Millainen on ihminen jolla on epävakaa persoonallisuus

Tuntemani epävakaa on käytännössä täysin sietämätön ihminen. Puhuu vain itsestään ja ongelmistaan, olin hänelle vain ilmainen terapeutti ja kuuntelija. Mikään minun asiani ei häntä kiinnostanut, kaikki jutut käänsi aina vain omaan ahdistukseensa. Saa hallitsemattomia raivokohtauksia joiden jälkeen on riita päällä useita viikkoja. Suuttuu ihan mistä vain, edellisenä päivänä puheenaihe oli ok, mutta seuraavana päivänä samasta aiheesta voi suuttua silmittömästi.

Kääntää kaiken kritiikin itseensä, jos puhuu hieman kriittiseen sävyyn jostain ihan muusta aiheesta, se päättyy siihen että hänen mielestään häntä arvosteltiin, ja tästä luonnollisesti suututaan verisesti.

Takertuu täysin uuteen ihmiseen, idolisoi ja ihailee häntä ja luo päässään täysin epärealistisen kuvan toisesta ja heidän välisestä ”ystävyydestä”. Kukaan ei pysty täyttämään näitä odotuksia, ja siitä väistämättä seuraa pettymys, riita ja välien katkaiseminen.

Kuvioon on kuulunut myös holtitonta päihteiden ja huumeiden käyttöä, irtosuhteita jne. itsetuhoista käytöstä. Parisuhteessa pitää olla myös koko ajan, mutta ne eivät kestä kuin korkeintaan pari vuotta sillä kukaan ei kestä tuollaista puolisoa kauempaa. Lennosta vaihdetaan seuraavaan ja homma alkaa alusta.

Käsittämättömän raskas ihminen, johon on täytynyt oman mielenterveyden ja jaksamisen vuoksi ottaa etäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun luin näitä kuvauksia, tuli narskut monelta osin mieleen. Miten erotatte narskun ja epävakaan toisistaan käytännössä? Mitkä keskeiset erot?

Eroista voit lukea googlesta.

Olet itse "narsku" kun tuollaisia puhut. Nautit ihmisten leimaamisesta. Johan sen tietää, että jonkun narsistin täytyy tulla tällaisiin ketjuihin pätemään.

Olen pahoillani että loukkasin sinua. Tarkoitukseni ei ollut vihjailla tai leimata ketään. Kysyin asiasta siksi, että oma isäni on selvästi pahanlaatuinen narsisti, mutta olen miettinyt, selittääkö pelkkä narsismi sittenkään kaikkia hänen ominaisuuksiaan, vai olisiko kyseessä vielä jotain muutakin. Wikipedian mukaan merkittävä määrä (n. 40%) epävakaita on samanaikaisesti myös narskuja, mikä on mietityttänyt viime aikoina... Olen lukenut toki monet lähteet molemmista persoonallisuushäiriöistä, mutta tässä langassa tuli vastaan monta yksittäistä epävakaille ominaiseksi kuvailtua piirrettä jotka tavallaan sopisivat narskuisäänikin. Niin jäin miettimään niiden erojen/päällekkäisyyksien ilmenemistä käytännön tasolla...

Haluaisitko kertoa, mitä ominaisuuksia mietit? Eli mitkä piirteet eivät selittyisi narsismilla. Kysyn ihan vilpittömästi mielenkiinnosta.

Kokeeko epävakaa kuitenkin syyllisyyttä raivareistaan?

Miten juuri tämä persoonallisuushäiriö nousee aina esille? Missä ovat muista persoonallisuushäiriöistä kärsivät tai heisän läheiset? Eivätkö he ole yhtä näkyviä tai kiinnostavia?

Vierailija kirjoitti:

Kokeeko epävakaa kuitenkin syyllisyyttä raivareistaan?

Minä ainakin. Ja voimakasta häpeää.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ero on oikeasti epävakaalla, diagnosoidulla persoonallisuudella ja sillä, että on ihan vaan lapsen tasolle jäänyt vastuuton, ikävä aikuinen?

En tiedä. Itsetuhoisuus?

Milloin tämä dg on keksitty?

Skeptikko

Vierailija kirjoitti:

Vanheneminen lievittää oireita ja oikeanlaisesta hoidosta voi olla apua.

Tämä on totta ainakin äitini kohdalla. Tai mitäänhän ei ole todettu, mutta kun vertaa 10 vuotta taaksepäin ja nykyhetkeen, on eroa havaittavissa. Ei ole enää yhtä aggressiivinen.

