Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani eivät ymmärrä, miksen pääse "elämänsyrjästä" kiinni millään.
11.12.2017 |
He, 50-luvun alussa syntyneet, menivät lukion jälkeen yliopistoon. Menivät, eivät pyrkineet. Ei silloin ollut pääsykokeita, vaan hyvillä arvosanoilla pääsi noin vain yliopistoon. Töitä tehtiin opintojen ohessa. Ensin jotain pientä, sitten vaativampaa kokemuksen karttuessa edettiin. Töitä oli, jos töitä halusi tehdä. Äitikin oli ensin "vain joku kirjaamon sihteeri ministeriössä". No, sellaista työtä ei enää ole ja enpä usko, että MIHINKÄÄN ministeriön työhön pääsisi enää pelkällä ylioppilastodistuksella vailla mitään työkokemusta.
Sitten valmistuttiin ja mentiin töihin. Ja sitten mentiin naimisiin ja ostettiin oma asunto. Hankittiin perhe ja elettiin mukavaa elämää. Töissä edettiin ja lapset kasvoivat, nyt voi olla hyvin ansaitulla eläkkeellä.
Minä hain neljänä keväänä yliopistoon. En päässyt. Aloitin saman alan ammattikorkeakouluopinnot (koska sinne pääsin). Valmistuin ja pääsin vihdoinkin sinne yliopistoonkin. Valmistuin 28-vuotiaana maisteriksi. Olin tehnyt opintojen ohella niitä töitä, mitä sai. Palkattomia harjoitteluja ja kaupan kassalla istumista. Valmistuttuani tein pätkätöitä 2 vuotta, sitten puoli vuotta täyttä työttömyyttä. Sitten puolen vuoden pätkä ja kesä työttömänä. 7kk pätkä päättyy kuukauden päästä. Sen jälkeisestä elämästä ei mitään tietoa.
Minulla on poikaystävä, ollaan kihloissa, asutaan yhdessä. Ei saada asuntolainaa pätkätöiden takia. Lapsia ei uskalleta hankkia, kun tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa. Ehkä kohta pitää, kun olen jo kolmenkympin paremmalla puolella.
Äidilläni oli minun iässäni maisterintutkinto, mies ja kolme lasta, omistusasunto, vakivirka ja kaikki tietenkin ansaittu omalla erinomaisuudella.
MIKSEI TUO IKÄPOLVI TAJUA, ETTÄ TÄMÄ NYKYINEN TEKISI MITÄ VAAN PÄÄSTÄKSEEN TUOHON HELPPOON PUTKEEN!?! Ei me olla laiskoja! Maailma vaan on kovin, kovin erilainen nykyään.
Kommentit (282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Miehen tytär juuri sai alan töitä jo opiskeluaikana, ja jatkoi siellä vakituisena valmistuttuaan. Jotain vastuuta pitäisi ottaa itse kunkin siitäkin, opiskeleeko alalle jolla on töitä, vai sellaiselle joka olisi kiva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
No tuota, en ihan osta tuota. Suurin osa kuitenkin työllistyy jos tilastoja tulkitaan, eikö niin? Eikö sinusta omalla aktiivisuudella (opintojen aikaiset työt, opintojen suuntaus ja tulevat aineet, valmius lähteä hakemaan työkokemusta paikkakuntaa muuttamalla) ole mitään vaikutusta työllistymiseen? Jollekin käy tuuri, mutta kyllä siihen tuuriinsa voi ihan itsekin vaikuttaa.
Sinä kehuskelet omalla erinomaisuudellasi, vaikka yhtä hyviä hakijoita oli valtavassa työttömien joukossa ihan varmasti. Sinä sait paikan, joku aivan yhtä hyvä jäi ilman. Sitä tarkoitin tuurilla. Äläkä takerru siihen, oletko tuo aikaisempi kirjoittaja vai et. Sillä ei ole pointin kannalta väliä.
Nykyään samaa paikkaa hakee yleensä n. 100 hakijaa. Todella itserakasta kuvitella, että siellä ei olisi tasan yhtä hyviä montakin.
