Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani eivät ymmärrä, miksen pääse "elämänsyrjästä" kiinni millään.
11.12.2017 |
He, 50-luvun alussa syntyneet, menivät lukion jälkeen yliopistoon. Menivät, eivät pyrkineet. Ei silloin ollut pääsykokeita, vaan hyvillä arvosanoilla pääsi noin vain yliopistoon. Töitä tehtiin opintojen ohessa. Ensin jotain pientä, sitten vaativampaa kokemuksen karttuessa edettiin. Töitä oli, jos töitä halusi tehdä. Äitikin oli ensin "vain joku kirjaamon sihteeri ministeriössä". No, sellaista työtä ei enää ole ja enpä usko, että MIHINKÄÄN ministeriön työhön pääsisi enää pelkällä ylioppilastodistuksella vailla mitään työkokemusta.
Sitten valmistuttiin ja mentiin töihin. Ja sitten mentiin naimisiin ja ostettiin oma asunto. Hankittiin perhe ja elettiin mukavaa elämää. Töissä edettiin ja lapset kasvoivat, nyt voi olla hyvin ansaitulla eläkkeellä.
Minä hain neljänä keväänä yliopistoon. En päässyt. Aloitin saman alan ammattikorkeakouluopinnot (koska sinne pääsin). Valmistuin ja pääsin vihdoinkin sinne yliopistoonkin. Valmistuin 28-vuotiaana maisteriksi. Olin tehnyt opintojen ohella niitä töitä, mitä sai. Palkattomia harjoitteluja ja kaupan kassalla istumista. Valmistuttuani tein pätkätöitä 2 vuotta, sitten puoli vuotta täyttä työttömyyttä. Sitten puolen vuoden pätkä ja kesä työttömänä. 7kk pätkä päättyy kuukauden päästä. Sen jälkeisestä elämästä ei mitään tietoa.
Minulla on poikaystävä, ollaan kihloissa, asutaan yhdessä. Ei saada asuntolainaa pätkätöiden takia. Lapsia ei uskalleta hankkia, kun tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa. Ehkä kohta pitää, kun olen jo kolmenkympin paremmalla puolella.
Äidilläni oli minun iässäni maisterintutkinto, mies ja kolme lasta, omistusasunto, vakivirka ja kaikki tietenkin ansaittu omalla erinomaisuudella.
MIKSEI TUO IKÄPOLVI TAJUA, ETTÄ TÄMÄ NYKYINEN TEKISI MITÄ VAAN PÄÄSTÄKSEEN TUOHON HELPPOON PUTKEEN!?! Ei me olla laiskoja! Maailma vaan on kovin, kovin erilainen nykyään.
Kommentit (282)
Mä oikeasti jopa pyyhkisin toisen ihmisen perseitä joka päivä eläkkeelle asti, jos työpaikka ois taattu ja siitä saisi oikeasti PALKKAA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Amen! Itse valmistuin maisteriksi 24 v. ja olin työttömänä/pätkätöissä yli kaksi vuotta ennen kuin pääsin pätkätöiden ja koulutustani "alempien" töiden kautta vihdoin kahdekssan vuoden jälkeen vakivirkaan kiinni. Juu pääsin yliopistoon ensimmäisellä hakukerralla, ja tein töitä (tosin en oman alan, koska en niitä saanut) koko opiskeluajan. Kummisetäni (sama tutkinto) ihmetteli, mikä on vikana??? Hän kun 70-luvun alussa opiskeli, niin kesätöissää sai valita meneekö ensimmäisen vuoden opiskelijana kunnansihteeriksi vai terveysyhtymän tms. talousjohtajaksi. WHAT THE FUCK, koetapa selittää, että niin ne ajat muuttuu pöllö,. Nykypäivän tilanteessa olisit torilla myymässä marjoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin ero mahtaa olla se, että ennen oikeasti vain käveltiin hattu kourassa sinne toimistoon/kauppaan/pajalle ja pyydettiin päästä töihin, ja päästiin. Nykyään vaikka kuinka menet hattu kourassa ovelta ovelle niin töitä et saa. Eihän niitä rekryihmisiä pääse enää nykyään edes tapaamaan. Ensin tulee täyttää nettilomakkeet ja olla tosi superhieno CV ja ehkä joku kiva somevideo. Sitten EHKÄ saatat päästä haastatteluun, missä tehdään vielä joku tosi kiva sometesti ja ryhmähaastis.
