Miten ihmisestä huomaa, että on kokenut vastoinkäymisiä?

Mä vanhenin parissa vuodessa kymmenen vuotta. Menetin mielenkiinnon muiden elämään, autan tarvittaessa, mutta en kauheasti jaksa ihmisiä.

Kuulemma mun silmissä on liekki sammunut.

Kaikille halaukset!

Päälle päin ei näy enää mitenkään. Olen puolisoni lisäksi menettänyt kaksi todella läheistä ihmistä viden vuoden sisään. Lapsuuden perheeni ja läheisten ystävieni tiivis tukiverkosto ja kolme lastani pitivät pään pinnalla kriittiset ajat. Olen luonteeltani peruspositiivinen optimisti eikä luonteeseeni ole koskaan kuulunut jäädä "tuleen makaamaan."

Tilanteessani olisi voinut käydä ihan hirveän huonostikin: lapset olisivat kaikki moniongelmaisia ja itse olisin katkeroitunut ja alkoholisoitunut pubiruusu. Hirveän monet tuttavat saattavat kysellä, että miten ihmeessä voin olla aina niin hymyileväinen ja muut huomioonottava, mutta sellainen olen aina kuulemma ollut.

Sitten täydellisenä vastakohtana on entinen ystäväni, joka vielä 7 v avioeron jälkeen on suupielet alaspäin katkeroitunut nainen, joka syyttää edelleen eksäänsä kaikesta paskasta ja kadehtii tämän uutta parisuhdetta. Hänestä näkee todellakin kilometrien päähän, että HÄNTÄ on potkinut elämä päähän ja HÄN ansaitsi paljon parempaa ja HÄNHÄNHÄN :-(

Ei sitä huomaa mistään, jos ei vastoinkäymisen seurauksena ole ollut näkyvää fyysistä vammaa.

Jonkun suurin vastoinkäyminen voi olla lapsena polkupyörällä kaatuminen, josta tuli arpi polveen ja se vaikeuttaa elämää loppuiän, kun ei voi pukeutua minimekkoon.

Toinen katkoo niskansa, kumppani jättää, kaveri kuolee mutta yksi kääntää sen voitoksi, perustaa firman, joka auttaa muita vammautuneita ja rikkinäisiä.

Joku kirjoitti, että ei välitä pienistä vastoin käymisistä mutta se voi olla juuri se mikä syöksee rajan yli, enää ei jaksa.

Yksi jää katkeruuteen miksi minulle, toinen samasssa tilanteessa on kiitollinen miten sai apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu vastoinkäymisestä ja missä iässä tapahtunut. Jos tulee toistuvasti hakatuksi äidin taholta 3- vuotiaana vaikuttaa se eri tavalla kuin jos tulee aikuisena toistuvasti hakatuksi miehen taholta. Resilienssi on parempi jos on hyvä lapsuus.

Kun äiti on väkivaltainen vauvasta asti, niin se aiheuttaa moniongelmaisuutta, kuten päihteidenkäyttöä ynnä muuta itsetuhoisuutta sekä koko joukon muita mielenterveysongelmia, kuten masennusta ja syömishäiriöitä. Ja mielentervysongelmiin on Suomessa vaikea saada esim. ammattitaitoista psykoterapeuttista hoitoa ja erilaisia kehohoitoja, joten syvästi äititraumaiset ovat usein syrjäytyneitä ja kaiken pilkan kohteita, mikä on havaittavissa myös täällä. Mistä huomaa äititraumaisen? Hän on esim. ylipainoinen, alipainoinen, alkoholisti, narkomaani ja/tai työkyvyttömyyseläkkeellä oleva mielenterveyskuntoutuja.

å

Toisaalta tuolla ihmisellä voi olla maailman paras äiti.

Itsellä on väkivaltainen suhde ja muita rankkoja juttuja takana. Nyt rupesin yhteen miehen kanssa jolla on myös rankka tausta. Melkein huvittaa se kun kumpikin yrittää miellyttää toista aivan epätoivoisesti ja ennakoida toisen toiveita ja olla maailman paras kumppani. Kumpikaan ei oikein osaa ottaa sitä hellyyttä vastaan kun kumpikin on tottunut vain yksin taistelemaan. Katstotaan mitä seuraa, ehkä parannetaan toistemme haavoja tai sitten tulee taas jotain kauheaa.

