Vanhempani eivät ymmärrä, miksen pääse "elämänsyrjästä" kiinni millään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ihannoitua maailmankuvaa, minä muistan mm 1990-luvulla miten lama vei terveitäkin yrityksiä ja asentojen arvo puoliintui samaan aikaan kun 15% korko kasvatti velkaa. Onnekseni olin vielä opiskelija, katselin miten monelta koti meni mutta velat sen kun kasvoivat.

Aiemmista sukupolvista olen lukenut että silloin asuntolainaa oikeasti anottiin hattu kourassa, maksuajat olivat lyhyet ja korot kovat, ei mitään lyhennysvapaita kaikille halukkaille.

Toki joku aina hyötyi. Kuten nykypolvi hyötyy nollakoroista, pankeilla on niin kova kilpailu että lainaa saa kyllä, jos oikeasti on sellaiset tulot että sen saa maksettuakin.

Mäkin muistan. Muutama tonni sijoitukseen noilla koroilla. Härregud, miten sillä tienasi!

Kyllä nytkin voi sijoittamalla tienata, jos on mitä sijoittaa.

Ja hyvin pärjää nykyaikana työttömänä, jos riittää se elintaso mikä silloin oli työssäkäyvillä. Todellakin loma oli sitä että mentiin auttamaan maalle ruokapalkalla, vaatteita sai yhden vaatekerran vuoteen ja ruoka oli parhaimmillaan jotakin soppaa. Tosin ylipainoisiakaan ei juuri ollut, ei ollut pikaruokaa ja joka paikkaan mentiin fillarilla tai kävellen.

Matkustaminen oli suurta luksusta ja tarkoitti yhtä Tukholman-matkaa kerran viidessä vuodessa, nelihenkinen perhe asui korkeintaan kaksiossa niin että vanhemmat nukkui olkkarissa kirjahyllyn takana ja lapset jakoi huoneen. Työpaikoilla oli kellokortit ja jos minuutinkin myöhästyi, tuli leimaus punaisella musteella, ei puhettakaan mistään liukumista tai etätyöstä.

Tavoitteita on jokaisella joka niitä itselleen asettaa, niin silloin kun nyt.

Tämä. Nykyiset nuoret aikuiset vaan eivät ihan ymmärrä etteivät elä sitä hankalinta aikaa historiassa, jokainen sukupolvi on saanut rypistellä toimeentulonsa eteen ja täystyöllisyysaikoja haikailevat saavat kyllä kaivaa historiaa omia vanhempia kauemmaksi. No, negatiivisia ihmisiä Suomessa on elänyt kautta aikojen, ja tämän palstan perusteella tuo piirre vähenee kansasta paljon hitaammin kuin työllisyysaste korjaantuu.

Ap, vanhempasi ovat eläneet kuplassa ja taitavat olla siellä edelleen. Kaikki eivät huomaa kuplaa, vaan luulevat saavuttaneensa kaiken itse omalla kovalla työllään ja "asenteellaan".