Niin, meilläkin paikkaa haki 50, ja sieltä voi heti karsia 30, joiden tutkinnot ja työkokemus oli aivan eri alalta, tai jotka olivat unohtaneet muuttaa hakemukseen edes oikean työnantajan. Ei määrä ole sama kuin laatu. Lopulta oikeasti hyvä hakijoita ei ollut kuin kolme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
Väärin. Se oli edellisen ansiota, koska hän oli valmis vaihtamaan paikkakuntaa ja maata työn perässä. Helsinkiläiselle nykyään täysin mahdotonta.
-ohis-
Ei, vaan hänellä kävi tuuri ja hänelle oli työpaikka jota varten muuttaa. Luuletko että jossain päin Suomea tai maailmaa on juuri nyt 500 000 työpaikkaa kaikille halukkaille, jos vain vaivautuu muuttamaan?
Helsingissä asuminen on tekosyy, jos sinä et suostu muuttamaan. Niitäkin on jotka muuttaisivat jos olisi mihin muuttaa.
Työttömiä on juuri nyt Suomessa 197 000, avoimia työpaikkoja samaan aikaan 35 000. Ei kaikille ole töitä, mutta aika monelle kuitenkin jos laskee, että tuossa vajaassa 200 000 on paljon hyvin kehnosti työllistyviä ja sellaisia jotka oikeasti eivät enää töitä halua.
Ei, tuo puoli miljoonaa on oikea luku. Tilastojen mukaan työttömien määrä on vähentynyt, mutta työllisten määrä ei ole lisääntynyt. Mistä luulet sen johtuvan?
Ja sitten varmaan lasket myös, miten kymmenistä tuhansista työpaikoista saadaan työpaikka sadoille tuhansille? Kokonainen työpaikka.
Vierailija kirjoitti:
Mä oikeasti jopa pyyhkisin toisen ihmisen perseitä joka päivä eläkkeelle asti, jos työpaikka ois taattu ja siitä saisi oikeasti PALKKAA.
Kaikki tutut jotka on kouluttautuneet hoitajiksi, heti tai vaihtaneet alaa, on työllistyneet jo opiskeluaikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
No tuota, en ihan osta tuota. Suurin osa kuitenkin työllistyy jos tilastoja tulkitaan, eikö niin? Eikö sinusta omalla aktiivisuudella (opintojen aikaiset työt, opintojen suuntaus ja tulevat aineet, valmius lähteä hakemaan työkokemusta paikkakuntaa muuttamalla) ole mitään vaikutusta työllistymiseen? Jollekin käy tuuri, mutta kyllä siihen tuuriinsa voi ihan itsekin vaikuttaa.
Sinä kehuskelet omalla erinomaisuudellasi, vaikka yhtä hyviä hakijoita oli valtavassa työttömien joukossa ihan varmasti. Sinä sait paikan, joku aivan yhtä hyvä jäi ilman. Sitä tarkoitin tuurilla. Äläkä takerru siihen, oletko tuo aikaisempi kirjoittaja vai et. Sillä ei ole pointin kannalta väliä.
Nykyään samaa paikkaa hakee yleensä n. 100 hakijaa. Todella itserakasta kuvitella, että siellä ei olisi tasan yhtä hyviä montakin.
Niin, meilläkin paikkaa haki 50, ja sieltä voi heti karsia 30, joiden tutkinnot ja työkokemus oli aivan eri alalta, tai jotka olivat unohtaneet muuttaa hakemukseen edes oikean työnantajan. Ei määrä ole sama kuin laatu. Lopulta oikeasti hyvä hakijoita ei ollut kuin kolme.
Ymmärrät varmaan, että yhdellä ainoalla työpaikalla ei ole mitään merkitystä kun puhutaan koko maan mittakaavassa. En siksi ymmärrä, miksi kerroit tuon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Miehen tytär juuri sai alan töitä jo opiskeluaikana, ja jatkoi siellä vakituisena valmistuttuaan. Jotain vastuuta pitäisi ottaa itse kunkin siitäkin, opiskeleeko alalle jolla on töitä, vai sellaiselle joka olisi kiva.
