Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys

Vierailija kirjoitti:

Halusin vaan poiketa kysymään AP:lta, että tajuatko sinä yhtään, kuinka onnekas sun lapsi on kun sillä on tollanen perhe? Tuollainen äiti kuin sinä? Että keskity vaan hoitamaan omat haavasi, lapsesi pärjää enemmän kuin hyvin kun on noin välittävä äiti. Vaikkei sukujuhlia yms olekkaan.

Ja mieti miten ihanalta sun lapsesta tuntuu (sitten joskus)kun hänen lapsellaanpa on superihana ja lämmin mummu<3.

Että älä suotta vertaile muihin tai murehdi lapsestasi, sun lapsella kävi tsägä ;).

Ai onnekas? Kutsutko sä välittämistä, rakastamista ja muuta normaalia ja tervettä erityiseksi onneksi? Ja pahoinpitely, kaltoinkohtelu ja riistäminenkö on sitten normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut noin paha tilanne, ettei vanhempia olis kiinnostanu ollenkaan. Ja äitikin auttoi aika pitkälle. Mutta tietyllä tavalla oli jäänyt joku haava siitä, että koskaan en äidille kelvannut. Olin kympin tyttö ja veljet oli amiksia. Koskaan en saanut äidiltä kiitosta siitä, että koulu meni niin hyvin. Enkä mistään muustakaan. Veljiä kehui senkin edestä. 

Se miten kävin tuota läpi oli jonkinlaista surutyötä. Ja jouduin tekemään töitä sen eteen, että pystyin antamaan anteeksi. Tässä minua auttoi se, kun ymmärsin ettei äiti pystynyt antamaan enempää. Hänen oma äitinsä oli ollut samalla tavalla kylmä. Ainoa kerta kun hän oli ollut äidin sylissä oli silloin, kun katsottiin täitä päästä. Ja hautaan saakka hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi, vaikka oli pärjännyt elämässään oikein hyvin niihin lähtökohtiin nähden. Mutta ei hän osannut olla sellainen äiti joka tukee ja kannustaa. Ja pääsin siitä yli suremalla ja antamalla anteeksi. Se oli kovan työn takana, vaikka ap:n tilanteeseen verrattuna minulla ei ollut paljonkaan surtavaa tai anteeksiannettavaa.

Yleensä surutyönä ajatellaan vain sellaista, mitä tehdään kun on menettänyt jotain. Mutta yhtä hyvin sitä surutyötä voi joutua tekemään jostain sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se on sellaista kausittaista itkussa ja surussa piehtaroimista, mutta joskus se loppuu. Ap ei ilmeisesti ole päässyt surutyössä alkuun, kun hän edelleen elättelee toiveita siitä, että joku muuttuisi. Hän kulkee sellaisessa toivon ja pettymyksen kierteessä. Jossain kohtaa pitää pystyä hyväksymään se, ettei niistä omista vanhemmista koskaan tule sellaisia kuin on toivonut. Kyllä se surutyö siitä lähtee käyntiin, kun katsoo totuutta silmiin. Pitää vain pystyä päästämään irti siitä toivosta ensin.

Kuulostat tytöltäni. Hänkin on ollut hyvä koulussa ja luonteeltaan suorittaja.  Jopa hiukan neuroottinen näiden asioiden suhteen. Perusluonteeltaan ollut kateellinen toisille pienestä asti.

Kaikki on annettu ja enemmän, kuin muille. Ostettu enemmänkin, kuin meillä olisi ollut rahaa. Yöllä noustu hakemaan häntä vaikka ja mistä ja kuskattu ja tuettu. Mutta paskaa tulee niskaan ja kirkumista, kuinka huono äiti olen ja kuinka paskoja vanhempia ja veljensä ovat saaneet enemmän ja häntä ei ole kukaan rakastanut.

Kuinka monet itkut olen itkenyt tytön sanojen takia ja yrittänyt antaa ja antaa enemmän. Mutta silti tulee ajoittain se paska niskaan ja huuto ja haukkuminen.