Pitäisi kyllä tehdä vähän eroa vastoinkäymisen ja normaalin elämänkulun välille...

Vaikka isoäiti tai isoisä onkin ollut tosi läheinen, ei vanhana ( n. 80-vuotiaana) kuoleminen ole varsinainen vastoinkäyminen. Vaikka tietenkin on hyvin surullista.

Vastoinkäymisiksi katson, jos on ikätovereistaan monella saralla syrjäytynyt omista yrityksistä ja tavoitteista huolimatta. Tai itsestään riippumattomista syistä.

Esim.

- vakava ja pitkä sairastaminen lapsena siten, että on jäänyt syrjään monista kokemuksista

- sairastaminen nuorena aikuisena siten, että se on rajoittanut opiskelua, työllistymistä, perheen perustamista, harrastuksia

Vierailija kirjoitti:

Päälle päin ei näy enää mitenkään. Olen puolisoni lisäksi menettänyt kaksi todella läheistä ihmistä viden vuoden sisään. Lapsuuden perheeni ja läheisten ystävieni tiivis tukiverkosto ja kolme lastani pitivät pään pinnalla kriittiset ajat. Olen luonteeltani peruspositiivinen optimisti eikä luonteeseeni ole koskaan kuulunut jäädä "tuleen makaamaan."

Tilanteessani olisi voinut käydä ihan hirveän huonostikin: lapset olisivat kaikki moniongelmaisia ja itse olisin katkeroitunut ja alkoholisoitunut pubiruusu. Hirveän monet tuttavat saattavat kysellä, että miten ihmeessä voin olla aina niin hymyileväinen ja muut huomioonottava, mutta sellainen olen aina kuulemma ollut.

Sitten täydellisenä vastakohtana on entinen ystäväni, joka vielä 7 v avioeron jälkeen on suupielet alaspäin katkeroitunut nainen, joka syyttää edelleen eksäänsä kaikesta paskasta ja kadehtii tämän uutta parisuhdetta. Hänestä näkee todellakin kilometrien päähän, että HÄNTÄ on potkinut elämä päähän ja HÄN ansaitsi paljon parempaa ja HÄNHÄNHÄN :-(

Hän hän hän. Kirjoittajasta saa itsestään kuvan, että HÄN on ystäväänsä niin paljon parempi ihminen, kun HÄN jaksaa hymyillä HÄN HÄN HÄN. Hän on niin hyvä kun ei käy pubissa tai kehtaa kääntää suupieliään alaspäin. Kylläpä HÄN on ystäväänsä parempi. Ystävä??????

Kärsivällisestä asenteesta ja siitä että ei tuomitse muita ihmisiä herkästi.

Vierailija kirjoitti:

Mä vanhenin parissa vuodessa kymmenen vuotta. Menetin mielenkiinnon muiden elämään, autan tarvittaessa, mutta en kauheasti jaksa ihmisiä.

Kuulemma mun silmissä on liekki sammunut.

Voi hyvä ystävä, miten surullisesti kirjoitettu. Olen kamalan pahoillani puolestasi vaikka en osaa edes kuvitella, mitä sinulle on tapahtunut.

Toivon sydämestäni että toivut vähitellen ja löydät jotain ilon kipinääkin joskus.

KÄRJISTETTYNÄ / Jos ihminen on kouluttamaton, hän saattaa usein korostaa kokemuksiaan ns.elämän kouluna ja olla kovaääninen, tilaa ottava, voi olla esim. ylipainoa tai muuten kyvyttömyyttä huolehtia itsestä. Näin koska älyllinen kapasiteetti ei riitä asioiden syvälliseen käsittelyyn.

Koulutetuissa ihmisissä näkyy vakavamielisyytenä, turha "hösääminen" ja oman itsen korostaminen jää pois. He saattavat vetäytyä enemmän itseensä, ja hakea rauhaa ja yksinoloa vaikkapa luonnosta. Oma ego pienenee.

Jos joku menee vastoinkäymisiä kohti eikä juokse niitä pakoon. Siitä erottaa asenteen joka tulee kun elämä koettelee ja sen jaksaa kantaa. Eikä ole odottelemassa vain hetkiä joina pääsee tuomitsemaan muut. On ollut polvillaan joten odottaa kärsivällisesti että toinen saa aikaa nousta ylös. On sellaisia ihmisiä joille ei tarvi puhua niin paljon.