Minulla on samanikäiset vanhemmat, mutta he ovat onneksi saaneet kuplan puhki. Seuraavat yhteiskunnan muutoksia ja ymmärtävät, miten esim. elinkeinorakenne, koulutuspolitiikka ja työmarkkinat toimivat silloin ja toimivat nyt. Puhuvat meille lapsille avoimesti siitä, miten helppoa oli, kun 1970-luvulla töitä todellakin riitti ja rekrytointiprosessi oli nopeimmillaan se, kun soitit tai kävelit ovesta sisään, lainanhoito oli helppoa, inflaatio söi opintolainat, ettei niitä tarvinnut edes maksaa takaisin, ja yliopistoihin todellakin mentiin valintakursseitta ja -kokeitta -- ja opetusmenetelmien vanhanaikaisuuden (ei juuri nykyisenlaisia raskaita seminaareja, ei pakkoryhmätöitä yms.) takia myös valmistuttiin todella nopeasti. Lastenhoito oli helpompi järjestää, koska työnsaanti oli niin luotettavaa, päiväkodeissa oli enemmän hoitajia per lapsi, leikkipuistoissa oli ilmaiset puistontädit hoitamassa lapsia... Turha jatkaa enempää, ne jotka tietävät suomalaisesta yhteiskunnasta mitään, voivat yhtyä näihin sanoihin. Silloin ennen oli ennen. Nyt on nyt. Nyt on pahat ajat nuorille aikuisille. Tsemppiä, ap!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ihannoitua maailmankuvaa, minä muistan mm 1990-luvulla miten lama vei terveitäkin yrityksiä ja asentojen arvo puoliintui samaan aikaan kun 15% korko kasvatti velkaa. Onnekseni olin vielä opiskelija, katselin miten monelta koti meni mutta velat sen kun kasvoivat.
Aiemmista sukupolvista olen lukenut että silloin asuntolainaa oikeasti anottiin hattu kourassa, maksuajat olivat lyhyet ja korot kovat, ei mitään lyhennysvapaita kaikille halukkaille.
Toki joku aina hyötyi. Kuten nykypolvi hyötyy nollakoroista, pankeilla on niin kova kilpailu että lainaa saa kyllä, jos oikeasti on sellaiset tulot että sen saa maksettuakin.

Mäkin muistan. Muutama tonni sijoitukseen noilla koroilla. Härregud, miten sillä tienasi!

Kyllä nytkin voi sijoittamalla tienata, jos on mitä sijoittaa.

Ja hyvin pärjää nykyaikana työttömänä, jos riittää se elintaso mikä silloin oli työssäkäyvillä. Todellakin loma oli sitä että mentiin auttamaan maalle ruokapalkalla, vaatteita sai yhden vaatekerran vuoteen ja ruoka oli parhaimmillaan jotakin soppaa. Tosin ylipainoisiakaan ei juuri ollut, ei ollut pikaruokaa ja joka paikkaan mentiin fillarilla tai kävellen.

Matkustaminen oli suurta luksusta ja tarkoitti yhtä Tukholman-matkaa kerran viidessä vuodessa, nelihenkinen perhe asui korkeintaan kaksiossa niin että vanhemmat nukkui olkkarissa kirjahyllyn takana ja lapset jakoi huoneen. Työpaikoilla oli kellokortit ja jos minuutinkin myöhästyi, tuli leimaus punaisella musteella, ei puhettakaan mistään liukumista tai etätyöstä.

Tavoitteita on jokaisella joka niitä itselleen asettaa, niin silloin kun nyt.

Tämä. Nykyiset nuoret aikuiset vaan eivät ihan ymmärrä etteivät elä sitä hankalinta aikaa historiassa, jokainen sukupolvi on saanut rypistellä toimeentulonsa eteen ja täystyöllisyysaikoja haikailevat saavat kyllä kaivaa historiaa omia vanhempia kauemmaksi. No, negatiivisia ihmisiä Suomessa on elänyt kautta aikojen, ja tämän palstan perusteella tuo piirre vähenee kansasta paljon hitaammin kuin työllisyysaste korjaantuu.

Niinpä. Täystyöllisyys oli 100 v sitten, koska ellei ollut omaa taloa piti pestautua piiaksi tai rengiksi uhalla että muuten päätyi irtolaisena vankilaan. Lomaa oli yksi viikko syksyllä, ja vain tuolloin oli lupa yrittää vaihtaa työnantajaa, ihan riippumatta millainen ahdistelija tai hullu juoppo se isäntä oli.

Sitten tuli 30-luvun lama, paljon työttömiä.

Sota "tasoitti" tilannetta 1940-luvulla kun väestöä kuoli, mutta asuntopula oli todellista, yksiö sisävessalla oli luksusta johon oli varaa todella harvalla.

50-luvulla toivuttiin yhä sodasta mutta jos sattui olemaan nainen, ainoa "ura" mikä oli valittavissa oli kotiäitiys, opintoihin pääsi jos joku varakas sukulainen takasi lainan.

