattöitä. Saattoi olla talveksi joku pesti, kesäksi mentiin muualle. Oli pakko, koska sossusta ei saanut pesukonetta eikä asumistukea tunnettu. Samalla tavalla sitä etsittiin töitä, tarjoilija saattoi olla pelkällä tippipalkalla töissä jne.
Nyt vain oletetaan, että kaikilla olisi paremmin, koska ei olla eletty sitä omien vanhempien elämää samanikäisinä. Esimerkiksi joku perheen kakkosauto oli 70-luvulla melkoisen epätavallinen, 2010-luvulla tavallinen. Jopa kahden työttömän perheessä voi olla kaksi autoa ja kesämökki! Ja silti jaksetaan valittaa. Kannattaa muistaa, että vielä 80-luvun alussa 2lapsen päivähoito vei äidin palkan lähes kokonaan, nyt hoito maksaa alle 600 e/kk.
Nykyisin vain tipahtaa monista kuvioista pois, jos ei ole sitä kakkosautoa, vaikka tarve olisi, niin että mitä sä oikein selität? Aiemmin ei tippunut.
Riippuu asuinpaikasta. En oikein ymmärrä, miten kaupungissa tippuisi pois monista kuvioista, jos on vain yksi auto. Pyörällä voi hyvin usein korvata auton. Pitkät työmatkat molemmilla ja asuminen täysin korvessa ovat ainoat syyt, miksi kaksi autoa on välttämättömyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi varmasti suurimpia muutoksia, joka on tapahtunut viimeisten 10-15 vuoden aikana on työelämän sääntöjen ja käytäntöjen pirstaloituminen. Eli ennen oli vakituisia työpaikkoja, kaikilla oli samat edut (lomat, lomarahat, oikeus käyttää työterveyden palveluja, takuu toteutuvista työtunneista ja työn jatkuvuudesta, säännölliset palkkatulot jne.) ja nyt on 0-sopimuksia, vuokratöitä, osa-aikaisia ja pätkätöitä, joita niitäkään ei riitä kaikille. Vanhempi sukupolvi ei oman kokemukseni mukaan oikeasti ymmärrä, mitä se on kituuttaa 0-sopimuksella, tai millaista se on olla kakkosluokan kansalaisena työyhteisössä vuokratyöntekijänä. He eivät tiedä, millaista se on kun ei ole mitään varmuutta toimeentulosta, ei lomia, mitään ei voi suunnitella etukäteen, vaikka käy töissä. Heillä kun ei ole nykytyöelämästä mitään käsitystä. Paikkoihin on niin paljon tunkua, että kaikille hakijoille ei vastata mitään, vaikka olisi käyttänyt tuntikaupalla aikaa hakemukseen, ja olen itse esimerkiksi kerran saanut haastattelussa kuulla ylimieliseltä rekrytointihenkilöltä, miten minulla ei ole mitään väliä, koska tähänkin paikkaa on yli 100 henkilöä tulossa. Ja kyse oli osa-aikaisesta vuokratyö pätkästä. Tämä nykyinen järjestelmä on aivan älytön.
Pätkätöiden yleisyys on laskenut jo 20 vuotta.
Mites olisi, jos 2 pariskuntaa, joilla ei ole rahaa tarpeeksi muuttaisi yhdessä kolmioon. Kummallekin pariskunnalle oma huone.
Muuttaisitte vieläpä ihka uuteen kolmioon mihin pääsee käsiksi 100 000€. Jos kaikilla olisi tyhjää taskussa ja kuitenkin joku työ, niin varmaan kaikki saisivat sen 25K lainaa.
Siinä asustelisitte kivasti pari vuotta ja vaikka työttömyys uhkaisi, saisitte yhtiölainaan valtiolta tukea....
MUTTA kun nykyään ihmiset ovat niin mukavuudenhaluisia. Kaikki pitää saada heti jne. Sitten suostutaan maksamaan 1000€ kuukaudessa vuokraa, vaikka yhdessä ostaminen ja kituuttelu pari vuotta toisi omaan taskuun sitä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raha ei tee onnelliseksi. Elämän sisältö löytyy muusta kuin materiasta. Jos ei tiedä mitä tekisi elämälleen niin pitäisi koettaa jotain uutta. Muualta voi löytyä se onni jos vain jaksaa yrittää. Aamun hesarissa oli esimerkiksi juttu suomalaisesta nuoresta naisesta joka jäi Kiinaan töihin kun ei päässyt opiskelemaan. Omaa napaansa tuijottavat valittajat eivät koskaan ole mihinkään tyytyväisiä.
