Miten ihmisestä huomaa, että on kokenut vastoinkäymisiä?

Vaiko vihdoinkäymiset?

Ei välttämättä mistään, toiset ihmiset ovat resilienttejä ja kestävät vaikka kuinka kovia kokemuksia. Uskon, että useimpien ihmisten kohdalle on sattunut negatiivisia elämäntapahtumia. Joten kaikki ovat kokeneet kovia tavalla taikka toisella. Vastoinkäymiset tulevat esiin tietyissä tilanteissa. Yleensä siinä miten ihminen reagoi tietyissä tilanteissa. Esim. koulukiusattu voi olla sosiaalisesti arka, petetty ja karulla tavalla jätetty mies saattaa olla sovinisti ja naisia halveksuva. Ryysyistä rikkauksiin noussut saattaa haluta korostaa varakkuuttaan.  Esimerkkejä on paljon ja usein ihmisen outoa käyttäytymistä ymmärtää, kun tuntee hänen elämäntarinansa.

Takana 4 keskenmenoa, miehen pettäminen, avioero, taloudellisia vaikeuksia, työpaikkakiusaamista, burnout, lasten koulukiusaamista, sairauksia, puolison vakava sairastuminen, isän alzheimer.

Mitenkö näkyy? Ei arjessa mitekään. Empatiakyky mulla ehkä on noussut. Koskaan ei voi tietää, mitä toinen on elämässään joutunut kohtaamaan. Ja hyvätuloiseksi kermaperseeksi muakin varmaan luullaan.

Yksi aika tyypillinen tapa peittää lapsuuden kovat kokemukset on vankkumaton positiivisuuden naamari, jolla huijaa usein aika hyvin jopa itsensä.  Jos joku tyyppi tuntuu purjehtivan läpi elämän tosi iloisena ja joustavana, niin usein on saanut todella pahasti elämältä köniin. Tähän liittyy myös häpeä ja kovuus, sellainen että mikään ei muka kolhaise. Vaikeuksien tullessa nostetaan heti kytkintä, ruvetaan käyttämään päihteitä, ei uskalleta kohdata pimeyttä. Miehissä todella tyypillistä.

Riippuu vastoinkäymisestä ja missä iässä tapahtunut. Jos tulee toistuvasti hakatuksi äidin taholta 3- vuotiaana vaikuttaa se eri tavalla kuin jos tulee aikuisena toistuvasti hakatuksi miehen taholta. Resilienssi on parempi jos on hyvä lapsuus.

Resilienssi tarkoittaa selviytymis- ja sopeutumiskykyä ennakoimattomissa, yllättävissä muutostilanteissa. Taito, jota tarvitsemme sekä työssä, että vapaalla välttyäksemme turhalta hermoilulta ja stressin tunteilta. Resilienssi ei liity vain yhteiskunnassa, organisaatioissa ja elämässämme tapahtuviin isoihin muutoksiin vaan myös moniin päivittäisiin pieniin asioihin.

Toisilla selviytymiskykyä on luonnostaan enemmän kuin toisilla. Kaikilla se lisääntyy elämänkokemusten myötä ja sitä voi omalla kohdallaan myös kehittää. Resilienssiin liittyy oleellisesti stressinsieto- ja ongelmanratkaisukyky, optimistisuus, omien voimavarojen tunnistaminen ja kehittäminen, sekä kyky pyytää ja ottaa apua tarvittaessa vastaan.

Minulla on ollut koko ikäni surkea resilienssi enkä ole ymmärtänyt tilannetta ja osannut sopeuttaa elämää sen mukaiseksi. Olen vain ponnistellut, tsempannut, teeskennellyt ettei mitään ongelmaa, kaikkien vastoinkäymisten yli. Joka ikinen vastoinkäyminen on vain heikentänyt vahvistamisen sijaan, lisäänyt traumaa trauman päälle kunnes nyt keski-iässä kroppa on tehnyt täyden tenän ja kieltäytynyt esteellä. Ei ole enää mitään mistä ottaa tsemppiä joten reaktio on lamaannus. Pienikin stressi, silloin kun se on hyvää stressiä iloisista asioista, aiheuttaa unihäiriöitä, ripulia, närästystä, peräpukamia. Olen ihan neuvoton mitä nyt.

