Isovanhemmat (omat vanhemmat) täysi pettymys

Oletko koskaan ajatellut, olitko toivottu lapsi? Vai olitko vahinko? Jos olet syntynyt 1970-luvulla (tai aiemmin), niin silloin esim abortin saaminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin nykyisin. Ehkäisymenetelmätkin olivat epäluotettavampia kuin nykyisin eikä kaikki lääkärit silloin edes suostuneet määräämään e-pillereitä naisille, jotka eivät olleet avioliitossa. Nykyisin suurin osa lapsista syntyy toivottuina, mutta aina ei ole ollut näin. 

Täällä kohtalotoveri:( Paitsi että vanhempani näennäisesti ovat kiinnostuneita (koska tarvitsevat minulta jotain: apua, rahaa jne.)

Voimia ap!

No ei ole järkeä odottaa toisten muuttuvan toisenlaisiksi kuin mitä ovat.

Ap sun täytyy vaan muodostaa oma verkosto. Tutustua ihmisiin joista pidät ja jotka pitävät sinusta, antaa apua ja tulla autetuksi. Tehdä oma laajennettu perhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa vaan haistattaisit jo pitkät sun vanhemmille ja alkaisit elämään omaa elämääsi. Lakkaa hakemasta hyväksyntää heiltä. Antaa kurppien olla keskenään. Sinulla on nyt omat lapsesi, toimi heidän kanssaan toisin kuin mitä vanhempasi toimi sun kanssasi.

Tajuatko, ettei tämä sun pillullehaiseva neuvosi auta ketään pääsemään yli yhtikäs mistään? Miten voit luulla niin? Oletko kasvanut tynnyrissä? Huono neuvo, häpeä, kun luulit sitä kelvoksi ja vielä koitit olla ylimielinen ap:lle!

En ole ylimielinen, vaan realistinen. Mulla on sama kokemus. Vanhempia ei kiinnosta, eivätkä he välitä. Muu ei auta kuin tehdä henkinen pesäero heihin. Se sattuu, mutta muuta ei voi.

Ei sulla ole sama kokemus, turpa kiinni. Sä et ole jäänyt vaille saamasta jotain muuta menettäessäsi, tai sitten olet harvinaisen tyhmä, ja iloitset menetyksistä, joita ei korvata.

Sp tässä, kyllä minä ymmärrän mitä tuo eka vastaaja ajoi takaa. Olen itse joutunut tekemään samaa, eli itseäni suojellakseni olen vähentänyt yhteydenpitoa enkä enää soittele tai kutsu kylään koska tiedän saavani saavillisen jäävettä sina niskaan. Mutta tuo pitkien haistattaminen on vain pintapuolinen suojelumekanismi mikä ei hoida juurisyytä eli hylkäämiskokemusta ja arvottomuuden tunnetta.

Olen lukenut narsismista ja kaltoinkohtelusta kaikki mahdolliset kirjat ja tutkimukset eli tiedon puute ei ole ongelma,ja senkin tajuan että vanhemmat eivät muutu. Mutta en vasn osaa komentaa itseäni luovuttamaan tai hyväksymään, vaikka komennan/käsken niin mieli ei tottele vaan se tunnekokemus jyllää yhä. Nyt jo kahdeksan vuotta olen yrittänyt, lienee hyvä että tiedostan että en onnistu tässä prosessissa itse :)

Eli sitä pohdin mistä lähteä liikkeelle.

Kun tulee ikää, ymmärtää ehkä paremmin senkin, että vanhempasi ovat uhreja ja heitä alkaa sääliä elleivät ole sitten tehneet niin paljon tuhojaan, ettei sitäkään viitsi. Ihminen, joka ei välitä lapsistaan eikä viitsi edes teeskennellä kiinnostunutta elää kuolleen elämää. Jos ei ymmärrä tilaansa eikä edes kykene näin ollen hakemaan apuakaan, on pilannut arvokkaimman lahjansa eli oman elämänsä, en tiedä mitä muutakaan voisi tehä kuin sääliä. 

Olisi hienoa, jos saisit läheisen ihmisen jostain vanhempiesi ikäisestä aikuisesta. Minua on auttanut lämmin suhde anoppiini, olen oppinut hänen elämänasenteestaan paljon. Ja lapsemme ovat olleet hänelle rakkainta maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun aikuistuu ja perustaa perheen, pitää olla valmis ymmärtämään, että oma vanhempi on jo lapsensa hoitanut. Hän on parikymmentä vuotta elänyt omalle lapselleen, hoitanut, rahoittanut, ...