Joo, olen huomannut, että aikamoiseksi pelleilyksi on nykyajan työnhaku mennyt.
Itse olen tilanteessa, jossa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen olen joutunut hakemaan uusia töitä ja ihan lastentarha tasoista puuhasteluahan tämä on. En ymmärrä ketä tuo kuvantunlainen työnhaku prosessi palvelee, varmaankin niitä rekrytoijia itseään, saavat tuntea itsensä tärkeäksi. Ennen tosiaan mentiin vain sisään yritykseen ja kysyttiin töitä, johtajan kanssa juteltiin ja hän kysäisi, koska voit aloittaa.
Aikamoista puuhastelua kyllä tuntuu olevan tämä nykyajan työntekokin. Ennen riitti, että hoidit hommasi hyvin ja kehitit osaamistasi ja työtäsi, nyt pärjää se, joka mielistelee ja nuoleskelee esimiehiä ja saa näyttämään omat tilastonsa hyviltä. No, jokainen varmaan muistaa miksi ja miten Nokia kävi, sama meno on monessa muussakin työpaikassa.
Pienillä yrityksillä ei tuohon prosessiin ole edes varaa, puskaradiosta työntekijät haetaan. Ei meilläkään johtaja oleile Suomessa kovin montaa kuukautta, vaan on myymässä kentällä melkein ympäri vuoden, aivan turha tulla ja kävellä jutustelemaan. Tosin noitaki satunnaisesti silloin tälloin sattuu tulemaan, mutta ovat juuri sitä 50+ väkeä joilla ei ole enää mielenkiintoa muuttaa omia asenteitaan. Kummasti vain ulkomaisilta työnhakijoilta tulee hakemuksia, ei suomalainen ole kiinnostunut lähtemään tekemään ulkomaankomennuksia joiden kesto vaihtelee 6kk-18 kk, kun pitää harrastaa, mökkeillä ja nauttia heinäkuun vesisateissa kesälomista ja näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin ero mahtaa olla se, että ennen oikeasti vain käveltiin hattu kourassa sinne toimistoon/kauppaan/pajalle ja pyydettiin päästä töihin, ja päästiin. Nykyään vaikka kuinka menet hattu kourassa ovelta ovelle niin töitä et saa. Eihän niitä rekryihmisiä pääse enää nykyään edes tapaamaan. Ensin tulee täyttää nettilomakkeet ja olla tosi superhieno CV ja ehkä joku kiva somevideo. Sitten EHKÄ saatat päästä haastatteluun, missä tehdään vielä joku tosi kiva sometesti ja ryhmähaastis.
Joo, olen huomannut, että aikamoiseksi pelleilyksi on nykyajan työnhaku mennyt.
Itse olen tilanteessa, jossa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen olen joutunut hakemaan uusia töitä ja ihan lastentarha tasoista puuhasteluahan tämä on. En ymmärrä ketä tuo kuvantunlainen työnhaku prosessi palvelee, varmaankin niitä rekrytoijia itseään, saavat tuntea itsensä tärkeäksi. Ennen tosiaan mentiin vain sisään yritykseen ja kysyttiin töitä, johtajan kanssa juteltiin ja hän kysäisi, koska voit aloittaa.
Aikamoista puuhastelua kyllä tuntuu olevan tämä nykyajan työntekokin. Ennen riitti, että hoidit hommasi hyvin ja kehitit osaamistasi ja työtäsi, nyt pärjää se, joka mielistelee ja nuoleskelee esimiehiä ja saa näyttämään omat tilastonsa hyviltä. No, jokainen varmaan muistaa miksi ja miten Nokia kävi, sama meno on monessa muussakin työpaikassa.