60- ja 70-luvulla oli monen pakko lähteä Ruotsiin kielitaidottomana, ja satoja tuhansia lähti.

80-luvulla muistan miten häpeällistä oli kun ei ollut rahaa sijoituskeinotteluun vaan oli tavallinen työntekijä (olin itse nuori), ja asuntojen hinnat nousivat niin että vuodessa olivat kallistuneet monen ulottumattomiin.

90-luvulla sitten seurasi todellinen joukkotyöttömyys, asuntojen arvo puoliintui kun korot samalla tuplasi velat, moni silloin työttömäksi jäänyt jäi sille tielle lopullisesti.

Nykyään velkaa saa pätkätyöläinenkin ja korot ovat lähes nolla, melkein kaikki on lyhennystä ja velka hupenee nopeasti. Se on totta että hyvinpalkatuista töistä aloittaa yhä harvempia, mutta toisaalta on mahdollista opiskella sellaista mikä kiinnostaa, meidän nuoruudessa ainoa mahdollinen valinta oli se mikä työllistää. Nytkin on pula rakennusmiehistä, mutta kun ihmiset opiskelevat jotakin media-alaa, niin lopputulos on pätkätyö.

Nykyään on enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan ennen, mutta on enemmän vastuutakin, kukaan ei takaa hyvää toimeentuloa automaattisesti. Aika harva on hyvä ns johtamaan itseään, asettamaan tavoitteita ja työskentelemään niiden saavuttamiseksi, ja kyky kestää vastoinkäymisiä tuntuu kadonneen kokonaan. Katsotaan telkkarista missä kauniit ja stailatut ihmiset menestyvät silkalla olemassaololla, eikä ymmärretä että sama ei ole mahdollista kaikille, ei koskaan ole ollut.

Vierailija kirjoitti:

Ap, vanhempasi ovat eläneet kuplassa ja taitavat olla siellä edelleen. Kaikki eivät huomaa kuplaa, vaan luulevat saavuttaneensa kaiken itse omalla kovalla työllään ja "asenteellaan".

Minulla on samanikäiset vanhemmat, mutta he ovat onneksi saaneet kuplan puhki. Seuraavat yhteiskunnan muutoksia ja ymmärtävät, miten esim. elinkeinorakenne, koulutuspolitiikka ja työmarkkinat toimivat silloin ja toimivat nyt. Puhuvat meille lapsille avoimesti siitä, miten helppoa oli, kun 1970-luvulla töitä todellakin riitti ja rekrytointiprosessi oli nopeimmillaan se, kun soitit tai kävelit ovesta sisään, lainanhoito oli helppoa, inflaatio söi opintolainat, ettei niitä tarvinnut edes maksaa takaisin, ja yliopistoihin todellakin mentiin valintakursseitta ja -kokeitta -- ja opetusmenetelmien vanhanaikaisuuden (ei juuri nykyisenlaisia raskaita seminaareja, ei pakkoryhmätöitä yms.) takia myös valmistuttiin todella nopeasti. Lastenhoito oli helpompi järjestää, koska työnsaanti oli niin luotettavaa, päiväkodeissa oli enemmän hoitajia per lapsi, leikkipuistoissa oli ilmaiset puistontädit hoitamassa lapsia... Turha jatkaa enempää, ne jotka tietävät suomalaisesta yhteiskunnasta mitään, voivat yhtyä näihin sanoihin. Silloin ennen oli ennen. Nyt on nyt. Nyt on pahat ajat nuorille aikuisille. Tsemppiä, ap!

Sun vanhempien muistot on aika kullannut, kannattaa lukea historiaa jos kuvittelee että ennen oli helpompaa.

