Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapseni ovat vielä kotona ja huolehdittavia, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että minun pitäisi huolehtia heistä ja heidän lapsistaan siinä kohdassa, kun ovat omillaan ja päässeet taloudellisesti jaloilleen. Onko se kovinkin tavallista, että aikuiset lapset odottavat sellaista?

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö pidettäisi yhteyksiä, kutsuttaisi käymään, autettaisi tarpeessa, oltaisi kiinnostuneita puolin ja toisin. Apn tapaus on ehkä sikäli erilainen. Välillä vaan mietin, että mistä aikuisten lasten niin kovin suuret oletukset vanhemmilleen tulevat? Omat vanhempani tukivat vielä opintojen aikana satunnaisesti taloudellisesti ja lapsiani ovat hoitaneet ja normaalisti kyläillään kyllä, mutta mikään oletus tai itsestäänselvyys tämä ei ole, vaan ihmissuhde jota pitää vaalia ja hoitaa. Ja itse käyn heille tekemässä jotain raskaampia pihahommia, vien äitiä autolla asioille kun oma näkönsä on heikentynyt jne.

Kyllä ne varmaan tulevat vanhempien miellyttämisenhalusta. Vanhempi ei aseta rajoja lapselle, kuka hyvänsä olettaa silloin saavansa kaikenlaista. On siihen tottunut. Vanhemman on osattava kertoa, ettei ole lapsilleen kaikessa kantamassa vastuita heidän asioistaan. Mutta se on totaalisen eri asia, kuin ongelma tässä ketjussa.

On eri asia, myönnän. Mietin kuitenkin, että moni kertomus voisi kuulostaa sen toisen osapuolen kertomana kovin erilaiselta. Jos on kohtuuttomia odotuksia vanhemmilleen, eivätkä ne toteudu, homma voi purkautua monella tavalla.

No, eiköhän nekin kakarat siitä selviä, ettei äiti autakaan. Äideille se on joskus vaikeampaa irrottaa roolistaan auttajina, kasvattavat lapsistaan suut ammollaan palvelua odottavia vätyksiä.

Tai siis äitien on vaikea irrottautua roolistaan auttajina, koska sillä saa äitiyden supervoimia ja sädekehää päänsä päälle, eikä tällaiset äidit osaa asettaa rajoja lapsilleen, jotka sitten vaativina vaativat apua. Kattoisivat sädekehäpäänsäpäällä-äidit peiliin, aikuinen asettaa rajat lapsille, eikä oleta lapsen osavan sädekehittää äitiä.

Mutta kun ne lapsensa avuttomiksi kasvattaneet sädekehä-äidit ei uskalla asettaa rajoja lapsilleen, mitäs jos mun nynny-patteri ei sitten pärjääkään suuressa maailmassa yksin?

Se on vain karhunpalvelus lapsille, joille ei sitten tueta, että kyllä sä pärjäät, äiti ei nyt tee sun puolestasi. Lapsi tarttis hei haloo tätäkin! Tukea! Kannustusta!

Minulla on vain yksi lapsi, mutta hänellä on erittäin vaikea teini-ikä tällä hetkellä. Rakkaus on kovalla koetuksella, välillä ihan aidosti toivon, ettei häntä olisi. Ja kuitenkin vielä vuosi takaperin hän oli rakkainta ja parasta, mitä maailmassa on. Juuri nyt tunne on se, että kun kotoa lähtee, vastuu loppuu siihen.

Mietin toisaalta, että tuleeko jossain sellainen piste, että hän syyttää minua tunnekylmyydestä tms. Juurikin, koska herkässä iässä nyt kokee kaiken mitä isänsä kanssa teemme niin pahana ja vääränä. Vai asettuuko elämä kohdilleen, kun pahin hormonimyrsky alkaa laantua.

Ne hylkäämiskokemukset voivat syntyä niin tavallaan pienistä asioista. Ja siitä voi lähteä kierre, joka aikuusuuteenkin näkyy etäisenä käytöksenä.

Jos aidosti haluaa miettiä millaisia ne omat vanhemmat olivat, kannattaa muistoissa yrittää palata sinne varhaisempaan lapsuuteen. Millaisia he olivat vaikka, kun aloitin koulun. Jos asiat olivat tuolloin kunnossa, moni asia on myös korjattavissa, vaikka murrosikä olisi rikkonut välejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapseni ovat vielä kotona ja huolehdittavia, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että minun pitäisi huolehtia heistä ja heidän lapsistaan siinä kohdassa, kun ovat omillaan ja päässeet taloudellisesti jaloilleen. Onko se kovinkin tavallista, että aikuiset lapset odottavat sellaista?

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö pidettäisi yhteyksiä, kutsuttaisi käymään, autettaisi tarpeessa, oltaisi kiinnostuneita puolin ja toisin. Apn tapaus on ehkä sikäli erilainen. Välillä vaan mietin, että mistä aikuisten lasten niin kovin suuret oletukset vanhemmilleen tulevat? Omat vanhempani tukivat vielä opintojen aikana satunnaisesti taloudellisesti ja lapsiani ovat hoitaneet ja normaalisti kyläillään kyllä, mutta mikään oletus tai itsestäänselvyys tämä ei ole, vaan ihmissuhde jota pitää vaalia ja hoitaa. Ja itse käyn heille tekemässä jotain raskaampia pihahommia, vien äitiä autolla asioille kun oma näkönsä on heikentynyt jne.

Kyllä ne varmaan tulevat vanhempien miellyttämisenhalusta. Vanhempi ei aseta rajoja lapselle, kuka hyvänsä olettaa silloin saavansa kaikenlaista. On siihen tottunut. Vanhemman on osattava kertoa, ettei ole lapsilleen kaikessa kantamassa vastuita heidän asioistaan. Mutta se on totaalisen eri asia, kuin ongelma tässä ketjussa.

On eri asia, myönnän. Mietin kuitenkin, että moni kertomus voisi kuulostaa sen toisen osapuolen kertomana kovin erilaiselta. Jos on kohtuuttomia odotuksia vanhemmilleen, eivätkä ne toteudu, homma voi purkautua monella tavalla.

No, eiköhän nekin kakarat siitä selviä, ettei äiti autakaan. Äideille se on joskus vaikeampaa irrottaa roolistaan auttajina, kasvattavat lapsistaan suut ammollaan palvelua odottavia vätyksiä.

Joku selviää, joku katkeroituu.

Ja toisaalta, jos se äiti ei ole aikuisena enää se itsestäänselvä auttaja, nousee pintaan syytökset kuinka ei välitetä, oli surkea lapsuus jne.