On myönnettävä, että oman itseni takia minun on otettava lapseeni etäisyyttä, kun hän itsenäistyy. En pysty ottamaan vastaan niitä katkeria purkauksia, kuinka hänestä ei välitetty ja hänelle ei annettu mitään, vaikka välillä otin lainojakin, että sain hänelle laitettua sitä, mitä hän halusi. Kehuin koulusta ja kannustin ja autoin. Mutta osaa puukottaa sydämeen huutamalla, kuinka rakastan vain hänen numeroitaan, en häntä. Veljet saaneet enemmän ja heistä välitän enemmän (vaikka oikeasti pojat jäivät ihan toissijaisiksi vaativan siskonsa vuoksi)

Joskus pelottaa, kun hän perustaa perheen. Jos se sama ääretön vaatiminen jatkuu ja se minun haukkuminen ja syyllistäminen siitä, kuinka olen pilannut hänen elämänsä ja kuinka ei mitään saanut ja ja ja....

Parempaan en pystynyt.

Täällä kohtalotoveri. Yksi lapsistamme on aina ollut vaativa ja kateellinen. On sitä aikuisena edelleen ja voisin kuvitella, että tekisi tällaisen aloituksen tänne.

Kukaan ei ole täydellinen, varmasti jokainen lapsistamme on joskus kokenut sisaruksen olevan onnekkaampi. Mutta yleisesti tasapuolisuutta olemme yrittäneet vaalia.

Vaan jos mikään ei riitä, niin sitä on aika aseeton ja pakotettu pitämään etäisyyttä.

Miettikääpä itse vain, mitä olette vaatineet lapseltanne tai millaisia haavoja heille aiheuttaneet. Ilmeisesti omia virheitänne ette myönnä laisinkaan, jankkaatte vain, mitn niiin paljon annoitte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Se, että jos sua väärin tehnyt on kuollut, sä tarvitset hänen tilalleen jonkun nk sijaiskärsijän, johon voit kostosi kohdistaa. SE on psykopaattista. Kai tiesit, että esim sarjamurhaajat yleensä murhaavat ihmisiä, jotka vain jollain tavalla muistuttavat (esim sama sukupuoli, sama hiustenväri, sama asuinpaikka, sama sosiaalinen status jne) sitä henkilöä, joka on joskus kohdellut tätä sarjamurhaajaa väärin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun aikuistuu ja perustaa perheen, pitää olla valmis ymmärtämään, että oma vanhempi on jo lapsensa hoitanut. Hän on parikymmentä vuotta elänyt omalle lapselleen, hoitanut, rahoittanut, ...

Aikuisena voidaan edelleen olla apuna ja tukena, mutta suhteen kuuluu muovautua vastavuoroiseksi, kahden itsenäisen aikuisen suhteeksi. Voi pyytää vanhemmalta lapsenhoitoapua, mutta pitää myös tarvittaessa auttaa takaisin. Kaikki muu on jämähtämistä siihen lapsen rooliin, jossa saat itkupotkuraivarin, kun äiti on niiiiin tyhmä.

Kaikki tämä pitää paikkansa, mutta ei taida liittyä AP:n aloitukseen oikein mitenkään. AP:n vanhemmathan ovat tainneet katkaista suhteensa lapsiinsa melkein kokonaan, eivät vastaa puheluihin tai ole muutenkaan tekemisissä.

Joo, en lukenut niin tarkasti. Lähinnä itseä välillä suututtaa, kun aikuiset lapset odottavat vielä vanhemmiltaan niin kovin paljon mutteivät ehkä ole valmiita antamaan oikein mitään.

Itsepähän olet lapsesi surkeasti kasvattanut. Katso peiliin lehmä. Rakkaille vanhemmille tehdään ja annetaan kyllä apua, mutta ei sinunlaisillesi vastapalvelusten laskijoille.

Äiti/isä ei reagoi noin, mutta  ehkä eläin -lehmä, joka ei ymmärrä muustakuin lehmä elämästä, ei silti noin. Lehmällä on tunneside vasikkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Se, että jos sua väärin tehnyt on kuollut, sä tarvitset hänen tilalleen jonkun nk sijaiskärsijän, johon voit kostosi kohdistaa. SE on psykopaattista. Kai tiesit, että esim sarjamurhaajat yleensä murhaavat ihmisiä, jotka vain jollain tavalla muistuttavat (esim sama sukupuoli, sama hiustenväri, sama asuinpaikka, sama sosiaalinen status jne) sitä henkilöä, joka on joskus kohdellut tätä sarjamurhaajaa väärin? 

