Miten ihmisestä huomaa, että on kokenut vastoinkäymisiä?

yksilöllistä

Ensimmäinen ketjuun vastannut tiivisti asian hyvin: joko kasvaa ihmisenä tai valitsee sen toisen tien. Yleensä vaikeista kokemuksista selvinneet ovat varmempia, rohkeampia ja käsittelevät tulevia kriisejä paremmin kuin sellainen ihminen, jota elämä on kohdellut hellemmin. Heistä paistaa vahvuus, mutta he eivät pelkää näyttää myös heikkouksiaan ja herkempää puoltaan.

Ei jaksa pillastua pienistä vastoinkäymisistä, ei jaksa vääntää ikivanhoja asioita siitä, mitä kukakin on sanonut viisi vuotta sitten, jne.

Joidenkin kasvoista huomaa, terveydestä ei jaksa pitää huolta, kasvot ovat turpeat, vanhentuneet, tukka harmaantuu. Vatsa kasvaa, ryhti menee.

Toisilla sen huomaa käytöksestä, se voi koventua, pahentua. Ei enää siedä mitään, katkeroituu.

Ja toisilla sitten taas aivan päinvastoin. Silmät ovat kirkkaat, olo eteerinen. Käytös on lempeää, rauhallista.

Vierailija kirjoitti:

Tyyneys, melankolia, ei kovin seurallinen, etsii hiljaisuutta ja harmoniaa, saattaa olla mustan huumorin asiantuntija, ärsytyskynnys voi olla matala, voi olla stressaantuntut =) agressiivinenkin trauman ollessa akuutti tai tuore.

Jätetään tuo stress pois niin kuvailit minut.... Ei mulle ole elämässä käynyt kuitenkaan mitää kovin järkyttävää.

*

Lisää

Riippuu ihmisestä kai.

On ystävällinen.

On ymmärtäväinen ja pitkämielinen.

Puhuu harkitusti.

On oikealla tavalla ylpeä. Kruunu tikittää ranteessa. Pukeutuu muodikkaasti.

Ei se vastoinkäymisten määrä vaan laatu..

Vierailija kirjoitti:

Sellainen hiljainen alistunut nöyryys, vaikea kuvaila. Sellainen ettei pidä mitään itsestäänselvyytenä enää eikä uskalla paukutella henkseleitä uhoten, koska tietää että hetkenä minä hyvänsä kaikki voi olla pois pyhittynä. Tapasin erään vanhemman naisen jonka lapsi oli kuollut tapaturmaisesti erittäin tuskallisella tavalla. Hänestä huokui just tollanen nöyryys ja kun kertoi tapahtuneesta itki hiljaa vailla säälinkerjuuta. Toivottavasti osasin selittää tyhjentäväst.

Tiedän mitä tarkoitat, ja minulle tuli samanlainen mielikuva otsikon kysymyksestä.

Kerran sairaalassa ollessani huonetoverinani oli nainen, joka sai diagnoosin vakavasta sairaudesta. Olin samaan aikaan huoneessa ja kuulin tahtomattanikin kaiken, mitä lääkäri sanoi. Samana iltana nainen soitti läheiselleen ja sanoi "nyt otetaan vastaan kaikki, mitä annetaan".

Tuo lause kuvaa sitä alistunutta ja hiljaista nöyryyttä mielestäni hyvin. Suuria vastoinkäymisiä kokenut ihminen ennemmin vastaanottaa ja kestää kuin taistelee – hän on alkanut ymmärtää, että taistelu on aika usein turhaa viime kädessä...

Suhtautumista luonnehtii periksiantaneisuus, mutta ei välttämättä huonossa merkityksessä.

Eivät jaksa valittaa enää, ovat liian heikkoja siihen.

Vierailija kirjoitti:

Eivät jaksa valittaa enää, ovat liian heikkoja siihen.

Tämä on aika hyvin sanottu. Aina kun keskustelen esim mieheni kanssa tietyistä jutuista eli harvoin, alan itkeä enkä voi sille mitään ja on hankala kun joudun peittämään sen.

