Lue keskustelun säännöt.
Tämä avioliitto alkaa mietityttää, vieläkö olisi aikaa löytää parempi mies?
06.11.2017 |
Olen kohta 35 v akateeminen nainen. Olen naimisissa opiskeluaikaisen ihastukseni kanssa. Olemme olleet yhdessä kohta 15 vuotta.
Ongelma on se, että mieheni ei oikein kasva eikä kehity mihinkään. Kun ihastuin häneen, hän oli se söpö ja rokkipoika, jolla oli oma bändi ja ihanat, pitkät hiukset. Me oltiin kaikkien minun kaverien silmissä se unelmapari: kaunis, muodikas ja jännittävän erilainen.
Nyt 15 vuotta myöhemmin mieheni on ihan samanlainen, vain paljon vanhempi. Tukka on edelleen pitkähkö (no, olkapäille), kitaraa soitetaan yksin ja bändin kanssa. Lempivaatteet on mustat farkut, nahkatakki ja bändipaita. Ammatikseen mies opettaa musiikkia.
Minua ei enää voisi noi jutut vähempää kiinnostaa. Kaikkien ystävieni miehet ovat saaneet jotain oikeaa aikaan: yksi on kirurgi, pari menestyviä juristeja, sitten on yritysjohtajaa ja siskoni mies on lentäjä. Hävettää aina juhlissa kun muiden miehet ovat rennon tyylikkäitä ja puhuvat tärkeistä asioista, kun minun miehellä on taas bändipaita ja hän puhuu indiebändeistä ja mitä Morrison teki 1969. Näinä hetkinä tunnen enää vain surua ja häpeää: miten minulle kävi näin?
Tunnen näivettyväni tässä avioliitossa. Meidän suhteessa ei ole mitään näköaloja eikä suunnitelmia. Onko minun vielä mahdollista löytää oikea mies ja joku todellinen sielunkumppani.
Kommentit (159)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole omaisuutta, mutta miehiä piisaa senkin edestä :D Johtuu varmaan siitä, että olen isorintainen, hoikka ja pidän naimisesta. Siinä ei omaisuudet paina.
Ei se miehen saaminen ole ongelma, mutta saatko pidettyä?! :D
Oikein hyvin saan, kiitos kysymästä :) Nytkin on avomiehen lisäksi kolme muuta kierroksessa jo neljättä vuotta, ei halua kukaan lopettaa suhdetta kanssani. Ja mullakin ikää jo 36, ei ole mikään ongelma. Miehet on ikähaarukalla 28-47.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos miehesi on onnellinen näin eikä kaipaa muutosta, älä yritä häntä muuttaa. Jos et itse ole onnellinen näin, etsi onneasi muualta.
Ap ei halua muuttaa rokkiuskovaistaan vaan jättää tämän. Ap, jätä se jämähtänyt,lapsellinen sika!
Minusta asenteesi on hyvin outo. Valitat, että mies on sellainen edelleen mihin hänessä ylipäätään ihastuit. Epäreilumpaa on alkaa vaatia toista muuttumaan. Tietenkin omia juttujaan, unelmiaan ja tavoitteitaan on hyvä laittaa eteenpäin ajan kuluessa, mutta sinusta sekin on kamalaa, että toisella on edelleen pitkät hiukset ja intohimot pysyneet. Todella ikävää.
Aina uudelleen ja uudelleen tätä forumia lukiessa saa ihmetellä, kuinka meitä on niin kovasti erilaisia ja kaikenlaisia. Ihan oikeasti. Huh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heh, näinhän se käy kun ihastutaan nuorena siihen pitkätukkaiseen rokkaripoikaan! Ne luokan nörtit tuntui niin pliisuilta silloin... Nyt niillä olisi sitä rahaa ja kun osaavat pukeutuakin ikänsä mukaisesti, niin ovat paljon komeampia myös... Heh, no kai se on vaan jotenkin sisään rakennettu teihin naisiin...
Meinaatko, että ne pitkät hiukset ja musiikkiharrastus tekevät ihmisestä tyhmän?
Itse rakastuin teininä pitkätukkaiseen kitaransoittajapoikaan. Ollaan vielä kolmikymppisinä yhdessä, tosin kitaransoitto on jäänyt vähemmälle - enemmän aikaa vie erään pörssiyhtiön johtoryhmässä toimiminen. Eipä tuolta puolisolta akateemisiakaan meriittejä puutu...