Luetko sä ollenkaan mihin sä vastaat? No totta kai JOS se henkilö on sitä mieltä, että mulle sai tehdä väärin. Kirjoitin niin koko ajan, lue mitä täällä kirjoitetaan.

Voimia ap, ja kiitos tärkeän ketjun aloituksesta. Itse olen paininut koko elämäni perheongelmien kanssa ensin hajuttomana ja mauttomana "kultalapsena" ja sitten kapinoineena "mustana lampaana". Olen menettänyt mielenterveyteni ja fyysisen terveyteni jo teini-iässä, ja tuskin tulen koskaan eheytymään kokemuksistani. Silti tunnetasolla luonnehäiriöisistä vanhemmista erottautuminen on aivan käsittmättömän vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Olen pitänyt äitini kanssa mykkäkoulua melkein vuoden, vain jotta saisin oman pääni parempaan kuntoon, mutta syyllisyys tulee lopulta niin kovaksi, että en kykene jatkamaan radiohiljaisuutta. Päässä pyörii ajatuksia, että olenko sittenkin vain väärässä, ehkä vika on kuitenkin aina ollut minussa ja ehkä kohtelen perhettäni kamalan huonosti ja he ovat tässä niitä uhreja enkä minä... 

En todellakaan enää tiedä, vaikka olen miettinyt pääni puhki! Silti vain sisälläni palaa voimakas viha ja halveksunta perhettäni kohtaan, olen myös sairastunut masennukseen, syömishäiriöön ja jopa fyysisesti, joten mistä tuo kaikki sitten on tullut, jos ei vuosikausien heitteillejätöstä, selkäsaunoista, huudosta, syyllistämisestä ja mitätöimisestä? Minua ei ole koskaan kuunneltu eikä haluttu auttaa, varsinkaan silloin, kun aloin sairastua henkisesti. Minua ei ole viety lääkäriin, vaikka olen ollut hengenvaarallisissa tilanteissa masennuksen ja itsetuhoisuuden vuoksi. Kaikki on hyssytelty. Hyväksikäytöstä perheeni tiesi ja olisi voinut estää sen, mutta antoivat kaiken jatkua. Edelleen kieltävät kaiken ja syyllistävät minua. Kaikki on käännetty aina viakseni, he eivät ole koskaan toimineet aikuismaisesti ja ottaneet vastuusta. Mitään tärkeitä elämänhallintataitoja ei ole opetettu, sillä vanhempanikaan eivät niitä osanneet. Mihinkään ei ole kannustettu, oma itsensä ei ole saanut olla tai jos on ilmaissut omat mielipiteensä, on häpäisty ja naurettu tai hyssytelty ja kauhisteltu. Kuitenkaan ei ole hylätty täysin, vaan paremminkin tukahdutettu ja ylihuolehdittu eikä ole annettu kasvaa aikuiseksi. Vieläkin kohdellaan kuin lasta tai idioottia. Olen niin hukassa ja rikki. :( Enkä tiedä mitä uskoa.

Pillu ei haise jos sen pesee. Se siitä pillunhajusesta vastauksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Kivikissaäiti-joka inhosi lapsiaan. Isä huolehti lapsistaan aina. Lapset leikeissään isän kanssa toivat kiviä sisälle, isän tukemana. Lapset halyusivat leikkiä kivillä. Äitihullu raivos palstalla, että miksi paskaisia kiviä tuovat sisään. Sitä ennen haukkui miehensä, lapsensa, äitinsä. Äitihullu -leimatuksi palstalla, ei ymmärrä mitään ihmissuhteista, ei perhesuhteista, ei lapsista, eikä puolisostaan. Läyhää palstalle viikottain minä-minä-ketjuja. Aina ensin ja loppujenlopuksi on tarve, saada itselleen huomiota- joihin kommentteihin kirjoittaa vain näkemystä narsistisesta näkökulmastaan. On todennäköisesti jossain hoidossa ja halveksimansa lapsensa välittävän isän huoltajuudessa, äitihullun itsekertomaa.