Vierailija kirjoitti:

Ap tutustu tunnelukkotyöskentelyyn ja skeematerapiaan. Skeematerapiassa harjoitellaan sekä läsnäolon taitoja, että tunteiden kanssa tehtävää mielikuvaharjoittelua. Olen itse käynyt läpi näitä pääasiassa lukemalla ja harjoittelemalla itsenäisesti ja oppinut hyväksymään itseni. Vertaistukiryhmä ja lyhyt jakso keskusteluapua ammattilaisen kanssa veivät eteenpäin silloin, kun olin itse "jumissa". Kirjoittaminen on ollut myös hyvä apu vaikeina hetkinä. Sinussa on olemassa kaikki ne lapsen tunteet, jotka ovat jääneet vaille rakkautta ja hyväksyntää. Skeematerapiassa harjoitellaan kohtaamaan sitä lasta itsessään, puhumaan hänelle, lohduttamaan ja antamaan kaikki ne asiat, joita olisi tarvinnut vanhemmiltaan. Harjoittelun avulla sitä "eheytyy", eikä enää kaipaa niitä huonoja vanhempia. Kannattaa ehdottomasti työskennellä sekä itsensä ja oman vanhemmuuden takia, koska sen jälkeen on aidosti vapaa olemaan erilainen vanhempi. Paljon tsemppiä sinulle.

Kiitokset, hyviä käytännön ohjeita! Näinkin kirjakaupassa tunnelukkokirjat, taidan käydä ostamassa ne.

Ap

Jotkut tässä ketjussa tuntuu kuvittelevan että tässä odotetaan vanhemmilta ja isovanhemmilta sitä että heidän pitäisi auttaa ja kannatella aikuisen lapsensa elämää, ostaa lapsenlapsille sitä ja tätä ja olla joku hoitopaikka-automaatti niin ettei omaa elämää saa viettää ollenkaan. Ettei aikuisella lapsella olisi kykyä pärjätä omillaan ja huolehtia omista lapsistaan. Olen lapseni jo kasvattanut, on tutuksi tullut lause.

Ei kaltoinkohdeltujen lasten kohdalla ole kyse ollenkaan tästä. Kaltoinkohdeltu lapsi on jo pakon edessä pienestä pitäen selvinnyt itse yksinään, kannatellut itseään eteenpäin samalla kuin hyvässä perheessä kasvanut lapsi on ollut vielä se vanhempien mussukka. Kyllä sitä yksin pärjää aikuisenakin, selviää arjestaan ja lapsensa hoitaa.

Mutta suuri kaipuu ja tarve jää siihen mitä ei ole koskaan saanut ja mille meillä kaikilla on luontainen tarve. Tarve että vanhemmat hyväksyy, rakastaa, huomioi olemassaolosi, kuulee sinua, iloitsee onnestasi, saavutuksistasi, tukee huolissa, haluaa olla seurassasi, nähdä lapsiasi jne. Kaltoinkohdellut lapset jää kaipaamaan ja tarvitsemaan henkistä puolta vanhemmuudesta. Sitä minkä jokainen vanhempi voi antaa lapselleen ilmaiseksi ja jota voi antaa silloinkin kun on itse jo vanha ja raihnainen. Se on suuri ja vaikea surutyö käydä läpi että sitä ei tule saamaan, ei milloinkaan. Eikä mikään tule koskaan korvaamaan täysin sen puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Omat lapseni ovat vielä kotona ja huolehdittavia, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että minun pitäisi huolehtia heistä ja heidän lapsistaan siinä kohdassa, kun ovat omillaan ja päässeet taloudellisesti jaloilleen. Onko se kovinkin tavallista, että aikuiset lapset odottavat sellaista?

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö pidettäisi yhteyksiä, kutsuttaisi käymään, autettaisi tarpeessa, oltaisi kiinnostuneita puolin ja toisin. Apn tapaus on ehkä sikäli erilainen. Välillä vaan mietin, että mistä aikuisten lasten niin kovin suuret oletukset vanhemmilleen tulevat? Omat vanhempani tukivat vielä opintojen aikana satunnaisesti taloudellisesti ja lapsiani ovat hoitaneet ja normaalisti kyläillään kyllä, mutta mikään oletus tai itsestäänselvyys tämä ei ole, vaan ihmissuhde jota pitää vaalia ja hoitaa. Ja itse käyn heille tekemässä jotain raskaampia pihahommia, vien äitiä autolla asioille kun oma näkönsä on heikentynyt jne.

Mitä oikein tarkoitat tuolla huolehtimisella? Eihän ap.n tapauksessa tai ketjussa ylipäätään ollut kyse mistään sellaisesta. Minusta vähän tuntuu, ettet ymmärrä pointtia kun normaali äiti-tytär-suhde on sinulle niin itsestäänselvä asia.

Kyse oli siitä, etteivät vanhemmat ole lainkaan kiinnostuneita. Siis eivät soita tai tule käymään, jos heille soittaa kertovat omia kuulumisiaan mutta sinun kuulumisesi ja ajatuksesi eivät kiinnosta. Ei tuollaisessa tilanteessa ole kyse siitä, ettei suhdetta olisi vaalittu. Yleensä se aikuinen lapsi on jatkuvasti antavana osapuolena mutta ei saa itse mitään. Yrittää olla mukava,yrittää sanoa kohteliaasti suoraan että tuntuu kurjalle kun sanot tai teet noin ja olisi kiva jos voisimme olla hyvissä väleissä,taipuu ja taipuu mutta saa vastaukseksi vain hillittömän raivoryöpyn/marttyyyrikohtauksen ja/tai täyden hiljaisuuden. Ei luonnehäiriöisten tai epäterveessä suhteessa keskustelu vaan toimi,kuten ihmissuhteet yleensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Kivikissaäiti-joka inhosi lapsiaan. Isä huolehti lapsistaan aina. Lapset leikeissään isän kanssa toivat kiviä sisälle, isän tukemana. Lapset halyusivat leikkiä kivillä. Äitihullu raivos palstalla, että miksi paskaisia kiviä tuovat sisään. Sitä ennen haukkui miehensä, lapsensa, äitinsä. Äitihullu -leimatuksi palstalla, ei ymmärrä mitään ihmissuhteista, ei perhesuhteista, ei lapsista, eikä puolisostaan. Läyhää palstalle viikottain minä-minä-ketjuja. Aina ensin ja loppujenlopuksi on tarve, saada itselleen huomiota- joihin kommentteihin kirjoittaa vain näkemystä narsistisesta näkökulmastaan. On todennäköisesti jossain hoidossa ja halveksimansa lapsensa välittävän isän huoltajuudessa, äitihullun itsekertomaa.