Pienillä yrityksillä ei tuohon prosessiin ole edes varaa, puskaradiosta työntekijät haetaan. Ei meilläkään johtaja oleile Suomessa kovin montaa kuukautta, vaan on myymässä kentällä melkein ympäri vuoden, aivan turha tulla ja kävellä jutustelemaan. Tosin noitaki satunnaisesti silloin tälloin sattuu tulemaan, mutta ovat juuri sitä 50+ väkeä joilla ei ole enää mielenkiintoa muuttaa omia asenteitaan. Kummasti vain ulkomaisilta työnhakijoilta tulee hakemuksia, ei suomalainen ole kiinnostunut lähtemään tekemään ulkomaankomennuksia joiden kesto vaihtelee 6kk-18 kk, kun pitää harrastaa, mökkeillä ja nauttia heinäkuun vesisateissa kesälomista ja näin.
Teillä ei sitten ole töitä järjestetty kovin fiksusti, jos työnteko vaatii täydellistä työlle omistautumista vieraassa maassa noin pitkäksi ajaksi. Tajuatte kai että ei tuollaiseen hommaan ole monta, joilla olisi sopiva elämäntilanne? Normaali ihminen ihan tosiaan haluaa harrastaa ja ELÄÄ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun koko lähisuku on päässyt aikanaan töihin vanhempiensa yms.kautta. Ikinä ei ole tarvinnut töitä etsiä. Mulle sanottiin, että saan auton (kakkosauto poistettiin käytöstä) kun työllistyn ja kun tätä ei tapahtunut n.kuukauteen niin "myytiin" alihintaan l.lahjoitettiin näille 9 euron tuntilaisille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Todellinen työttömien määrä on huomattavasti suurempi kiitos tilastojen siivoamisen. Nekin,jotka ovat töissä ovat monesti ei-oman alan silpputöissä.
Vierailija kirjoitti:
Mun koko lähisuku on päässyt aikanaan töihin vanhempiensa yms.kautta. Ikinä ei ole tarvinnut töitä etsiä. Mulle sanottiin, että saan auton (kakkosauto poistettiin käytöstä) kun työllistyn ja kun tätä ei tapahtunut n.kuukauteen niin "myytiin" alihintaan l.lahjoitettiin näille 9 euron tuntilaisille.
Ja lisäksi mainittakoon, että ainakin toinen vanhemmista teki työtä, joka katsottaisiin nykyään puuhasteluksi ja sen alan työt loppuivat juuri ennen eläköitymistä..ilmeisesti odottivat tuota eläkepäätöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
What? Täällä Tampereella työttömyysprosentti on lähempänä 20.
Mun vanhempani menivät naimisiin 1964, toisen oli pakko keskeyttää yliopisto-opinnot että olisi rahaa elää. Asuivat noin 20 neliön yksiössä kunnes toinen lapsi (minä) ilmoitti tulostaan. Molemmat pääsivät toki vakityöpaikkaan, mutta kulutuksen taso oli ihan erilaista kuin mikä nykyään on normia köyhällekin. Ruoka oli todella perusjuttua, puhelimen käyttöä vahdittiin tarkasti kun se luksuksena vihdoin saatiin, lomailtiin sukulaisten maatiloilla landella.
Nyt edes pienet risteilyt ovat köyhänkin normiarkea, vaatteita ei tarvitse paikata ja monipuolista ruokaa saa halvalla. Kännykkä on kaikilla, ja useimmilla maksullinene nettiyhteys ja laite sen käyttämiseen. On varaa ostaa sellaisia asioita jotka eivät olleet itsestäänselvyyksiä vanhempieni nuoruudessa, kuten värikynät koululaiselle, tuontihedelmiä, halpoja vaatteita.
Tuon ajan mökkikuvista huomaa että esim. vapaa- ajanvaatteet olivat loppuun käytettyjä kaupunkivaatteita. Pappa sahaili puita risassa puvuntakissa ja kauluspaidassa. :)
Mutta nousukausi toi varallisuutta ja sitten pihiin elämään tottuneet vanhempani sijoittivat nahkasohviinsa ja aaltovaaseihinsa.
