Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys

Ou nou!

Siinä vaiheessa kun aikuistuu ja perustaa perheen, pitää olla valmis ymmärtämään, että oma vanhempi on jo lapsensa hoitanut. Hän on parikymmentä vuotta elänyt omalle lapselleen, hoitanut, rahoittanut, ...

Aikuisena voidaan edelleen olla apuna ja tukena, mutta suhteen kuuluu muovautua vastavuoroiseksi, kahden itsenäisen aikuisen suhteeksi. Voi pyytää vanhemmalta lapsenhoitoapua, mutta pitää myös tarvittaessa auttaa takaisin. Kaikki muu on jämähtämistä siihen lapsen rooliin, jossa saat itkupotkuraivarin, kun äiti on niiiiin tyhmä.

Lähde?

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun aikuistuu ja perustaa perheen, pitää olla valmis ymmärtämään, että oma vanhempi on jo lapsensa hoitanut. Hän on parikymmentä vuotta elänyt omalle lapselleen, hoitanut, rahoittanut, ...

Aikuisena voidaan edelleen olla apuna ja tukena, mutta suhteen kuuluu muovautua vastavuoroiseksi, kahden itsenäisen aikuisen suhteeksi. Voi pyytää vanhemmalta lapsenhoitoapua, mutta pitää myös tarvittaessa auttaa takaisin. Kaikki muu on jämähtämistä siihen lapsen rooliin, jossa saat itkupotkuraivarin, kun äiti on niiiiin tyhmä.

Kaikki tämä pitää paikkansa, mutta ei taida liittyä AP:n aloitukseen oikein mitenkään. AP:n vanhemmathan ovat tainneet katkaista suhteensa lapsiinsa melkein kokonaan, eivät vastaa puheluihin tai ole muutenkaan tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun aikuistuu ja perustaa perheen, pitää olla valmis ymmärtämään, että oma vanhempi on jo lapsensa hoitanut. Hän on parikymmentä vuotta elänyt omalle lapselleen, hoitanut, rahoittanut, ...

Aikuisena voidaan edelleen olla apuna ja tukena, mutta suhteen kuuluu muovautua vastavuoroiseksi, kahden itsenäisen aikuisen suhteeksi. Voi pyytää vanhemmalta lapsenhoitoapua, mutta pitää myös tarvittaessa auttaa takaisin. Kaikki muu on jämähtämistä siihen lapsen rooliin, jossa saat itkupotkuraivarin, kun äiti on niiiiin tyhmä.

Kaikki tämä pitää paikkansa, mutta ei taida liittyä AP:n aloitukseen oikein mitenkään. AP:n vanhemmathan ovat tainneet katkaista suhteensa lapsiinsa melkein kokonaan, eivät vastaa puheluihin tai ole muutenkaan tekemisissä.

Joo, en lukenut niin tarkasti. Lähinnä itseä välillä suututtaa, kun aikuiset lapset odottavat vielä vanhemmiltaan niin kovin paljon mutteivät ehkä ole valmiita antamaan oikein mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Tajuatko, ettei tämä sun pillullehaiseva neuvosi auta ketään pääsemään yli yhtikäs mistään? Miten voit luulla niin? Oletko kasvanut tynnyrissä? Huono neuvo, häpeä, kun luulit sitä kelvoksi ja vielä koitit olla ylimielinen ap:lle!

En ole ylimielinen, vaan realistinen. Mulla on sama kokemus. Vanhempia ei kiinnosta, eivätkä he välitä. Muu ei auta kuin tehdä henkinen pesäero heihin. Se sattuu, mutta muuta ei voi.

Ei sulla ole sama kokemus, turpa kiinni. Sä et ole jäänyt vaille saamasta jotain muuta menettäessäsi, tai sitten olet harvinaisen tyhmä, ja iloitset menetyksistä, joita ei korvata.