Ja vai että oikein hoidossa olen? Niin heikkonako sinä minua pidät? En ole missään hoidossa, enkä ole päässyt olemaan hoidossa missään koko elämäni aikana. Vaikka ois ollut miten sydän haljennut surusta sen äärellä, ettei minua tuettu ja ymmärretty. Josta on kieltämättä seurannut pahimpina hetkinä melkoista epätoivoa. Ei, mä käyn töissä, pidän taloudellisesti huolta perheestäni, emme saa mitään tukia lapsilisää lukuunottamatta, niihin emme siis olisi oikeutettujakaan, eikä ne kuulukaan meille. Hoitoon ei suru oikeuta, eikä epäilys siitä johtuen, että pärjäänkö mä, selviänkö mä. Mutta sinulle hoito tuntuu olevan jonkinlainen synonyymi rangaistukselle, itse en edes näkisi sitä niin päin, joskaan en siis ole saanut mennä koskaan hoitoon, saati että olisi voitu pakottaa. Kauheaa ajatella, että hoitoonpääsy ois rangaistus, senhän tulee olla lepoa ja apua.

Tää on todella jännä, miten usein projisoit näissä viesteissäsi ja olet ilmeisen kyvytön sitä näkemään itse. Tuo toinen vain totesi täysin neutraalisti että olet varmaan hoidossa jossain ja SINÄ sanoit ettet ole niin heikko että olisit hoidossa = hoidossa olo on mielestäsi heikkoutta ja negatiivinen asia. Kuitenkin kohta valitat ettet ole päässyt hoitoon ja sitten projisoit oman "hoidossa olo=heikkoutta" ajattelusi toiseen, vaikka tonen ei ole mitään sellaista sanonut vaan kyse on omista ajatuksistasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Kivikissaäiti-joka inhosi lapsiaan. Isä huolehti lapsistaan aina. Lapset leikeissään isän kanssa toivat kiviä sisälle, isän tukemana. Lapset halyusivat leikkiä kivillä. Äitihullu raivos palstalla, että miksi paskaisia kiviä tuovat sisään. Sitä ennen haukkui miehensä, lapsensa, äitinsä. Äitihullu -leimatuksi palstalla, ei ymmärrä mitään ihmissuhteista, ei perhesuhteista, ei lapsista, eikä puolisostaan. Läyhää palstalle viikottain minä-minä-ketjuja. Aina ensin ja loppujenlopuksi on tarve, saada itselleen huomiota- joihin kommentteihin kirjoittaa vain näkemystä narsistisesta näkökulmastaan. On todennäköisesti jossain hoidossa ja halveksimansa lapsensa välittävän isän huoltajuudessa, äitihullun itsekertomaa.

Haista paska vihaaja. Mikään, mitä kirjoitat, ei pidä paikkaansa ja osoittaa vain miten säälittävä, lillukanvarsiin takertuva paska sä olet. Jo se, että olet takertunut peroonaani haluten lätläistä siitä tälläistä löyhkää kertoo sinusta paljon. Sinä mietit näitä vihaamiasi asioita "minussa" kun minä menen kokoajan eteenpäin, ja olet TÄYSIN KYVYTÖN näkemään sitä, vaj akki. Sinä se tässä jumissa oleva paskakikkare olet. Olisit pelkästään huvittava, ellet jankkaisi niin paljon paskaa. Kaikki muut palstalaiset kykenevät näkemään, että olen edistynyt, sinä et. Mitä se sinusta kertoo? Että olet kuin häkkiin sulkettu, isäsi satuttama kehityskyvytön raajarikko, jonka ainoa tie hetkellisesti ulos kivuista on ottaa yksi (?) palstalainen hampaisiisi jota pureskella. Siitä vaan, äitini oli sata kerta pahempi kuin sinä. Jos kuvittelet haukuillasi yltäväsi häntä lähellekään olet lapsellinen, harjoitteleva amatööri. Jää sä lässyttämään tällaisia kun me muut keskustellan ap:n kanssa itse ongelmasta rakentavasti. Kun sä et osaa etkä ymmärrä.

Ja taas projisointia. Sinua moitittiin siitä, että kostat äitisi rekemiä vääryyksiä viattomille. Hyökkäilet kokoajan yksittäisten ihmisten kimppuun haukkuen heitä. Tässäkin ketjussa nähty monta kertaa. On kuitenkin niin kivuliasta myöntää ainuttakaan virhettä omassa toiminnassasi,että se täytyy heti projisoida toiseen.

"Että olet kuin häkkiin sulkettu, isäsi satuttama kehityskyvytön raajarikko, jonka ainoa tie hetkellisesti ulos kivuista on ottaa yksi (?) palstalainen hampaisiisi jota pureskella. "

Tämä on se kuka sinä olet, äitihullu. Kohtaisitpa joskus itsesi,mutta lienee turha toivo.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vain yksi lapsi, mutta hänellä on erittäin vaikea teini-ikä tällä hetkellä. Rakkaus on kovalla koetuksella, välillä ihan aidosti toivon, ettei häntä olisi. Ja kuitenkin vielä vuosi takaperin hän oli rakkainta ja parasta, mitä maailmassa on. Juuri nyt tunne on se, että kun kotoa lähtee, vastuu loppuu siihen.

Mietin toisaalta, että tuleeko jossain sellainen piste, että hän syyttää minua tunnekylmyydestä tms. Juurikin, koska herkässä iässä nyt kokee kaiken mitä isänsä kanssa teemme niin pahana ja vääränä. Vai asettuuko elämä kohdilleen, kun pahin hormonimyrsky alkaa laantua.

Ne hylkäämiskokemukset voivat syntyä niin tavallaan pienistä asioista. Ja siitä voi lähteä kierre, joka aikuusuuteenkin näkyy etäisenä käytöksenä.

Jos aidosti haluaa miettiä millaisia ne omat vanhemmat olivat, kannattaa muistoissa yrittää palata sinne varhaisempaan lapsuuteen. Millaisia he olivat vaikka, kun aloitin koulun. Jos asiat olivat tuolloin kunnossa, moni asia on myös korjattavissa, vaikka murrosikä olisi rikkonut välejä.