Aikuisena voidaan edelleen olla apuna ja tukena, mutta suhteen kuuluu muovautua vastavuoroiseksi, kahden itsenäisen aikuisen suhteeksi. Voi pyytää vanhemmalta lapsenhoitoapua, mutta pitää myös tarvittaessa auttaa takaisin. Kaikki muu on jämähtämistä siihen lapsen rooliin, jossa saat itkupotkuraivarin, kun äiti on niiiiin tyhmä.

Asiallinen kommentti, mutta ei liity nyt tähän aloitukseen millään tavalla. Kaikki vanhemmat eivät "elä omalle lapselleen", vaikka pitäisi. Moni olisi mieluummin vaikka huonosti ruokittuna, jos saisi tilalle henkisesti välittävät vanhemmat. 

Pakko kysyä, että jos vanhempia ei ole missään välissä kiinnostunut oma lapsi, tuleeko se yllätyksenä että samoja ihmisiä isovanhempina ei kiinnosta lapsenlapsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

Tästä tuli mieleen, mitä energiahoitaja sanoi minulle. Hän kehotti ottamaan aina kiinni asioista, jotka triggeröivät itkemään. Itku puhdistaa.  En tiedä, voiko surun käsitellä vain itkemällä, mutta nykyään tuntuu, etteivät tietyt asiat enää tunnu niin pahalta. Toisaalta jos on olemassa jokin muu keino kuin vuosikausien suru, käyttäisin sitä.

Minä lohdutan itseäni joskus ajattelemalla orpoja toisilla mantereilla, täysorpoja, sukulaisten hylkäämiä lapsia, joilla ei ole mitään tietoa kenestäkään. Minulla on sentään jotain. 

Vierailija kirjoitti:

Pakko kysyä, että jos vanhempia ei ole missään välissä kiinnostunut oma lapsi, tuleeko se yllätyksenä että samoja ihmisiä isovanhempina ei kiinnosta lapsenlapsi?

No näinhän se järjellä ajatellen menee. Vanhempiani ei kiinnostanut hoitaa omiakaan lapsia (hoidattivat minut ja sisarukseni omilla vanhemmillaan) joten ei ne lapsenlapsetkaan kiinnosta. Olin kai lapsellisen toiveikas että joku muuttuisi tai lapsenlapsi sulattaisi sydämen. Tai että kun vanhempani saivat viikottain lapsenhoitoapua omilta isovanhemmiltani niin olisivat vastavuoroisesti auttaneet omaa lastaan.

No mitään näistä ei tapahtunut. Sama piittaamattomuus jatkui.

Ja nämä vanhrmpani eivät auttaneet niitä omiakaan vanhempiaan joilta saivat yli 10 vuoden ajan jatkuvaa lapsenhoitoapua. Nämä auttaneet mummot työnnettiin laitokseen.

Olinpa naiivi kuvitelmissani :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Pakko kysyä, että jos vanhempia ei ole missään välissä kiinnostunut oma lapsi, tuleeko se yllätyksenä että samoja ihmisiä isovanhempina ei kiinnosta lapsenlapsi?

Ei tule yllätyksenä enää, mutta liian myöhään. Kaikki alkoi aukeamaan tämän ketjun myötä:

https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…

Selvittelin lisää ja löysin äitini täältä:

http://narskulandia.blogspot.fi/2014/02/narsisti-aiti.html

Tämä ketju antoi lohtua, tuntuu ihan ihmiseltä, kiitos. En saanut koskaan laskettua yhteen, miten jatkeen jatke eli lapsi olisi saanut sellaisen elämän, johon isovanhemmillaan olisi ollut ehdoton rakkaus.

Jätä ne siat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko kysyä, että jos vanhempia ei ole missään välissä kiinnostunut oma lapsi, tuleeko se yllätyksenä että samoja ihmisiä isovanhempina ei kiinnosta lapsenlapsi?

No näinhän se järjellä ajatellen menee. Vanhempiani ei kiinnostanut hoitaa omiakaan lapsia (hoidattivat minut ja sisarukseni omilla vanhemmillaan) joten ei ne lapsenlapsetkaan kiinnosta. Olin kai lapsellisen toiveikas että joku muuttuisi tai lapsenlapsi sulattaisi sydämen. Tai että kun vanhempani saivat viikottain lapsenhoitoapua omilta isovanhemmiltani niin olisivat vastavuoroisesti auttaneet omaa lastaan.