Toiset kasvaa erilleen, toiset kasvaa yhdessä.Tuota noin, oletko ihan oikea tyyppi vai trollaatko vaan? Ei sinulla taida olla mitään kokemusta oikeasta musabusineksesta. Siinä ei akateemisia meriittejä paljoa ehdi ajatella, kun pitää omistautua bändille, tehdä (omakustanne) levyjä ja keikkailla. Minun mies sai onneksi täydennettyä keskenjääneet luokanopettajaopinnot yli kolmikymppisenä. Muuten hänellä ei olisi töitä ollenkaan. Mutta kova itku ja valitus oli kun joutui takaisin koulunpenkille juuri kun se hartaasti odotettu läpimurto olisi ollut niin lähellä.
En kyllä ihan osta sinun tarinaa rokkarista joka kolmekymppisenä on pörssiyhtiön johtajistossa. Ja minulla on toinen tutkkinto kauppakorkeasta.
Sinulta taisi pontti mennä lujaa ohi. En väittänytkään, että puolisoni enää soittelisi tai omakustanteita vääntäisi muuten kuin kavereiden kanssa omaksi ilokseen. Ei tässä mistään musabisneksestä ollutkaan kysymys.
Kyse oli siitä, että niistä teinipojista ei voi pelkän ulkomuodon tai kiinnostuksenkohteiden perusteella tulevaa urapolkua ennustaa. Oma mieheni valitsi varmemman tulolähteen kuin musiikkibisnes, vaikka pitkätukkainen rokkari joskus olikin.
Ja kauppakorkeassa minäkin olen opiskellut, terkkuja vaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa tylsä akka tuo ap. Ei Kalliosta kukaan Espooseen halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko lapsia?
Peiliin kannattaisi katsoa jos et ole tilannetta tämän aiemmin tajunnut..
Ei ole lapsia. Suunniteltiin kyllä yhdessä vaiheessa mutta elämäntilanne ei ole sallinut. Asumme oikeasti vuokrakaksiossa Kalliossa. Ei tässä ympäristössä lapsia kasvateta. Ja mies on työkseen lasten kanssa, joten tulee kuulemma hyvin toimeen ilman omiakin.
Ja tilanteen olen tajunnut ainakin viisi vuotta.
Suoraan sanoen haluan menestyvän miehen, omakotitalon hyvältä alueelta Espoossa, pari lasta ja farkku-Volvon.
Aika myöhään keksit haluta okt:n ja lapset. :D Voithan sä toki koittaa vaihtaa miestä nuorempaan kykyyn, mutta kiire sulla tulee kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä se onkin sun miehesi jonka pitäisi lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole omaisuutta, mutta miehiä piisaa senkin edestä :D Johtuu varmaan siitä, että olen isorintainen, hoikka ja pidän naimisesta. Siinä ei omaisuudet paina.
Maisa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja te olette siis miehiä, jotka vaativat että naisella on omaisuutta? Vai naisia?
Olen mies, joka vastasi, että naisella tulisi olla omaa omaisuutta.
Jos vielä olet linjoilla, niin lasketaanko se omaisuudeksi, jos on 50k arvopapereissa, 150k lainaa? Toki asunnon voisi myydä, mutta ei viivan alle jäisi niin paljoa, että nyt ihan omaisuudesta puhuisin kuitenkaan.
En tässä jankuta väitellääkseni, ihan mielenkiinnosta kysyn. Onko tai osaisitko antaa jonkun euromäärän, joka pitäisi ylittyä? Vai riittääkö että nyt vaan asuu omistusasunnossa, josta pankki omistaa yli puolet?
Ihan hyvältä vaikuttaa minun silmissäni. En ole mitään euromäärää sen tarkemmin miettinyt, mutta jos nyt pitäisi jotain sanoa, niin noin 50-100k€ olisi jo semmoinen summa, joka kertoo aika paljon ihmisestä. Olettaen toki, että tämä ei ole perittyä rahaa.
Pankki voi omistaa asunnosta paljonkin, oleellisempaa on se, että on ylipäätään saanut lainaa ja pystyy sitä hoitamaan.
Tämä on ihan järkevä ja hyvä vastaus. En taas ymmärrä miksi sitä on alapeukutettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko lapsia?
Peiliin kannattaisi katsoa jos et ole tilannetta tämän aiemmin tajunnut..