Voin samaistua aloittajaan. Omilla vanhemmillani PELKKÄ kansakoulupohja, tällä hetkellä molemmat 6k/kk ja 4,5k/kk bruttopalkoilla esimiestehtävissä. Voi, kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla kuinka he aloittivat työt niin ja niin nuorena. Ei tarvinnut kuin mennä pentuna kaupan kassalle sanomaan, että "mitä voin tehdä", niin johan oli työsopparit kourassa ja etenemismahdollisuudet taivaaseen asti auki ilman ensimmäistäkään tutkintotodistus -lippulappusta. On kuulema vaan niin saamatonta tämä nykypolvi. Ensin opiskellaan kaikennäköistä tutkintoa lähes vuosikymmen, yritetään epätoivoisesti saada omaa koulutusta vastaavaa työtä ja sen jälkeen mennään niihin samoihin pätkätyö hanttihommiin, missä oltiin peruskoulun välivuonna ja lukio aikoina kesätöissä. Siinä on meikäläisen uraputki pähkinänkuoressa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mites olisi, jos 2 pariskuntaa, joilla ei ole rahaa tarpeeksi muuttaisi yhdessä kolmioon. Kummallekin pariskunnalle oma huone.
Muuttaisitte vieläpä ihka uuteen kolmioon mihin pääsee käsiksi 100 000€. Jos kaikilla olisi tyhjää taskussa ja kuitenkin joku työ, niin varmaan kaikki saisivat sen 25K lainaa.
Siinä asustelisitte kivasti pari vuotta ja vaikka työttömyys uhkaisi, saisitte yhtiölainaan valtiolta tukea....
MUTTA kun nykyään ihmiset ovat niin mukavuudenhaluisia. Kaikki pitää saada heti jne. Sitten suostutaan maksamaan 1000€ kuukaudessa vuokraa, vaikka yhdessä ostaminen ja kituuttelu pari vuotta toisi omaan taskuun sitä
Me asuttiin tuolla lailla 90-luvulla jokunen vuosi, pari pariskuntaa ja muutama sinkku. Mun osuus vuokrasta oli 100 euroa. Yhdellä meistä oli auto ja häneltä pyydettiin apuja, jos ihan pakosti oli haettava joku huonekalu tai jotain. Tosin pojat myös korjasivat autoa porukalla.
Vierailija kirjoitti:
Toki joku aina hyötyi. Kuten nykypolvi hyötyy nollakoroista, pankeilla on niin kova kilpailu että lainaa saa kyllä, jos oikeasti on sellaiset tulot että sen saa maksettuakin.
Nykyaikana tosin löytyy välistävetäjiä joka jutussa. Se minkä nollakoroista hyötyy, häviää asuntomarkkinoilla hintakeinottelussa.
Esimerkki: Rakentaja-lehti teki skuupin siitä, miten suurin osa kerrostalorakentajista (rakennusyhtiö on usein sekä rakentaja että rakennuttaja) myy asuntojaan ns. VIP-asiakkaille. Tämä VIP-asiakas on sijoittaja, joka ostaa rakennettavasta talosta yksiöt pois. Yksiöt ovat helppo sijoituskohde, koska uudiskohteessa myyntihinta on pieni ja suurin osa hinnasta on yhtiölainaa. Seurauksena sijoittaja voi ostaa yksiön n. 9000 euron myyntihinnalla ja myydä sen siirtosopimuksella vaikkapa ensiasunnon ostajalle, parikymmentä tonnia kalliimmalla. Kiitoksena rakennusyhtiölle tämä VIP-asiakas, jolla on taloyhtiössä määräysvalta asuntojen lukumäärän vuoksi, päättää jättää rakennusvalvonnan minimiin ja rakentajan ei tarvitse olla niin tarkka laadusta. Talon valmistuttua sijoitusyhtiö on saanut sievoiset voitot myymistään asunnoista. Taloon muuttaneet asukkaat ovat maksaneet asunnoistaan kymmeniä tuhansia enemmän, rakennuslaatu on huonompi ja he jäävät kiistelemään rakentajan kanssa löytyvistä virheistä - yleensä tässä häviten. Kaikki voittivat, paitsi se ensiasunnon ostaja?
Toinen esimerkki: yliopistokaupungissa v. 2017 peruskorjattu taloyhtiö, josta myydään uusia asuntoja. Maapohja on myyty säätiölle ja jokainen omistaja maksaa huomattavaa tonttivastiketta asunnostaan. Taloyhtiön papereista selviää nopeasti, että 50 prosenttia taloyhtiön menoista kuluu tonttivuokraan, ja 34m2 yksiön yhtiövastike tuon tonttivuokran takia on n. 250e/kk. Kivenheiton kohteesta on v. 2004 valmistunut taloyhtiö kaupungin vuokratontilla, jossa 70m2 asunnon yhtiövastike on tuon samat 250e/kk. Samalla alueella on myös 70-luvulla valmistuneita tornitaloja, jotka ovat omalla tontillaan, ja ovat halvempia kk-kustannusten suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ainiin, tämäkin vielä. Koska siis teidän lapsilla tai naapurin lapsille menee hyvin, niin minullakin pitäisi. Ja kyllä yliopistoon pitäisi päästä jo toisella yrittämällä. No en päässyt! Enkä kolmannellakaan. Kun sitten lopulta pääsin, olin suorittanut avoimessa yliopistossa jo 100 opintopistettä. Mielestäni aika ahkeraa, mutta eipä sillä tiedolla tee mitään pääsykokeissa.
ap
Jos ei pääse edes neljännellä kerralla sisään yliopistoon, kannattaa miettiä, onko ala tosiaan itseään varten... Riittävätkö rahkeet sittenkään kyseiseen alaan. Tämä siis ihan yleisesti kaikille jotka hakevat kerta toisensa jälkeen samalle alalle, mutteivat tajua että siihen on ehkä joku syy, miksi ei tärppää.
