Vaatiiko parisuhde kovaa työtä ja vaivannäköä?

Riippuu kokonaan henkilöstä itsestään. Joidenkin on helppo huomioida se toinen, joillekin täysin mahdotonta. Itsekkyyden määrä kai sen ratkaisee.

Parisuhde vaatii kyllä kummankin tahtoa olla yhdessä ja kykyä luottaa siihen toiseen.

Mutta jos joka päivä kokee olevansa töissä parisuhteensa eteen, niin kannattaa ehkä kysyä itseltään ensiksi liioitteleeko suhteen ylläpitämisen suhteen, eli lähinnä onko itsessä marttyyrin vikaa. Sitten toinen on että miksi tekee vain yksin töitä parisuhteen eteen; mitä se toinen tekee.

Ja sen jälkeen voikin aloittaa keskustelun.

Koska mikään parisuhde ei vaadi toisen väsymistä ja vain toisen joustamista.

Vierailija kirjoitti:

Välillä on tosi helppoa ja välillä tosi vaikeeta, riippuen siitä miten elämä heittelee. Jos molemmilla sujuu muuten hyvin, on parisuhdekin helpompi pitää kasassa. Jos menee itsellä tosi huonosti esim. taloudellisesti/töissä/tms, niin vaikuttaa se myös automaattisesti parisuhteeseen, ei se siitä silti huonoa tee.

Parisuhde on voimavara ja valinta, sellaista hyvää me-henkeä. En minä jaksaisi edes olla kenenkään itseni kopion kanssa jonka kanssa ei olisi ikinä eri mieltä. Parisuhteen toimivuuden ratkaisee mielestäni se, miten vaikeuksista päästään eteenpäin.

Tämäpä juuri. Hyvässä parisuhteessa on "kotonaan", tuntee tulevansa hyväksytyksi itsenään. Mutta ei parisuhdetta ja toista saa itsestäänselvyytenä pitää, hyvin helposti pitkässä suhteessa päätyy "tietämään" mitä toinen haluaa ja ajattelee kysymättä ja keskustelematta, se on vaarallista. Ja nuo vaikeudet, niitä nyt pitkissä parisuhteissa tulee aina vastaan: ongelmia töissä, lasten kanssa, terveyden kanssa jne. Varsinkin silloin parisuhde punnitaan: pystytäänkö kannattelemaan toista me-hengessä vai käperrytäänkö sisään omiin ongelmiin ja unohdetaan, että toinen on vieressä. Unohtuuko vastavuoroisuus, tuleeko suhteesta yksipuolinen vai tuetaanko toinen toista. Varsinkin pitkissä parisuhteissa voi muodostua roolit: esim. toinen tukija, toinen tuettava ihan omien luonteenvahvuuksien mukaan. Entä sitten kun se vahva tukija tarvitsisikin tukea, ymmärtääkö tuettu hypätä toiseen rooliin? En tiedä onko tuollaiset asiat vaivannäköä tai työtä parisuhteessa, enemmän ne ovat elämää parisuhteessa ja aktiivista tahtoa pitää suhde hyvänä.

Jos vaatii vaivannäköä paljon, siinä on jotain vikaa. Vähän sama kuin ajelisi VAG-konsernin autoilla. Ne ovat niin rakkaita ja ihania, mutta korjaamolla saa käydä ihan koko ajan. Välillä rempsahtaa ketju tai turbo TSI:stä ja sillon tällöin pamahtaa muutama venttiili DSG:stä. Joskus rikkoutuu EGR-järjestelmä ja öljyä saat lisätä litran viikossa.  Silti kuljettaja ei näe syytä erota.

Hyvä parisuhde on kuin ajaisi Toyotalla. Onhan se hieman kovaääninen koppero, eikä kaikkein mukavinkaan, mutta elämästä tulee helppoa kuin heinän teko :)

Se on tärkeää, että vaikka on ajoittain vaikeaa ja joskus riidellään, niin kuitenkin on se tunne, että ollaan samalla puolella.

Silloin kannattaa tehdä töitäkin suhteen jatkumisen vuoksi. Tietysti rajansa silläkin. Eikä jatkuvasti.

Silloin jos asetutaan omiin poteroihinsa vaatii kovaa työtä jotta sieltä noustaan pois.

