Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten ihmisestä huomaa, että on kokenut vastoinkäymisiä?
Kommentit (123)
Vierailija kirjoitti:
Samankin vastoinkäymisen kokeneet voivat reagoida hyvin eri tavoin. Esimerkiksi samassa kamalassa lapsuudenperheessä eläneistä lapsista voi tulla hyvin erilaisia aikuisia. Joku voi olla hyvinkin valaistunut, lämmin, rakastava ja ymmärtävä - toinen ryömiä pitkin ojanpohjia. Riippuu ihmisen synnynnäisestä temperamentista, taipumuksista, lahjoista, ystävistä ym. miten kukin vastoinkäymisiin reagoi. Jotkut jäävä vellomaan, jotkut auttavat muita saman kokeneita.
Eli vastaus kysymykseesi: ei se näy vain yhdellä tavalla, jos näkyy ollenkaan.
Se kamalassa lapsuudenperheessä asunut voi olla myös eri tavoin kohdeltu kuin sisarensa siellä perheessä, kuin se toinen sisarus, joka ei jää/tai jää vellomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihmisestä. Toisilla se näkyy katkeroitumisena, marttyyriasenteena ja jatkuvana valittamisena ja elämän epäoikeudenmukaisuuden korostamisena. Toisia koettelemukset taas voivat jalostaa ja vahvistaa. Tällaiset ihmiset ovat suurisydämisiä, hyvin empaattisia, avuliaita ja ystävällisiä. Heissä on viisautta ja elämänkokemusta eivätkä he helposti tuomitse muita, koska he tietävät, miltä tuntuu, kun elämä kolhii ja koettelee, eivätkä he halua lisätä kenenkään tuskaa tieten tahtoen. Riippuu paljon varmasti onko käsitellyt vastoinkäymisiä mitenkään, saanut apua ja onko päästänyt irti katkerista tunteista. Helpointa on kieriä niissä ikävissä tunteissa kuin mennä sille epämukavuusalueelle ja yrittää nähdä asiat toisin. Siksi se voikin olla niin vaikeaa päästää irti niistä tuskallisista tunteista, koska ne ovat niitä tuttuja tunteita. Uutta ja pelottavaa olisi kokea elämäniloa ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja tarjoaa vielä jotain hyvää.
Minua vastoinkäymiset jalostivat tiettyyn pisteeseen ja olin jossain vaiheessa hyvin empaattinen, avulias ja ystävällinen. Sitten kun sitä vaan jatkui ja jatkui jaksaminen lakkasi ja yksi todella inhottava juttu siirsi väsyneelle, alistuneelle puolelle. Katkeruutta en ole vielä päästänyt elämääni. Surettaa kun haluaisin olla taas se ystävällinen ja sydämellinen ihminen, ja periaatteessa tietäisin miten näytellä sellaista koska olen se joskus aidosti ollutkin, mutta sitten pelottaa että se paistaisi läpi että olen feikki, ja että se olisi enemmän luotaantyöntävää kuin aito minäni. Miten pääsisin takaisin siihen että voisin uskoa elämään, en tiedä. Suuri osa elämän ikävistä asioista ovat olleet seurausta siitä että olen pyrkinyt kohti jotain positiivista. Andy McCoyn sanoin, pitää varoa mitä toivoo koska voi saada sen.
Onko sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ole kokeneet yhtään vastoinkäymisiä? Minä olen kokenut kuolemaa ja sairautta, työuupumuksen ja mielenyerveydellisiä ongelmia, itsemurhia. Ikääni nähden (30 v) aika paljon. Ei se silti minusta mitenkään erityisesti näy. Olen ihan normaali, puhelias ja vähän höpsö, en mitenkään melankolinen, surumielinen tai henkisesti ikäistäni vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihmisestä. Toisilla se näkyy katkeroitumisena, marttyyriasenteena ja jatkuvana valittamisena ja elämän epäoikeudenmukaisuuden korostamisena. Toisia koettelemukset taas voivat jalostaa ja vahvistaa. Tällaiset ihmiset ovat suurisydämisiä, hyvin empaattisia, avuliaita ja ystävällisiä. Heissä on viisautta ja elämänkokemusta eivätkä he helposti tuomitse muita, koska he tietävät, miltä tuntuu, kun elämä kolhii ja koettelee, eivätkä he halua lisätä kenenkään tuskaa tieten tahtoen. Riippuu paljon varmasti onko käsitellyt vastoinkäymisiä mitenkään, saanut apua ja onko päästänyt irti katkerista tunteista. Helpointa on kieriä niissä ikävissä tunteissa kuin mennä sille epämukavuusalueelle ja yrittää nähdä asiat toisin. Siksi se voikin olla niin vaikeaa päästää irti niistä tuskallisista tunteista, koska ne ovat niitä tuttuja tunteita. Uutta ja pelottavaa olisi kokea elämäniloa ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja tarjoaa vielä jotain hyvää.