T. 33 ja 34

Itselläni on tämä diagnoosi ja koen tämän keskustelun aika leimaavaksi. Tässä persoonallisuushäiriössä on paljon ns eri tasoja ja se ilmenee eri tavoilla eri yksilöillä. Itsestäni voisin esimerkiksi mainita sen, että epävakaudestani huolimatta minulla on paljon läheisiä, pitkäkestoisia ja vakaita ystävyyssuhteita ja epävakauteni ei ole näihin suhteisiin vaikuttanut.

Miehet ovat kyllä epävakaudestani joutuneet kärsimään enkä pysty pitkiin parisuhteisiin. Samoin vanhempieni kanssa on välillä ollut aika myrskyistä, vaikka meillä onkin läheiset välit.

En halua mitätöidä epävakaiden uhrien kokemuksia, se ei ollut tarkoitukseni. Itse olen käyttäytynyt todella huonosti entisissä parisuhteissa ja koen siitä syyllisyyttä. Käyn psykoterapiassa ja toivon että jonain päivänä pystyn normaaliin parisuhteeseen.

Vttu mikä luuserien ketju taas. Opetelkaa ne käytöstavat ja noudattakaa niitä! Olkaa ystävällisiä muille! Että pitää oikein velloa siinä omassa huonokäytöksisyydessään ja keksiä sille oikeutus diagnoosilla!

Feministi. Tätä tuskin tarvitsee perustella!!

Vierailija kirjoitti:

Mikä ero on oikeasti epävakaalla, diagnosoidulla persoonallisuudella ja sillä, että on ihan vaan lapsen tasolle jäänyt vastuuton, ikävä aikuinen?

Luuletko sinä, että jälkimmäinen tapahtuu hyvien vanhempien seurassa? Niin, eli älä suhtaudu noin negatiivisesti, se ihminen kärsii MUIDEN TAKIA, ja sinä ja sinunlaisesi olette osa ongelmaa. Ole hyväksyvämpi, ei sinulla ole mitään oikeutta tuomita. Et ole itsekään kovin kypsä ja osaava aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanheneminen lievittää oireita ja oikeanlaisesta hoidosta voi olla apua.

Tämä on totta ainakin äitini kohdalla. Tai mitäänhän ei ole todettu, mutta kun vertaa 10 vuotta taaksepäin ja nykyhetkeen, on eroa havaittavissa. Ei ole enää yhtä aggressiivinen.

T. 33 ja 34

Oman aitini kohdalla olen myos havainnut taman, ja lisaksi siina missa ennen hanelle ei mennyt raivarin tullessa mikaan lapi, nykyaan jo muistuttaminen sen jarjettomyydesta saa laantumista aikaan. Myos itsekeskeisyys on vahentynyt, mutta siihenkin tarvitaan edelleen ulkopuolisen muistutus.

Otaksun, etta "helpommat" epavakaat voivat palautua "normaalimoodiin" kaaostilan jalkeen (ja tuntevat siksi myos syyllisyytta) mutta varmasti aarimmaisissa tapauksissa henkilo ei lainkaan tajua kaytoksensa alyttomyytta tai yrittaa aina ulkoistaa oman kaytoksensa muiden aiheuttamaksi (pahimmassa tapauksessa yrittamalla provosoida muissa samanlaisia reaktioita). Hapea syyllisyyden sijaan ei kuitenkaan ole valttamatta hyva asia, jos henkilo reagoi siihen vain kaantamalla taas senkin muiden syyksi. Tama onkin osa ko. hairion ongelmaa: aarimmainen hapea ei ole kovin terve tunne, siina missa syyllisyys voikin sita olla (jos siihen on syy). 

Minuun on isketty kyseinen diagnoosi. Se tuntuu välillä pahalta, kun miettii itseään viallisena. On aika rankkaa sanoa että jonkun persoonallisuudessa on häiriö, kamalaa, armotonta. Joskus tuntuu et tosta diagnoosista on enempi haittaa kuin hyötyä mun itsekäsityksessä kun se entisestään vaikuttaa huonoon minäkuvaan negatiivisesti, ja myös muiden suhtautumisessa muhun (siis kun oon käyny hoidossa), tulee olo et on joku ailahteleva hullu hylkiö ton diagnoosimerkinnän takia

Itse nään diagnoosin niin, että se on enemmänkin kasa rankkoja traumoja mun menneisyydessä, jotka vaikuttaa mun elämään edelleen enemmän tai vähemmän huonon itsetunnon, ahdistuksen, ihmissuhdeongelmien ja hylkäämisen pelon muodossa. Niinkuin mulla olis haavoja joita ei näe päällepäin. Mä itse koen että mulla on ptsd erään rankan elämäntapahtuman seurauksena edelleen koska mitä kauemmin tosta tapahtumasta on, sen vähempi mullon ollu epävakautta. Ei lue papereissa. Musta jollain tavalla pitäs enempi tiedostaa traumojen merkitys ja ne on suuressa osassa ainaki mun elämässä