Joskus se ei 8nnistu kovallakin työllä, ja silloin kannattaa miettiä missä raja kulkee.

Yleisesti ajattelen, että silloin kannattaa tehdä töitä vaikeuksien edessä jos kuitenkin ne plussat on suuremmat kuin miinukset.

Että suhde antaa enemmän kuin ottaa.

Jos koko ajan olet se antajapuoli ja tunnet, että uuvuttaa, niin mikään työ ei riitä.

Mikään taakka ja työleiri suhteen ei pidä olla, vaan voimaa ja elämänhalua antava, kokonaisuutena ajatellen.

Ei. Totta on että jokaisessa parisuhteessa tulee varmasti ristiriitoja mutta kysymys on se miten ne osataan käsitellä.

Nykyisen 5 vuoden suhteestani ensimmäiseen neljään olisin vastannut kyllä. Sillä sitä se todellakin oli. Jatkuvaa tuöstämistä yhdessä pystmisen vuoksi. Mutta vain siksi etten tiennyt paremmin. Viimekesänä koitti hetki jolloin tilanne eskaloitui ja todella tajusin mistä kaikki ongelmamme johtuivat kaikki ne vuodet. Ja kyllä, suuren riidan saimme aikaiseksi, miltein erosimme, mutta jotenkin onnistuimme selviämään siitä. Saimme tuon suhteemme varjon käsiteltyä ja kuopattua. Tämän jälkeen koko tämän viimeisen vuoden suhteemme on ollut täyttä harmoniaa. Häitäkin olemme jo suunnitelleet. Joten perustuen nykyiseen tilanteeseeni, vastaukseni on ei. En nimittäin kokenut että parisuhteeni oli hyvä silloin kun siinä oli ongelmia. Olin vain ja ainoastaan onneton. Nyt kun ne on korjattu on tilanne toinen.

Jos joutuu sanomaan että parisuhde vaatii työtä toimiakseen, silloin kannattaa miettiä onko parisuhde todellakin sen arvoinen. Miksi tuhlata oma elämä ja onni johonkin joka ei pysty tapahtumaan itsestään? Työpaikat ovat työtä varten. Haluatko varmasti tehdä parisuhteesta itsellesi toisen työpaikan?

Hmmm. No vaatii se sitä että on osallisena siihen suhteeseen ja panostaa ajallisesti siihen.

Jos täytyy kaikesta vääntää niin sit on kyllä väärä ihminen

Tämä riippuu myös olosuhteista. Aiemmin oli helpompaa, nyt 11 vuoden jälkeen vaatii jo enemmän työtä. Varsinkin, kun toinen sairastui lopullisesti ja elämä on täynnä stressiä, katkeruutta, surua ja kipua.

Vastasin ei.

Vaatii se vaivannäköä, mutta en väittäisi että se vaatii sitä paljon.

Oikean luonteinen ihminen tuossa rinnalla, niin siinähän tuo parisuhde menee ilman suuria voimannäytteitä ja ponnisteluja. Yhdessä elämistä tämä on.

Ei.

En ymmärrä näitä, jotka tekevät ison numeron "parisuhteen hoitamisesta".

Kun on mieleinen kumppani löytynyt, jaetaan elämä hänen kanssaan.

Mitäs siinä sen kummempaa.

Vierailija kirjoitti:

Oikean ihmisen kanssa on tavattoman helppo olla.

Minusta aika moni on väärän ihmisen kanssa.

Kaikki eivät halua vain helppoa parisuhdetta, esimerkiksi jos itsessä on paljon työstettävää on erittäin todennäköistä oman henkisen kehityksen kannalta, että parisuhteessa riittää myös haastetta. Se voi silti olla juuri sitä mitä tarvitseekin. Kaksi puolikasta ihmistä eivät voi muodostaa ehyttä parisuhdetta, eikä yksi kokonainen voi korjata toista, parisuhde ei tee kenestäkään ehjää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaatii. Toisaalta ajattelen kaikista ihmissuhteista, että ne vaativat kovasti työtä. Kavereihin pitää pitää säännöllisesti yhteyttä, miehelle ei voi montaa viikkoa putkeen sanoa, että ei huvita seksi ja haluan olla vain rauhassa ja lastenkin kohdalla on tehtävä paljon asioita, joista en nauti enkä välitä. 