Vierailija kirjoitti:

Onko sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ole kokeneet yhtään vastoinkäymisiä? Minä olen kokenut kuolemaa ja sairautta, työuupumuksen ja mielenyerveydellisiä ongelmia, itsemurhia. Ikääni nähden (30 v) aika paljon. Ei se silti minusta mitenkään erityisesti näy. Olen ihan normaali, puhelias ja vähän höpsö, en mitenkään melankolinen, surumielinen tai henkisesti ikäistäni vanhempi.

Samoja kokenut myös, mutta joidenkin ihmisten tahallinen julmuus on ollut jotain sellaista, mistä on ollut vaikea päästä yli. Vienyt uskon elämään ja selviytymiseen. Jos muuten on jo liki unohtanut, niin painajaiset muistuttavat taas.

Ei rynni eteenpäin. Voi olla lahjakkaampi kuin muut, mutta silti jää minäminä-ihmisten jalkoihin. Ei vaadi itselleen mitään. Tykkää luonnosta ja muista pienistä ihmeistä.

Minä olen ainakin rupsahtanut ennen aikojani eikä minua jaksa pienet asiat hetkauttaa. Olen töissä vanhusten hoiva paikassa ja kyllä ne ulkoiset merkit ovat selvät kellä on ollut rankempi elämä.

Opiskelujaverini päätyi itsemurhaan nuorena aikuisena.

Hänen isänsä rehtori ja toimittaja, tappoi itsensä vajaa 10 vuotta myöhemmin.

Siitä vielä muutama vuosi ja perheen tytär surmasi itsensä.

Vain äiti jäi jäljelle perheen yhteiseen kotiin. En edes voi tajuta että miten tuollaisen jälkeen voi saavuttaa minkäänlaista mielen tyyneyttä tai tuntea mielekkyyttä elämässä ollenkaan.

Hänestä oli Eeva-lehdessä haastattelu vuosia sitten. Haluaisin lukea sen vielä uudelleen jos vähän ymmärtäisin. Mutta en usko että itse kestäusin tuota kohtaloa elämältä ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu vastoinkäymisestä ja missä iässä tapahtunut. Jos tulee toistuvasti hakatuksi äidin taholta 3- vuotiaana vaikuttaa se eri tavalla kuin jos tulee aikuisena toistuvasti hakatuksi miehen taholta. Resilienssi on parempi jos on hyvä lapsuus.

Kun äiti on väkivaltainen vauvasta asti, niin se aiheuttaa moniongelmaisuutta, kuten päihteidenkäyttöä ynnä muuta itsetuhoisuutta sekä koko joukon muita mielenterveysongelmia, kuten masennusta ja syömishäiriöitä. Ja mielentervysongelmiin on Suomessa vaikea saada esim. ammattitaitoista psykoterapeuttista hoitoa ja erilaisia kehohoitoja, joten syvästi äititraumaiset ovat usein syrjäytyneitä ja kaiken pilkan kohteita, mikä on havaittavissa myös täällä. Mistä huomaa äititraumaisen? Hän on esim. ylipainoinen, alipainoinen, alkoholisti, narkomaani ja/tai työkyvyttömyyseläkkeellä oleva mielenterveyskuntoutuja.

Vierailija kirjoitti:

Ei roiku somessa ja jaa elämäänsä siellä muille

Minusta tuo ei pidä paikkaansa.

Ihmisillä on niin valtavan erilaisia tapoja työstää surua ja vihaa. Osa sulkeutuu itseensä, osa puhuu asioistaan kaikille. 

Täällä voi prosessoida asioita nimettömänä. Mutta koska kommentit ovat enimmäkseen epäempaattisia ja ilkeitä, en suosittele sitä. Muunkinlaisia somesaitteja onneksi on, ja vaikkapa Facessa voi kertoa asioistaan hyvinkin rajatulle piirille -käytännössä lähimmille ystävilleen.