Menee oudoksi tämäkin ketju.

Narsistiperheessä kasvaneena voin sanoa, että ei sieltä kaikki selviä edes hengissä.

Äitini päätti ykskaks, että välittääkin minusta. Aikaisemmin olin se ruma ja tyhmä. Epäkelpo ihminen.

Yhtäkkiä meillä oli muka äiti-tytärsuhde.

Kertaakaan ei tukenut tai edes soittanut kun odotin vauvaa... ei tukenut mitenkään ikinä missään.

Anteeksi, en lukenut kaikkia sivuja...

Ap, unohda vanhempasi. Ajattele, että he tässä menettävät etkä sinä. Juttele asia läpi terapiassa ja keskity omaan perheeseesi.

Mutta en osaa neuvoa sitä hetkeä, jos vanhempasi vanhettuaan eivät pärjääkään yksin. Silloin he varmaankin syyllistävät sinua, kun et auta. :(

Omat lapseni ovat vielä kotona ja huolehdittavia, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että minun pitäisi huolehtia heistä ja heidän lapsistaan siinä kohdassa, kun ovat omillaan ja päässeet taloudellisesti jaloilleen. Onko se kovinkin tavallista, että aikuiset lapset odottavat sellaista?

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö pidettäisi yhteyksiä, kutsuttaisi käymään, autettaisi tarpeessa, oltaisi kiinnostuneita puolin ja toisin. Apn tapaus on ehkä sikäli erilainen. Välillä vaan mietin, että mistä aikuisten lasten niin kovin suuret oletukset vanhemmilleen tulevat? Omat vanhempani tukivat vielä opintojen aikana satunnaisesti taloudellisesti ja lapsiani ovat hoitaneet ja normaalisti kyläillään kyllä, mutta mikään oletus tai itsestäänselvyys tämä ei ole, vaan ihmissuhde jota pitää vaalia ja hoitaa. Ja itse käyn heille tekemässä jotain raskaampia pihahommia, vien äitiä autolla asioille kun oma näkönsä on heikentynyt jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Joo todellakin toimin toisin omien lasten kanssa, ja aion olla erilainen isovanhempi. Tiedostan järjen tasolla että ohjeesi on oikea. Tunnetaso vasn on eri kuin järki. Olo ilman sukua ja suvun tukea on yksinäinen ja eristäytynyt ja nyt kun pienin lapseni on vauva, jotenkin...turvaton. Vaikea selittää, mutta siis tavallaan sellsnen jäytävä tieto ja pelko siitä että hädän hetkellä on yksin, itse pitää selvitä vaikka voimat loppuisi, apua ei saa vaikka olisi kuoleman hätä. En tiedä saako kukaan tädtä kiinni mitä tarkoitan.

Järki tietää miten toimia, tunnetaso vaan on typerä ja elättää turhaa toivetta muutoksesta.

Ap

Kasva aikuiseksi

Ap vaikuttaa varsin aikuiselta.

Aikuinen ihminen Ei itke kun äiti ei rakasta. Aikuinen ihminen Ei valita siitä kun on yksin suuressa maailmassa.

Ja aikuinen äiti ei itke, kun on yksin jossakin hoitolaitoksessa ja kukaan ei käy.

AP, minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Meillä sisareni kanssa on ollut samankaltainen lapsuus, ei aivan yhtä paha, mutta kuitenkin ymmärsin jo varhain, että en ole tietyllä tavalla olemassakaan vanhemmilleni. Siis minuna, oikeana ihmisenä. Ymmärsin myös, että he eivät muutu. Siihen aikaan kuitenkin kunnollisilla ihmisillä, jotka menestyvät maailmassa, piti olla perhe ja lapsia, joten niin oli sitten minunkin vanhemmillani.