Eikö ole uskomatonta, joku sai töitä! Työttömyysprosenttihan tosiaan ei ole 100, sitä ei ole kukaan väittänyt. Mutta kysäisepä siltä tyttäreltä, tarvitaanko hänen alalleen esim. 200 000 uutta työntekijää seuraavien 5 vuoden aikana vakituiseen kokopäivätyöhön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En juo kahvia, en omista merkkilaukkuja. Asutaan halvimmassa mahdollisessa luukussa Itä-Helsingissä, jotta voitaisiin edes muutama euro säästää niistä pätkätöistä johonkin tulevaisuuden asuntolainan käsirahaan. Nykyään ei vaan ole olemassa mitään alivuokralaishuoneita pariskunnille käytävävessoilla. Meille kelpaisi sellainenkin, jos voitaisiin asua vieläkin edullisemmin.
Ei todellakaan piipahdella missään Prahassa tai Lontoossa :O
Minkälaisia köyhiä pätkätyöläisiä sä oikein tunnet??
ap
Tämä asumisen hinta on kyllä järkyttävä ongelma. Ja pätkätyöt. Tulee surullinen olo näiden nuorten aikuisten puolesta, jotka eivät pääse rakentamaan elämäänsä.
Mutta tuo alivuokralaishuone. Niitä on ollut ennen ja uskoisin että nykyiset vanhukset muistavat tämän nuoruudestaan. Moni heistä asuu nyt hieman vaivaisena suuressa omakotitalossa, mahdollisesti pienellä eläkkeellä kituuttaen. Heillä saattaa olla todella tiukkaa, mutta luonto ei anna periksi hakea mitään asumis- tai toimeentulotukea. Mutta jos luotettavan tuntuinen nuori pariskunta koputtaisi ovelle ja kertoisi etsivänsä edullista alivuokralaishuonetta pystyäkseen säästämään omaan ensimmäiseen kotiin, ehkäpä joku heltyisi päästämään heidät asumaan.
Ehdotan, että teette sunnuntaikävelyn jollain läheisellä pientaloalueella ja koputtelette vaikka niiden oville, jotka näyttävät siltä että talo kaipaisi kunnostusta ja piha huolenpitoa. Nämä ovat todennäköisimmin huonokuntoisten vanhusten taloja. Jos ovelle meneminen tuntuu liian julkealta, laatikaa itsestänne kuvallinen esittelykirje ja kertokaa tilanteestanne ja sujauttakaa postilaatikkoon.
Myös Kirkko & kaupunki -lehti voi olla hyvä keino tavoitella lämminsydämisiä vanhuksia. He eivät ehkä itsekään ole ajatelleet, että kukaan haluaisi asua toisten nurkissa. Mutta voitte herättää heissä tämän ajatuksen, ehkäpä joku vastaa myöntävästi.
Oletko tosissasi? Ei asuntoja tuolla tavalla nykyään vuokrata, että kuljetaan ovelta ovelle kuin kerjäläiset kyselemässä.
Ja miksi pitäisi mennä jonkun huonokuntoisen vanhuksen vuokralaiseksi? Siinä hyvin äkkiä pääsee (=joutuu) vanhuksen kodin hoitajaksi kun vanhuksesta ei itsestään ole siivoamaan tai muihin kodin askareisiin.
Kimppakämppiä on kyllä vähän väliä tarjolla, koko ja vuokralaisten määrä vaan vaihtelee.
"Kuin kerjäläiset" ylpeydestäkö tässä olikin kyse? Siihen ei ole varaa missään vaiheessa työuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika ihannoitua maailmankuvaa, minä muistan mm 1990-luvulla miten lama vei terveitäkin yrityksiä ja asentojen arvo puoliintui samaan aikaan kun 15% korko kasvatti velkaa. Onnekseni olin vielä opiskelija, katselin miten monelta koti meni mutta velat sen kun kasvoivat.