Sp tässä, kyllä minä ymmärrän mitä tuo eka vastaaja ajoi takaa. Olen itse joutunut tekemään samaa, eli itseäni suojellakseni olen vähentänyt yhteydenpitoa enkä enää soittele tai kutsu kylään koska tiedän saavani saavillisen jäävettä sina niskaan. Mutta tuo pitkien haistattaminen on vain pintapuolinen suojelumekanismi mikä ei hoida juurisyytä eli hylkäämiskokemusta ja arvottomuuden tunnetta.

Olen lukenut narsismista ja kaltoinkohtelusta kaikki mahdolliset kirjat ja tutkimukset eli tiedon puute ei ole ongelma,ja senkin tajuan että vanhemmat eivät muutu. Mutta en vasn osaa komentaa itseäni luovuttamaan tai hyväksymään, vaikka komennan/käsken niin mieli ei tottele vaan se tunnekokemus jyllää yhä. Nyt jo kahdeksan vuotta olen yrittänyt, lienee hyvä että tiedostan että en onnistu tässä prosessissa itse :)

Eli sitä pohdin mistä lähteä liikkeelle.

Kts AAL:n ohjelma. Toimimattomuus ei aina tarkoita riippuvuutta.

Halusin vaan poiketa kysymään AP:lta, että tajuatko sinä yhtään, kuinka onnekas sun lapsi on kun sillä on tollanen perhe? Tuollainen äiti kuin sinä? Että keskity vaan hoitamaan omat haavasi, lapsesi pärjää enemmän kuin hyvin kun on noin välittävä äiti. Vaikkei sukujuhlia yms olekkaan.

Ja mieti miten ihanalta sun lapsesta tuntuu (sitten joskus)kun hänen lapsellaanpa on superihana ja lämmin mummu<3.

Että älä suotta vertaile muihin tai murehdi lapsestasi, sun lapsella kävi tsägä ;).

Elämä on luopumista. Joskus on päästettävä irti.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut noin paha tilanne, ettei vanhempia olis kiinnostanu ollenkaan. Ja äitikin auttoi aika pitkälle. Mutta tietyllä tavalla oli jäänyt joku haava siitä, että koskaan en äidille kelvannut. Olin kympin tyttö ja veljet oli amiksia. Koskaan en saanut äidiltä kiitosta siitä, että koulu meni niin hyvin. Enkä mistään muustakaan. Veljiä kehui senkin edestä. 

Se miten kävin tuota läpi oli jonkinlaista surutyötä. Ja jouduin tekemään töitä sen eteen, että pystyin antamaan anteeksi. Tässä minua auttoi se, kun ymmärsin ettei äiti pystynyt antamaan enempää. Hänen oma äitinsä oli ollut samalla tavalla kylmä. Ainoa kerta kun hän oli ollut äidin sylissä oli silloin, kun katsottiin täitä päästä. Ja hautaan saakka hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi, vaikka oli pärjännyt elämässään oikein hyvin niihin lähtökohtiin nähden. Mutta ei hän osannut olla sellainen äiti joka tukee ja kannustaa. Ja pääsin siitä yli suremalla ja antamalla anteeksi. Se oli kovan työn takana, vaikka ap:n tilanteeseen verrattuna minulla ei ollut paljonkaan surtavaa tai anteeksiannettavaa.

Yleensä surutyönä ajatellaan vain sellaista, mitä tehdään kun on menettänyt jotain. Mutta yhtä hyvin sitä surutyötä voi joutua tekemään jostain sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se on sellaista kausittaista itkussa ja surussa piehtaroimista, mutta joskus se loppuu. Ap ei ilmeisesti ole päässyt surutyössä alkuun, kun hän edelleen elättelee toiveita siitä, että joku muuttuisi. Hän kulkee sellaisessa toivon ja pettymyksen kierteessä. Jossain kohtaa pitää pystyä hyväksymään se, ettei niistä omista vanhemmista koskaan tule sellaisia kuin on toivonut. Kyllä se surutyö siitä lähtee käyntiin, kun katsoo totuutta silmiin. Pitää vain pystyä päästämään irti siitä toivosta ensin.