Isäni kuoli, kun olin nuori, 12 vuotias ja äiti otti uuden miehen alle vuoden isän kuolemasta, mies muutti heti meille. Sen jälkeen lakkasin olemasta edes kulissinomainen tuote äitini elämässä. Koko elämä pyöri miehen ympärillä yhä pahenevien alkoholiongelmien myötä. Siis molemmat ryyppäsivät, ei vain mies. En jaksa tässä muuta selostaa kuin sen, että useita vuosia elämässäni mietin vain pois kotoa pois pääsyä.

Nyt aikuisena meillä on sisareni kanssa hyvin erilainen tapa käsitellä tätä. Siihen vaikuttaa varmaan se, että hänellä on lapsia, minulla todellakaan ei ole. Hän on yrittänyt pitää yllä sukupolvien ketjua, perhejouluja, lasten syntymäpäiviä, jne. Olivat aika mielenkiintoisia niin kauan, kun äidin mies eli. Kun mies kuoli, sisar siirtyi hänen huoltajakseen, pitää huolen kaikesta ja mamma jatkaa samaa itsekästä menoaan. Tiedän sisareni olevan minulle vihainen, kun en juuri osallistu (vain silloin kun on pakko = sisar ei pääse, on esim matkoilla). Minä olen käytännössä katkaissut siis välit, näen äitiä vain, kun sisareni jotain järjestää, minne molemmat on kutsuttu. Mamma marisee, miksen koskaan käy ja kauankos sinä nyt olet täällä ja kerkiätkös sinä käymään. Vastaan jotain ylimalkaista ja seuraavan kerran nähdään siskon luona puolen vuoden päästä. Tämän puolen vuoden aikana en häntä mieti.

Nyt hän on yksinäinen, kuulemma, ja rehellisesti sanottuna, kyllä se pistää rintaan. Kyllä se tuntuu pahalta. Mutta sitten mieleni mustuu taas, kun muistan, kuinka monta päivää, iltaa ja yötä itse vietin varhaisteininä isossa talossa ypöyksin, kun "aikuisilla" oli omat menonsa. Sisar oli jo muuttanut kotoa, meillä on sen verran ikäeroa. Saatoin olla kotona yksin parikin viikkoa. Äitini ei muista syntymäpäivääni, se sattui tässä tänä vuonna niin, että oli tapaaminen siellä siskon luona. Mielenkiinnolla odottelin, sanooko mamma, että synttäriä sullekin. Ei tullut  hänelle mieleen.

Eli siis: sisareni taktiikka on, että hän edelleen yrittää korjata jotain. Sanoin hänelle, että mielestäni hän rakentaa samankaltaista kulissia kuin vanhemmat aikanaan, enkä usko, että se on välttämättä hänen lapsilleen paras juttu. Riitahan siitä tuli, mutta onneksi me voimme myös riidellä ilman, että välit menee. Olemme jonkinlaisessa sopimuksessa, että molemmat käsittelevät tätä asiaa omalla tavallaan, itselleen luontaisesti. Kai mulla sitten on kovempi luonto - tai vttumaisemmat kokemukset, koska hänhän oli jo kotoa muuttanut - koska näin tämä menee. Toisaalta siskolla on nyt ollut erilaisia masennuksen tapaisia oireita ja kummallista "koko ajan paha mieli", mistä minä en todellakaan kärsi. Niin että väitän, että veronsa tuo ottaa ja olen yrittänyt hänelle sanoa juuri että 1) et ole kenellekään mitään velkaa, 2) yrittämällä ja toivomalla ei muutu sen enempää menneisyys kuin nykyisyyskään tämän ihmisen kanssa. Niin että jos todella, todella, voit vaan antaa mammulin olla sellainen kuin on ja jatkaa hänen kanssaan tiivistä yhteiseloa siltä pohjalta, ok. Muuten ottaisin etäisyyttä.

Tulipas pitkä vuodatus, anteeksi siitä, mutta niin iski sieluun ja luonteeseen tämän yhden "aikuinen pärjää ja minä ainakin matkustelen ja älkää valittako". Niin älkää, sitten siellä viimeisellä elämän loppusuorallakaan.

Ei se, että auttaa ja passaa aikuisia lapsia ole mikään tae siitä, että vanhana sitten käyvät ja auttavat.

