Anoppi kantaa meille miehen lapsuuden tavaroita

Mies sanoi aikoinaan vanhemmilleen, että on ottanut kaiken tarpeellisen, lopun saa heittää pois. Ei ole vielä 15 vuoden jälkeen mennyt jakeluun, vaan sama pitää sanoa joka vierailulla. Meilel eivät sentään ole kantamassa kamaa, mutta siellä käydessä pitäisi aina ottaa joku pussukka tai nyssäkkä mukaan. Nyt kun ovat muuttamassa pienempään, on alettu tyrkyttää muutakin kuin miehen omia tavaroita. Ehdotin, että mies menisi sisarustensa kanssa joku kerta käymään tavaroita läpi, ottaisivat kaiken mikä heille kelpaa ja tyrkytys loppuisi siihen, mutta eivät ole vielä saaneet aikaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Meillä anoppi on säästänyt kamalasti miehen vanhoja leluja, vaatteita ja tavaroita ja jakelee lapsemme kautta niitä meille. Markkinoi 3-vuotiaalle jotain neonkeltaista vyölaukkua, että ”eiks tää oiski kiva”. Lapsi sitten tietty haluaa sen kaiken rojun meille kotiin. Mutta omassa kodissani mä saan lopulta päättää että mikä jää ja mikä menee roskiin.

Sinä, sinä, SINÄ - mieti, että se sinun lapsesi saattaisi haluta säilyttää joitakin isänsä tavaroita muistoina jopa omille lapsilleen tulevaisuudessa; muistoina isovanhemmista.  Ja kysy nyt edes mieheltäsikin, ennen kuin hävität mahdollisesti hänelle rakkaita tavaroita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinhän ne anopit tuppaavat tehdä.

Kyse on enemmästä kuin roinan raijaamisesta pojan nurkkiin.

Se on luopumisriitti ja osa oman rajallisuuden hyväksymistä. On käyty läpi muistoja oman lapsen kehittymisestä mieheksi.

Viisas miniä kiittää kauniisti ja perhe ottaa tavarat vastaan. Mukava miniä puolestaan jaksaa jopa käydä läpi perheensä kanssa miehen askartelut.

Sitten ne laitetaan lempeästi sinne minne muistot tavataan laittaa.

Moni nykyminiä on himputin kova, kylmäsydäminen ja tyhmä-- siihen saakka kun itse on vanheneva nainen.

Lapset oppii kuinka käyttäydytään ja toistavat sitten samaa isona.

Hyvin kirjoitettu. Tämä on alhaista, mutta toivon että mun veljen vaimo aikanaan saa samanlaiset miniät kuin itse on ollut äidilleni ja saisi maistaa omaa lääkettään.

Ymmärrän kyllä tuon, ja eihän tuollainen alhaista ole.

Joskus voi käydä niinkin muuten, ettei itse näe millainen anoppi oma äiti on. Onhan äitiä kohtaan aina lämpimiäkin tunteita, oli hän millainen tahansa.

Minä tajusin oman äitini rajattomuuden vasta kun itse sain lapsia. Siihen asti olin vain ihmetellyt vain kälyäni miksi ei päästä äitiäni osalliseksi perheen elämää. Oman lapsen saaminen herätti ajattelemaan, ettei mummon (tai kenenkään muunkaan) hyvä mieli voi mennä äidin ja lapsen suhteen edelle. Eikä missään nimessä äidin hyvinvoinnin edelle.

Mutta onhan sitä ikäviäkin miniöitä, ja ihan ymmärrettäviä tunteesi ovat. Uskon kuitenkin, että miniäsi näkökulma voi olla todella erilainenkin, mitä itse pystyt hahmottamaan tilanteesta.

Rajattomuus- käsite on nyt muotia ja myös hiukan epämääräinen .

Sillä voi leimata mummon ja tämän halun tutustua ja olla tekemisissä lastenlasten kanssa.

Mikä on todellista rajattomuutta ja mikä miniän / tyttären omaa halua päsmäröidä ja pitää kaikki langat käsissään, se jää välillä vähän epäselväksi.