Kuulostat tytöltäni. Hänkin on ollut hyvä koulussa ja luonteeltaan suorittaja.  Jopa hiukan neuroottinen näiden asioiden suhteen. Perusluonteeltaan ollut kateellinen toisille pienestä asti.

Kaikki on annettu ja enemmän, kuin muille. Ostettu enemmänkin, kuin meillä olisi ollut rahaa. Yöllä noustu hakemaan häntä vaikka ja mistä ja kuskattu ja tuettu. Mutta paskaa tulee niskaan ja kirkumista, kuinka huono äiti olen ja kuinka paskoja vanhempia ja veljensä ovat saaneet enemmän ja häntä ei ole kukaan rakastanut.

Kuinka monet itkut olen itkenyt tytön sanojen takia ja yrittänyt antaa ja antaa enemmän. Mutta silti tulee ajoittain se paska niskaan ja huuto ja haukkuminen.

On myönnettävä, että oman itseni takia minun on otettava lapseeni etäisyyttä, kun hän itsenäistyy. En pysty ottamaan vastaan niitä katkeria purkauksia, kuinka hänestä ei välitetty ja hänelle ei annettu mitään, vaikka välillä otin lainojakin, että sain hänelle laitettua sitä, mitä hän halusi. Kehuin koulusta ja kannustin ja autoin. Mutta osaa puukottaa sydämeen huutamalla, kuinka rakastan vain hänen numeroitaan, en häntä. Veljet saaneet enemmän ja heistä välitän enemmän (vaikka oikeasti pojat jäivät ihan toissijaisiksi vaativan siskonsa vuoksi)

Joskus pelottaa, kun hän perustaa perheen. Jos se sama ääretön vaatiminen jatkuu ja se minun haukkuminen ja syyllistäminen siitä, kuinka olen pilannut hänen elämänsä ja kuinka ei mitään saanut ja ja ja....

Parempaan en pystynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut noin paha tilanne, ettei vanhempia olis kiinnostanu ollenkaan. Ja äitikin auttoi aika pitkälle. Mutta tietyllä tavalla oli jäänyt joku haava siitä, että koskaan en äidille kelvannut. Olin kympin tyttö ja veljet oli amiksia. Koskaan en saanut äidiltä kiitosta siitä, että koulu meni niin hyvin. Enkä mistään muustakaan. Veljiä kehui senkin edestä. 

Se miten kävin tuota läpi oli jonkinlaista surutyötä. Ja jouduin tekemään töitä sen eteen, että pystyin antamaan anteeksi. Tässä minua auttoi se, kun ymmärsin ettei äiti pystynyt antamaan enempää. Hänen oma äitinsä oli ollut samalla tavalla kylmä. Ainoa kerta kun hän oli ollut äidin sylissä oli silloin, kun katsottiin täitä päästä. Ja hautaan saakka hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi, vaikka oli pärjännyt elämässään oikein hyvin niihin lähtökohtiin nähden. Mutta ei hän osannut olla sellainen äiti joka tukee ja kannustaa. Ja pääsin siitä yli suremalla ja antamalla anteeksi. Se oli kovan työn takana, vaikka ap:n tilanteeseen verrattuna minulla ei ollut paljonkaan surtavaa tai anteeksiannettavaa.

Yleensä surutyönä ajatellaan vain sellaista, mitä tehdään kun on menettänyt jotain. Mutta yhtä hyvin sitä surutyötä voi joutua tekemään jostain sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se on sellaista kausittaista itkussa ja surussa piehtaroimista, mutta joskus se loppuu. Ap ei ilmeisesti ole päässyt surutyössä alkuun, kun hän edelleen elättelee toiveita siitä, että joku muuttuisi. Hän kulkee sellaisessa toivon ja pettymyksen kierteessä. Jossain kohtaa pitää pystyä hyväksymään se, ettei niistä omista vanhemmista koskaan tule sellaisia kuin on toivonut. Kyllä se surutyö siitä lähtee käyntiin, kun katsoo totuutta silmiin. Pitää vain pystyä päästämään irti siitä toivosta ensin.