Ap tutustu tunnelukkotyöskentelyyn ja skeematerapiaan. Skeematerapiassa harjoitellaan sekä läsnäolon taitoja, että tunteiden kanssa tehtävää mielikuvaharjoittelua. Olen itse käynyt läpi näitä pääasiassa lukemalla ja harjoittelemalla itsenäisesti ja oppinut hyväksymään itseni. Vertaistukiryhmä ja lyhyt jakso keskusteluapua ammattilaisen kanssa veivät eteenpäin silloin, kun olin itse "jumissa". Kirjoittaminen on ollut myös hyvä apu vaikeina hetkinä. Sinussa on olemassa kaikki ne lapsen tunteet, jotka ovat jääneet vaille rakkautta ja hyväksyntää. Skeematerapiassa harjoitellaan kohtaamaan sitä lasta itsessään, puhumaan hänelle, lohduttamaan ja antamaan kaikki ne asiat, joita olisi tarvinnut vanhemmiltaan. Harjoittelun avulla sitä "eheytyy", eikä enää kaipaa niitä huonoja vanhempia. Kannattaa ehdottomasti työskennellä sekä itsensä ja oman vanhemmuuden takia, koska sen jälkeen on aidosti vapaa olemaan erilainen vanhempi. Paljon tsemppiä sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Omat lapseni ovat vielä kotona ja huolehdittavia, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että minun pitäisi huolehtia heistä ja heidän lapsistaan siinä kohdassa, kun ovat omillaan ja päässeet taloudellisesti jaloilleen. Onko se kovinkin tavallista, että aikuiset lapset odottavat sellaista?

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö pidettäisi yhteyksiä, kutsuttaisi käymään, autettaisi tarpeessa, oltaisi kiinnostuneita puolin ja toisin. Apn tapaus on ehkä sikäli erilainen. Välillä vaan mietin, että mistä aikuisten lasten niin kovin suuret oletukset vanhemmilleen tulevat? Omat vanhempani tukivat vielä opintojen aikana satunnaisesti taloudellisesti ja lapsiani ovat hoitaneet ja normaalisti kyläillään kyllä, mutta mikään oletus tai itsestäänselvyys tämä ei ole, vaan ihmissuhde jota pitää vaalia ja hoitaa. Ja itse käyn heille tekemässä jotain raskaampia pihahommia, vien äitiä autolla asioille kun oma näkönsä on heikentynyt jne.

Kyllä ne varmaan tulevat vanhempien miellyttämisenhalusta. Vanhempi ei aseta rajoja lapselle, kuka hyvänsä olettaa silloin saavansa kaikenlaista. On siihen tottunut. Vanhemman on osattava kertoa, ettei ole lapsilleen kaikessa kantamassa vastuita heidän asioistaan. Mutta se on totaalisen eri asia, kuin ongelma tässä ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Kivikissaäiti-joka inhosi lapsiaan. Isä huolehti lapsistaan aina. Lapset leikeissään isän kanssa toivat kiviä sisälle, isän tukemana. Lapset halyusivat leikkiä kivillä. Äitihullu raivos palstalla, että miksi paskaisia kiviä tuovat sisään. Sitä ennen haukkui miehensä, lapsensa, äitinsä. Äitihullu -leimatuksi palstalla, ei ymmärrä mitään ihmissuhteista, ei perhesuhteista, ei lapsista, eikä puolisostaan. Läyhää palstalle viikottain minä-minä-ketjuja. Aina ensin ja loppujenlopuksi on tarve, saada itselleen huomiota- joihin kommentteihin kirjoittaa vain näkemystä narsistisesta näkökulmastaan. On todennäköisesti jossain hoidossa ja halveksimansa lapsensa välittävän isän huoltajuudessa, äitihullun itsekertomaa.