Aiemmista sukupolvista olen lukenut että silloin asuntolainaa oikeasti anottiin hattu kourassa, maksuajat olivat lyhyet ja korot kovat, ei mitään lyhennysvapaita kaikille halukkaille.
Toki joku aina hyötyi. Kuten nykypolvi hyötyy nollakoroista, pankeilla on niin kova kilpailu että lainaa saa kyllä, jos oikeasti on sellaiset tulot että sen saa maksettuakin.
Mäkin muistan. Muutama tonni sijoitukseen noilla koroilla. Härregud, miten sillä tienasi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
No tuota, en ihan osta tuota. Suurin osa kuitenkin työllistyy jos tilastoja tulkitaan, eikö niin? Eikö sinusta omalla aktiivisuudella (opintojen aikaiset työt, opintojen suuntaus ja tulevat aineet, valmius lähteä hakemaan työkokemusta paikkakuntaa muuttamalla) ole mitään vaikutusta työllistymiseen? Jollekin käy tuuri, mutta kyllä siihen tuuriinsa voi ihan itsekin vaikuttaa.
Sinä kehuskelet omalla erinomaisuudellasi, vaikka yhtä hyviä hakijoita oli valtavassa työttömien joukossa ihan varmasti. Sinä sait paikan, joku aivan yhtä hyvä jäi ilman. Sitä tarkoitin tuurilla. Äläkä takerru siihen, oletko tuo aikaisempi kirjoittaja vai et. Sillä ei ole pointin kannalta väliä.
Nykyään samaa paikkaa hakee yleensä n. 100 hakijaa. Todella itserakasta kuvitella, että siellä ei olisi tasan yhtä hyviä montakin.
Niin, meilläkin paikkaa haki 50, ja sieltä voi heti karsia 30, joiden tutkinnot ja työkokemus oli aivan eri alalta, tai jotka olivat unohtaneet muuttaa hakemukseen edes oikean työnantajan. Ei määrä ole sama kuin laatu. Lopulta oikeasti hyvä hakijoita ei ollut kuin kolme.
Ymmärrät varmaan, että yhdellä ainoalla työpaikalla ei ole mitään merkitystä kun puhutaan koko maan mittakaavassa. En siksi ymmärrä, miksi kerroit tuon?
Miten et ymmärrä syy-yhteyttä? Että sata hakijaa ei tarkoita mitään, vaan oletko oikea siihen paikkaan. Että on turha hakea kaikkea randomisti, pitää pysähtyä miettimään mitkä on omat vahvuudet, mihin paikkaan yrittää, ja miten voisi parantaa asemiaan siihen. Ekaa sopivaa työkokemusta voi joutua tekemään erittäin halvalla. Cv:tä joutuu rakentamaan vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Todellinen työttömien määrä on huomattavasti suurempi kiitos tilastojen siivoamisen. Nekin,jotka ovat töissä ovat monesti ei-oman alan silpputöissä.
Ja sinä kuvittelet, että joskus 70-luvulla kaikki oli oman alansa töissä? Ja kaikilla oli toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet? Voi kuule, silloinkin otettiin se työ, joka saatiin! Ja osa porukasta teki kaikenlaisia sekattöitä. Saattoi olla talveksi joku pesti, kesäksi mentiin muualle. Oli pakko, koska sossusta ei saanut pesukonetta eikä asumistukea tunnettu. Samalla tavalla sitä etsittiin töitä, tarjoilija saattoi olla pelkällä tippipalkalla töissä jne.
Nyt vain oletetaan, että kaikilla olisi paremmin, koska ei olla eletty sitä omien vanhempien elämää samanikäisinä. Esimerkiksi joku perheen kakkosauto oli 70-luvulla melkoisen epätavallinen, 2010-luvulla tavallinen. Jopa kahden työttömän perheessä voi olla kaksi autoa ja kesämökki! Ja silti jaksetaan valittaa. Kannattaa muistaa, että vielä 80-luvun alussa 2lapsen päivähoito vei äidin palkan lähes kokonaan, nyt hoito maksaa alle 600 e/kk.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oikeasti jopa pyyhkisin toisen ihmisen perseitä joka päivä eläkkeelle asti, jos työpaikka ois taattu ja siitä saisi oikeasti PALKKAA.