Voin kertoa sulle, että ratkaiseva osuus on se varhaislapsuus. Aika, josta ei yleensä edes muista mitään. Teini-iän kriiseistä ei jää mitään todella pahoja pysyviä traumoja, jos sitä ennen rakennettu pohja on kunnossa. Toki voi kestää aikansa, kun ihminen aikuistuu ja alkaa nähdä asiat eri lailla, ja tietysti jotkut ovat ihan vaan vaikeita luonteita. Mutta en usko, että sinun tarvitsee itseäsi syyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Kivikissaäiti-joka inhosi lapsiaan. Isä huolehti lapsistaan aina. Lapset leikeissään isän kanssa toivat kiviä sisälle, isän tukemana. Lapset halyusivat leikkiä kivillä. Äitihullu raivos palstalla, että miksi paskaisia kiviä tuovat sisään. Sitä ennen haukkui miehensä, lapsensa, äitinsä. Äitihullu -leimatuksi palstalla, ei ymmärrä mitään ihmissuhteista, ei perhesuhteista, ei lapsista, eikä puolisostaan. Läyhää palstalle viikottain minä-minä-ketjuja. Aina ensin ja loppujenlopuksi on tarve, saada itselleen huomiota- joihin kommentteihin kirjoittaa vain näkemystä narsistisesta näkökulmastaan. On todennäköisesti jossain hoidossa ja halveksimansa lapsensa välittävän isän huoltajuudessa, äitihullun itsekertomaa.

Haista paska vihaaja. Mikään, mitä kirjoitat, ei pidä paikkaansa ja osoittaa vain miten säälittävä, lillukanvarsiin takertuva paska sä olet. Jo se, että olet takertunut peroonaani haluten lätläistä siitä tälläistä löyhkää kertoo sinusta paljon. Sinä mietit näitä vihaamiasi asioita "minussa" kun minä menen kokoajan eteenpäin, ja olet TÄYSIN KYVYTÖN näkemään sitä, vaj akki. Sinä se tässä jumissa oleva paskakikkare olet. Olisit pelkästään huvittava, ellet jankkaisi niin paljon paskaa. Kaikki muut palstalaiset kykenevät näkemään, että olen edistynyt, sinä et. Mitä se sinusta kertoo? Että olet kuin häkkiin sulkettu, isäsi satuttama kehityskyvytön raajarikko, jonka ainoa tie hetkellisesti ulos kivuista on ottaa yksi (?) palstalainen hampaisiisi jota pureskella. Siitä vaan, äitini oli sata kerta pahempi kuin sinä. Jos kuvittelet haukuillasi yltäväsi häntä lähellekään olet lapsellinen, harjoitteleva amatööri. Jää sä lässyttämään tällaisia kun me muut keskustellan ap:n kanssa itse ongelmasta rakentavasti. Kun sä et osaa etkä ymmärrä.

Ja taas projisointia. Sinua moitittiin siitä, että kostat äitisi rekemiä vääryyksiä viattomille. Hyökkäilet kokoajan yksittäisten ihmisten kimppuun haukkuen heitä. Tässäkin ketjussa nähty monta kertaa. On kuitenkin niin kivuliasta myöntää ainuttakaan virhettä omassa toiminnassasi,että se täytyy heti projisoida toiseen.

"Että olet kuin häkkiin sulkettu, isäsi satuttama kehityskyvytön raajarikko, jonka ainoa tie hetkellisesti ulos kivuista on ottaa yksi (?) palstalainen hampaisiisi jota pureskella. "

Tämä on se kuka sinä olet, äitihullu. Kohtaisitpa joskus itsesi,mutta lienee turha toivo.

Älä pilaa tätä ketjua! Ei se ymmärrä, joten miksi sinulla on noin kova tarve aukoa päätäsi? Olet itse ihan yhtä seko, jos et voi lopettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut noin paha tilanne, ettei vanhempia olis kiinnostanu ollenkaan. Ja äitikin auttoi aika pitkälle. Mutta tietyllä tavalla oli jäänyt joku haava siitä, että koskaan en äidille kelvannut. Olin kympin tyttö ja veljet oli amiksia. Koskaan en saanut äidiltä kiitosta siitä, että koulu meni niin hyvin. Enkä mistään muustakaan. Veljiä kehui senkin edestä. 

Se miten kävin tuota läpi oli jonkinlaista surutyötä. Ja jouduin tekemään töitä sen eteen, että pystyin antamaan anteeksi. Tässä minua auttoi se, kun ymmärsin ettei äiti pystynyt antamaan enempää. Hänen oma äitinsä oli ollut samalla tavalla kylmä. Ainoa kerta kun hän oli ollut äidin sylissä oli silloin, kun katsottiin täitä päästä. Ja hautaan saakka hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi, vaikka oli pärjännyt elämässään oikein hyvin niihin lähtökohtiin nähden. Mutta ei hän osannut olla sellainen äiti joka tukee ja kannustaa. Ja pääsin siitä yli suremalla ja antamalla anteeksi. Se oli kovan työn takana, vaikka ap:n tilanteeseen verrattuna minulla ei ollut paljonkaan surtavaa tai anteeksiannettavaa.

Yleensä surutyönä ajatellaan vain sellaista, mitä tehdään kun on menettänyt jotain. Mutta yhtä hyvin sitä surutyötä voi joutua tekemään jostain sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se on sellaista kausittaista itkussa ja surussa piehtaroimista, mutta joskus se loppuu. Ap ei ilmeisesti ole päässyt surutyössä alkuun, kun hän edelleen elättelee toiveita siitä, että joku muuttuisi. Hän kulkee sellaisessa toivon ja pettymyksen kierteessä. Jossain kohtaa pitää pystyä hyväksymään se, ettei niistä omista vanhemmista koskaan tule sellaisia kuin on toivonut. Kyllä se surutyö siitä lähtee käyntiin, kun katsoo totuutta silmiin. Pitää vain pystyä päästämään irti siitä toivosta ensin.

Kuulostat tytöltäni. Hänkin on ollut hyvä koulussa ja luonteeltaan suorittaja.  Jopa hiukan neuroottinen näiden asioiden suhteen. Perusluonteeltaan ollut kateellinen toisille pienestä asti.

Kaikki on annettu ja enemmän, kuin muille. Ostettu enemmänkin, kuin meillä olisi ollut rahaa. Yöllä noustu hakemaan häntä vaikka ja mistä ja kuskattu ja tuettu. Mutta paskaa tulee niskaan ja kirkumista, kuinka huono äiti olen ja kuinka paskoja vanhempia ja veljensä ovat saaneet enemmän ja häntä ei ole kukaan rakastanut.

Kuinka monet itkut olen itkenyt tytön sanojen takia ja yrittänyt antaa ja antaa enemmän. Mutta silti tulee ajoittain se paska niskaan ja huuto ja haukkuminen.