Haista paska vihaaja. Mikään, mitä kirjoitat, ei pidä paikkaansa ja osoittaa vain miten säälittävä, lillukanvarsiin takertuva paska sä olet. Jo se, että olet takertunut peroonaani haluten lätläistä siitä tälläistä löyhkää kertoo sinusta paljon. Sinä mietit näitä vihaamiasi asioita "minussa" kun minä menen kokoajan eteenpäin, ja olet TÄYSIN KYVYTÖN näkemään sitä, vaj akki. Sinä se tässä jumissa oleva paskakikkare olet. Olisit pelkästään huvittava, ellet jankkaisi niin paljon paskaa. Kaikki muut palstalaiset kykenevät näkemään, että olen edistynyt, sinä et. Mitä se sinusta kertoo? Että olet kuin häkkiin sulkettu, isäsi satuttama kehityskyvytön raajarikko, jonka ainoa tie hetkellisesti ulos kivuista on ottaa yksi (?) palstalainen hampaisiisi jota pureskella. Siitä vaan, äitini oli sata kerta pahempi kuin sinä. Jos kuvittelet haukuillasi yltäväsi häntä lähellekään olet lapsellinen, harjoitteleva amatööri. Jää sä lässyttämään tällaisia kun me muut keskustellan ap:n kanssa itse ongelmasta rakentavasti. Kun sä et osaa etkä ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Kivikissaäiti-joka inhosi lapsiaan. Isä huolehti lapsistaan aina. Lapset leikeissään isän kanssa toivat kiviä sisälle, isän tukemana. Lapset halyusivat leikkiä kivillä. Äitihullu raivos palstalla, että miksi paskaisia kiviä tuovat sisään. Sitä ennen haukkui miehensä, lapsensa, äitinsä. Äitihullu -leimatuksi palstalla, ei ymmärrä mitään ihmissuhteista, ei perhesuhteista, ei lapsista, eikä puolisostaan. Läyhää palstalle viikottain minä-minä-ketjuja. Aina ensin ja loppujenlopuksi on tarve, saada itselleen huomiota- joihin kommentteihin kirjoittaa vain näkemystä narsistisesta näkökulmastaan. On todennäköisesti jossain hoidossa ja halveksimansa lapsensa välittävän isän huoltajuudessa, äitihullun itsekertomaa.

Ja vai että oikein hoidossa olen? Niin heikkonako sinä minua pidät? En ole missään hoidossa, enkä ole päässyt olemaan hoidossa missään koko elämäni aikana. Vaikka ois ollut miten sydän haljennut surusta sen äärellä, ettei minua tuettu ja ymmärretty. Josta on kieltämättä seurannut pahimpina hetkinä melkoista epätoivoa. Ei, mä käyn töissä, pidän taloudellisesti huolta perheestäni, emme saa mitään tukia lapsilisää lukuunottamatta, niihin emme siis olisi oikeutettujakaan, eikä ne kuulukaan meille. Hoitoon ei suru oikeuta, eikä epäilys siitä johtuen, että pärjäänkö mä, selviänkö mä. Mutta sinulle hoito tuntuu olevan jonkinlainen synonyymi rangaistukselle, itse en edes näkisi sitä niin päin, joskaan en siis ole saanut mennä koskaan hoitoon, saati että olisi voitu pakottaa. Kauheaa ajatella, että hoitoonpääsy ois rangaistus, senhän tulee olla lepoa ja apua.

Epätoivo ei ole syy antaa hoitoa Suomessa. Epätoivoiselle annetaan pilleripurkki käteen ja toivotetaan parempaa vointia tai ainoa mitä sanotaan on että "voi voi". Ja sitten ne hoitoon kuuluvat tapaukset tulevat haukkumaan asioista, joista epätoivoa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Kivikissaäiti-joka inhosi lapsiaan. Isä huolehti lapsistaan aina. Lapset leikeissään isän kanssa toivat kiviä sisälle, isän tukemana. Lapset halyusivat leikkiä kivillä. Äitihullu raivos palstalla, että miksi paskaisia kiviä tuovat sisään. Sitä ennen haukkui miehensä, lapsensa, äitinsä. Äitihullu -leimatuksi palstalla, ei ymmärrä mitään ihmissuhteista, ei perhesuhteista, ei lapsista, eikä puolisostaan. Läyhää palstalle viikottain minä-minä-ketjuja. Aina ensin ja loppujenlopuksi on tarve, saada itselleen huomiota- joihin kommentteihin kirjoittaa vain näkemystä narsistisesta näkökulmastaan. On todennäköisesti jossain hoidossa ja halveksimansa lapsensa välittävän isän huoltajuudessa, äitihullun itsekertomaa.