Oon sitte valinnu vääriä valintoja sen seurauksena mun elämässä joista on itelle haittaa. Esim paennu asioita, tehny impulsiivisia päätöksiä, paennu huonoihin ihmiasuhteisiin ahdistusta ja yksinolon pelon takia, jääny riippuvaiseks reseptilääkkeistä joilla turruttaa ahistusta, valinnu menneisyydessä varsinki lyhytnäköisiä ratkasuja järkevien sijaan, yrittäny miellyttää ihmisiä enkä oo osannu sanoo ei vaikka joskus ois pitäny mikä on janu mua loppuunpalamisee, paikkaillu huonoa itsetuntoa ylisuorittamalla ja mittaamalla oma arvo suorituksin. Mä en sinällään koe että läheskään kaikki ton diagnoosin kuvaukset kumminkaan sopii muhun. En esim ailahtele tunnetasolla nykyään paljon yhtään, vaan oon tasottunu ja oon vähentäny impulsiivista käyttäytymistä. En näe ihmisiä mustavalkoisesti ja mulla on paljon pitkäkestoisia tasasia ihmissuhteita. Oon nykyään paljon pitkäjänteisempi kuin ennen ja rauhottunu elämässä paljon. Kun on tuo diagnoosi, tuntuu et kaikki yritetään tunkea sen piikkiin.

Mun luonteessa on myös hyviä puolia mistä ite pidän. Oon semmonen pohdiskelija ja oon aina ollu aika luova. Oon ollu herkkä ja kokenu asiat voimakkaasti. Nää kokemukset on vahvistanu mua ja opettanu mua, se et tunnen voimakkaasti niin hyvät kuin huonot tunteet on mun mielestä ihana asia enkä enää halua niitä millään nuppilääkkeillä turruttaa, vaikka joskus synkkyys onki aika raskasta. Mut sen vastinparina on onni mitä osaa arvostaa. Osaan arvostaa rankkojen kokemusten jälkeen elämää ja nautin siitä. Mulla on elämässä ihmisiä ketkä haluaa olla mun elämässä mun vioista huolimatta.

Monella muullakin olisi persoonallisuushäiriödiagnoosi. Erotuksella että ne ei vaa ole käyny psykiatrilla.

Sisarellani on epävakaa persoonallisuus. Tuntemattomat näkevät hänet seesteisenä, mutta lähipiiri, suku ja ystävät, saavat osakseen ihan mahdottomia tunnemyrskyjä lähes päivittäin. Parinkymmenen ihmisen piirille soitetaan tai tavataan päivittäin. Samoja asioita puidaan monen ihmisen kanssa loputtomasti ja arvelen tähän menevän aika paljon myös työnantajan aikaa. Hänellä on ollut koko aikuisikänsä raastavia kaukorakastumisia ilman todellista kontaktia. Kohteena voi olla esim. puolituttu tai etäinen työkontakti. Se on sitten teinimäistä vuoristorataa sen osalta, onko kohde kiinnostunut ja rakastunut häneen vai ei. Muutaman tunnin sisällä voi siirtyä täydellisestä varmuudesta ja euforiasta alimpiin syövereihin, häpeään, masennukseen ja taas takaisin. Todellisuudessa nämä ihastukset tuskin millään muotoa voivat edes aavistaa näistä tunteista, joten kysymykset vastavuoroisuudesta ovat ihan fiktiota. Tunnesäätely ihan pielessä ja käsitykset omasta itsestä vaihtelevat jatkuvasti. Kaikki myös pyörii oma napa keskipisteenä. Draamat kiertävät kehää ja pomppivat pallona ihastusten, huomionhakuisten luulosairauksien ja ammatti-identiteettikriisien välillä ja näin on ollut jo vuosikymmeniä. Euforia tulee ihastusten oletetusta vastarakkaudesta tai fiiliksestä, että on itse nyt yhtäkkiä tosi hyvä ja onnistunut tyyppi, mikä sitten voi romahtaa milloin tahansa todelliseen tai kuviteltuun vastoinkäymiseen. Tutut ja sukulaiset, joille jauhaa, eivät ole kovin suoria palautteessaan, koska kukaan ei halua joutua konfliktiin tämän ihmisen kanssa. Jos jonkun kommentti ei miellytä, sitäkin pitää puida muoden rinkiläisten kanssa loputtomasti. Elämä on jatkuvaa psykodraamaa ja tunnemyrskyä.