Riippuu ihmisestä. Toisilla se näkyy katkeroitumisena, marttyyriasenteena ja jatkuvana valittamisena ja elämän epäoikeudenmukaisuuden korostamisena. Toisia koettelemukset taas voivat jalostaa ja vahvistaa. Tällaiset ihmiset ovat suurisydämisiä, hyvin empaattisia, avuliaita ja ystävällisiä. Heissä on viisautta ja elämänkokemusta eivätkä he helposti tuomitse muita, koska he tietävät, miltä tuntuu, kun elämä kolhii ja koettelee, eivätkä he halua lisätä kenenkään tuskaa tieten tahtoen. Riippuu paljon varmasti onko käsitellyt vastoinkäymisiä mitenkään, saanut apua ja onko päästänyt irti katkerista tunteista. Helpointa on kieriä niissä ikävissä tunteissa kuin mennä sille epämukavuusalueelle ja yrittää nähdä asiat toisin. Siksi se voikin olla niin vaikeaa päästää irti niistä tuskallisista tunteista, koska ne ovat niitä tuttuja tunteita. Uutta ja pelottavaa olisi kokea elämäniloa ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja tarjoaa vielä jotain hyvää.

Todella isoja vastoinkäymisiä kokenut ihminen menee turraksi. Silloin ei enää mikään - ei hyvä eikä paha - kosketa.

Isoäitini meni tällaiseksi. Loppuaikoinaan tämä sattuman oikuille jo vuosia sitten alistunut pieni, väsynyt nainen ei jaksanut itkeä enää edes aikuisen poikansa kuolemaa eikä pelätä omaa, lähestyvää kuolemaansa.

Täällä vain. kirjoitti:

Ei aina huomaa, suurin osa kuitenkin on kokenut joten kannattaa kaikkia kohdella kauniisti. Itse aistin tietyn herkkyyden ihmisissä jotka ovat menettäneet esim. lapsen tai puolison. Myös moni joka on menettänyt herkkyytensä ja jotka elävät tuhoisaa elämää, ovat juuri sitä vastoinkäymisten takia...

Vastoinkäymisten ja menetysten myötä sitä joko kasvaa ihmisenä tai tuhoutuu. Kärjistettynä :)

Tämä oli todella fiksusti sanottu. 

Kaikki eivät mene turraksi shokkiin. Joillekin riittää pienikin vastaan sanominen ei siis tarvita normaalin ihmisen  vastoinkäymiseksi katsottavan suuruista tapahtumaa ja ovat valmiiita myymään vielä syntymättömän lapsensakin! Missä se pelko asustaakaan? Riippuvuussairaudet ovat toinen juttu. Mitäpä narkkari ei tekisikään annoksensa eteen?

Samankin vastoinkäymisen kokeneet voivat reagoida hyvin eri tavoin. Esimerkiksi samassa kamalassa lapsuudenperheessä eläneistä lapsista voi tulla hyvin erilaisia aikuisia. Joku voi olla hyvinkin valaistunut, lämmin, rakastava ja ymmärtävä - toinen ryömiä pitkin ojanpohjia. Riippuu ihmisen synnynnäisestä temperamentista, taipumuksista, lahjoista, ystävistä ym. miten kukin vastoinkäymisiin reagoi. Jotkut jäävä vellomaan, jotkut auttavat muita saman kokeneita. 

Eli vastaus kysymykseesi: ei se näy vain yhdellä tavalla, jos näkyy ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen ketjuun vastannut tiivisti asian hyvin: joko kasvaa ihmisenä tai valitsee sen toisen tien. Yleensä vaikeista kokemuksista selvinneet ovat varmempia, rohkeampia ja käsittelevät tulevia kriisejä paremmin kuin sellainen ihminen, jota elämä on kohdellut hellemmin. Heistä paistaa vahvuus, mutta he eivät pelkää näyttää myös heikkouksiaan ja herkempää puoltaan.

Riippuu kuule ihan missä iässä ja minkälainen trauma. Kyllä mulla on ihan tarpeeksi hirveitä kokemuksia. Ja en koe olevani vahvempi, vain vittumaisempi, muita ihmisiä kohtaan. Koin hirveitä, kun olin lapsi.