Mä olen korkeastikoulutettu maisterinainen, jolla opettajatutkinto. Mies sai hyvä työpaikan pääkaupunkialueelta muutama vuosi sitten. Ei suostunut ottamaan työtä vastaan, koska haluaa asua paikkakunnalla, missä maan pahimmat työttömyysluvut. Mitä vaihtoehtoja minulle jäi? Kiristellä hampaita - ja vuosia kotiäitinä ja työttömänä paikkakunnalla, missä minulle ei ole mitään töitä. Ei oman työtä, eikä myöskään muuta työtä. Aina väärä koulutus. Nykyään myös ikä.

Väitän, että jos olisimme muuttaneet vuosia sitten pääkaunpikalueelle, olisin ajat sitten työllistynyt.

Avioliiton vuoksi jäin tänne.

Nykyään urakehitys on mahdotonta perus sihteerikkönä jossain firman sisällä. Ainoa reitti tänä päivänä edetä urallaan on opiskella korkeammalle. Niin se vaan on. Ennen vanhaan perus duunari pystyi firman sisällä etenemään jopa esimiestasolle. Nykyään pitää olla maisterin paperit vähintään.

Töitä riittää ruohonjuuritasolla, mutta sille tasolle sitten jäädään ja pitää tyytyä siihen TES:n minimiliksaan. Esim. lähihoitajat yksityisissä palvelukodeissa. Palkkakehitys ei ole päätä huimaava ja työsuhteet pätkitään. Hankalaa siinä on säästää se vaadittu 5-10% rahasumma asuntolainaa varten tai saada ylipäätään koskaan asuntolainaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen korkeastikoulutettu maisterinainen, jolla opettajatutkinto. Mies sai hyvä työpaikan pääkaupunkialueelta muutama vuosi sitten. Ei suostunut ottamaan työtä vastaan, koska haluaa asua paikkakunnalla, missä maan pahimmat työttömyysluvut. Mitä vaihtoehtoja minulle jäi? Kiristellä hampaita - ja vuosia kotiäitinä ja työttömänä paikkakunnalla, missä minulle ei ole mitään töitä. Ei oman työtä, eikä myöskään muuta työtä. Aina väärä koulutus. Nykyään myös ikä.

Väitän, että jos olisimme muuttaneet vuosia sitten pääkaunpikalueelle, olisin ajat sitten työllistynyt.

Avioliiton vuoksi jäin tänne.

Älä sure, ei täällä pääkaupunkiseudulla sen helpommin töitä saa sillä hakijoitakin riittää, kovalla työkokemuksella. Itse olen opettaja, enkä ole 15 vuoden aikana tehnyt yhtä 4 kk:n sijaisuutta enempää oman alani töitä, vaikka hakenut olen. Paikat menevät tuttavankaupalla ja opiskelijoista riittää sijaisia, jotka epäpätevinä ovat kaupungille halpoja. Muut työnantajat kai kaihtavat, koska osaamiseni automaattisesti liitetään vain opettamisen osaamiseen, vaikka minusta olisi moneksi.

Onneksi puolisolla on hyväpalkkainen työ, sillä eletään kun säästeliäästi ollaan. Mutta onhan tämä aika kornia naiselle elää nykyaikana miehen tuloilla. Varsinkin, kun omat vanhempani ovat aina käyneet töissä.

t. Pakko-kotiäiti, jossa valtion koulutussijoitusvarannot valuneet hukkaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.

Jos neljänä  keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan  takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.

Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.

Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.

Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.

No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet  kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.

Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.

Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette.  Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?

What? Täällä Tampereella työttömyysprosentti on lähempänä 20. 

Juu ja Pälkäneen kunnassa on 2 alle 25-vuotiasta työttömänä. 1 %

Mitä tälle tilanteelle Suomessa oikein voi tehdä?

Minua häiritsee, että mediassa kansanedustajat ja työmarkkina-asiantuntijat kovasti näyttävät uskovan tai ainakin väittävän, että työtä jossakin on olemassa ja työn osapuolet eivät kohtaa. Mutta miksei siitä työstä  haluta maksaa? 