Kuulostat tytöltäni. Hänkin on ollut hyvä koulussa ja luonteeltaan suorittaja.  Jopa hiukan neuroottinen näiden asioiden suhteen. Perusluonteeltaan ollut kateellinen toisille pienestä asti.

Kaikki on annettu ja enemmän, kuin muille. Ostettu enemmänkin, kuin meillä olisi ollut rahaa. Yöllä noustu hakemaan häntä vaikka ja mistä ja kuskattu ja tuettu. Mutta paskaa tulee niskaan ja kirkumista, kuinka huono äiti olen ja kuinka paskoja vanhempia ja veljensä ovat saaneet enemmän ja häntä ei ole kukaan rakastanut.

Kuinka monet itkut olen itkenyt tytön sanojen takia ja yrittänyt antaa ja antaa enemmän. Mutta silti tulee ajoittain se paska niskaan ja huuto ja haukkuminen.

On myönnettävä, että oman itseni takia minun on otettava lapseeni etäisyyttä, kun hän itsenäistyy. En pysty ottamaan vastaan niitä katkeria purkauksia, kuinka hänestä ei välitetty ja hänelle ei annettu mitään, vaikka välillä otin lainojakin, että sain hänelle laitettua sitä, mitä hän halusi. Kehuin koulusta ja kannustin ja autoin. Mutta osaa puukottaa sydämeen huutamalla, kuinka rakastan vain hänen numeroitaan, en häntä. Veljet saaneet enemmän ja heistä välitän enemmän (vaikka oikeasti pojat jäivät ihan toissijaisiksi vaativan siskonsa vuoksi)

Joskus pelottaa, kun hän perustaa perheen. Jos se sama ääretön vaatiminen jatkuu ja se minun haukkuminen ja syyllistäminen siitä, kuinka olen pilannut hänen elämänsä ja kuinka ei mitään saanut ja ja ja....

Parempaan en pystynyt.

Täällä kohtalotoveri. Yksi lapsistamme on aina ollut vaativa ja kateellinen. On sitä aikuisena edelleen ja voisin kuvitella, että tekisi tällaisen aloituksen tänne.

Kukaan ei ole täydellinen, varmasti jokainen lapsistamme on joskus kokenut sisaruksen olevan onnekkaampi. Mutta yleisesti tasapuolisuutta olemme yrittäneet vaalia.

Vaan jos mikään ei riitä, niin sitä on aika aseeton ja pakotettu pitämään etäisyyttä.

Siihen mitään terapeutteja tarvita, tervettä järkeä vain. Ei muuta kuin että myönnät, että isovanhemmat elävät omaa elämäänsä ja sinä lapsinesi omaa elämääsi. Jokainen on itse vastuussa omasta elämästään. Minä en ainakaan olisi edes ilennyt ruinata apua vanhemmilta heidän eläessään. Sen jälkeen kun muutin pois kotoa, olin omillani. En vaatinut apua, mutta annoin kyllä itse apua vanhemmille lomien aikaan. Ota siis järki käteen ja lakkaa ruikuttamasta. Ja muista, isovanhemmat eivät ole ilmaisia lapsenhoitajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"oma lapsi haukutaan". Hmmmmm. MISTÄ tarkalleen ottaen haukutan? Kuullostaa erittäin tutulta tarinalta, eli raha-asioiden sössimisestä. Tajuatko että vanhempasi eivät ole enää pikkulapsen eli sinun holhoajia, vaan sinä vastaat omista sähläyksistäsi. EIi ei loputtomiin maksa sinun velkojasi. Monet superrikkaatkaan vanhemmat ei tee niin, vaan he osoittavat ns. "kovaa rakkautta" jälkeläisilleen  mikä on ehkä hieman julmaa mutta ainoa tapa aikuisen lapsen oppia omilleen.