No mitään näistä ei tapahtunut. Sama piittaamattomuus jatkui.

Ja nämä vanhrmpani eivät auttaneet niitä omiakaan vanhempiaan joilta saivat yli 10 vuoden ajan jatkuvaa lapsenhoitoapua. Nämä auttaneet mummot työnnettiin laitokseen.

Olinpa naiivi kuvitelmissani :)

Ap

Voi sanoa, että olit naiivi, kuten mekin. Emme tienneet. Ei tälläisistä asioista ole uutisissa ollut, vrt. 70-luku ja sitä ennen, lastenkasvatusohjeet. Nykyään mediassa kerrotaan seurauksista, mutta vaietaan todellisista syistä. On alkoholismia, yksinhuoltajia, burnoutteja, masennusta, terapiaa. Kaiken ydin on mielestäni se, ettei ole tukijoukkoa, eli perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos vain kohauttaa olkiaan, että vanhempi hylkäsi, niin onko sinä jo minäkuva vaurioitunut? Mulle ei ainakaan todellakaan ollut se ja sama se, miksi ja miten on mahdollista, että mut hylättiin.

Juuri tämä, minunkin on vaikea hyväksyä vanhempieni ”päätöstä” (joskaan en tiedä miten tietoinen päätös se nyt oli, koska alkoihan se jo lapsuudessani) hylätä omalapsi ja lapsenlapset. En ikinä voisi tehdä omille lapsille samaa! Omat lapseni ovat niin rakkaita että antaisin heille mitä vaan, auttaisin kaikin tavoin, en ikinä jättäisi yksin kamppailemaan vaikeuksissa. Tätä vasten on täysin käsittämätöntä miten omat vanhemmat saattoivat toimia minua kohtan näin. Varsinkin kun olin mitä kiltein lapsi joka yritti olla vanhemmilleen iloksi ja ylpeydeksi ja olla kaikessa reipas ja kiltti.

Ap

Sinun pitäisi ymmärtää ja sisäistää, että kyse ei ole OLLENKAAN sinusta. Et sinä olisi voinut lapsena parantaa persoonallisuushäiriöisiä aikuisia ihmisiä! Kukaan aikuinenkaan ei siihen kykene, miten sitten pieni lapsi. Kyse on vain ja ainoastaan sinun vanhempiesi vioista ja vaurioista, sinä vain satuit syntymään siihen sairaaseen perheeseen. Jokaikinen muukin lapsi olisi saanut saman kohtelun.

Sitäpaitsi - veikkaan, että vanhempasi eivät oikeasti edes tunne SINUA. Eiväthän he ole koskaan osanneet tutustua edes omiin lapsiinsa, koska ovat itse niin kieroon kasvaneita. Eivät lapset ole heille olleet omia persooniaan, eivät he tunne lapsiaan. Kuinka voisi tietoisesti hylätä jonkun, jota ei ollenkaan tunne? Kuinka olisit voinut vaikuttaa asiaan, kun he eivät koskaan ole halunneet/osanneet edes tutustua sinuun? Voit ajatella että vanhempasi eivät ole koskaan edes nähneet todellista sinua - he katsovat maailmaa vääristyneiden lasien läpi, jossa sinäkin olet heille pelkkä esine. He näkevät esineestä vain kuoren, edes ymmärtämättä että se esine on oikea ihminen ja persoona. Ja kun he hylkäävät tuon esineen, he suovat sinun persoonallesi yhtä paljon ajatusta kuin normaalin tunne-elämän omaava ihminen heittäessään pois rikkimenneen tehosekoittimen. Hylkääminen ei millään lailla ole johtunut sinusta, koska "sinua" ei ole heille ikinä ollut edes olemassa. 

Todella hyvä vastaus. Pillahdin itkuun, kosketti ja kouraisi syvältä. Kiitos hienosta vastauksestasi! Ap

Tästä tuli mieleen, mitä energiahoitaja sanoi minulle. Hän kehotti ottamaan aina kiinni asioista, jotka triggeröivät itkemään. Itku puhdistaa.  En tiedä, voiko surun käsitellä vain itkemällä, mutta nykyään tuntuu, etteivät tietyt asiat enää tunnu niin pahalta. Toisaalta jos on olemassa jokin muu keino kuin vuosikausien suru, käyttäisin sitä.