Tänne on jo 90-luvun lamasta lähtien rakennettu systeemi, jossa harjoitellaan tai tehdään jollain työkokeilulla ilmaiseksi hommia. Milläs kulutat kun ei ole rahaa? Moni poliitikko on osakkaana yrityksessä, joten miksipä tappaa lypsävää lehmää. Kyllä ilmainen työ kelpaa. Vikistään vain, että työntekijäkulut ovat liian isot ja kohta muutetaan firma ulkomaille. 

Miten 80-luvulla yhteiskunta palveluineen pyöri? Ei ollut veroparatiiseja ja verosuunnittelua samassa mitassa. Verot maksettiin ja niillä katettiin kaikki yhteiskunnan palvelut. Nyt raha valuu jostain reiästä Sveitsin pankkitilille. Se reikä olisi tukittava.

Rupea maanviljeliksi? niillehän kuulemma syydetään rahaa ilmaiseksi ja talvetkin saa syljeksiä kattoon

?

Yliopistoon pääsee, kun lukee. Ne kokeet on ihan samat jokaiselle. Poikani meni randomina kokeilemaan, ei päässyt mutta seuraavana vuonna meni kirkkaasti sisään kärkiporukassa. Teki sen vuoden töitä ja samalla preppasi itse itseään ja maksoi pienestä palkastaan yksityisiä matikantunteja. Jokaisella on samat mahdollisuudet, mutta vaatii vähän työtä ja motivaatiota pitää olla.

Ikävää, että niin moni asia on lopulta ihan itsestä kiinni. Kohtahan yliopistoon pitäisi päästä taas pelkästään todistuksella.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tälle tilanteelle Suomessa oikein voi tehdä?

Minua häiritsee, että mediassa kansanedustajat ja työmarkkina-asiantuntijat kovasti näyttävät uskovan tai ainakin väittävän, että työtä jossakin on olemassa ja työn osapuolet eivät kohtaa. Mutta miksei siitä työstä  haluta maksaa? 

Tänne on jo 90-luvun lamasta lähtien rakennettu systeemi, jossa harjoitellaan tai tehdään jollain työkokeilulla ilmaiseksi hommia. Milläs kulutat kun ei ole rahaa? Moni poliitikko on osakkaana yrityksessä, joten miksipä tappaa lypsävää lehmää. Kyllä ilmainen työ kelpaa. Vikistään vain, että työntekijäkulut ovat liian isot ja kohta muutetaan firma ulkomaille. 

Miten 80-luvulla yhteiskunta palveluineen pyöri? Ei ollut veroparatiiseja ja verosuunnittelua samassa mitassa. Verot maksettiin ja niillä katettiin kaikki yhteiskunnan palvelut. Nyt raha valuu jostain reiästä Sveitsin pankkitilille. Se reikä olisi tukittava.

Veroparatiiseja on ollut aina, samoin verosuunnittelua yhtä kauan kun verojakin. Sveitsin numerotilit oli jo sata vuotta sitten käytössä.

80-luvulla kulutettiin surutta velaksi, ei muka oltu köyhiä eikä kipeitä. Moni vaihtoi päivälukiosta iltakouluun pelkästään saadakseen työttömyyskorvausta. Mutta vaikka oli kunnia-asia pelata pörssissä ja tehdä suuria voittoja, suurempi joukko oli ihan sitä tavallista työntekijää, jonka kuukausipalkka oli siinä 5000 markkaa, eli alle tonnin nykyrahaa, ja jonka ainoa sijoitus oli asunto, jonka hinnassa oli rutkasti ilmaa. Vuokraan meni silloinkin puolet tavallisesta palkasta, kuten postinkantajan.

Ennekuin se kupla puhkesi 89, muistan kun soitin sosiaalitoimistoon niin ei annettu edes aikaa, sanottiin että ei ole aikoja, äläkä tänne soittele. Saman vastauksen sai työnantajilta, muistan miten Postin työhönottaja oikein suuttui ja huusi, "ei ole mitään, ei kokoaikaista, ei osa-aikaista, ei mitään". Vuotta aikaisemmin kun olin soittanut samaan paikkaan, tuolloin ystävällinen ääni tarjosi juuri kirjoittaneelle ylioppilaalle vakituista työtä niin että sai valita itse kahden toimipaikan välillä, siis pelkän puhelinkeskustelun perusteella.