On myönnettävä, että oman itseni takia minun on otettava lapseeni etäisyyttä, kun hän itsenäistyy. En pysty ottamaan vastaan niitä katkeria purkauksia, kuinka hänestä ei välitetty ja hänelle ei annettu mitään, vaikka välillä otin lainojakin, että sain hänelle laitettua sitä, mitä hän halusi. Kehuin koulusta ja kannustin ja autoin. Mutta osaa puukottaa sydämeen huutamalla, kuinka rakastan vain hänen numeroitaan, en häntä. Veljet saaneet enemmän ja heistä välitän enemmän (vaikka oikeasti pojat jäivät ihan toissijaisiksi vaativan siskonsa vuoksi)

Joskus pelottaa, kun hän perustaa perheen. Jos se sama ääretön vaatiminen jatkuu ja se minun haukkuminen ja syyllistäminen siitä, kuinka olen pilannut hänen elämänsä ja kuinka ei mitään saanut ja ja ja....

Parempaan en pystynyt.

Täällä kohtalotoveri. Yksi lapsistamme on aina ollut vaativa ja kateellinen. On sitä aikuisena edelleen ja voisin kuvitella, että tekisi tällaisen aloituksen tänne.

Kukaan ei ole täydellinen, varmasti jokainen lapsistamme on joskus kokenut sisaruksen olevan onnekkaampi. Mutta yleisesti tasapuolisuutta olemme yrittäneet vaalia.

Vaan jos mikään ei riitä, niin sitä on aika aseeton ja pakotettu pitämään etäisyyttä.

Pienestä lapsesta ei voi sanoa, että on perusluonteeltaan kateellinen. Katsokaa peiliin, rehellisesti. Lapsi lukee vanhempien sanatonta viestintää jo ennen kuin osaa puhua. Jos olette tunteneet enemmän sympatiaa muita lapsianne kohtaan, on lapsi sen kyllä aistinut. Nyt sitten syytätte lasta. Nice work.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut noin paha tilanne, ettei vanhempia olis kiinnostanu ollenkaan. Ja äitikin auttoi aika pitkälle. Mutta tietyllä tavalla oli jäänyt joku haava siitä, että koskaan en äidille kelvannut. Olin kympin tyttö ja veljet oli amiksia. Koskaan en saanut äidiltä kiitosta siitä, että koulu meni niin hyvin. Enkä mistään muustakaan. Veljiä kehui senkin edestä. 

Se miten kävin tuota läpi oli jonkinlaista surutyötä. Ja jouduin tekemään töitä sen eteen, että pystyin antamaan anteeksi. Tässä minua auttoi se, kun ymmärsin ettei äiti pystynyt antamaan enempää. Hänen oma äitinsä oli ollut samalla tavalla kylmä. Ainoa kerta kun hän oli ollut äidin sylissä oli silloin, kun katsottiin täitä päästä. Ja hautaan saakka hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi, vaikka oli pärjännyt elämässään oikein hyvin niihin lähtökohtiin nähden. Mutta ei hän osannut olla sellainen äiti joka tukee ja kannustaa. Ja pääsin siitä yli suremalla ja antamalla anteeksi. Se oli kovan työn takana, vaikka ap:n tilanteeseen verrattuna minulla ei ollut paljonkaan surtavaa tai anteeksiannettavaa.

Yleensä surutyönä ajatellaan vain sellaista, mitä tehdään kun on menettänyt jotain. Mutta yhtä hyvin sitä surutyötä voi joutua tekemään jostain sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se on sellaista kausittaista itkussa ja surussa piehtaroimista, mutta joskus se loppuu. Ap ei ilmeisesti ole päässyt surutyössä alkuun, kun hän edelleen elättelee toiveita siitä, että joku muuttuisi. Hän kulkee sellaisessa toivon ja pettymyksen kierteessä. Jossain kohtaa pitää pystyä hyväksymään se, ettei niistä omista vanhemmista koskaan tule sellaisia kuin on toivonut. Kyllä se surutyö siitä lähtee käyntiin, kun katsoo totuutta silmiin. Pitää vain pystyä päästämään irti siitä toivosta ensin.

Kuulostat tytöltäni. Hänkin on ollut hyvä koulussa ja luonteeltaan suorittaja.  Jopa hiukan neuroottinen näiden asioiden suhteen. Perusluonteeltaan ollut kateellinen toisille pienestä asti.

Kaikki on annettu ja enemmän, kuin muille. Ostettu enemmänkin, kuin meillä olisi ollut rahaa. Yöllä noustu hakemaan häntä vaikka ja mistä ja kuskattu ja tuettu. Mutta paskaa tulee niskaan ja kirkumista, kuinka huono äiti olen ja kuinka paskoja vanhempia ja veljensä ovat saaneet enemmän ja häntä ei ole kukaan rakastanut.

Kuinka monet itkut olen itkenyt tytön sanojen takia ja yrittänyt antaa ja antaa enemmän. Mutta silti tulee ajoittain se paska niskaan ja huuto ja haukkuminen.

On myönnettävä, että oman itseni takia minun on otettava lapseeni etäisyyttä, kun hän itsenäistyy. En pysty ottamaan vastaan niitä katkeria purkauksia, kuinka hänestä ei välitetty ja hänelle ei annettu mitään, vaikka välillä otin lainojakin, että sain hänelle laitettua sitä, mitä hän halusi. Kehuin koulusta ja kannustin ja autoin. Mutta osaa puukottaa sydämeen huutamalla, kuinka rakastan vain hänen numeroitaan, en häntä. Veljet saaneet enemmän ja heistä välitän enemmän (vaikka oikeasti pojat jäivät ihan toissijaisiksi vaativan siskonsa vuoksi)

Joskus pelottaa, kun hän perustaa perheen. Jos se sama ääretön vaatiminen jatkuu ja se minun haukkuminen ja syyllistäminen siitä, kuinka olen pilannut hänen elämänsä ja kuinka ei mitään saanut ja ja ja....

Parempaan en pystynyt.

Täällä kohtalotoveri. Yksi lapsistamme on aina ollut vaativa ja kateellinen. On sitä aikuisena edelleen ja voisin kuvitella, että tekisi tällaisen aloituksen tänne.

Kukaan ei ole täydellinen, varmasti jokainen lapsistamme on joskus kokenut sisaruksen olevan onnekkaampi. Mutta yleisesti tasapuolisuutta olemme yrittäneet vaalia.

Vaan jos mikään ei riitä, niin sitä on aika aseeton ja pakotettu pitämään etäisyyttä.