Juuri näin. Tosin lisäisin tähän vielä, että joistakin ei päällepäin välttämättä näy ollenkaan, mutta sisällä saattaa olla vaikka mitä. Ja sitten on myös meitä joista se on tuonut esiin sekä hyviä että huonoja puolia. Tunnistan itseni mm. tuosta empaattisuudesta, avuliaisuudesta ja muiden tuomitsemattomuudesta. Mutta sitten taas toisaalta se sellainen "marttyyriasenne" kuulostaa myös tutulta, ärsyynnyn helposti ihmisiin jotka valittavat pikkuasioista. Olen myös tietyllä tavalla eristäytynyt muista ihmisistä perhepiiriä lukuunottamatta, koska en vaan jaksa heidän seuraansa. Vähän vaikea selittää, mutta sisällä on sellainen jatkuva ristiriita. Välillä sitä jää rypemään itsesääliin; "miksi juuri minulle kävi näin" ja sitten toisinaan asettaa muiden tarpeet täysin korostetusti itsensä yläpuolelle; "ihan sama miten minä voin kunhan en tuota tuskaa kenellekään toiselle".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ole kokeneet yhtään vastoinkäymisiä? Minä olen kokenut kuolemaa ja sairautta, työuupumuksen ja mielenyerveydellisiä ongelmia, itsemurhia. Ikääni nähden (30 v) aika paljon. Ei se silti minusta mitenkään erityisesti näy. Olen ihan normaali, puhelias ja vähän höpsö, en mitenkään melankolinen, surumielinen tai henkisesti ikäistäni vanhempi.
Jos on heikommalla empatiakyvyllä varustettu niin eihän asiat silloin hetkauta. Toisaalta helpompaa, toisaalta...
Se riippuu ihmisestä. Osan se painaa alaspäin, osaa vahvistaa. Tiedän kovia kokeneita henkilöitä, jotka ovat samalla myös positiivisimpia ja aurinkoisimpia ihmisiä keitä tunnen. He eivät murehdi turhasta ja iloitsevat kun asiat ovan hyvin, sillä ovat todellakin joskus kokeneet sen tilanteen, kun ne eivät ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ja työparini menetimme kumpikin läheisen pari vuotta sitten, suht samoihin aikoihin. Työparini löysi miehensä hirttäytyneenä kun meni eräänä päivänä töistä kotiin. Itselläni lapsi sairastui ja kuoli hyvin nopean ja tuskallisen kuoleman. Ennen näitä tapahtumia olimme nuoria, iloisia, hassuttelimme ja työt hoitui ripeästi. Nyt ero on valtava, kumpikin on ihan masentunut, hiissaamme päivästä toiseen ja aika kuluu sumussa, työn jälki sitä sun tätä. Välillä emme puhu yhtään mitään, korkeintaan "annatko sakset". Kahvilla käymme eri aikaan ja istumme yksin hiljaa taukohuoneessa. Jos puhumme, olemme ilkeitä kuten haukumme jotain julkisuuden henkilöä. Katkeruus kuplii pinnan alla. Työkaverilla ei ole uutta miestä enkä minä pysty enää saamaan lapsia. Kummallakaan ei ole mitään miksi elää. En tiedä mitä teimme ansaitaksemme tämän. Ja miksi edes menemme töihin. Emme ole koskaan keskustelleet aiheesta.
Ei mistään ainakaan minun kohdallani. Kun sitten kerroin kokemuksistani, niin ihmeteltiin ettei olisi uskonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei mistään ainakaan minun kohdallani. Kun sitten kerroin kokemuksistani, niin ihmeteltiin ettei olisi uskonut.
Siis kaikki olivat aidosti hämmentyneitä. Yksi kaverini kertoi valahtaneen polvillensa kun oli niin yllättynyt asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Minä ja työparini menetimme kumpikin läheisen pari vuotta sitten, suht samoihin aikoihin. Työparini löysi miehensä hirttäytyneenä kun meni eräänä päivänä töistä kotiin. Itselläni lapsi sairastui ja kuoli hyvin nopean ja tuskallisen kuoleman. Ennen näitä tapahtumia olimme nuoria, iloisia, hassuttelimme ja työt hoitui ripeästi. Nyt ero on valtava, kumpikin on ihan masentunut, hiissaamme päivästä toiseen ja aika kuluu sumussa, työn jälki sitä sun tätä. Välillä emme puhu yhtään mitään, korkeintaan "annatko sakset". Kahvilla käymme eri aikaan ja istumme yksin hiljaa taukohuoneessa. Jos puhumme, olemme ilkeitä kuten haukumme jotain julkisuuden henkilöä. Katkeruus kuplii pinnan alla. Työkaverilla ei ole uutta miestä enkä minä pysty enää saamaan lapsia. Kummallakaan ei ole mitään miksi elää. En tiedä mitä teimme ansaitaksemme tämän. Ja miksi edes menemme töihin. Emme ole koskaan keskustelleet aiheesta.