Eli oikeasti niitä "lihavia vuosia" oli alle 5, eikä nekään koskettaneet tavallista työntekijää siinä merkityksessä, että palkat olisivat olleet hulppeat. Ja pudotus osui juuri niihin, jotka olivat juuri ostaneet asunnon, eli nuoriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.

Jos neljänä  keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan  takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.

Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.

Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.

Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.

No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet  kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.

Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.

Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette.  Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?

Todellinen työttömien määrä on huomattavasti suurempi kiitos tilastojen siivoamisen. Nekin,jotka ovat töissä ovat monesti ei-oman alan silpputöissä.

Ja sinä kuvittelet, että joskus 70-luvulla kaikki oli oman alansa töissä? Ja kaikilla oli toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet? Voi kuule, silloinkin otettiin se työ, joka saatiin! Ja osa porukasta teki kaikenlaisia sekattöitä. Saattoi olla talveksi joku pesti, kesäksi mentiin muualle. Oli pakko, koska sossusta ei saanut pesukonetta eikä asumistukea tunnettu. Samalla tavalla sitä etsittiin töitä, tarjoilija saattoi olla pelkällä tippipalkalla töissä jne.

Nyt vain oletetaan, että kaikilla olisi paremmin, koska ei olla eletty sitä omien vanhempien elämää samanikäisinä. Esimerkiksi joku perheen kakkosauto oli 70-luvulla melkoisen epätavallinen, 2010-luvulla tavallinen. Jopa kahden työttömän perheessä voi olla kaksi autoa ja kesämökki! Ja silti jaksetaan valittaa. Kannattaa muistaa, että vielä 80-luvun alussa 2lapsen päivähoito vei äidin palkan lähes kokonaan, nyt hoito maksaa alle 600 e/kk.

Otin valmistuttuani maisteriksi 10 v sitten sitä työtä mitä sain, eli sihteerin paikan. Siinä olen edelleen kun muuta en ole saanut. Meillä ei todellakaan ole sen enempää omistusasuntoa tai kakkosautoa, kesämökistä puhumattakaan. Lapsia sentään on. 

nykyään eletään yhä siinä harhassa että YLIOPISTO "tuo tieteiden ja taitojen mestari" antaisijotenkin ammatin tai työn ihmiselle kaikki yliopistot voisi ihan hyvin lakkauttaa varsinkijn turhat aineet, ja eri ammattipätevyyksille kehittää sellainen koulutussysteemi että ihminen on pätevä tietyssä työssääänn vähän kuin ammattikoulu, ei mitään turhaa vuosien  kirjojen lukemista ja tenttimistä ja esseiden väsäilyä, seon niin turhaa  turhaa kaikki gradut ja muut tietämiset ja paskat

tv lopunajan työtön ja looseri 2 maisteritutkinnonn mestarimies Mikke

ps miksi helvetissä en jäänyt puupakkaajaksi tehtaalle tai varastomieheksi silja linelle aikoinaan?

hävettää tää akateeminnen perinne

Vierailija kirjoitti:

Mä olen korkeastikoulutettu maisterinainen, jolla opettajatutkinto. Mies sai hyvä työpaikan pääkaupunkialueelta muutama vuosi sitten. Ei suostunut ottamaan työtä vastaan, koska haluaa asua paikkakunnalla, missä maan pahimmat työttömyysluvut. Mitä vaihtoehtoja minulle jäi? Kiristellä hampaita - ja vuosia kotiäitinä ja työttömänä paikkakunnalla, missä minulle ei ole mitään töitä. Ei oman työtä, eikä myöskään muuta työtä. Aina väärä koulutus. Nykyään myös ikä.

Väitän, että jos olisimme muuttaneet vuosia sitten pääkaunpikalueelle, olisin ajat sitten työllistynyt.