Miettikääpä itse vain, mitä olette vaatineet lapseltanne tai millaisia haavoja heille aiheuttaneet. Ilmeisesti omia virheitänne ette myönnä laisinkaan, jankkaatte vain, mitn niiin paljon annoitte.

tässä on tyypillinen narsistin vastaus. "Koska mulle ei ole oltu täydellisiä aina kun olen halunnut", niin minä olen nyt tällainen, häijy." Ikäänkuin olisit muka täysin vanhempiesi tuotos. Missä opettajien, ystävien, muiden ihmisten positiivinen vaikutus sinuun? Missä sinun OMA luonteesi? Et sinä ole joku tahdoton räsynukke. Kasvata itsellesi oma luonne, siitä huolimatta vaikka luulet ettet ole saanut jotain vanhemmiltasi. Mitä he sinun omaa persoonaasi liittyy? Ei mitenkään, haluat vaan tekosyitä.

on sanonta. "lapset eivät voi valita vanhempiaan. Mutta vanhemmat eivät voi myöskään valita lapsiaan".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Kivikissaäiti-joka inhosi lapsiaan. Isä huolehti lapsistaan aina. Lapset leikeissään isän kanssa toivat kiviä sisälle, isän tukemana. Lapset halyusivat leikkiä kivillä. Äitihullu raivos palstalla, että miksi paskaisia kiviä tuovat sisään. Sitä ennen haukkui miehensä, lapsensa, äitinsä. Äitihullu -leimatuksi palstalla, ei ymmärrä mitään ihmissuhteista, ei perhesuhteista, ei lapsista, eikä puolisostaan. Läyhää palstalle viikottain minä-minä-ketjuja. Aina ensin ja loppujenlopuksi on tarve, saada itselleen huomiota- joihin kommentteihin kirjoittaa vain näkemystä narsistisesta näkökulmastaan. On todennäköisesti jossain hoidossa ja halveksimansa lapsensa välittävän isän huoltajuudessa, äitihullun itsekertomaa.

Haista paska vihaaja. Mikään, mitä kirjoitat, ei pidä paikkaansa ja osoittaa vain miten säälittävä, lillukanvarsiin takertuva paska sä olet. Jo se, että olet takertunut peroonaani haluten lätläistä siitä tälläistä löyhkää kertoo sinusta paljon. Sinä mietit näitä vihaamiasi asioita "minussa" kun minä menen kokoajan eteenpäin, ja olet TÄYSIN KYVYTÖN näkemään sitä, vaj akki. Sinä se tässä jumissa oleva paskakikkare olet. Olisit pelkästään huvittava, ellet jankkaisi niin paljon paskaa. Kaikki muut palstalaiset kykenevät näkemään, että olen edistynyt, sinä et. Mitä se sinusta kertoo? Että olet kuin häkkiin sulkettu, isäsi satuttama kehityskyvytön raajarikko, jonka ainoa tie hetkellisesti ulos kivuista on ottaa yksi (?) palstalainen hampaisiisi jota pureskella. Siitä vaan, äitini oli sata kerta pahempi kuin sinä. Jos kuvittelet haukuillasi yltäväsi häntä lähellekään olet lapsellinen, harjoitteleva amatööri. Jää sä lässyttämään tällaisia kun me muut keskustellan ap:n kanssa itse ongelmasta rakentavasti. Kun sä et osaa etkä ymmärrä.

Ja taas projisointia. Sinua moitittiin siitä, että kostat äitisi rekemiä vääryyksiä viattomille. Hyökkäilet kokoajan yksittäisten ihmisten kimppuun haukkuen heitä. Tässäkin ketjussa nähty monta kertaa. On kuitenkin niin kivuliasta myöntää ainuttakaan virhettä omassa toiminnassasi,että se täytyy heti projisoida toiseen.

"Että olet kuin häkkiin sulkettu, isäsi satuttama kehityskyvytön raajarikko, jonka ainoa tie hetkellisesti ulos kivuista on ottaa yksi (?) palstalainen hampaisiisi jota pureskella. "

Tämä on se kuka sinä olet, äitihullu. Kohtaisitpa joskus itsesi,mutta lienee turha toivo.

Älä pilaa tätä ketjua! Ei se ymmärrä, joten miksi sinulla on noin kova tarve aukoa päätäsi? Olet itse ihan yhtä seko, jos et voi lopettaa.

No oho,menipäs sinulla tunteisiin. Ei tämä ketju mielestäni pilalle mennyt noista kahdesta viestistä. Aika monta viestiä olen ketjuun lähettänyt ennen noita ja äitihullu on tullut vastaan niin monessa ketjussa ennen tätä,että tuntui että on pakko sanoa jotain. Siinä olet toki oikeassa, että todennäköisesti siitä ei ole mitään hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut noin paha tilanne, ettei vanhempia olis kiinnostanu ollenkaan. Ja äitikin auttoi aika pitkälle. Mutta tietyllä tavalla oli jäänyt joku haava siitä, että koskaan en äidille kelvannut. Olin kympin tyttö ja veljet oli amiksia. Koskaan en saanut äidiltä kiitosta siitä, että koulu meni niin hyvin. Enkä mistään muustakaan. Veljiä kehui senkin edestä. 

Se miten kävin tuota läpi oli jonkinlaista surutyötä. Ja jouduin tekemään töitä sen eteen, että pystyin antamaan anteeksi. Tässä minua auttoi se, kun ymmärsin ettei äiti pystynyt antamaan enempää. Hänen oma äitinsä oli ollut samalla tavalla kylmä. Ainoa kerta kun hän oli ollut äidin sylissä oli silloin, kun katsottiin täitä päästä. Ja hautaan saakka hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi, vaikka oli pärjännyt elämässään oikein hyvin niihin lähtökohtiin nähden. Mutta ei hän osannut olla sellainen äiti joka tukee ja kannustaa. Ja pääsin siitä yli suremalla ja antamalla anteeksi. Se oli kovan työn takana, vaikka ap:n tilanteeseen verrattuna minulla ei ollut paljonkaan surtavaa tai anteeksiannettavaa.

Yleensä surutyönä ajatellaan vain sellaista, mitä tehdään kun on menettänyt jotain. Mutta yhtä hyvin sitä surutyötä voi joutua tekemään jostain sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se on sellaista kausittaista itkussa ja surussa piehtaroimista, mutta joskus se loppuu. Ap ei ilmeisesti ole päässyt surutyössä alkuun, kun hän edelleen elättelee toiveita siitä, että joku muuttuisi. Hän kulkee sellaisessa toivon ja pettymyksen kierteessä. Jossain kohtaa pitää pystyä hyväksymään se, ettei niistä omista vanhemmista koskaan tule sellaisia kuin on toivonut. Kyllä se surutyö siitä lähtee käyntiin, kun katsoo totuutta silmiin. Pitää vain pystyä päästämään irti siitä toivosta ensin.

Kuulostat tytöltäni. Hänkin on ollut hyvä koulussa ja luonteeltaan suorittaja.  Jopa hiukan neuroottinen näiden asioiden suhteen. Perusluonteeltaan ollut kateellinen toisille pienestä asti.

