Missä on ihmisten kunnianhimo nykyään? Miksi niin monet tyytyy paskaduuneihin?

Itsevarmuus alenee kun tekee noita paskahommia aikansa ja helposti sitä sit alkaa aatteleen ettei itestä ole muuhun

Minulle ainakin riittää se, että saa elämiseen välttämättömät rahat. Enkä oikeasti edes tiedä mitä muuta alkaisin tekemään, ei minulla ole mitään erikoisempia haaveita tai tavoitteita. Sama se loppujenlopuksi, mitä duunia tekee - kaikki alkaa aina jossain vaiheessa tympimään kuitenkin.

Koska astronautiksi tai aivokirurgiksi haluavia on paljon enemmän kuin paikkoja tarjolla.

Kunnianhimo ei tuo onnellista elämää. Tarvitaan älykkyyttä. Vaikka olisi kuinka älykäs, ei aina pääse paskaduunia kummempaan. Vaikka opiskelisi hyvin, niin koulutusta vastaava työkin voi tuntua liian helpolta ja suorittavalta. Muilla avuilla päästään johtamaan, - osa hyvin perustein ja osa todella ala-arvosin (pyrkyrit, nuoleskelijat, manipuloijat, ei kovin etevät tai pätevät...). Kaikille ei riitä johtajantöitä. Lasten kasvatus ja kotityötkin ovat vaativampia, jos ne tekee kunnolla ja keksii aina uutta, monipuolistaa, kuin keskiverto työelämässä suoriutuminen..

Varmaan syitä on yhtä monta kuin on työntekijöitäkin.

Joku tyytyy ns. paskaduuniin, toinen ei pysty / viitsi / uskalla kouluttautua, kolmas viihtyy työyhteisössään, neljäs pitää käsillä tehtävästä työstä, viides haluaa pysyä tutussa ja turvallisessa ympäristössä.

Ymmärrän kyllä, jos joku useammankin ällän ylioppilas valitsee mieluummin siedettävästi palkatun varastomiehen duunin kuin pitkän opiskeluajan, henkisesti kuormittavan työn ja epävarman tulevaisuuden. Varastomiehen duuni on juuri tässä, nyt, eikä jossakin epävarman opiskeluajan jälkeisessä elämässä, josta ei voi mitään vielä sanoa eikä ennustaa.

Nykyään edes koulutus ei takaa työtä. Voi olla, että jäät ihan ilman oman alan töitä, ja ainut mitä saa on siivoustyö.

Ja mikä siinä siivoojan työssä oikeesti on niin halveksuttavaa? Sehän on tärkeää työtä ja vittuako sillä on väliä jos joku haluaa oikeasti olla siivooja tai rekkakuski.

Totta puhut, aloittaja, kyllä nykyihminen tyytyy vähään.

Toista se oli sata vuotta sitten kun koko ikäluokka kävi korkeakoulun ja millekään suorittaville perusduuneille ei ollut tarvetta. Eiku...

Miksi kaikkien pitäisi olla hirveän kunnianhimoisia tai kilpailuhenkisiä? Itse teen helppoa ja leppoisaa työtä, melko pienellä palkalla. Elän kuitenkin ihan omasta halustani varsin vaatimattomasti, en kaipaa merkkilaukkuja, luxuslomia, hienoa autoa tjsp, vaan se pieni palkka riittää minulle hyvin ilman että tarvitsee elä kädestä suuhun. Työ ei tuota minulle kiirettä tai stressiä eikä seuraa vapaa-ajalla mukana, vaan energiaa jää kaikkeen muuhun kiinnostavaan.

Ja mitä merkityksettömyyteen tulee, niin kyllä sen aika nopeasti huomaisi jos vaikka kaikki Suomen siivoojat menisivät lakkoon ;) Jonkun ne perushommat pitää hoitaa että kunnianhimoisemmilla on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä tietellisiä löytöjä, uusia innovaatioita jne.

Elämän sisältö on muualla kuin työnteossa? Realiteetit eivät mahdollista unelma-alan opiskelua?

Ent. laitoshuoltaja, kohta FM, asuntolaina maksettu siivoamalla

No mulla ainakin elämän mielekkyyden paino on ihan jossain muussa kuin siinä, mitä työtä teen. Tykkään tehdä suhteellisen simppeliä työtä, joka ei stressaa ja jossa on ihan säännölliset työajat, ja jota ei tarvitse miettiä sen jälkeen, kun sulkee toimiston oven takanaan. 