Hyvä kysymys ja tätä olen pohtinut usein, sillä jotenkin tunnistan ne ihmiset, joilla on lapsuudessa ollut jotain todella pahaa. En tiedä mistä sen tiedän, tiedän vain. Ystävystyn tällaisten ihmisten kanssa lähes poikkeuksetta, vaikka muutoin olen hyvin varautunut ihmisiä kohtaan. Monesti menee vuosia ennen kuin lapsuuskokemukset tulevat puheeksi tällaisen ystävän kanssa, vaikka jotenkin molemmat ovat olleet tietoisia siitä jo ensimmäisestä katseesta. Joskus tuntuu, että siinä on jopa jotain yliluonnollista, vaikka todennäköisesti kyse on jostain tiedostamattomasta elekielen/mikroilmeiden lukemisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi aika tyypillinen tapa peittää lapsuuden kovat kokemukset on vankkumaton positiivisuuden naamari, jolla huijaa usein aika hyvin jopa itsensä.  Jos joku tyyppi tuntuu purjehtivan läpi elämän tosi iloisena ja joustavana, niin usein on saanut todella pahasti elämältä köniin. Tähän liittyy myös häpeä ja kovuus, sellainen että mikään ei muka kolhaise. Vaikeuksien tullessa nostetaan heti kytkintä, ruvetaan käyttämään päihteitä, ei uskalleta kohdata pimeyttä. Miehissä todella tyypillistä.

Ihan pelästyin miten tarkasti kuvailit minut. Vastoinkäymisissä lähden heti lätkimään, päihteisiin en onneksi ole seonnut. Olen siis nainen.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä huomaakaan.

Minäkin olen kokenut elämässä todella isoja ja hirveitä vaatoinkäymisiä ja aina vaan kuulen, miten olen hemmoteltu kermaperse, kun nyt asun hyvällä alueella jne.

Samantyyppinen kokemus minulla.

Varsinkin nuorena opiskelijana sain kuulla etten tiedä mitään oikeasta elämästä enkä vastoinkäymisistä. Olin myös hemmoteltu kermaperse.

Olen lähtöisin hyvin köyhästä perheestä ja kokenut paljon puutetta. Olen myös menettänyt läheisiä ihmisiä aivan liian nuorena. Tuskallisin menetys oli se, kun isäni kuoli kotiin jouluna kun olin vielä lapsi. Se tuntuu vieläkin pahalta ja jokainen vuosi joulu herättää suuria tunteita ja pistää mielen matalaksi.

Musta on vastoinkäymisten vuoksi tai ansiosta tullut ihan badass, ei menetettävää, joten ei vastoinkäymiset mua ainakaan ole jalostanut paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihmisestä. Toisilla se näkyy katkeroitumisena, marttyyriasenteena ja jatkuvana valittamisena ja elämän epäoikeudenmukaisuuden korostamisena. Toisia koettelemukset taas voivat jalostaa ja vahvistaa. Tällaiset ihmiset ovat suurisydämisiä, hyvin empaattisia, avuliaita ja ystävällisiä. Heissä on viisautta ja elämänkokemusta eivätkä he helposti tuomitse muita, koska he tietävät, miltä tuntuu, kun elämä kolhii ja koettelee, eivätkä he halua lisätä kenenkään tuskaa tieten tahtoen. Riippuu paljon varmasti onko käsitellyt vastoinkäymisiä mitenkään, saanut apua ja onko päästänyt irti katkerista tunteista. Helpointa on kieriä niissä ikävissä tunteissa kuin mennä sille epämukavuusalueelle ja yrittää nähdä asiat toisin. Siksi se voikin olla niin vaikeaa päästää irti niistä tuskallisista tunteista, koska ne ovat niitä tuttuja tunteita. Uutta ja pelottavaa olisi kokea elämäniloa ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja tarjoaa vielä jotain hyvää.