Kovaa elämää ja työtä heidän nuoruutensa kyllä oli, en kadehdi ollenkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhempani menivät naimisiin 1964, toisen oli pakko keskeyttää yliopisto-opinnot että olisi rahaa elää. Asuivat noin 20 neliön yksiössä kunnes toinen lapsi (minä) ilmoitti tulostaan. Molemmat pääsivät toki vakityöpaikkaan, mutta kulutuksen taso oli ihan erilaista kuin mikä nykyään on normia köyhällekin. Ruoka oli todella perusjuttua, puhelimen käyttöä vahdittiin tarkasti kun se luksuksena vihdoin saatiin, lomailtiin sukulaisten maatiloilla landella.
Nyt edes pienet risteilyt ovat köyhänkin normiarkea, vaatteita ei tarvitse paikata ja monipuolista ruokaa saa halvalla. Kännykkä on kaikilla, ja useimmilla maksullinene nettiyhteys ja laite sen käyttämiseen. On varaa ostaa sellaisia asioita jotka eivät olleet itsestäänselvyyksiä vanhempieni nuoruudessa, kuten värikynät koululaiselle, tuontihedelmiä, halpoja vaatteita.
Tuon ajan mökkikuvista huomaa että esim. vapaa- ajanvaatteet olivat loppuun käytettyjä kaupunkivaatteita. Pappa sahaili puita risassa puvuntakissa ja kauluspaidassa. :)
Mutta nousukausi toi varallisuutta ja sitten pihiin elämään tottuneet vanhempani sijoittivat nahkasohviinsa ja aaltovaaseihinsa.
Kovaa elämää ja työtä heidän nuoruutensa kyllä oli, en kadehdi ollenkaan!
Oliko vanhempiesi parempiosaisilla tuttavilla kännykät silloin 1964?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
What? Täällä Tampereella työttömyysprosentti on lähempänä 20.
Findikaattori: Työttömyysaste oli lokakuussa 7,3 prosenttia eli 0,8 prosenttiyksikköä pienempi kuin vuotta aiemmin. Miesten työttömyysaste oli 7,4 ja naisten 7,2 prosenttia.
Jos Tampereella on korkeampi niin ehkä muualta löytyisi paremmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin ero mahtaa olla se, että ennen oikeasti vain käveltiin hattu kourassa sinne toimistoon/kauppaan/pajalle ja pyydettiin päästä töihin, ja päästiin. Nykyään vaikka kuinka menet hattu kourassa ovelta ovelle niin töitä et saa. Eihän niitä rekryihmisiä pääse enää nykyään edes tapaamaan. Ensin tulee täyttää nettilomakkeet ja olla tosi superhieno CV ja ehkä joku kiva somevideo. Sitten EHKÄ saatat päästä haastatteluun, missä tehdään vielä joku tosi kiva sometesti ja ryhmähaastis.
Joo, olen huomannut, että aikamoiseksi pelleilyksi on nykyajan työnhaku mennyt.
Itse olen tilanteessa, jossa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen olen joutunut hakemaan uusia töitä ja ihan lastentarha tasoista puuhasteluahan tämä on. En ymmärrä ketä tuo kuvantunlainen työnhaku prosessi palvelee, varmaankin niitä rekrytoijia itseään, saavat tuntea itsensä tärkeäksi. Ennen tosiaan mentiin vain sisään yritykseen ja kysyttiin töitä, johtajan kanssa juteltiin ja hän kysäisi, koska voit aloittaa.
Aikamoista puuhastelua kyllä tuntuu olevan tämä nykyajan työntekokin. Ennen riitti, että hoidit hommasi hyvin ja kehitit osaamistasi ja työtäsi, nyt pärjää se, joka mielistelee ja nuoleskelee esimiehiä ja saa näyttämään omat tilastonsa hyviltä. No, jokainen varmaan muistaa miksi ja miten Nokia kävi, sama meno on monessa muussakin työpaikassa.