Kaikki on annettu ja enemmän, kuin muille. Ostettu enemmänkin, kuin meillä olisi ollut rahaa. Yöllä noustu hakemaan häntä vaikka ja mistä ja kuskattu ja tuettu. Mutta paskaa tulee niskaan ja kirkumista, kuinka huono äiti olen ja kuinka paskoja vanhempia ja veljensä ovat saaneet enemmän ja häntä ei ole kukaan rakastanut.

Kuinka monet itkut olen itkenyt tytön sanojen takia ja yrittänyt antaa ja antaa enemmän. Mutta silti tulee ajoittain se paska niskaan ja huuto ja haukkuminen.

On myönnettävä, että oman itseni takia minun on otettava lapseeni etäisyyttä, kun hän itsenäistyy. En pysty ottamaan vastaan niitä katkeria purkauksia, kuinka hänestä ei välitetty ja hänelle ei annettu mitään, vaikka välillä otin lainojakin, että sain hänelle laitettua sitä, mitä hän halusi. Kehuin koulusta ja kannustin ja autoin. Mutta osaa puukottaa sydämeen huutamalla, kuinka rakastan vain hänen numeroitaan, en häntä. Veljet saaneet enemmän ja heistä välitän enemmän (vaikka oikeasti pojat jäivät ihan toissijaisiksi vaativan siskonsa vuoksi)

Joskus pelottaa, kun hän perustaa perheen. Jos se sama ääretön vaatiminen jatkuu ja se minun haukkuminen ja syyllistäminen siitä, kuinka olen pilannut hänen elämänsä ja kuinka ei mitään saanut ja ja ja....

Parempaan en pystynyt.

Täällä kohtalotoveri. Yksi lapsistamme on aina ollut vaativa ja kateellinen. On sitä aikuisena edelleen ja voisin kuvitella, että tekisi tällaisen aloituksen tänne.

Kukaan ei ole täydellinen, varmasti jokainen lapsistamme on joskus kokenut sisaruksen olevan onnekkaampi. Mutta yleisesti tasapuolisuutta olemme yrittäneet vaalia.

Vaan jos mikään ei riitä, niin sitä on aika aseeton ja pakotettu pitämään etäisyyttä.

Miettikääpä itse vain, mitä olette vaatineet lapseltanne tai millaisia haavoja heille aiheuttaneet. Ilmeisesti omia virheitänne ette myönnä laisinkaan, jankkaatte vain, mitn niiin paljon annoitte.

tässä on tyypillinen narsistin vastaus. "Koska mulle ei ole oltu täydellisiä aina kun olen halunnut", niin minä olen nyt tällainen, häijy." Ikäänkuin olisit muka täysin vanhempiesi tuotos. Missä opettajien, ystävien, muiden ihmisten positiivinen vaikutus sinuun? Missä sinun OMA luonteesi? Et sinä ole joku tahdoton räsynukke. Kasvata itsellesi oma luonne, siitä huolimatta vaikka luulet ettet ole saanut jotain vanhemmiltasi. Mitä he sinun omaa persoonaasi liittyy? Ei mitenkään, haluat vaan tekosyitä.

Voi hyvänen aika, et taida tietää kehityspsykologiasta mitään. Aika iso merkitys vanhemmilla on lapsen persoonan,tunne-elämän ym.kehityksessä. Tietenkään huono lapsuus ei anna oikeutusta olla ilkeä,ilkeys on ihan oma valinta. Silti "kasvata itsellesi oma luonne" on aika kummallinen neuvo aikuiselle ihmiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

no en ihmettele . Elät heidän mielisuosiotaan varten. Tai jonkun muun. Mutta et ole aito lämmin rakastettava persoona kenties?. Ei rakkautta voi ostaa tai yrittää ansaita. Sanot että olet KAIKESSA heitä menestyneempi. outo kommentti, ylvästeletkö edessänsä? Mittaat menestystä väärillä arvoilla. Ketään ei kiinnosta tuollaiset asiat, vaan millainen ystävä, tytär, naapuri, sukulainen olet. Tämä on se elämänkoulu.

Voi, et selkeästi ymmärtänyt mitä ajoin takaa. Se ”menestys” oli sitaateissa juuri siksi että sevon ulkoista menestystä, sitä mikä ei tuo mitään onnea minullekaan. Minun vanhempani ovat sitä mieltä että noilla ”meriiteillä” plen epäonnistunut lapsi, minua pitää hävetä, sukulaisilleei kehtaa edes kertoa työstäni, ja lapseni ovat rumia ja miehenikin ammatti on säälittävä (on opettaja).

Vanhempani eivät ole elämässäni kertaakaan kehuneet minua, olleet ylpeitä minusta, sanoneet rakastavansa tai ylipäätään kohdelleet mitenkään kauniisti. Sylissä ei pidetty, pipistä ei lohdutettu, ainoa kosketus oli tukkapölly.

Tätä tarkoitin esimerkilläni, en tietenkään sitä että kehuisin saavutuksillani. Vaikka olisin äiti Teresa, yk:n puheenjohtaja tai tasavallan presidentti, siltikin vanhempani pitäisivät minua hävettävänä, typeränä ja epäonnistuneena.

Selkeästi tätä hullua kuviota eivät tajua normaalissa perheyhteydessä elävät, kun esimerkkikuvaukseni moni tulkitsee aivan väärin :(

Ap

no voi voi. Ei minunkaan vanhemmat ole koskaan sanoneet olevansa minusta "ylpeitä". en ole oikeestaan ikinä odottanutkaan jotain tuommoista kenenkään suusta. Ylpeys ei vaan jotenkin istu suomalaiseen kulttuuriin. Ei kukaan ole koskaan minullekaan sanonut "minä rakastan sinua" perheestäni. Kuulostaisi jotenkin oudolta. Ei vaan suomalsieen sanastoon kuulu se. Elät jossain pumpulissa, haaveilet jostain liirumlaarumista. Kivahan se voisi ola, mutta ei suomessa kellään ole sellaista.

Vai sinua ei ole IKINÄ kosketettu? Muisteleppas nyt REHELLISESTI taaksepäin elämääsi, onko tuo muka totta? Vaikea uskoa. Kyllä jonkun on sinulta täytynyt vaipat vaihtaa, pylly pestä, ja imettää edes tuttipullolla. Taisit valehdella? Ole rehellinen. SInut olisi muuten otettu huostaan, mikä toki on mahdollista. Huostaanotettujahan on paljon, joilla on tuollaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut noin paha tilanne, ettei vanhempia olis kiinnostanu ollenkaan. Ja äitikin auttoi aika pitkälle. Mutta tietyllä tavalla oli jäänyt joku haava siitä, että koskaan en äidille kelvannut. Olin kympin tyttö ja veljet oli amiksia. Koskaan en saanut äidiltä kiitosta siitä, että koulu meni niin hyvin. Enkä mistään muustakaan. Veljiä kehui senkin edestä. 