-ei tee itsestään numeroa, muttei myöskään alistu mihin tahansa

-pienet vastoinkäymiset eivät hetkauta

-ei tavoittele kuuta taivaalta, mutta osaa myös unelmoida

-kykenee ymmärtämään edes jollakin tasolla erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä

´Nämä siis, jos asiat on kyetty käsittelemään.

-itsetuhoinen

-manipuloiva

-hiljainen ja alistunut, ei ota kantaa mihinkään

-ei omaa mielipidettä mihinkään

Nämä, ellei traumaa ole kyetty käsittelemään.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä huomaa mistään, jos ei vastoinkäymisen seurauksena ole ollut näkyvää fyysistä vammaa.

Jonkun suurin vastoinkäyminen voi olla lapsena polkupyörällä kaatuminen, josta tuli arpi polveen ja se vaikeuttaa elämää loppuiän, kun ei voi pukeutua minimekkoon.

Toinen katkoo niskansa, kumppani jättää, kaveri kuolee mutta yksi kääntää sen voitoksi, perustaa firman, joka auttaa muita vammautuneita ja rikkinäisiä.

Joku kirjoitti, että ei välitä pienistä vastoin käymisistä mutta se voi olla juuri se mikä syöksee rajan yli, enää ei jaksa.

Yksi jää katkeruuteen miksi minulle, toinen samasssa tilanteessa on kiitollinen miten sai apua.

Semmoiseksi tulee, että erottaa pinnallisen hötön. Ei jaksa semmoista. Näitä joilla ei muuta tule mieleen kuin arpi polvessa ja huokailevat, niin näille ei jaksa jaella jaksuhaleja, vaikka sitä kerjäävät.

Kaikki kokevat kovia juttuja jossain vaiheessa ja ketuttaa ihmiset, jotka nostavat jatkuvasti itseään jalustalle omien kokemuksiensa vuoksi.

Itse en tykkää valittaa vaikka kaikenlaista on tullut vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Sellainen hiljainen alistunut nöyryys, vaikea kuvaila. Sellainen ettei pidä mitään itsestäänselvyytenä enää eikä uskalla paukutella henkseleitä uhoten, koska tietää että hetkenä minä hyvänsä kaikki voi olla pois pyhittynä. Tapasin erään vanhemman naisen jonka lapsi oli kuollut tapaturmaisesti erittäin tuskallisella tavalla. Hänestä huokui just tollanen nöyryys ja kun kertoi tapahtuneesta itki hiljaa vailla säälinkerjuuta. Toivottavasti osasin selittää tyhjentäväst.[/quot]

Allekirjoitan. Ihminen muuttuu tasaiseksi, ei ole suurta iloa eikä suurta surua tai draamaa. Sitä ymmärtää, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Vaikea selittää, sitä ikäänkuin turtuu tunteettomaksi.

Ja olen kokenut oman lapsen kuoleman synnytyksen aikana, pitkän avioliiton päättymisen miehen pitkään jatkuneen uskottomuuden vuoksi (hän oli myös menehtyneen lapsen isä), raiskauksen sekä lisäksi minua pahoinpideltiin äitini toimesta lähes kymmenen vuotiaaksi asti. Joskus mietin miksi naiset valittavat pelkästä raiskauksesta kun minä olen kokenut kaikki nuo edellä mainitut asiat .

Itse odotan jo kuolemaa vaikka olen vasta 40v. En oikeasti enää jaksa yhtään päivää enkä yhtään uutta traumaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei rynni eteenpäin. Voi olla lahjakkaampi kuin muut, mutta silti jää minäminä-ihmisten jalkoihin. Ei vaadi itselleen mitään. Tykkää luonnosta ja muista pienistä ihmeistä.