Pienillä yrityksillä ei tuohon prosessiin ole edes varaa, puskaradiosta työntekijät haetaan. Ei meilläkään johtaja oleile Suomessa kovin montaa kuukautta, vaan on myymässä kentällä melkein ympäri vuoden, aivan turha tulla ja kävellä jutustelemaan. Tosin noitaki satunnaisesti silloin tälloin sattuu tulemaan, mutta ovat juuri sitä 50+ väkeä joilla ei ole enää mielenkiintoa muuttaa omia asenteitaan. Kummasti vain ulkomaisilta työnhakijoilta tulee hakemuksia, ei suomalainen ole kiinnostunut lähtemään tekemään ulkomaankomennuksia joiden kesto vaihtelee 6kk-18 kk, kun pitää harrastaa, mökkeillä ja nauttia heinäkuun vesisateissa kesälomista ja näin.
Lapset on varmaan hieman isompi kynnys noille reissuille kuin mökkeily.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
Väärin. Se oli edellisen ansiota, koska hän oli valmis vaihtamaan paikkakuntaa ja maata työn perässä. Helsinkiläiselle nykyään täysin mahdotonta.
-ohis-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
No tuota, en ihan osta tuota. Suurin osa kuitenkin työllistyy jos tilastoja tulkitaan, eikö niin? Eikö sinusta omalla aktiivisuudella (opintojen aikaiset työt, opintojen suuntaus ja tulevat aineet, valmius lähteä hakemaan työkokemusta paikkakuntaa muuttamalla) ole mitään vaikutusta työllistymiseen? Jollekin käy tuuri, mutta kyllä siihen tuuriinsa voi ihan itsekin vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
Väärin. Se oli edellisen ansiota, koska hän oli valmis vaihtamaan paikkakuntaa ja maata työn perässä. Helsinkiläiselle nykyään täysin mahdotonta.
-ohis-
Ei, vaan hänellä kävi tuuri ja hänelle oli työpaikka jota varten muuttaa. Luuletko että jossain päin Suomea tai maailmaa on juuri nyt 500 000 työpaikkaa kaikille halukkaille, jos vain vaivautuu muuttamaan?
Helsingissä asuminen on tekosyy, jos sinä et suostu muuttamaan. Niitäkin on jotka muuttaisivat jos olisi mihin muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Anoppini on juuri tuollainen "minä kyllä tiedän kaiken työelämästä" -ihminen.
Syntynyt 1945. Opiskellut sihteeriksi. Sai heti vaikipaikan kun valmistui. Ei jaksanut tehdä täyttä päivää, joten työskenteli 70-75 %. Siivooja hoiti tietysti kodin,koska eihän kukaan voi sekä olla työelämässä että olla 3 lastaa, JA siivota kotiinsa.Anoppini osti eka autonsa 19-vuotiaana. Ensimmäinen omistusasunto 23-vuotiaana. 200 m2 omakotitalon 29-vuotiaana.
Ei voi ymmärrä miten ihmiset voivat olla a) työttömiä, koska "onhan aina JOTAIN saatavilla, jos soittaa ja ilmoittaa olevansa kiinnostunut firmasta" tai b) että työssäkäyviä ihmisiä voivat olla väsyneitä perjantai-illalla, eivätkä jaksaa kahvitella hänen kanssaan juuri silloin.
Anopin paras viisaus oli tämä: "äläkä sitten ostako mitään pieniä ja halpaa asuntoa, niistä ei koskaan pääse eroon." Juupas. Asutaan vuokralla, mutta se on anopin piireissä suuri salaisuus, koska on niin häpeällistä. Kukaan rehellinen, yli 30-vuotias ei voi asua vuokralla.
No kun sitä puoli miljoonaa ei oikein ole.
Toteat anopillesi asuntoasioista seuraavalla kerralla että heti ostatte oman, kun perintörahat on tilillä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Ai ei ollut opintolainoja? Olipa, inflaatio vaan söi ne otetut lainat aika hyvin.