Olen luonteeltani varmasti aika pitkälle erakko ja introvertti. Viihdyn yksin, mutta toisaalta nautin kyllä ystävistä ja erityisesti puolisosta. Silti pitää usein tehdä asioita, jotka mieluusti jättäisin tekemättä. Ehkä lapset on tähän meidän kuvioon ja minun luonteeseeni olleet liikaa, jolloin sellaiset asiat, joista ennen nautin puolisoni kanssa, ovat nykyisin enemmän tai vähemmän raskaita ja työläitä. 

Odotan hirveästi sitä aikaa, että taas ollaan miehen kanssa kahdestaan ja että saan vain olla. Silloin jaksan paremmin panostaa parisuhteeseen ilman, että se tuntuu pakolta ja työltä. 

Kyllä voi sanoa toiselle monta viikkoa putkeen että ei huvita.

Mutta toisen pitää kyllä yrittää tehdä kaikkensa suhteen eteen. Eli mielestäni seksiäkin pitää harrastaa vaikka sitä ei haluisi.

Mutta kyllä suhteessa saa olla hyvinkin pitkään huonolla tuulella ja paha olla. Esimerkiksi masennus on sellainen että se voi kestää vuosiakin. Olisi täysin järjetöntä että ihminen ei saa omassa kodissa ja oman perheen seurassa olla huonolla tuulella ja osoittaa pahaa oloaan.

Ei TODELLAKAAN pidä harrastaa seksiä jos ei halua!

Mutta, jos haluttomuutta kestää pitempään, on mun mielestä kyllä velvollinen miettimään mistä se johtuu ja keskustelemaan asiasta. Eikä odota, että toinen joko väsyy vonkaamiseen tai lähtee.

Minä koen, että parisuhteessa oleminen vaatii kovaa työtä, mutta ehkä se johtuu enemmänkin omasta persoonastani kuin mistään muusta. Olen usein pahalla tuulella, ja että parisuhde voisi hyvin, pitää jatkuvasti säädellä omaa mielialaansa. Jos asuisin yksin, voisin ihan rauhassa olla huonolla tuulella. Mieskään ei ole maailman helpoin, vaan hänelle tulee pitkiä synkempiä kausia, jolloin on aika iloton. Silloin pitää aina jaksaa purra hammasta, että kyllä se tästä kohta kääntyy. Jossain vaiheessa esiin tulee ilonen, leikkisä ja onnellinen mies.

Lisäksi pitää jaksaa selvittää ristiriitoja esim seksin suhteen. Mies haluaisi monta kertaa viikossa, itse olen hyvin kausiluonteinen seksin suhteen eli välillä joka päivä ja sitten mielellään pitäisin useampia kuukausia taukoa. Yritän siinä joustaa ja olla tasaisempi, mikä vaatii mielestäni aika kovaa työtä. 

Kuten joku sanoi, että hänen mielestään kaikki ihmissuhteet vaativat kovasti työtä, myös minä koen samoin. Isovanhemmille ja vanhemmille on pakko jaksaa soitella, samoin kavereille, vaikka noin muuten voisin vallan hyvin olla vaikka puoli vuotta erossa kaikista ja sen jälkeen tavata ja olla hyvää kaveria. Tiedän kuitenkin, että muut tuskin ovat samanlaisia. 

Meillä on miehen kanssa mielestäni hyvä parisuhde. Meillä on hellät ja lämpimät välit, olemme parhaat ystävät, seksi on hyvää (silloin kun itselläni on aktiivisempi kausi) ja pystymme puhumaan kaikesta. Lapsia kasvatamme tasavertaisina, joskin minä hoidin lapsia enemmän heidän ollessaan pieniä. 

Ei vaadi. Viisas pääsee vähemmällä.

Jos joutuu koko ajan näkemään paljon vaivaa suhteen eteen niin se ei varmaan ole oikea suhde. Hyvässä suhteessakin, jossa kaikki sujuu mallikkaasti tulee kuitenkin välttämättä vastaan niitä kausia kun ihan oikeasti joudutaan panostamaan ja näkemään vaivaa, että homma toimii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaatii. Toisaalta ajattelen kaikista ihmissuhteista, että ne vaativat kovasti työtä. Kavereihin pitää pitää säännöllisesti yhteyttä, miehelle ei voi montaa viikkoa putkeen sanoa, että ei huvita seksi ja haluan olla vain rauhassa ja lastenkin kohdalla on tehtävä paljon asioita, joista en nauti enkä välitä. 