Niin että sinä toisten epätoivolla mässäilijä; fcuk you 🖕

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapseni ovat vielä kotona ja huolehdittavia, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että minun pitäisi huolehtia heistä ja heidän lapsistaan siinä kohdassa, kun ovat omillaan ja päässeet taloudellisesti jaloilleen. Onko se kovinkin tavallista, että aikuiset lapset odottavat sellaista?

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö pidettäisi yhteyksiä, kutsuttaisi käymään, autettaisi tarpeessa, oltaisi kiinnostuneita puolin ja toisin. Apn tapaus on ehkä sikäli erilainen. Välillä vaan mietin, että mistä aikuisten lasten niin kovin suuret oletukset vanhemmilleen tulevat? Omat vanhempani tukivat vielä opintojen aikana satunnaisesti taloudellisesti ja lapsiani ovat hoitaneet ja normaalisti kyläillään kyllä, mutta mikään oletus tai itsestäänselvyys tämä ei ole, vaan ihmissuhde jota pitää vaalia ja hoitaa. Ja itse käyn heille tekemässä jotain raskaampia pihahommia, vien äitiä autolla asioille kun oma näkönsä on heikentynyt jne.

Kyllä ne varmaan tulevat vanhempien miellyttämisenhalusta. Vanhempi ei aseta rajoja lapselle, kuka hyvänsä olettaa silloin saavansa kaikenlaista. On siihen tottunut. Vanhemman on osattava kertoa, ettei ole lapsilleen kaikessa kantamassa vastuita heidän asioistaan. Mutta se on totaalisen eri asia, kuin ongelma tässä ketjussa.

On eri asia, myönnän. Mietin kuitenkin, että moni kertomus voisi kuulostaa sen toisen osapuolen kertomana kovin erilaiselta. Jos on kohtuuttomia odotuksia vanhemmilleen, eivätkä ne toteudu, homma voi purkautua monella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapseni ovat vielä kotona ja huolehdittavia, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että minun pitäisi huolehtia heistä ja heidän lapsistaan siinä kohdassa, kun ovat omillaan ja päässeet taloudellisesti jaloilleen. Onko se kovinkin tavallista, että aikuiset lapset odottavat sellaista?

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö pidettäisi yhteyksiä, kutsuttaisi käymään, autettaisi tarpeessa, oltaisi kiinnostuneita puolin ja toisin. Apn tapaus on ehkä sikäli erilainen. Välillä vaan mietin, että mistä aikuisten lasten niin kovin suuret oletukset vanhemmilleen tulevat? Omat vanhempani tukivat vielä opintojen aikana satunnaisesti taloudellisesti ja lapsiani ovat hoitaneet ja normaalisti kyläillään kyllä, mutta mikään oletus tai itsestäänselvyys tämä ei ole, vaan ihmissuhde jota pitää vaalia ja hoitaa. Ja itse käyn heille tekemässä jotain raskaampia pihahommia, vien äitiä autolla asioille kun oma näkönsä on heikentynyt jne.

Kyllä ne varmaan tulevat vanhempien miellyttämisenhalusta. Vanhempi ei aseta rajoja lapselle, kuka hyvänsä olettaa silloin saavansa kaikenlaista. On siihen tottunut. Vanhemman on osattava kertoa, ettei ole lapsilleen kaikessa kantamassa vastuita heidän asioistaan. Mutta se on totaalisen eri asia, kuin ongelma tässä ketjussa.

On eri asia, myönnän. Mietin kuitenkin, että moni kertomus voisi kuulostaa sen toisen osapuolen kertomana kovin erilaiselta. Jos on kohtuuttomia odotuksia vanhemmilleen, eivätkä ne toteudu, homma voi purkautua monella tavalla.

No, eiköhän nekin kakarat siitä selviä, ettei äiti autakaan. Äideille se on joskus vaikeampaa irrottaa roolistaan auttajina, kasvattavat lapsistaan suut ammollaan palvelua odottavia vätyksiä.