Opiskele lähihoitajaksi, töitä riittää.
En tajua mikäkään tämän palstan "urallaan pärjääjiä". Onko ne kaikki laitoshuoltajia ja varastomiehiä? Tai ainakin nykyhommissaan sieltä aloittaneita 6,5-keskiarvon oppilaita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Todellinen työttömien määrä on huomattavasti suurempi kiitos tilastojen siivoamisen. Nekin,jotka ovat töissä ovat monesti ei-oman alan silpputöissä.
Ja sinä kuvittelet, että joskus 70-luvulla kaikki oli oman alansa töissä? Ja kaikilla oli toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet? Voi kuule, silloinkin otettiin se työ, joka saatiin! Ja osa porukasta teki kaikenlaisia sekattöitä. Saattoi olla talveksi joku pesti, kesäksi mentiin muualle. Oli pakko, koska sossusta ei saanut pesukonetta eikä asumistukea tunnettu. Samalla tavalla sitä etsittiin töitä, tarjoilija saattoi olla pelkällä tippipalkalla töissä jne.
Nyt vain oletetaan, että kaikilla olisi paremmin, koska ei olla eletty sitä omien vanhempien elämää samanikäisinä. Esimerkiksi joku perheen kakkosauto oli 70-luvulla melkoisen epätavallinen, 2010-luvulla tavallinen. Jopa kahden työttömän perheessä voi olla kaksi autoa ja kesämökki! Ja silti jaksetaan valittaa. Kannattaa muistaa, että vielä 80-luvun alussa 2lapsen päivähoito vei äidin palkan lähes kokonaan, nyt hoito maksaa alle 600 e/kk.
Nykyisin vain tipahtaa monista kuvioista pois, jos ei ole sitä kakkosautoa, vaikka tarve olisi, niin että mitä sä oikein selität? Aiemmin ei tippunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mutta sinähän käyt töissä, joten sinulla on rahaa."
Tämän olen kuullut itsekin, lähihistoriassa kun työ on aina tarkoittanut elantoa, on monen vanhemman ihmisen vaikea ymmärtää nykyaikana yleistyvää työllisten köyhyyttä.
Pienet palkat (osa-aikatyöt, pätkätyöt) , suuret asumismenot ja olematon ostovoima. Ei heillä ole konkreettista kokemusta siitä.
Toisaalta ei ne 60-luvun opiskelijat piipahtaneet viikonloppuna Prahaan ja seuraavana Lontooseen. Eikä ne asuneet asumistuen turvin kaksiossa, niillä oli joku alivuokralaishuone ja kylpyhuoneenkäyttöoikeus kahtena aamuna viikossa. Merkkilaukkujakaan ei tunnettu eikä rakennekynsiä. Harrastukset oli pääosin ilmaisia tyyliin kirjasto. Aamulatte ei ollut välttämättömyys, puhelin löytyi postin tiloista.
Jos nykyaikainen 30v ikäinen eläisi yhtä askeettisesti kuin vanhempansa samassa iässä, niin käyttörahaa olisi paljon enemmän.
En juo kahvia, en omista merkkilaukkuja. Asutaan halvimmassa mahdollisessa luukussa Itä-Helsingissä, jotta voitaisiin edes muutama euro säästää niistä pätkätöistä johonkin tulevaisuuden asuntolainan käsirahaan. Nykyään ei vaan ole olemassa mitään alivuokralaishuoneita pariskunnille käytävävessoilla. Meille kelpaisi sellainenkin, jos voitaisiin asua vieläkin edullisemmin.