Olen luonteeltani varmasti aika pitkälle erakko ja introvertti. Viihdyn yksin, mutta toisaalta nautin kyllä ystävistä ja erityisesti puolisosta. Silti pitää usein tehdä asioita, jotka mieluusti jättäisin tekemättä. Ehkä lapset on tähän meidän kuvioon ja minun luonteeseeni olleet liikaa, jolloin sellaiset asiat, joista ennen nautin puolisoni kanssa, ovat nykyisin enemmän tai vähemmän raskaita ja työläitä. 

Odotan hirveästi sitä aikaa, että taas ollaan miehen kanssa kahdestaan ja että saan vain olla. Silloin jaksan paremmin panostaa parisuhteeseen ilman, että se tuntuu pakolta ja työltä. 

Kyllä voi sanoa toiselle monta viikkoa putkeen että ei huvita.

Mutta toisen pitää kyllä yrittää tehdä kaikkensa suhteen eteen. Eli mielestäni seksiäkin pitää harrastaa vaikka sitä ei haluisi.

Mutta kyllä suhteessa saa olla hyvinkin pitkään huonolla tuulella ja paha olla. Esimerkiksi masennus on sellainen että se voi kestää vuosiakin. Olisi täysin järjetöntä että ihminen ei saa omassa kodissa ja oman perheen seurassa olla huonolla tuulella ja osoittaa pahaa oloaan.

Ei TODELLAKAAN pidä harrastaa seksiä jos ei halua!

Onko tämä asia TODELLAKIN noin mustavalkoinen? Sitä voi tarjota läheisyyttä ja hellyyttä, vaikka rakastelu ei juuri sillä hetkellä niin innostaisi/onnistu.

Vierailija kirjoitti:

37 v. aviossa. Paljon on töitä tehty, mutta avioliiton eteen ei ole tarvinnut. Toisen kanssa on vaan hyvä olla.

Mielenkiintoista, että tämä on saanut alapeukkuja.

Meinasin sanoa että ei, mutta lopulta päätin sanoa kyllä. Parisuhde vaatii mielestäni paljon keskustelua. Pitää jaksaa oikeasti puhua, eikä olettaa että se toinen tietää. Mitä et sano, toinen ei voi tietää. Silloin menee arvailuksi ja helposti pieleen. Silti puhumisenkin jälkeen vaatii työtä. Vaatii paljon työtä katsoa peiliin ja nähdä se oma syy riitatilanteissa, sen mitä olisi voinut itse tehdä paremmin. Vaatii paljon työtä luottaa, että se toinen tekee saman, ja kantaa oman vastuunsa tilanteesta. Suurin työ on siinä että molemmat parisuhteen osapuolet ottavat päät pois omista perseistään ja yrittävät ymmärtää mitä sen toisen päässä liikkuu.

Minä olin mieheni kanssa ystävä 4 vuotta ennen kuin menimme yhteen. Yhteistä asumista on kestänyt nyt 16 vuotta, joista 12 avioliitossa. Ikää ei ole vielä neljääkymmentä, olimme siis ihan kakaroita yhteen mennessä. Olemme myös hyvin, hyvin erilaisia luonteiltamme, erityisen introvertti + erityisen ekstrovertti. Yhteistä on adhd ja sen tuomat haasteet. Aika paljon tässä on ollut molemmilla kasvamista vuosien mittaan, ja kyllä sen eteen on töitäkin tehty, pääasiassa sitä peiliin katsomista. Päivääkään en vaihtaisi pois. Tälläinen kahden todella erilaisen ihmisen liitto usein vaatii töitä, mutta se myös antaa paljon. On ihanaa huomata jatkuvasti vieläkin kasvava rakkaus, kunnioitus ja luottamus, kun näkee toisessa piirteitä joita itsellä ei ole ja joita arvostaa. Suurin työ on varmasti molemmilla ollut oman pään sisällä. Jos taas puhuu jostain parisuhdeajasta yms. en oikein edes tiedä mitä sanoa. Me tehdään asioita yhdessä ja erikseen, kannetaan vastuuta omien tärkeysjärjestysten mukaan, ja keskustellaan kaikesta mitä mieleen tulee. Ei se ole työtä, vaan ihan pelkkää elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin vaatii vaivannäköä.Kokemusta on muustakin ei hyvin käynyt. Olen siis ehtinyt oppia.