Minä lohdutan itseäni joskus ajattelemalla orpoja toisilla mantereilla, täysorpoja, sukulaisten hylkäämiä lapsia, joilla ei ole mitään tietoa kenestäkään. Minulla on sentään jotain. 

Hienoa. Me itketään täällä Suomessa, kun perhesuhteet on niin sairaita, että ollaan totuttu siihen että joku perheenjäsenistä tekee itsemurhan tai että pahoinvointi näiden asioiden tiimoilla on niin elämää hallitsevaa, että kamppaillaan ollaka vai eikö olla.

Valitettavasti ainoa vaihtoehto on ns. mennä eteenpäin ja olla odottamatta vanhemmiltaan mitään. Lisäksi pitää keksiä itselleen toisia tapoja selvitä ja rakentaa muita ihmissuhteita sekä tarvittaessa ostaa apua rahalla. Jos on ollut kaltoinkohtelua lapsena, niin miksi se loppuisi myöhemmin? Valitettavasti toiset saavat nauttia omien vanhempiensa seurasta ja vastavuoroisuudesta vuosikymmeniä ja toisille ei ole suotu edes läheisyyttä ja hoivaa vauvana. Elämä on epäreilua.

Toivottavasti kenenkään ei tartte toosaansa avata ja raataa selkänsä verille saadakseen noin luonnevikaisia ja ahneita lapsenlapsia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko kysyä, että jos vanhempia ei ole missään välissä kiinnostunut oma lapsi, tuleeko se yllätyksenä että samoja ihmisiä isovanhempina ei kiinnosta lapsenlapsi?

No näinhän se järjellä ajatellen menee. Vanhempiani ei kiinnostanut hoitaa omiakaan lapsia (hoidattivat minut ja sisarukseni omilla vanhemmillaan) joten ei ne lapsenlapsetkaan kiinnosta. Olin kai lapsellisen toiveikas että joku muuttuisi tai lapsenlapsi sulattaisi sydämen. Tai että kun vanhempani saivat viikottain lapsenhoitoapua omilta isovanhemmiltani niin olisivat vastavuoroisesti auttaneet omaa lastaan.

No mitään näistä ei tapahtunut. Sama piittaamattomuus jatkui.

Ja nämä vanhrmpani eivät auttaneet niitä omiakaan vanhempiaan joilta saivat yli 10 vuoden ajan jatkuvaa lapsenhoitoapua. Nämä auttaneet mummot työnnettiin laitokseen.

Olinpa naiivi kuvitelmissani :)

Ap

Voi sanoa, että olit naiivi, kuten mekin. Emme tienneet. Ei tälläisistä asioista ole uutisissa ollut, vrt. 70-luku ja sitä ennen, lastenkasvatusohjeet. Nykyään mediassa kerrotaan seurauksista, mutta vaietaan todellisista syistä. On alkoholismia, yksinhuoltajia, burnoutteja, masennusta, terapiaa. Kaiken ydin on mielestäni se, ettei ole tukijoukkoa, eli perhettä.

Joo, ja vahukset kituu yksin asunnoissaan!

Itse olen kasvanut ilman isovanhempia, kaikki olivat kuolleet. En tuntenut lapsena jääväni mistään paitsi. Minulla oli mukava kummitäti ja normaali täti, ne riittivät.

Helpoimmalla selviät, kun laitat välit ”poikki”. Elät omaa elämääsi ja poistat muistot heistä. Jos joku kysyy mitä heille kuuluu, vastaat hyvää. Ja jatkat seuraavaan aiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko kysyä, että jos vanhempia ei ole missään välissä kiinnostunut oma lapsi, tuleeko se yllätyksenä että samoja ihmisiä isovanhempina ei kiinnosta lapsenlapsi?

No näinhän se järjellä ajatellen menee. Vanhempiani ei kiinnostanut hoitaa omiakaan lapsia (hoidattivat minut ja sisarukseni omilla vanhemmillaan) joten ei ne lapsenlapsetkaan kiinnosta. Olin kai lapsellisen toiveikas että joku muuttuisi tai lapsenlapsi sulattaisi sydämen. Tai että kun vanhempani saivat viikottain lapsenhoitoapua omilta isovanhemmiltani niin olisivat vastavuoroisesti auttaneet omaa lastaan.