WTF? Lapsi kuoli, mutta voi kun ruska on kaunis? Oikeasti kenellä tahansa voi olla mitä tahansa vastoinkäymisiä eikä se välttämättä näy ulospäin. Iloisilla ja reippailla, pessimistisillä ja katkerilla, masentuneilla ja lamaantuneilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen hiljainen alistunut nöyryys, vaikea kuvaila. Sellainen ettei pidä mitään itsestäänselvyytenä enää eikä uskalla paukutella henkseleitä uhoten, koska tietää että hetkenä minä hyvänsä kaikki voi olla pois pyhittynä. Tapasin erään vanhemman naisen jonka lapsi oli kuollut tapaturmaisesti erittäin tuskallisella tavalla. Hänestä huokui just tollanen nöyryys ja kun kertoi tapahtuneesta itki hiljaa vailla säälinkerjuuta. Toivottavasti osasin selittää tyhjentäväst.[/quot]

Allekirjoitan. Ihminen muuttuu tasaiseksi, ei ole suurta iloa eikä suurta surua tai draamaa. Sitä ymmärtää, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Vaikea selittää, sitä ikäänkuin turtuu tunteettomaksi.

Ja olen kokenut oman lapsen kuoleman synnytyksen aikana, pitkän avioliiton päättymisen miehen pitkään jatkuneen uskottomuuden vuoksi (hän oli myös menehtyneen lapsen isä), raiskauksen sekä lisäksi minua pahoinpideltiin äitini toimesta lähes kymmenen vuotiaaksi asti. Joskus mietin miksi naiset valittavat pelkästä raiskauksesta kun minä olen kokenut kaikki nuo edellä mainitut asiat .

Itse odotan jo kuolemaa vaikka olen vasta 40v. En oikeasti enää jaksa yhtään päivää enkä yhtään uutta traumaa.

Sellaista nöyryyttä siellä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ole kokeneet yhtään vastoinkäymisiä? Minä olen kokenut kuolemaa ja sairautta, työuupumuksen ja mielenyerveydellisiä ongelmia, itsemurhia. Ikääni nähden (30 v) aika paljon. Ei se silti minusta mitenkään erityisesti näy. Olen ihan normaali, puhelias ja vähän höpsö, en mitenkään melankolinen, surumielinen tai henkisesti ikäistäni vanhempi.

Jos on heikommalla empatiakyvyllä varustettu niin eihän asiat silloin hetkauta. Toisaalta helpompaa, toisaalta...

Empatiakykyinen ei koskaan syytä toista vastoinkäymisiä kokenutta sen puutteesta. Kuka tietää mitä höpsöilyn ja naurun takana on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen hiljainen alistunut nöyryys, vaikea kuvaila. Sellainen ettei pidä mitään itsestäänselvyytenä enää eikä uskalla paukutella henkseleitä uhoten, koska tietää että hetkenä minä hyvänsä kaikki voi olla pois pyhittynä. Tapasin erään vanhemman naisen jonka lapsi oli kuollut tapaturmaisesti erittäin tuskallisella tavalla. Hänestä huokui just tollanen nöyryys ja kun kertoi tapahtuneesta itki hiljaa vailla säälinkerjuuta. Toivottavasti osasin selittää tyhjentäväst.[/quot]

Allekirjoitan. Ihminen muuttuu tasaiseksi, ei ole suurta iloa eikä suurta surua tai draamaa. Sitä ymmärtää, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Vaikea selittää, sitä ikäänkuin turtuu tunteettomaksi.

Ja olen kokenut oman lapsen kuoleman synnytyksen aikana, pitkän avioliiton päättymisen miehen pitkään jatkuneen uskottomuuden vuoksi (hän oli myös menehtyneen lapsen isä), raiskauksen sekä lisäksi minua pahoinpideltiin äitini toimesta lähes kymmenen vuotiaaksi asti. Joskus mietin miksi naiset valittavat pelkästä raiskauksesta kun minä olen kokenut kaikki nuo edellä mainitut asiat .

Itse odotan jo kuolemaa vaikka olen vasta 40v. En oikeasti enää jaksa yhtään päivää enkä yhtään uutta traumaa.

Sellaista nöyryyttä siellä...

Ymmärrän omien kokemusten pohjalta tavallaan tuon logiikan. ..ettei jaksa tuntea empatiaa toista kohtaan joka kokenut objektiivisesti katsoen pienempiä vastoinkäymisiä kuin itse. Olen itsekin lapsena väkivaltaa kokeneena pitänyt kermaperseenä ihmistä joka romahti aikuisena kadulla koetusta pahoinpitelystä. Itsestä se ei ois tuntunut miltään, mutta se vain kertoi siitä miten kovettunut, turta ja tottunut ottamaan turpaan olin.