Ongelmallisinta on, ettei itse tunnista yhtään ongelmiensa laatua. On jotenkin täysin sokea sille minkälainen on. Omasta mielestään hänellä on aspergerin oireyhtymä. Ei oikeasti edusta juuri mitään siihen kuuluvia piirteitä, mutta haki eräältä kalliilta yksityisklinikalta maksetun diagnoosin, jonka sai parissa päivässä haastattelun perusteella. Oli opetellut oirelistat ulkoa ja kuvitteli itsessään kaikki sopivat piirteet ja jätti huomiotta ja kertomatta kaiken muun oleellisemman itsestään. Nyt tämä valediagnoosi estää pääsemästä todellisten ongelmien äärelle, ja käy draaman, huomion ja itsetehostuksen välineestä.

Up

Vierailija kirjoitti:

Sisarellani on epävakaa persoonallisuus. Tuntemattomat näkevät hänet seesteisenä, mutta lähipiiri, suku ja ystävät, saavat osakseen ihan mahdottomia tunnemyrskyjä lähes päivittäin. Parinkymmenen ihmisen piirille soitetaan tai tavataan päivittäin. Samoja asioita puidaan monen ihmisen kanssa loputtomasti ja arvelen tähän menevän aika paljon myös työnantajan aikaa. Hänellä on ollut koko aikuisikänsä raastavia kaukorakastumisia ilman todellista kontaktia. Kohteena voi olla esim. puolituttu tai etäinen työkontakti. Se on sitten teinimäistä vuoristorataa sen osalta, onko kohde kiinnostunut ja rakastunut häneen vai ei. Muutaman tunnin sisällä voi siirtyä täydellisestä varmuudesta ja euforiasta alimpiin syövereihin, häpeään, masennukseen ja taas takaisin. Todellisuudessa nämä ihastukset tuskin millään muotoa voivat edes aavistaa näistä tunteista, joten kysymykset vastavuoroisuudesta ovat ihan fiktiota. Tunnesäätely ihan pielessä ja käsitykset omasta itsestä vaihtelevat jatkuvasti. Kaikki myös pyörii oma napa keskipisteenä. Draamat kiertävät kehää ja pomppivat pallona ihastusten, huomionhakuisten luulosairauksien ja ammatti-identiteettikriisien välillä ja näin on ollut jo vuosikymmeniä. Euforia tulee ihastusten oletetusta vastarakkaudesta tai fiiliksestä, että on itse nyt yhtäkkiä tosi hyvä ja onnistunut tyyppi, mikä sitten voi romahtaa milloin tahansa todelliseen tai kuviteltuun vastoinkäymiseen. Tutut ja sukulaiset, joille jauhaa, eivät ole kovin suoria palautteessaan, koska kukaan ei halua joutua konfliktiin tämän ihmisen kanssa. Jos jonkun kommentti ei miellytä, sitäkin pitää puida muoden rinkiläisten kanssa loputtomasti. Elämä on jatkuvaa psykodraamaa ja tunnemyrskyä.

Ongelmallisinta on, ettei itse tunnista yhtään ongelmiensa laatua. On jotenkin täysin sokea sille minkälainen on. Omasta mielestään hänellä on aspergerin oireyhtymä. Ei oikeasti edusta juuri mitään siihen kuuluvia piirteitä, mutta haki eräältä kalliilta yksityisklinikalta maksetun diagnoosin, jonka sai parissa päivässä haastattelun perusteella. Oli opetellut oirelistat ulkoa ja kuvitteli itsessään kaikki sopivat piirteet ja jätti huomiotta ja kertomatta kaiken muun oleellisemman itsestään. Nyt tämä valediagnoosi estää pääsemästä todellisten ongelmien äärelle, ja käy draaman, huomion ja itsetehostuksen välineestä.

Onko hänellä siis diagnosoitu myös epävakaa persoonallisuus?