Ei ole lapsia. Suunniteltiin kyllä yhdessä vaiheessa mutta elämäntilanne ei ole sallinut. Asumme oikeasti vuokrakaksiossa Kalliossa. Ei tässä ympäristössä lapsia kasvateta. Ja mies on työkseen lasten kanssa, joten tulee kuulemma hyvin toimeen ilman omiakin.
Ja tilanteen olen tajunnut ainakin viisi vuotta.
Suoraan sanoen haluan menestyvän miehen, omakotitalon hyvältä alueelta Espoossa, pari lasta ja farkku-Volvon.
Häpeät siis ihmistä, jonka pitäisi olla sinulle läheisin ja rakkain. Et kyllä kunnioita miestäsi pätkääkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja te olette siis miehiä, jotka vaativat että naisella on omaisuutta? Vai naisia?
Olen mies, joka vastasi, että naisella tulisi olla omaa omaisuutta.
Jos vielä olet linjoilla, niin lasketaanko se omaisuudeksi, jos on 50k arvopapereissa, 150k lainaa? Toki asunnon voisi myydä, mutta ei viivan alle jäisi niin paljoa, että nyt ihan omaisuudesta puhuisin kuitenkaan.
En tässä jankuta väitellääkseni, ihan mielenkiinnosta kysyn. Onko tai osaisitko antaa jonkun euromäärän, joka pitäisi ylittyä? Vai riittääkö että nyt vaan asuu omistusasunnossa, josta pankki omistaa yli puolet?
Ihan hyvältä vaikuttaa minun silmissäni. En ole mitään euromäärää sen tarkemmin miettinyt, mutta jos nyt pitäisi jotain sanoa, niin noin 50-100k€ olisi jo semmoinen summa, joka kertoo aika paljon ihmisestä. Olettaen toki, että tämä ei ole perittyä rahaa.
Pankki voi omistaa asunnosta paljonkin, oleellisempaa on se, että on ylipäätään saanut lainaa ja pystyy sitä hoitamaan.
Tämä on ihan järkevä ja hyvä vastaus. En taas ymmärrä miksi sitä on alapeukutettu.
Samaa ihmettelin itse. ei tuo kommenttini nyt mitenkään negatiivinen kai ollut.
Miehesi ansaitsee parempaa kuin sinä. Eroa. Kaikkien tulisi olla rakastettuja omana itsenään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heh, näinhän se käy kun ihastutaan nuorena siihen pitkätukkaiseen rokkaripoikaan! Ne luokan nörtit tuntui niin pliisuilta silloin... Nyt niillä olisi sitä rahaa ja kun osaavat pukeutuakin ikänsä mukaisesti, niin ovat paljon komeampia myös... Heh, no kai se on vaan jotenkin sisään rakennettu teihin naisiin...
Suurimmalla osalla suomalaisista ei tänä päivänä ole säästöjä eikä muutakaan varallisuutta toisin kuin vanhemmilla sukupolvilla. Suurimmalla osalla ns. "keskiluokkaisistakin" ihmisistä, varsinkin sinkuilla, elämä on selviytymistaistelua kuukaudesta toiseen. Tähän vielä vaikuttaa se, että hyvin moni tekee pätkätöitä tai on työttömänä ja kaikki maksaa Suomessa aivan vitusti.
Minä voisin vaihtaa tämän lapsiperhe elämän kaupunkielämään muusikon kanssa:D kuulostaa mun jutulta...
Symppaisin tosi mielelläni tarinaa siitä, että ihmiset kasvavat vuosien varrella eri suuntiin, ja että niin surullista kuin se onkin, joskus nuoruuden suuri rakkaus ei kannakaan enää aikuisena.
Jotenkin tästä aloituksesta vain tulee tosi kelmeä fiilis. Aloittaja kuulostaa jotenkin ihan käsittämättömän kylmältä ja laskelmoivalta ihmiseltä, joka vain luettelee tuttaviensa aviomiesten ulkoisen menestyksen symboleja (kirurgi, pari menestyvää juristia...) ja tuntuu kokevan myös "sielunkumppanuuden" käsitteen lähinnä sosioekonomisen samankaltaisuuden synonyyminä. Vuokrakaksiossa Kalliossa ei ole riittävästi statusta, vaan pitäisi saada omistusasunto Espoosta. Aha.
En oikein osaa sanoa tällaiseen aloitukseen mitään. Parasta kai se sitten on lähteä eri suuntiin, jos toiveet ja tavoitteet eivät kohtaa. En kuitenkaan osaa oikein suhtautua mitenkään siihen, että ihminen kokee elämänsä ja ihmissuhteiden tavoitteeksi vain jonkinlaisen keskiluokkaisen elintasolarppaamisen. Ehkä olen itse sitten vain niin erilainen ihminen. Sopisin kai paremmin yhteen sen kalliolaisen muusikon kanssa sitten itse.