No esimerkiksi tässä ketjussa joku sanoi, että on lähes jokaisen vierailun yhteydessä pitänyt erikseen sanoa että ei tosiaan halua mitään tavaraa ja että ne saa laittaa pois. Jos asiaa on jankattu useita kertoja ja silti vaan puoliväkisin ollaan tuomassa tavaraa, niin kyllähän se vähän kummalliselta vaikuttaa. Rajattomuudesta en nyt tiedä.

Jos taas tavaraa aina väkisin tuodaan kotiin saakka eikä uskot puhetta, on se mielestäni tietynlaista rajattomuutta. Ei välttämättä sellaista, mitä tehdään ilkeyksillään - luultavasti kyse on siitä, että ei raaskita heittää hyvää tavaraa pois, tavaroilla on tietynlaista tunnearvoa jne. Eli vaikka onkin vähän rajatonta ja mahdollisesti tuskastuttavaa menoa, niin silti erilaista kuin vaikkapa koko elämän yleinen päsmäröiminen. Ei niin vakavaa mielestäni.

Meille vanhempani ovat työntäneet myös omia tarpeettomaksi jääneitä tavaroita. Mua alkuun ärsytti ihan hirveästi, koska en minäkään vie toisten luo jotain satunnaista kamaa vaikka toiset kieltäisivät, mutta jossain vaiheessa väsyin. Aina sama vääntäminen, hirveää taivastelua että miksi ei, enkö arvosta jne. Opettelin sitten kiittämään kauniisti ja heittämään kotona pois kaiken, mitä en tarvi.

Kerran oli nolo tilanne. Saatiin yksi taulu mummoni jäämistöstä. Kyseinen taulu oli kaunis, mutta etsi paikkaansa, kun oli niin muusta tyylistämme poikkeava. (Tosin ihan oikeasti haluttiin laittaa se seinälle.) Taulu jäi sitten eteiseen seinää vasten nojalleen. Ja minä unohdin sen siihen myös, kun vanhempani tulivat käymään. Sain joukon äkäisiä katseita, mutta eivät sanoneet mitään. Sittemmin taulu päätyi seinälle ja sopii paikalleen oikein hyvin. Seuraavalla kerralla vanhempani bongasivat taulun ja olivat yhtä hymyä.

Mutta kauheaa jos taulu ei olisikaan ollut yhtään tykätty... En minä sitä seinälle olisi laittanut siksi, että niin nyt oletetaan tehtävän :D Kai sitten tietyllä tapaa rajatonta tuokin. Itse annan asioita lahjaksi, mutta en halua että niistä (olivat sitten mitä vain) tulee taakkaa eli kiertoon ja pois vain jos ei miellytä tai jos vain pyörii vaivoina :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä anoppi on säästänyt kamalasti miehen vanhoja leluja, vaatteita ja tavaroita ja jakelee lapsemme kautta niitä meille. Markkinoi 3-vuotiaalle jotain neonkeltaista vyölaukkua, että ”eiks tää oiski kiva”. Lapsi sitten tietty haluaa sen kaiken rojun meille kotiin. Mutta omassa kodissani mä saan lopulta päättää että mikä jää ja mikä menee roskiin.

Sinä, sinä, SINÄ - mieti, että se sinun lapsesi saattaisi haluta säilyttää joitakin isänsä tavaroita muistoina jopa omille lapsilleen tulevaisuudessa; muistoina isovanhemmista.  Ja kysy nyt edes mieheltäsikin, ennen kuin hävität mahdollisesti hänelle rakkaita tavaroita.

Lapset tai lastenlapset eivät osaa kaivata sellaista, minkä eivät tiedä olleen edes olemassa. Muistoina voi säilyttää jotain järkevääkin, niin kuin kuvia, koruja, jotain ajatuksella valittuja vaatteita, ensikengät jne.

Anoppi on vuosia kantanut meille varastoon tuhat vuotta vanhoja huonekaluja ym.

Kohta palavat pääsiäiskokossa, ai että mä nautin!

Meillä ei ois muuten tuossa mitään ongelmaa, mutta kun anoppilassa on massiivinen homeongelma, niin en haluaisi sieltä sen takia mitään meille.