Avioliiton vuoksi jäin tänne.

Valinta oli myös omasi. Tiedän myös naisia jotka ovat hakeneet töitä oman paikkakunnan ulkopuolelta.

Te ketjussa jotka ette työllisty, millä alalla olette?

Lohduttava tieto on kuitenkin se, että suurin osa 30-40 -vuotiaista on toistaiseksi voimassaolevissa työsuhteissa. Vain pieni osa ei kykene työllistymään ja mikä silloin olisi mukavampi suunta osoittaa syyttävällä sormella kuin isä ja äiti.

Vierailija kirjoitti:

He, 50-luvun alussa syntyneet, menivät lukion jälkeen yliopistoon. Menivät, eivät pyrkineet. Ei silloin ollut pääsykokeita, vaan hyvillä arvosanoilla pääsi noin vain yliopistoon. Töitä tehtiin opintojen ohessa. Ensin jotain pientä, sitten vaativampaa kokemuksen karttuessa edettiin. Töitä oli, jos töitä halusi tehdä. Äitikin oli ensin "vain joku kirjaamon sihteeri ministeriössä". No, sellaista työtä ei enää ole ja enpä usko, että MIHINKÄÄN ministeriön työhön pääsisi enää pelkällä ylioppilastodistuksella vailla mitään työkokemusta.

Sitten valmistuttiin ja mentiin töihin. Ja sitten mentiin naimisiin ja ostettiin oma asunto. Hankittiin perhe ja elettiin mukavaa elämää. Töissä edettiin ja lapset kasvoivat, nyt voi olla hyvin ansaitulla eläkkeellä.

Minä hain neljänä keväänä yliopistoon. En päässyt. Aloitin saman alan ammattikorkeakouluopinnot (koska sinne pääsin). Valmistuin ja pääsin vihdoinkin sinne yliopistoonkin. Valmistuin 28-vuotiaana maisteriksi. Olin tehnyt opintojen ohella niitä töitä, mitä sai. Palkattomia harjoitteluja ja kaupan kassalla istumista. Valmistuttuani tein pätkätöitä 2 vuotta, sitten puoli vuotta täyttä työttömyyttä. Sitten puolen vuoden pätkä ja kesä työttömänä. 7kk pätkä päättyy kuukauden päästä. Sen jälkeisestä elämästä ei mitään tietoa.

Minulla on poikaystävä, ollaan kihloissa, asutaan yhdessä. Ei saada asuntolainaa pätkätöiden takia. Lapsia ei uskalleta hankkia, kun tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa. Ehkä kohta pitää, kun olen jo kolmenkympin paremmalla puolella.

Äidilläni oli minun iässäni maisterintutkinto, mies ja kolme lasta, omistusasunto, vakivirka ja kaikki tietenkin ansaittu omalla erinomaisuudella.

MIKSEI TUO IKÄPOLVI TAJUA, ETTÄ TÄMÄ NYKYINEN TEKISI MITÄ VAAN PÄÄSTÄKSEEN TUOHON HELPPOON PUTKEEN!?! Ei me olla laiskoja! Maailma vaan on kovin, kovin erilainen nykyään.

Aivan oikein, maailma muuttuu. 

Mutta älä hyvä ihminen tee vanhemmistasi kokonaista ikäpolvea, tuollainen yleistäminen on yksinkertaisesti tyhmää. Sinä elät tässä ajassa ja maailmassa, eikö sinun pitäisi tietää miten nyt pääsee elämänsyrjään kiinni? Käytä niitä taitojasi!

Minulla taitaa olla poikkeukselliset vanhemmat (no, tiesin sen jo ennen tätä ketjua), sillä he ovat aina ymmärtäneet, että ajat muuttuvat.

Oma isäni aina sanoo, että minähän sanoin, että olisit mennyt lääkikseen.

Itse ovat humanisteja jotka ovat tuurilla aikanaan saaneet työpaikat, joiden avulla jää 5000 käteen.