Miksi kaikkien pitää änkeä sinne yliopistoon opiskelemaan, kun fakta on, että monilta aloilta työllistyminen on vaikeaa ja vaatii paljon verkostoitumista ja yritteliäisyyttä, ja silti voi olla ettei hommia löydy? Amiksesta tai ammattikorkeasta valmistut suoraan ammattiin ja töitä löytyy! Sitten saat sitä asuntolainaakin, kun on säännölliset tulot.
Eli pointtina on, ettei amistutkinto ole mikään häpeä. Yliopisto-opiskelusta puuttuu käytännönläheisyys eikä kirjaviisaus valmista kuin kapean siivun työtehtäviin. Suomalaiset alkavat olla ylikoulutettuja, eikä työmarkkinoilla ole yksinkertaisesti tarvetta tällaiselle määrälle maistereita.
Ihme ruikutusta ja uhriutumista taas tälläkin palstalla. Tietty vanhat ihmiset muistelmissaan korostavat omia onnistumisiaan ja näkevät elämänkaarensa eheänä kokonaisuutena. Työttömyys oli 90-luvun lamaa lukuunottamatta aiemmin pienempää, mutta palkat oli paskat. Elämä oli keskivertosuomalaiselle kaikin puolin köyhempää ja kalliimpaa. Ainoastaan palvelut olivat esimerkiksi 70-luvulla suhteellisesti halvempia, mutta tämä oli suoraa seurausta palvelutyöntekijöiden surkeasta palkasta.
Sitäkään ei ole täällä mainittu, että 70-luvulla ja sitä aiemmin nykyistä harvempi asui omistusasunnossa. Ja vaikka nykyään asunnon olisivatkin hirveän kalliita, varallisuutta voi kerryttää paljon monipuolisemmin kuin ennen. Suuret ikäluokat joutuivat mahdollisuuksien sekä tiedon puutteessa sijoittamaan varansa asuntoihin (joista monia ei saada tänä päivänä myytyä), kun nykyään voi muutaman napin painalluksella hajauttaa varallisuuttaan lähes mihin tahansa osakkeista kryptovaluuttoihin.
T: 29-vuotias
Vierailija kirjoitti:
Ihme ruikutusta ja uhriutumista taas tälläkin palstalla. Tietty vanhat ihmiset muistelmissaan korostavat omia onnistumisiaan ja näkevät elämänkaarensa eheänä kokonaisuutena. Työttömyys oli 90-luvun lamaa lukuunottamatta aiemmin pienempää, mutta palkat oli paskat. Elämä oli keskivertosuomalaiselle kaikin puolin köyhempää ja kalliimpaa. Ainoastaan palvelut olivat esimerkiksi 70-luvulla suhteellisesti halvempia, mutta tämä oli suoraa seurausta palvelutyöntekijöiden surkeasta palkasta.
Sitäkään ei ole täällä mainittu, että 70-luvulla ja sitä aiemmin nykyistä harvempi asui omistusasunnossa. Ja vaikka nykyään asunnon olisivatkin hirveän kalliita, varallisuutta voi kerryttää paljon monipuolisemmin kuin ennen. Suuret ikäluokat joutuivat mahdollisuuksien sekä tiedon puutteessa sijoittamaan varansa asuntoihin (joista monia ei saada tänä päivänä myytyä), kun nykyään voi muutaman napin painalluksella hajauttaa varallisuuttaan lähes mihin tahansa osakkeista kryptovaluuttoihin.
T: 29-vuotias
Joo, jos on sitä rahaa.
Yliopisto ei ole ainoa tapa hankkia koulutus itselleen. Itse en hakenut lukion jälkeen mihinkään, kun en tiennyt, mitä haluan. Vuoden päästä hain valtiotieteellisen, johon en päässyt. Seuraavana syksynä hain yhteishaussa ammattikorkeeseen sillä asenteella, että pakko päästä johonkin ja pääsin sisään. Totesin viihtyväni siellä oikein hyvin. Valmistuin tradenomiksi neljässä vuodessa. Viimeisen vuoden olin töissä työharjoittelupaikassani. Nyt olen ollut samassa paikassa töissä 10 vuotta.
Omasta mielestäni välivuosia ei kannata venyttää kohtuuttomasti vaan jonnekin pitäisi päästä opiskelemaan. Opiskelua voi jatkaa myöhemmin ja opintoja pitäisi voida suorittaa samalla, kun käy töissä.
Miksi halusit välttämättä yliopistoon opiskelemaan?