Entä jos yrittäisitte keskustella? Kiipeäisitte yhdessä takaisin vankkureihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mistään ainakaan minun kohdallani. Kun sitten kerroin kokemuksistani, niin ihmeteltiin ettei olisi uskonut.
Siis kaikki olivat aidosti hämmentyneitä. Yksi kaverini kertoi valahtaneen polvillensa kun oli niin yllättynyt asiasta.
Pitää vielä mainita, että olen käynyt terapeutilla asioiden johdosta, joten en ole mikään kylmäpää friikki.
Alistuneisuus omaan kohtaloon.
Omalla kohdallani viimeksi eilen lääkäri sanoi, että olen sopeutunut hienosti tilanteeseen, jossa suurin osa ihmisistä olisi aivan hakoteillä. Minä olen tottunut jo nuoresta siihen, että mikä tahansa juttu voidaan ottaa sinulta koska tahansa pois, joten olen oppinut luopumaan lähes kaikesta jo etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mitäs ,minä olen kokenut?? testataan, olen nyt 36-vuotias
Vierailija kirjoitti:
Sellainen kaikkitietävyys ja mustavalkoisuus ainakin vähenee kun elämä kolhii.
Tämä!
En usko, että huomaavat mistään ja onko sillä edes merkitystä huomaako. Joku fiksu voisi päätellä jotain jos tietäisi, että vanhempani asuvat lähellä, mutta käyn kerran vuodessa, eikä esimerkiksi Jouluna ole mitään puheita "käydään vanhemmilla syömässä".
Vierailija kirjoitti:
No mitäs ,minä olen kokenut?? testataan, olen nyt 36-vuotias
Minä myös. Mikä sun osoite on niin tuun käymään ja näen sut, niin voin arvata ja samoin sä minun..tai tehdäänkö tärskyt huomenna johonkin?
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihmisestä. Toisilla se näkyy katkeroitumisena, marttyyriasenteena ja jatkuvana valittamisena ja elämän epäoikeudenmukaisuuden korostamisena. Toisia koettelemukset taas voivat jalostaa ja vahvistaa. Tällaiset ihmiset ovat suurisydämisiä, hyvin empaattisia, avuliaita ja ystävällisiä. Heissä on viisautta ja elämänkokemusta eivätkä he helposti tuomitse muita, koska he tietävät, miltä tuntuu, kun elämä kolhii ja koettelee, eivätkä he halua lisätä kenenkään tuskaa tieten tahtoen. Riippuu paljon varmasti onko käsitellyt vastoinkäymisiä mitenkään, saanut apua ja onko päästänyt irti katkerista tunteista. Helpointa on kieriä niissä ikävissä tunteissa kuin mennä sille epämukavuusalueelle ja yrittää nähdä asiat toisin. Siksi se voikin olla niin vaikeaa päästää irti niistä tuskallisista tunteista, koska ne ovat niitä tuttuja tunteita. Uutta ja pelottavaa olisi kokea elämäniloa ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja tarjoaa vielä jotain hyvää.
Elämä kantaa kun on 2 viikkoa elinaikaa, ja pienet lapset. Noh elämä kantaa ja tuo vielä jotain hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Pienet vastoinkäymiset eivät enää tunnu missään.
Ja lopulta hipaisu kaataa koko ihmisen.
Alue: Aihe vapaa
Kenenkään lapsuus ei ole koskaan samanlainen. Aina on suojaavia tekijöitä ja lisää tuhoavia tekijöitä. Esimerkiksi vanhemman lapsen suojaava tekijä on saattanut olla mummo, joka on sairastunut ja kuollut niin ettei hänestä ole ollut tueksi nuoremmille lapsille. Joku lapsi on voinut syntyä keskelle aviokriisiä ja tai sairautta tai muuta kriisiä, joka on vienyt vanhemman voimavarat lapsen herkimmässä iässä. Ja niin edelleen, tällaisia asioita on lukemattomia. Esim. narsistin perheessä hovin ja mustan lampaan kertomus lapsuudestaan on hyvin erilainen.