Vaivannäkö on sitä että huomioi toisen jaksamista jotta sen pohjalta vastuuta arjesta enemmän tai vähemmän. Toiselle pitää muistaa olla hellä ja kertoo rakastavansa. Läheisyys ja aika seksille on osa parisuhteista huolehtimista.

Pidämme yllä parisuhdetta arkisten asioiden lisäksi toistemme hemmottelulla kivoilla yhteisillä asioilla. Matkustamme, käymme elokuvissa,luonnossa jne. Tärkeintä on hellyys ja läheisyys kaikissa muodoissaan.

Avoimuus ja intohimo ja rohkeus seksissä on mielestäni parisuhteesta ja toisesta huolehtimista. Ei yleisesti vaan omalla kohdallani.

Pidämme pari kertaa vuodessa jonkin miniloman hotellissa ja se on aina piristävää. Tämä kerran tai pari vuodessa ulkomailla ja siitäkin olemme pitäneet. Tämä on tuonut meitä aina tuolloin hyvällä tavalla läheisesti yhteen.

Oma elämä on tärkeää, mutta pelkästään siihen keskittymällä parisuhde menee kiville kokemusta on. Nyt ymmärrän toisen huomioimisen ja seksin merkityksen paljon paremmin.

Kaikki kirjoittamasi kuuluu minusta normaaliin parisuhteeseen eikä ole työtä tai vaivannäköä.

Nimim. 40 v yhdessä

Riippuu millainen tunnelataus milläkin sanalla on kenenkin henkilön kohdalla. Minä esim. en pidä työntekoa raskaana ja puuduttavana, vaan mukavana, innostavana ja mukaansatempaavana.

Sellainen joka vihaa omaa työtään, ajattelee työ-sanasta tietysti eri tavalla. Minusta parisuhde vaatii tuota minulle positiivista sanaa eli työtä ja työstämistä. Etenkin itseni kanssa. Reflektoin paljon omaa käytöstäni, omaa tapaani puhua ja reagoida. Ja tämä käy siitä positiivisesta työstä, sillä opin samalla paljon itsestäni, kun toinen toimii terveenä peilinä ja teen tätä ihan mielelläni. Tämä positiivinen efekti toimii vain edes jokseenkin terveen ihmisen kanssa.

Onhan tässä ollut ihan sitä huolta ja murhettakin. Oman miehen vakava masennus, minun masennus ja ahdistuneisuushäiriö sekä PTSD, fyysiset rankat sairastelut, minun perheeni jatkuvat vakavat ongelmat, koska perheessäni ei ole yhtään tasapainoista ja tervettä ihmistä, rahaongelmat...kaikesta huolimatta ei olla kertaakaan oltu lähelläkään eroa, koska panostamme keskinäiseen suhteeseemme todella paljon. Ja ihan siitä omasta halusta ja positiivisesta asenteesta. Ei silleen että tämä on pakkopullaa ja inhottavaa työtä.

Tämä lienee monelle normaalista perheestä tulevalle vaikeaa ymmärtää. Kun ihminen tulee perheestä jossa ihmissuhteet ovat jonkinlaista valtapeliä, se oma parisuhde vaatii paljon työtä. Tälläiseltä epänormaalista perheestä tulevalle se vaatii työtä oman pään sisällä, ja puolisolta se vaatii työtä siinä, että jaksaa seistä rinnalla eikä sokeudu toisen kehitykselle. Itse olen saanut kasvaa valtavan paljon terveemmäksi puolisoni rinnalla, ja hän on saanut työstää omia ongelmiaan minun rinnallani. Ja molemmat rakastavat ja kunnioittavat toisiaan valtavan paljon siitä tuesta ja lojaaliudesta ja rakkaudesta mitä toinen on osoittanut koko prosessin aikana.