No mitään näistä ei tapahtunut. Sama piittaamattomuus jatkui.

Ja nämä vanhrmpani eivät auttaneet niitä omiakaan vanhempiaan joilta saivat yli 10 vuoden ajan jatkuvaa lapsenhoitoapua. Nämä auttaneet mummot työnnettiin laitokseen.

Olinpa naiivi kuvitelmissani :)

Ap

Voi sanoa, että olit naiivi, kuten mekin. Emme tienneet. Ei tälläisistä asioista ole uutisissa ollut, vrt. 70-luku ja sitä ennen, lastenkasvatusohjeet. Nykyään mediassa kerrotaan seurauksista, mutta vaietaan todellisista syistä. On alkoholismia, yksinhuoltajia, burnoutteja, masennusta, terapiaa. Kaiken ydin on mielestäni se, ettei ole tukijoukkoa, eli perhettä.

Joo, ja vahukset kituu yksin asunnoissaan!

Ei näillä tietyillä vanhuksilla ole ollut lapsilleen muuta asiaa, kuin tee, ole mitä minä haluan, palvele polvillasi ja arvosta, luutaa lattiat jalkojeni alla/vanhempi on kuninkaallinen verrattuna lapsiin. ota vastaan vanhempien ongelmista johtuvat hakkaamiset ja henkiset väkivallat, syystä että hän on äitisi/isäsi ja sinut opetettiin pitämään turpasi kiinni, kun asuit lapsuudenkodissa. Sama jatkui aina. Käy sinä näitä tiettyjä yksinäisiä (rahallisesti rikkaita) vanhuksia katsomassa, mielelläni luovun rintaperillisenä osuudestani, jotta ei ikinä enää mitenkään tarvitsisi kohdata lapsiaan sairaastik kaltoinkohtelevaa äitiä/isää.  Raha ei merkitse mitään, vaikka lapsiaan kaltoinkohtelevat niin haluavat kuvitella, yrittäen pitäessään otteessaan lapsiaan. Maine hankitaan lisäksi  loppujenlopuksi rehellisyydellä ja faktoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

Niin? No miten kivaa kuvittelet sillä syrjäytyneellä olevan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä tässä. Oman suruni ja pettymykseni vielä ehkä hiljaa kärsin ja kestän, mutta sitä suren kovasti että lapsilta puuttuu sukupolvien ketju, juuret, lämmin sukuyhteys ja suvun rakastava tuki täysin. On vain oma perhe, kaikki juhlat ja pyhät aina ilman sukua, lapset eivät saa sellaista sukupolvikokemusta tai kulttuurista perinteiden siirtoa.

Jälleen siis tsjuan että minun vanhempani eivät tuohon pysty ikinä, mutta silti koen että lapset (ja minä) jäämme jotain vaille... jotain sellaista turvaa, välittämistä ja tukea. En oikein osaa edes sanoin selittää mitä tarkoitan.

Hyvän perheen omaavilla tämä on itsestäänselvää kuin ilma jota hengittää ja useat eivät tajua edes mistä puhun. Ehkä sellaiset tajuavat joilta rakastavat vanhemmat äkisti kuolleet tai joilla ei sellaisia ollut koskaan.

Ne joilla ei ole ollut koskaan eivät tunnu tajuavan. Eli nämä palstan tunnekylmimmät ilkeimmät nauvojat, joista vanhemmat voi vain unohtaa. Tietenkin vanhemmat voi, mutta entä kun ei voi unohtaa sitä, että sulla tavallaan aikanaan oli vanhemmat? En tiedä, onko sulla siis ollut se kohta lapsuutta, jolloin et vielä ollut pettynyt vanhempiin tai tunnetasolla he eivät olleet hylänneet? Mulla on ollut, sitten he alkoivat syytellä myöhemmin minua (lähinnä huomauttaessani heille heidän vioistaan) ja sitten ei ole enä vanhempia ollut. Ja se sattuu, koska vanhemmat käyttäytyvät niin kuin aivan kuin se ois minun vikani. Vittu vähänkö hekin on mulle kertoneet, missä mussa on vikaa! Vittu miksi se ei toimi toiseen suuntaan saatana laisinkaan?