Ei todellakaan piipahdella missään Prahassa tai Lontoossa :O
Minkälaisia köyhiä pätkätyöläisiä sä oikein tunnet??
ap
Sieltähän se tuli: emme muuta pois Helsingistä, vaikka muualla olisi töitä. Ei se 50-luvulla syntynyt sukupolvi ajatellut noin, se muutti työn perässä sinne, missä sitä oli. Seuraavaksi kerrot, että sinulla on sellainen ammatti, että alan töitä ei ole muualla - ehkä vanhempiesi sukupolvi pääsi elämänsyrjään kiinni jo siksikin, että valitsi alansa järkevästi eikä haihatellen.
No sitä köyhä tai muutkaan ihan tuosta noin vaan muuta. Ja varmaan tosi edullista ja näppärää käydä Helsingistä ensin pari kertaa työhaastattelussa jossain Rovaniemellä.
Tässä näkyy hyvin se mikä nykyään on erilaista entiseen. ASENNE.
Niin, asenteet heijastelevat olosuhteita. Isäni paineli iloisesti paikkakunnalta toiselle hauskemman työpaikan perässä, äiti seurasi perässä hampaita kiristellen, koska hänelle ei siellä ollut kunnolla töitä. Oli kuitenkin jotain, ja oli ihan normaalia hänen olla kotona ja rakensivat silti yhden palkalla joka paikkakunnalle omakotitalon, jonka myynnissä en muista ongelmia olleen. Kotirouvia oli joka toisessa huushollissa joka tapauksessa. Ja kun äidille lopulta kaatuivat seinät päälle, oli helppo lähteä naapurikaupunkiin töihin, vaikka se sen ajan mittapuulla oli hurja työmatka ja johti eroon, koska mies koki tulleensa hylätyksi ja miehuutensa uhatuksi, kun ei muka hänen palkkansa riitä koko perheelle. Taloudellista huolta ei kumpikaan älynnyt kantaa erotessaan, inflaation talttuminen ja reaalikoron nousu yllätti sitten molemmat, ja pakkoavio pankin kanssa alkoi 80-luvun mittaan heitä etoa.
Nyt eletään niin outoja aikoja, että öykkärikokkari käskee työttömien katsella junan ikkunasta tekemätöntä työtä. Unohtuu vain, että työttömällä ei ole rahaa istua siellä junassa. Kas kun kulkemista ei pidetä perusoikeutena nykyään, vaikka se muuttuukin pelkän työhaastattelun perusteella äkkiä luksuksesta velvollisuudeksi ilman, että kukaan kysyy, millä rahoilla matkustat haastatteluun, ja miten rahoitat muuton ja kaikki oheiskulut. Palkat on mitoittuneet niin, että kaksi tulonsaajaa tarvitaan jo pelkkään elintason ylläpitämiseen, parantamisesta puhumattakaan. Jos toisella on töitä, mikä järki on lähteä, kun siirtyminen tarkoittaa kustannuksia, joita varten ei ole budjettia. Ja kun remontoitukin asunto olisi myytävä halvemmalla kuin sen on ostanut, miksi luopua epävarman tulevaisuuden tähden?
Kyllä työvoima alkaa taas liikkua kun lähestytään kehitysmaatasoa niin pitkälle, ettei ole mitään menetettävää enää. Sitä odotellessa kuitenkin on näin, että epävarmoja askelia ei kannata ottaa.
Tukijärjestelmä avarrettunakaan ei ota huomioon mitään muuta mallia kuin joko vanhan maailman ostovoimaista palkkaa maksavat täystyöpaikat ja kaikille muille niin minimaalisen tukitason, että ei ole varaa edes lähteä työn perään, kun puskureita ei saa olla, ettei vain kukaan tule kateelliseksi.
Köyhien välistä kateutta tosiaan ruokitaan niin innokkaasti, että ei ole väliä vaikka valtio pudotetaan ympäriltä suoraan banaanimaaksi, kunhan naapuri ei saa penniäkään minun veroistani - jotka nyt lopultakaan eivät edes yksi yhteen niitä tukia maksa. Entisessä maailmassa naapuria olisi autettu suoraan jopa hoitamalla tämän lapsia kuukausikaupalla sillä aikaa, kun vanhemmat ovat missä ovatkaan, sairaalassa tai hätäaputyömaalla.