Vastikään tarjotusta ylennyksestäkin kieltäydyin, koska sitten mulle olisi tullut lisää vastuuta ja alaisiakin, yähhh. 

Vapaa-ajalla sitten etsin haasteita, olen luova ja keskityn nauttimaan. 

Miten aloittajan oma kunnianhimo ilmenee? Minkälaisia töitä itse teet?

Kyllahan siivoojia tarvitaan? Ja jotkut pitaa esim fyysisemmasta tyosta.

Vanhemman polven tyypit ovat tottuneet elämään sellaista elämää, jota voi säädellä itse. Jos lähtee mm. pääkaupunkiseudun kovaan työilmapiiriin työhön, jossa mm. pienissä palvelufirmoissa saa hommia ja yleensä osa-aikatyötä, kuitenkin on ehkä kilpailevat työkaverit ja asenne heillä maalta muuttaviin on sellainen etuoikeutetun asenne, se karkottaa jo työn hakuvaiheessa.

Jos kaikki alkaisivat johtajiksi olisi erikoinen yhteiskuntarakenne.

Yksi tuttu omistaa tekniikan alan pikkufirman ja kouluttaa toisen lapsista jatkamaan sitä, lapsi on kiinnostunut samoista asioista. Hän kertoi, ettei hän kovasta koulutustaustasta kokeneena kestänyt kilpailua itse työpaikalla, vaan halusi keskittyä oman osaamisen kehittämiseen.

En halua vastuullista työtä joka vie kaiken ajan ja jos vapaa-aikaa jää niin työ on koko ajan mielessä.

En tarvitse merkkilaukkua enkä uutta autoa. En asu pk-seudulla joten voin asua väljästi ok-talossa pienemmilläkin tuloilla.

Oma onnellisuuteni ei rakennu ammatin tai tittelin varaan, arvostettu ammatti ja iso palkka ei myöskään tarkoita automaattisesti onnellista elämää.

Ympärillä moni on uupunut ja ahdistunut "hienommissa" töissään, minä tykkään "paskahommastani" ja lähden mielelläni aamulla töihin.

Äitini yritti kannustaa minua yläasteella opiskelemaan sanomalla, että sitten pääsen hyvinpalkattuihin ja mielenkiintoisiin hommiin.

Mietin mielessäni, että ei riitä, että saan hyvän keskiarvon peruskoulusta. Sitten pitäisi saada hyvät yo-paperit päästäkseen yliopistoon. Yliopistossa pitäisi olla ahkera, että pääsisi hyviin hommiin. Ja siinäkö kaikki? Ei kun sitten pitäisi vielä olla ahkera ja osaava töissä seuraavat 40 vuotta, että tekisi hienon uran.

Totesin, ettei sellainen elämä ole minua varten. Pääsin ylioppilaaksi rimaa hipoen ja valmistuin AMK:sta keskinkertaisin paperein. Sain kuitenkin alani töitä. En ole mielestäni ollut töissä erityisen hyvä enkä ahkera. Silti teen 5000€:n palkalla samoja hommia kuin moni diplomi-insinööri. Ehkä tätä pitäisi kutsua onneksi.

Monelta puuttuu pitkäjänteisyys ja kiinnostus opiskella ja luoda oma polkunsa ja ammattinsa. Helposti ja nopeasti töitä ja rahaa.

Monet korkeakoulututkinnot eivät myöskään anna mitään ammattinimikettä ja selkeää työnkuvaa, jotkut tarvitsevat rutiineja ja selkeyttä.

Sitten tietysti se, että monilla duunarialoilla (es siivoojat) on miltei aina töitä tarjolla.

Ja sitten jos kerran ajautuu noihin hommiin, saa palkkaa ja elää leveämmin kuin samanikäiset opiskelijat, onhan se ok. Mutta helppo on myös sitten jämähtää niihin hommiin.Ja ihan totta, itsetuntoonkin se vaikuttaa, ei ole enää niin helppo lähteä kouluun.