Jos olet sairas ja sairaalassa tietysti eri asia, jospa he vaan ovat väsyneet auttamaan, tai ikuiseen vauvaan, ja ottavat vähän hajurakoa. Aikuisen lapsen pelastaminen loputttomasti ongelmistaan, ei välttämättä autakaan tätä vaan pahentaa sitä.

En nyt täysin syytä sinuakaan, mutta hae muista nyt apua. Sossu, diakonia, muut sukulaiset, kaverit.

Mua haukutaan ainakin pukeutumisesta, siitä, että hiuksia hapsottaa, siitä, etten kerää omasta puutarhastani omenia kun ne tippuu ynnä muista vastaavista asioista. On haukuttu paljon pahemmistakin, mutta niitä en viitsi muistella, koska ne sattuvat niin pahasti.

herkkää on elämäsi. EI saa neuvoa antaa, se on syytös....? Olet varmaan eritysiherkkä.. hyvää ovat yritäneet lapsestaan kasvattaa. Ei auttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

no en ihmettele . Elät heidän mielisuosiotaan varten. Tai jonkun muun. Mutta et ole aito lämmin rakastettava persoona kenties?. Ei rakkautta voi ostaa tai yrittää ansaita. Sanot että olet KAIKESSA heitä menestyneempi. outo kommentti, ylvästeletkö edessänsä? Mittaat menestystä väärillä arvoilla. Ketään ei kiinnosta tuollaiset asiat, vaan millainen ystävä, tytär, naapuri, sukulainen olet. Tämä on se elämänkoulu.

Vierailija kirjoitti:

Voit itse olla parempi äiti omille lapsillesi! Ole ylpeä siitä, että vaikeasta tilanteesta huolimatta olet osannut ja jaksanut huolehtia itsestäsi ja lapsistasi. Voit yrittää myös etsiä apua muualta, mutta älä enää odota saavasi apua vanhemmiltasi. Tulet vain pettymään... Jotkut vain ovat itsekkäitä eivätkä sovellu vanhemmiksi tai isovanhemmiksi. Monilla muilla on myös samankaltainen tilanne kuin sinulla. Voimia!

lapsen elämästä puuttuu tärkeitä aikuisia kirjoitti:

Kuulostaa niin tutulta! Lapsillani on molemmilta puolilta täysin piittaamattomat isovanhemmat. Eivät ikinä soita tai kyläile, onnittele tai osta lahjoja synttäreinä tai jouluina, tule päiväkodin isovanhempien päivään, eivät pidä sylissä, juttele edes lapsille. Olen vuosi vuodelta surullisempi lasteni puolesta asiasta, kun he seuraavat, kuinka muilla lapsilla ja nuorilla on luonnolliset suhteet isovanhempiinsa. Tiedän heilläkin olevan asiasta paha mieli.

Itsekin olisin kaivannut henkistä tukea edes joskus, mutta eniten harmittaa lapset! Tämä vaikuttaa myös taloudellisesti meillä pienituloisilla elämään, kun isovanhemmat eivät ikinä edes päivällistä tarjoa. Jos tulevat, odottavat tarjoilua ja passaamista, syövät kaapit tyhjiksi ja lähtevät.

En odotakaan, että elämääni kustannettaisiin, mutta miettikääpä ihmiset rehellisesti, kuinka paljon rahaa olette säästäneet, kun mummi on laittanut useana juhlapyhänä ruoat, ostanut lapsille vaatetta, ulkoilupuvun, antanut rahaa lahjaksi, maksanut lapsen luistimet, vienyt lapsen matkalle... Veikkaan että aika iso määrä rahaa säästyy teiltä! Ja kuinka paljon olette saaneet lapsenhoitoapua, muuttoapuja tms.

Muistakaa olla ihmiset kiitollisia isovanhemmille, ei ole kaikille lapsille itsestäänselvyys! Jos minusta joskus tulee mummo, olen todellakin aivan toisenlainen isovanhempi!!!

tämä!