t,narsistiterapiassa käyvä

Se nyt vaan on fakta, että tästä toipuu parhaimmin ja nopeimmin kun ei ole missään yhteydessä personallisuushäiriöisiin hyväksikäyttäjiinsä, eli vanhempiinsa. Siinä tilanteessa (kun pitää yhteyttä) on selviytyminen päällimmäisenä, terveillä ajatusmalleilla ja toipumiseen johtavilla oivalluksilla ei ole tilaa kehittyä! Ja tietenkin pitää surra niitä vanhempia mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla. Ja sukujen menetettyä jatkumoa. Ja tämähän on yksi toipumisen ytimistä. Että vollottaa sydämensä kyllyydestä ja suree. Mutta tämä on tehtävä omassa rauhassa. Siihen EI kuulu minkäänlainen kontakti emotionaalisten tms. hyväksykäyttäjien kanssa. Ja sulla muuten tuntuu olevan tosi voimakas ns. sisäinen kriitikko. Kantsii käskeä sitä pitämään turpansa kiinni.

Ai. Mä en koe mitään tarvetta kertoa muille, miten mistäkin paranee. Itse asiassa säälittää toi sun "nopeiten paranee". Kuulostaa ihan sille tunnekylmälle luonnehäiriöiselle äidilleni. Mitä sitä mitään itkeä, vaikka isompi poika vei porkkanan, nopemmin pääsee, kun hyväksyy asian. Mä en hyväksy, se iso poika maksaa siitä, että se vei sen. Jos se on kuollut, siitä maksaa se, joka on samaa mieltä, kuin se, josta porkkanan saikin ottaa.

Hui. Onko tämä enää edes narsistista, vai onko tämä jo ihan psykopaatin tekstiä?

Aloittajalle voimia, vaikutat viisaalta ja terveeltä ihmiseltä, toisin kuin osa tähän ketjuun vastanneista. Voimia. Itselläni on tilanteesi mutta huomattavasti lievempänä. Ei siinä muu auta kuin hyväksyä tilanne, toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Minua on auttanut se, että olen saanut tietoa vanhempieni lapsuudesta, molemmat sodan aikana syntyneitä, molemmilla vakavia traumaattisia asioita pikkulapsiaikana perheessä. He eivät ole voineet saada lämpöä ja läheisyyttä itse kun sitä eniten tarvitsivat, eivät he sitä kykene sitten muillekaan antamaan. Eli kylmyyden syy ei ole se, ettei minua/sinua voisi rakastaa, vaan se, että jotkut ihmiset eivät osaa rakastaa.

Siis...mikä siinä oli psykopaattista? Sekö, että jos mun jokin viedään ja haluan, että viejä "maksaa" asiasta, eli saan hyvityksen?

Ja siis kun tähän joku voi tulla sanomaan, että "äitis on jo kuollut, et koskaan saa hyvitystä", niin kirjoitin, että sitten hyvityksen mulle antaa se, jonka mielestä se oli oikein, että minulta vietiin jotain.

Tämä on sinusta narsistista ja psykopaattista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun aikuistuu ja perustaa perheen, pitää olla valmis ymmärtämään, että oma vanhempi on jo lapsensa hoitanut. Hän on parikymmentä vuotta elänyt omalle lapselleen, hoitanut, rahoittanut, ...

Aikuisena voidaan edelleen olla apuna ja tukena, mutta suhteen kuuluu muovautua vastavuoroiseksi, kahden itsenäisen aikuisen suhteeksi. Voi pyytää vanhemmalta lapsenhoitoapua, mutta pitää myös tarvittaessa auttaa takaisin. Kaikki muu on jämähtämistä siihen lapsen rooliin, jossa saat itkupotkuraivarin, kun äiti on niiiiin tyhmä.

Kaikki tämä pitää paikkansa, mutta ei taida liittyä AP:n aloitukseen oikein mitenkään. AP:n vanhemmathan ovat tainneet katkaista suhteensa lapsiinsa melkein kokonaan, eivät vastaa puheluihin tai ole muutenkaan tekemisissä.

Joo, en lukenut niin tarkasti. Lähinnä itseä välillä suututtaa, kun aikuiset lapset odottavat vielä vanhemmiltaan niin kovin paljon mutteivät ehkä ole valmiita antamaan oikein mitään.

Itsepähän olet lapsesi surkeasti kasvattanut. Katso peiliin lehmä. Rakkaille vanhemmille tehdään ja annetaan kyllä apua, mutta ei sinunlaisillesi vastapalvelusten laskijoille.