Mulle kävi juuri näin, pidin välivuoden lukion jälkernen työskentelemällä kaupassa täysillä tunneilla. Nuorelle naiselle se oli tosi iso raha, kun oli kämppis jakamassa kuluja eikä rahaa mennyt oikein mihinkään, pakolliset laskut ja vaatteita ja meikkejä, elekroniikkaa. Elin herroiksi, tai ainakin tuntui siltä.

Välivuosi muuttui välivuosiksi ja pian huomasinkin olevani 29v ja edelleen kaupan kassalla. Alkoi ahdistaa ja hävettää, eikä se palkkakaam enää tuntunut kummoiselta. Vanhat kaverit olivat käyneet koulunsa ja olivat paremmissa hommissa. Aloin masentua ja itsetuntokin alkoi rapistua, miten minä tavan tallukkaduunari edes kuvittelen tästä kouluttautuvani, vaikka aina olinkin ollut hyvä koulussa.

Lopulta 31-vuotiaana pakotin itseni opiskelemaan amk:uun ja nyt 45-vuotiaana olen valmistumassa insinööriksi. Jos uudelleen saisi valita niin ei mitään välivuosia töissä, vasn suoraan kouluun. Ja jos haluaa pitää välivuoden niin vaikka sitten opiskelemalla avoimessa.

Vierailija kirjoitti:

Monelta puuttuu pitkäjänteisyys ja kiinnostus opiskella ja luoda oma polkunsa ja ammattinsa. Helposti ja nopeasti töitä ja rahaa.

Monet korkeakoulututkinnot eivät myöskään anna mitään ammattinimikettä ja selkeää työnkuvaa, jotkut tarvitsevat rutiineja ja selkeyttä.

Sitten tietysti se, että monilla duunarialoilla (es siivoojat) on miltei aina töitä tarjolla.

Ja sitten jos kerran ajautuu noihin hommiin, saa palkkaa ja elää leveämmin kuin samanikäiset opiskelijat, onhan se ok. Mutta helppo on myös sitten jämähtää niihin hommiin.Ja ihan totta, itsetuntoonkin se vaikuttaa, ei ole enää niin helppo lähteä kouluun.

Mulle kävi juuri näin, pidin välivuoden lukion jälkernen työskentelemällä kaupassa täysillä tunneilla. Nuorelle naiselle se oli tosi iso raha, kun oli kämppis jakamassa kuluja eikä rahaa mennyt oikein mihinkään, pakolliset laskut ja vaatteita ja meikkejä, elekroniikkaa. Elin herroiksi, tai ainakin tuntui siltä.

Välivuosi muuttui välivuosiksi ja pian huomasinkin olevani 29v ja edelleen kaupan kassalla. Alkoi ahdistaa ja hävettää, eikä se palkkakaam enää tuntunut kummoiselta. Vanhat kaverit olivat käyneet koulunsa ja olivat paremmissa hommissa. Aloin masentua ja itsetuntokin alkoi rapistua, miten minä tavan tallukkaduunari edes kuvittelen tästä kouluttautuvani, vaikka aina olinkin ollut hyvä koulussa.

Lopulta 31-vuotiaana pakotin itseni opiskelemaan amk:uun ja nyt 45-vuotiaana olen valmistumassa insinööriksi. Jos uudelleen saisi valita niin ei mitään välivuosia töissä, vasn suoraan kouluun. Ja jos haluaa pitää välivuoden niin vaikka sitten opiskelemalla avoimessa.

Sori, siis 35-vuotiaana valmistumassa.

Wallah! kirjoitti:

No mulla ainakin elämän mielekkyyden paino on ihan jossain muussa kuin siinä, mitä työtä teen. Tykkään tehdä suhteellisen simppeliä työtä, joka ei stressaa ja jossa on ihan säännölliset työajat, ja jota ei tarvitse miettiä sen jälkeen, kun sulkee toimiston oven takanaan. 

Vastikään tarjotusta ylennyksestäkin kieltäydyin, koska sitten mulle olisi tullut lisää vastuuta ja alaisiakin, yähhh. 

Vapaa-ajalla sitten etsin haasteita, olen luova ja keskityn nauttimaan. 

Toisaalta työhön uppoaa niin paljon aikaa, etten ainakaan päivän siivoamisen jälkeen jaksaisi tehdä mitään luovaa.