Ja mitä tekee valtio - järjestää kaikenlaista kiusaa ja maksua, jotka työssäkäyvän pitäisi heti kyetä kustantamaan, vaikka hänellä ei ole mitään takeita, että hän on kahden kuukauden päästä vieläkin töissä. Jos vaikka olisi saatu myytyä asunto alihintaan ja muutettaisiin siksi hiukan syrjempään uudelle paikkakunnalle, silti valtio haluaa tästä ilosta varainsiirtoveroa ja alvit säädösten mukaisesta pienpuhdistamosta, joka nostaa maaseutuasumisen kustannuksia sietämättömästi.
Jos taas päätetään hajauttaa perhe työn takia, niin kulkemisen kalleus rapauttaa tämänkin vaihtoehdon. Asuntokuplan takia taas menetettävää on niin paljon enemmän kuin 70-luvulla, että norjalaisten kalapatojen ääreen ei lähdetä niin vain naulaamalla asutustilalla ikkunat umpeen.
Vierailija kirjoitti:
En tajua mikäkään tämän palstan "urallaan pärjääjiä". Onko ne kaikki laitoshuoltajia ja varastomiehiä? Tai ainakin nykyhommissaan sieltä aloittaneita 6,5-keskiarvon oppilaita?
Eiköhän niissä alallaan pärjääjissä ole kaltaisiani korkeasti koulutettuja, työn perässä paikkakuntia muuttaneita ja välillä miehen kanssa eri paikkakunnilla asuneita ihmisiä. Ne palstan valittajat taas... mitä he ovat tehneet työllistymisensä eteen, aika monet tuntuvat hankalasti työllistettäviltä jo negatiivisuutensa ja ehdottomuutensa vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
No tuota, en ihan osta tuota. Suurin osa kuitenkin työllistyy jos tilastoja tulkitaan, eikö niin? Eikö sinusta omalla aktiivisuudella (opintojen aikaiset työt, opintojen suuntaus ja tulevat aineet, valmius lähteä hakemaan työkokemusta paikkakuntaa muuttamalla) ole mitään vaikutusta työllistymiseen? Jollekin käy tuuri, mutta kyllä siihen tuuriinsa voi ihan itsekin vaikuttaa.
Sinä kehuskelet omalla erinomaisuudellasi, vaikka yhtä hyviä hakijoita oli valtavassa työttömien joukossa ihan varmasti. Sinä sait paikan, joku aivan yhtä hyvä jäi ilman. Sitä tarkoitin tuurilla. Äläkä takerru siihen, oletko tuo aikaisempi kirjoittaja vai et. Sillä ei ole pointin kannalta väliä.
Nykyään samaa paikkaa hakee yleensä n. 100 hakijaa. Todella itserakasta kuvitella, että siellä ei olisi tasan yhtä hyviä montakin.
Niin, meilläkin paikkaa haki 50, ja sieltä voi heti karsia 30, joiden tutkinnot ja työkokemus oli aivan eri alalta, tai jotka olivat unohtaneet muuttaa hakemukseen edes oikean työnantajan. Ei määrä ole sama kuin laatu. Lopulta oikeasti hyvä hakijoita ei ollut kuin kolme.
Ymmärrät varmaan, että yhdellä ainoalla työpaikalla ei ole mitään merkitystä kun puhutaan koko maan mittakaavassa. En siksi ymmärrä, miksi kerroit tuon?
Miten et ymmärrä syy-yhteyttä? Että sata hakijaa ei tarkoita mitään, vaan oletko oikea siihen paikkaan. Että on turha hakea kaikkea randomisti, pitää pysähtyä miettimään mitkä on omat vahvuudet, mihin paikkaan yrittää, ja miten voisi parantaa asemiaan siihen. Ekaa sopivaa työkokemusta voi joutua tekemään erittäin halvalla. Cv:tä joutuu rakentamaan vuosia.