No 80-luvulla opiskelleena: laina oli eikä inflaatio syönyt kovinkaan tehokkaasti kun korko oli yli 15%. Ehkä tuohon aikaan Suomi ei ollut vielä niin rikas kuin nykyään, ihmiset olivat "nälkäisempiä" onnistumaan, oltiin valmiita lähtemään työn perässä. Itse muutin valmistumisen jälkeen useamman kerran Suomen sisällä ja olen tehnyt kolme työrupeamaa ulkomailla. Naisena pitkiä kotihoidontukia ei voinut käyttää, vaan jaettiin miehen kanssa vanhempaislomiakin. Menestyttiin mutta tehtiin kyllä töitä sen eteen. Nyt auttaa ihan mielellään omia lapsia opinnoissaan eteenpäin mutta samalla vinosti hymyillen huomaa eron ajassa: jos itse lähti opiskelemaan yliopistoon mukanaan patja ja kahvipannu alivuokralaisasuntoon on tytön ja pojan vaateet kämpälle ja varustukselle hieman toisenlaiset. Tavallaan te nuoret kärsitte elintason noususta: me keski-ikäiset muutimme suht vaatimattomista lapsuuden kodeista opiskelemaan ja nostimme pikkuhiljaa, kovalla työllä elintasoa sille tasolle minkä nykyään saa jo KELAn tuillakin - ja siitä eteenpäin urien edetessä varsin mukavaan elämään johon lapsemme tottuivat ja olettavat pitävänsä saman tason omassa elämässään. Onnistuuhan se jos on valmis yhtä kovaan työhön mutta ei se ilmaiseksi tule.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.
Katselepa hieman työttömyystilastoja. Kun valmistuin vuonna 1989 oli työttömyysprosentti Suomessa noin 6,5., tänä vuonna se on 7%. Eli aika lailla samanlaiseen maailmaan valmistuin kuin missä te nyt olette. Ei työ syliin kaatunut, piti etsiä ja vaihtaa paikkakuntaa, välillä maatakin. Kannatti, kannattaisiko teidänkin?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että sinä satuit saamaan töitä? Niin satuin minäkin. Ei työ lopu maailmasta milloinkaan. Sitä ei tapahdu. Aina JOKU saa töitä. Ja aina joku pullistelee ylpeänä kun hänellä kävi tuuri.
Sinulla kävi tuuri, kun sait töitä. Se ei ollut sinun ansiotasi. Yhtä hyviä ja parempia hakijoita oli pilvin pimein, satuit vain paikalle oikeaan aikaan. Kuten minäkin. Sadat tuhannet ovat nytkin ilman työtä eikä heille kaikille löydy sitä millään. Vaikka tekisivät mitä.
No tuota, en ihan osta tuota. Suurin osa kuitenkin työllistyy jos tilastoja tulkitaan, eikö niin? Eikö sinusta omalla aktiivisuudella (opintojen aikaiset työt, opintojen suuntaus ja tulevat aineet, valmius lähteä hakemaan työkokemusta paikkakuntaa muuttamalla) ole mitään vaikutusta työllistymiseen? Jollekin käy tuuri, mutta kyllä siihen tuuriinsa voi ihan itsekin vaikuttaa.
Sinä kehuskelet omalla erinomaisuudellasi, vaikka yhtä hyviä hakijoita oli valtavassa työttömien joukossa ihan varmasti. Sinä sait paikan, joku aivan yhtä hyvä jäi ilman. Sitä tarkoitin tuurilla. Äläkä takerru siihen, oletko tuo aikaisempi kirjoittaja vai et. Sillä ei ole pointin kannalta väliä.
Nykyään samaa paikkaa hakee yleensä n. 100 hakijaa. Todella itserakasta kuvitella, että siellä ei olisi tasan yhtä hyviä montakin.
Etkö tiedä missä keskustelussa olet? Ongelmahan juuri on se, että sitä työtä ei ole, oli siihen valmis tai ei. Ei kovaa eikä helppoa. Ei mitään.