Juuri näin. Tosin lisäisin tähän vielä, että joistakin ei päällepäin välttämättä näy ollenkaan, mutta sisällä saattaa olla vaikka mitä. Ja sitten on myös meitä joista se on tuonut esiin sekä hyviä että huonoja puolia. Tunnistan itseni mm. tuosta empaattisuudesta, avuliaisuudesta ja muiden tuomitsemattomuudesta. Mutta sitten taas toisaalta se sellainen "marttyyriasenne" kuulostaa myös tutulta, ärsyynnyn helposti ihmisiin jotka valittavat pikkuasioista. Olen myös tietyllä tavalla eristäytynyt muista ihmisistä perhepiiriä lukuunottamatta, koska en vaan jaksa heidän seuraansa. Vähän vaikea selittää, mutta sisällä on sellainen jatkuva ristiriita. Välillä sitä jää rypemään itsesääliin; "miksi juuri minulle kävi näin" ja sitten toisinaan asettaa muiden tarpeet täysin korostetusti itsensä yläpuolelle; "ihan sama miten minä voin kunhan en tuota tuskaa kenellekään toiselle".

Minä olisin voinut kirjoittaa tämän, kuulostaa todella tutulta.

Minulla myös. Joustan, olen iloinen ja hymyilen. Joskus olen yli sovinnainen. Inhoan riitoja ja välttelen konflikteja. Kerran ihminen, joka kuuli minulle sattuneesta vastoinkäymisestä ihmetteli, että miten voin olla niin iloinen. Totta puhuakseni sen jälkeen kun sain kuulla sairastavani vakavaa sairautta en ole oikein voinut enää muuta kuin hymyillä. Tavallaan luovutin. Mitä sitä enää tässä taistelemaan turhia. Antaa elämän aallokon keinuttaa ja kellun siinä pinnalla...

Hyväksyn myös muut ihmiset helpommin kuin monet muut. En tuomitse, vaikka ihmisillä on joskus rajujakin tekoja taustalla. Olen ehkä vähän liian herkkä ja tunnistan sen, että pienistä asioista saatan ahdistua. Mutta taistelen ja torjun ahdistuksen pois.

Huomasin myös, että kun töissä kohtasin aggressiivisen ihmisen tavallaan "lamaannuin". Ihan kuin odottamaan iskua. Jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Koin olevani turvassa, koska lähellä oli isokokoinen kollega. Ja luotin siihen, että osaan jotenkin vaistomaisesti toimia aggressiivisten ihmisten kanssa. Minusta tuli jotenkin ylirauhallinen. Puhuin matalalla, ymmärtäväisellä ja rauhallisella äänellä. Vaikka sisältä puski raivokkaasti traumat esiin. Sain pidettyä ne vaan visusti sisälläni ja salassa. 

Jälkeen päin ajateltuna saatoin näyttää  siltä, että ei tässä mitään. Vaikka sisäinen myllerrys oli valtava. 

Joskus huomaan itkeväni iltoisin. Se puhdistaa. Aamulla olen taas reipas, iloinen itseni.

Välttelen usein toisten katsetta. En kykene katsomaan ketään silmiin kovin pitkään.

Olen ujo, punastun helposti. Mitä enemmän vaivaannun, sitä leveämmin hymyilen. Moniongelmainen siis.

Muita lukematta:

Jos ihminen on kokenut vastoinkäymisiä, mutta ei ole oppinut niistä mitään, eikä oppinut itsestään vastoinkäymisten keskellä mitään, sen huomaa katkeruudesta ja tympeydestä. He voivat myös olla itsekeskeisiä tai käyttäytyä marttyyrimaisesti. 

Jos ihminen on oppinut vastoinkäymisistään jotakin hän on mun kokemuksen mukaan suvaitsevaisempi ja lempeämpi muita kohtaan. Esim masennuksesta toivuttuaan ihmisen empatiakyky on usein vahvempi kuin ennen sairautta.