Tuohan ei liity kommenttiin mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Todellinen työttömien määrä on huomattavasti suurempi kiitos tilastojen siivoamisen. Nekin,jotka ovat töissä ovat monesti ei-oman alan silpputöissä.
Ja sinä kuvittelet, että joskus 70-luvulla kaikki oli oman alansa töissä? Ja kaikilla oli toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet? Voi kuule, silloinkin otettiin se työ, joka saatiin! Ja osa porukasta teki kaikenlaisia sekattöitä. Saattoi olla talveksi joku pesti, kesäksi mentiin muualle. Oli pakko, koska sossusta ei saanut pesukonetta eikä asumistukea tunnettu. Samalla tavalla sitä etsittiin töitä, tarjoilija saattoi olla pelkällä tippipalkalla töissä jne.
Nyt vain oletetaan, että kaikilla olisi paremmin, koska ei olla eletty sitä omien vanhempien elämää samanikäisinä. Esimerkiksi joku perheen kakkosauto oli 70-luvulla melkoisen epätavallinen, 2010-luvulla tavallinen. Jopa kahden työttömän perheessä voi olla kaksi autoa ja kesämökki! Ja silti jaksetaan valittaa. Kannattaa muistaa, että vielä 80-luvun alussa 2lapsen päivähoito vei äidin palkan lähes kokonaan, nyt hoito maksaa alle 600 e/kk.
Nykyisin vain tipahtaa monista kuvioista pois, jos ei ole sitä kakkosautoa, vaikka tarve olisi, niin että mitä sä oikein selität? Aiemmin ei tippunut.
Täh? Kyllä meillä päin hoitajat ja tehtaalle menevät pääsevät töihin edelleen pyörällä tai bussilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ihannoitua maailmankuvaa, minä muistan mm 1990-luvulla miten lama vei terveitäkin yrityksiä ja asentojen arvo puoliintui samaan aikaan kun 15% korko kasvatti velkaa. Onnekseni olin vielä opiskelija, katselin miten monelta koti meni mutta velat sen kun kasvoivat.
Aiemmista sukupolvista olen lukenut että silloin asuntolainaa oikeasti anottiin hattu kourassa, maksuajat olivat lyhyet ja korot kovat, ei mitään lyhennysvapaita kaikille halukkaille.
Toki joku aina hyötyi. Kuten nykypolvi hyötyy nollakoroista, pankeilla on niin kova kilpailu että lainaa saa kyllä, jos oikeasti on sellaiset tulot että sen saa maksettuakin.
Mäkin muistan. Muutama tonni sijoitukseen noilla koroilla. Härregud, miten sillä tienasi!
Kyllä nytkin voi sijoittamalla tienata, jos on mitä sijoittaa.
Ja hyvin pärjää nykyaikana työttömänä, jos riittää se elintaso mikä silloin oli työssäkäyvillä. Todellakin loma oli sitä että mentiin auttamaan maalle ruokapalkalla, vaatteita sai yhden vaatekerran vuoteen ja ruoka oli parhaimmillaan jotakin soppaa. Tosin ylipainoisiakaan ei juuri ollut, ei ollut pikaruokaa ja joka paikkaan mentiin fillarilla tai kävellen.
Matkustaminen oli suurta luksusta ja tarkoitti yhtä Tukholman-matkaa kerran viidessä vuodessa, nelihenkinen perhe asui korkeintaan kaksiossa niin että vanhemmat nukkui olkkarissa kirjahyllyn takana ja lapset jakoi huoneen. Työpaikoilla oli kellokortit ja jos minuutinkin myöhästyi, tuli leimaus punaisella musteella, ei puhettakaan mistään liukumista tai etätyöstä.
Tavoitteita on jokaisella joka niitä itselleen asettaa, niin silloin kun nyt.
Työttömiä on juuri nyt Suomessa 197 000, avoimia työpaikkoja samaan aikaan 35 000. Ei kaikille ole töitä, mutta aika monelle kuitenkin jos laskee, että tuossa vajaassa 200 000 on paljon hyvin kehnosti työllistyviä ja sellaisia jotka oikeasti eivät enää töitä halua.