Se, mitä ehkä itse aloittajana miettisin on, edustavatko tässä ketjussa luetellut asiat nyt ihan oikeasti hänen elämänsä haaveita. Tuossako ne nyt sitten ovat? Vai korostuvatko tuon tyyppiset pinnalliset ja aika kylmän taloudelliset asiat vain siksi, että aloittaja on pettynyt suhteensa henkiseen puoleen ja oman elämänsä unelmiin ja suuntaan?
Jos vastaus on pikemminkin tuo jälkimmäinen, miettisin vielä ihan hetken elämän kaarta. Tätä keski-iän urasuuntautunutta elämää kestää vain oma hetkensä. Jossakin vaiheessa ihmiset alkavat kallistua taas enemmän kotia kohti ja korostaa enemmän ihmissuhteita ympärillään. Nelikymppisenä voi olla joissakin piireissä siistiä heilua menestyneen juristin käsipuolessa. Seitsemänkymppisenä taas voi olla paljon siistimpää hengata aina omia reittejään kulkeneen kitaristin kanssa. Aika harvaa kiinnostavat sitten enää eläkkeelle jääneen juristin jutut. Elämän eri vaiheissa korostuvat erilaiset asiat. En ihan tajua, miksi näille ulkoisille asioille laittaisi niin paljon painoarvoa kuin aloittaja tuossa antaa ymmärtää, mutta toki tajuan, että joskus ulkoisille asioille saattaa panna enemmän painoarvoa etenkin silloin, jos sisäisesti on asioista epävarma, mutta niihin ei kannata jäädä jumiin.
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 35 v akateeminen nainen. Olen naimisissa opiskeluaikaisen ihastukseni kanssa. Olemme olleet yhdessä kohta 15 vuotta.
Ongelma on se, että mieheni ei oikein kasva eikä kehity mihinkään. Kun ihastuin häneen, hän oli se söpö ja rokkipoika, jolla oli oma bändi ja ihanat, pitkät hiukset. Me oltiin kaikkien minun kaverien silmissä se unelmapari: kaunis, muodikas ja jännittävän erilainen.
Nyt 15 vuotta myöhemmin mieheni on ihan samanlainen, vain paljon vanhempi. Tukka on edelleen pitkähkö (no, olkapäille), kitaraa soitetaan yksin ja bändin kanssa. Lempivaatteet on mustat farkut, nahkatakki ja bändipaita. Ammatikseen mies opettaa musiikkia.
Minua ei enää voisi noi jutut vähempää kiinnostaa. Kaikkien ystävieni miehet ovat saaneet jotain oikeaa aikaan: yksi on kirurgi, pari menestyviä juristeja, sitten on yritysjohtajaa ja siskoni mies on lentäjä. Hävettää aina juhlissa kun muiden miehet ovat rennon tyylikkäitä ja puhuvat tärkeistä asioista, kun minun miehellä on taas bändipaita ja hän puhuu indiebändeistä ja mitä Morrison teki 1969. Näinä hetkinä tunnen enää vain surua ja häpeää: miten minulle kävi näin?
Tunnen näivettyväni tässä avioliitossa. Meidän suhteessa ei ole mitään näköaloja eikä suunnitelmia. Onko minun vielä mahdollista löytää oikea mies ja joku todellinen sielunkumppani.
itseäni ärsyttää juuri akateemiset naiset joilla on ylpeys noussut nenään
itsekin olen 46 v ies ja profe ka indie maistuu parhaiten
mistähänä löytäisi juuri tällaisia kunnon naisia ,joille materiaalisuus ei ole Jumala
rokki soi joka päivä, haista sinä akka paska
älykäs mies ei rupee leikkimään tekolykästä akateemikkoa, vaan pysyy progessa ja indessa eikä misssään nimessä ymmärrä naisia joila on tutkinto muta ovat jonkun idiooi cheekin faneja
sulla se äly puuttuu nainen, ei mieheltä
akateemisuus on niin out
ennemmin olisin siivooja nykyään kuin 2 tutkinnon maisteri idioottikirjojen lukemista ja pellenä olemista yliopistolla eihän siinä oel mitään luovaa
Mikähän se yleispätevä on, jonka mukaan muut naiset toimii? :)