Se miten kävin tuota läpi oli jonkinlaista surutyötä. Ja jouduin tekemään töitä sen eteen, että pystyin antamaan anteeksi. Tässä minua auttoi se, kun ymmärsin ettei äiti pystynyt antamaan enempää. Hänen oma äitinsä oli ollut samalla tavalla kylmä. Ainoa kerta kun hän oli ollut äidin sylissä oli silloin, kun katsottiin täitä päästä. Ja hautaan saakka hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi, vaikka oli pärjännyt elämässään oikein hyvin niihin lähtökohtiin nähden. Mutta ei hän osannut olla sellainen äiti joka tukee ja kannustaa. Ja pääsin siitä yli suremalla ja antamalla anteeksi. Se oli kovan työn takana, vaikka ap:n tilanteeseen verrattuna minulla ei ollut paljonkaan surtavaa tai anteeksiannettavaa.

Yleensä surutyönä ajatellaan vain sellaista, mitä tehdään kun on menettänyt jotain. Mutta yhtä hyvin sitä surutyötä voi joutua tekemään jostain sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se on sellaista kausittaista itkussa ja surussa piehtaroimista, mutta joskus se loppuu. Ap ei ilmeisesti ole päässyt surutyössä alkuun, kun hän edelleen elättelee toiveita siitä, että joku muuttuisi. Hän kulkee sellaisessa toivon ja pettymyksen kierteessä. Jossain kohtaa pitää pystyä hyväksymään se, ettei niistä omista vanhemmista koskaan tule sellaisia kuin on toivonut. Kyllä se surutyö siitä lähtee käyntiin, kun katsoo totuutta silmiin. Pitää vain pystyä päästämään irti siitä toivosta ensin.

Kuulostat tytöltäni. Hänkin on ollut hyvä koulussa ja luonteeltaan suorittaja.  Jopa hiukan neuroottinen näiden asioiden suhteen. Perusluonteeltaan ollut kateellinen toisille pienestä asti.

Kaikki on annettu ja enemmän, kuin muille. Ostettu enemmänkin, kuin meillä olisi ollut rahaa. Yöllä noustu hakemaan häntä vaikka ja mistä ja kuskattu ja tuettu. Mutta paskaa tulee niskaan ja kirkumista, kuinka huono äiti olen ja kuinka paskoja vanhempia ja veljensä ovat saaneet enemmän ja häntä ei ole kukaan rakastanut.

Kuinka monet itkut olen itkenyt tytön sanojen takia ja yrittänyt antaa ja antaa enemmän. Mutta silti tulee ajoittain se paska niskaan ja huuto ja haukkuminen.

On myönnettävä, että oman itseni takia minun on otettava lapseeni etäisyyttä, kun hän itsenäistyy. En pysty ottamaan vastaan niitä katkeria purkauksia, kuinka hänestä ei välitetty ja hänelle ei annettu mitään, vaikka välillä otin lainojakin, että sain hänelle laitettua sitä, mitä hän halusi. Kehuin koulusta ja kannustin ja autoin. Mutta osaa puukottaa sydämeen huutamalla, kuinka rakastan vain hänen numeroitaan, en häntä. Veljet saaneet enemmän ja heistä välitän enemmän (vaikka oikeasti pojat jäivät ihan toissijaisiksi vaativan siskonsa vuoksi)

Joskus pelottaa, kun hän perustaa perheen. Jos se sama ääretön vaatiminen jatkuu ja se minun haukkuminen ja syyllistäminen siitä, kuinka olen pilannut hänen elämänsä ja kuinka ei mitään saanut ja ja ja....

Parempaan en pystynyt.

Täällä kohtalotoveri. Yksi lapsistamme on aina ollut vaativa ja kateellinen. On sitä aikuisena edelleen ja voisin kuvitella, että tekisi tällaisen aloituksen tänne.

Kukaan ei ole täydellinen, varmasti jokainen lapsistamme on joskus kokenut sisaruksen olevan onnekkaampi. Mutta yleisesti tasapuolisuutta olemme yrittäneet vaalia.

Vaan jos mikään ei riitä, niin sitä on aika aseeton ja pakotettu pitämään etäisyyttä.

Miettikääpä itse vain, mitä olette vaatineet lapseltanne tai millaisia haavoja heille aiheuttaneet. Ilmeisesti omia virheitänne ette myönnä laisinkaan, jankkaatte vain, mitn niiin paljon annoitte.

tässä on tyypillinen narsistin vastaus. "Koska mulle ei ole oltu täydellisiä aina kun olen halunnut", niin minä olen nyt tällainen, häijy." Ikäänkuin olisit muka täysin vanhempiesi tuotos. Missä opettajien, ystävien, muiden ihmisten positiivinen vaikutus sinuun? Missä sinun OMA luonteesi? Et sinä ole joku tahdoton räsynukke. Kasvata itsellesi oma luonne, siitä huolimatta vaikka luulet ettet ole saanut jotain vanhemmiltasi. Mitä he sinun omaa persoonaasi liittyy? Ei mitenkään, haluat vaan tekosyitä.

Voi hyvänen aika, et taida tietää kehityspsykologiasta mitään. Aika iso merkitys vanhemmilla on lapsen persoonan,tunne-elämän ym.kehityksessä. Tietenkään huono lapsuus ei anna oikeutusta olla ilkeä,ilkeys on ihan oma valinta. Silti "kasvata itsellesi oma luonne" on aika kummallinen neuvo aikuiselle ihmiselle.

ihan  hyvä kun en tuommoista sontaa tiedäkään. Lue se romaani "Koskaan ei ole liian myöhäistä saada hyvää lapsuutta". Mene jäätelölle, hemmottele itse itseäsi, jne.

ainoa kosketus oli tukkapölly. Rankkaa on. EI edes rippipappi halannut? EI joulupukkikaan koskenut? Liioitteletkko? Oliko vanhempasi alkoholisteja tai mielisairaita?

No, kyllä minä uskon että narsistivanhempia on. Esim. Jennifer Anistonin äiti, joka kirjoitti tyttärestään paljastusromaanin, tai Tori Spellingin äiti joka kaappasi lastensa perinnön. Eivät ole väleissä. 

Onhan näitä..

Silti molemmat saaneet tehtyä hyvän elämän itselleen, tai Anistonilla ei ole lapsia, mutta ei se väärin ole.