Vierailija kirjoitti:

Sisarellani on epävakaa persoonallisuus. Tuntemattomat näkevät hänet seesteisenä, mutta lähipiiri, suku ja ystävät, saavat osakseen ihan mahdottomia tunnemyrskyjä lähes päivittäin. Parinkymmenen ihmisen piirille soitetaan tai tavataan päivittäin. Samoja asioita puidaan monen ihmisen kanssa loputtomasti ja arvelen tähän menevän aika paljon myös työnantajan aikaa. Hänellä on ollut koko aikuisikänsä raastavia kaukorakastumisia ilman todellista kontaktia. Kohteena voi olla esim. puolituttu tai etäinen työkontakti. Se on sitten teinimäistä vuoristorataa sen osalta, onko kohde kiinnostunut ja rakastunut häneen vai ei. Muutaman tunnin sisällä voi siirtyä täydellisestä varmuudesta ja euforiasta alimpiin syövereihin, häpeään, masennukseen ja taas takaisin. Todellisuudessa nämä ihastukset tuskin millään muotoa voivat edes aavistaa näistä tunteista, joten kysymykset vastavuoroisuudesta ovat ihan fiktiota. Tunnesäätely ihan pielessä ja käsitykset omasta itsestä vaihtelevat jatkuvasti. Kaikki myös pyörii oma napa keskipisteenä. Draamat kiertävät kehää ja pomppivat pallona ihastusten, huomionhakuisten luulosairauksien ja ammatti-identiteettikriisien välillä ja näin on ollut jo vuosikymmeniä. Euforia tulee ihastusten oletetusta vastarakkaudesta tai fiiliksestä, että on itse nyt yhtäkkiä tosi hyvä ja onnistunut tyyppi, mikä sitten voi romahtaa milloin tahansa todelliseen tai kuviteltuun vastoinkäymiseen. Tutut ja sukulaiset, joille jauhaa, eivät ole kovin suoria palautteessaan, koska kukaan ei halua joutua konfliktiin tämän ihmisen kanssa. Jos jonkun kommentti ei miellytä, sitäkin pitää puida muoden rinkiläisten kanssa loputtomasti. Elämä on jatkuvaa psykodraamaa ja tunnemyrskyä.

Ongelmallisinta on, ettei itse tunnista yhtään ongelmiensa laatua. On jotenkin täysin sokea sille minkälainen on. Omasta mielestään hänellä on aspergerin oireyhtymä. Ei oikeasti edusta juuri mitään siihen kuuluvia piirteitä, mutta haki eräältä kalliilta yksityisklinikalta maksetun diagnoosin, jonka sai parissa päivässä haastattelun perusteella. Oli opetellut oirelistat ulkoa ja kuvitteli itsessään kaikki sopivat piirteet ja jätti huomiotta ja kertomatta kaiken muun oleellisemman itsestään. Nyt tämä valediagnoosi estää pääsemästä todellisten ongelmien äärelle, ja käy draaman, huomion ja itsetehostuksen välineestä.

Onkohan varmasti epävakaa? Kuulostaa enemmän vaikka huomionhakuiselta persoonallisuushäiriöltä.

Toki tämä vain tällaista av-keittiö-psykologiaa, älkää kukaan pahastuko :)

Pahoittelut ohis, jatkoa edellisen viestiin:

Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö:

"Persoonallisuushäiriölle ovat ominaisia pinnallinen ja epävakaa tunne-elämä, suurieleinen ja teennäinen esiintyminen, liioitteleva tunteiden ihmaiseminen, alttius vaikutteille, itsekeskeisyys, omien halujen tyydyttäminen ja toisten ihmisten laiminlyönti,

loukkaantumisherkkyys sekä jatkuva huomion, arvonannon ja jännityksen etsintä.

Diagnostiset kriteerit:

A. Täyttää persoonallisuushäiriön (F60) yleiset kriteerit.

B.Neljä seuraavista:

(1) suurieleinen, teatraalinen esiintyminen tai liioitteleva tunteiden ilmaiseminen

(2) alttius vaikutteille (yksilö on herkästi muiden johdateltavissa tai antaa olosuhteiden vaikuttaa päätöksiinsä)

(3) pinnallinen ja epävakaa tunne-elämä

(4) jatkuva sellaisen toiminnan ja jännityksen etsintä, missä henkilö on huomion keskipisteenä

(5) epäasianmukainen viettelevyys joko ulkonäön tai käytöksen tasolla

(6) liiallinen huoli omasta ulkoisesta viehätysvoimasta

Huom!

Itsekeskeisyys, nautinnonhaluisuus, jatkuva arvostuksen odottaminen, toisten ihmisten tarpeiden laiminlyöminen, herkkä loukkaantuminen sekä jatkuva manipulatiivinen käytös täydentävät kliinistä kuvaa, mutta eivät ole diagnoosin asettamisen kannalta

välttämättömiä."

Lähde: Terveyskirjasto

Vierailija kirjoitti:

Milloin tämä dg on keksitty?

Skeptikko

Sitä mukaan niitä tulee kun lääketiede ja muu tieto lisääntyy ja kehittyy, ennen tiedettiin että epilepsia oli sitä että paholainen oli päässyt ihmiseen; vieläkö sinä pidät tästä vanhasta tiedosta kiinni?