"Vienyt lapsen matkalle"?? Mistä näitä sikiää?? Nuo kaikki asiat mitä luettelit on vanhempien tehtäviä , ei isovanhempien. Näköjään odotat kaiken heiltä, onko yhtäkään asiaa tai tarvetta mitä et voisi sälyttää vanhempiesi niskaan? Huh huh. Olipa vaatimuslista. Ja heillähän ei saa olla mitään omia vaivoja, sairauksia, syöpiä, reumatismeja,puutetta ,..?

ÄLKÄÄ IKIN TEHKÄ LAPSIA TÄLLÄ ASENTEELLA, käsi ojossa ollaan jo synnytssalissa varmaan. anna anna anna anna!

Tirsk! Hih hih!

Vierailija kirjoitti:

Elämä on luopumista. Joskus on päästettävä irti.

Niin samaa mieltä. Vuosikaudet painanut mieltä kun mun vanhemmat muistaa reiluilla rahalahjoilla mun teini-ikäisiä lapsia Jouluna ja syntymäpäivinä. Nuoremmat eivät saa edes korttia, nuorinta (kohta 4v) eivät ole edes tavanneet. Päätin etten piinaa enää itseäni. Antaa olla. Itsehän siinä menettävät.

Vierailija kirjoitti:

Halusin vaan poiketa kysymään AP:lta, että tajuatko sinä yhtään, kuinka onnekas sun lapsi on kun sillä on tollanen perhe? Tuollainen äiti kuin sinä? Että keskity vaan hoitamaan omat haavasi, lapsesi pärjää enemmän kuin hyvin kun on noin välittävä äiti. Vaikkei sukujuhlia yms olekkaan.

Ja mieti miten ihanalta sun lapsesta tuntuu (sitten joskus)kun hänen lapsellaanpa on superihana ja lämmin mummu<3.

Että älä suotta vertaile muihin tai murehdi lapsestasi, sun lapsella kävi tsägä ;).

Kiitos, oli kauniisti sanottu ja lämmitti sydäntä :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

no en ihmettele . Elät heidän mielisuosiotaan varten. Tai jonkun muun. Mutta et ole aito lämmin rakastettava persoona kenties?. Ei rakkautta voi ostaa tai yrittää ansaita. Sanot että olet KAIKESSA heitä menestyneempi. outo kommentti, ylvästeletkö edessänsä? Mittaat menestystä väärillä arvoilla. Ketään ei kiinnosta tuollaiset asiat, vaan millainen ystävä, tytär, naapuri, sukulainen olet. Tämä on se elämänkoulu.

Voi, et selkeästi ymmärtänyt mitä ajoin takaa. Se ”menestys” oli sitaateissa juuri siksi että sevon ulkoista menestystä, sitä mikä ei tuo mitään onnea minullekaan. Minun vanhempani ovat sitä mieltä että noilla ”meriiteillä” plen epäonnistunut lapsi, minua pitää hävetä, sukulaisilleei kehtaa edes kertoa työstäni, ja lapseni ovat rumia ja miehenikin ammatti on säälittävä (on opettaja).

Vanhempani eivät ole elämässäni kertaakaan kehuneet minua, olleet ylpeitä minusta, sanoneet rakastavansa tai ylipäätään kohdelleet mitenkään kauniisti. Sylissä ei pidetty, pipistä ei lohdutettu, ainoa kosketus oli tukkapölly.

Tätä tarkoitin esimerkilläni, en tietenkään sitä että kehuisin saavutuksillani. Vaikka olisin äiti Teresa, yk:n puheenjohtaja tai tasavallan presidentti, siltikin vanhempani pitäisivät minua hävettävänä, typeränä ja epäonnistuneena.

Selkeästi tätä hullua kuviota eivät tajua normaalissa perheyhteydessä elävät, kun esimerkkikuvaukseni moni tulkitsee aivan väärin :(

Ap

Ikävä neuvo, mutta lakkaa soittelemasta ja etsi tukiverkko muualta.

Kaikista ei vaan ole vanhemmiksi/isovanhemmiksi.