Lue keskustelun säännöt.
Millainen on ihminen jolla on epävakaa persoonallisuus
28.10.2017 |
Millainen on ihminen jolla on epävakaa persoonallisuus ja millaista on olla sellaisen ihmisen ystävä tai puoliso?
Kommentit (227)
Minulla on ystävä, jolla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Ystävyys, jos sitä voi enää sellaiseksi kutsua, on paljon: tule lähelle, mene pois. Ahdistun tästä ihmisestä. Välillä hän kertoo, että olen ns. paras ystävä. Sen jälkeen tulee vaihe, että hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin kuin pitkän ajan kuluttua. Tällaista kierrettä on ollut monta kertaa. Tällä hetkellä etäännysvaihe. Kaipaan niitä hyviä aikoja, jolloin jaoimme paljon asioita keskenämme. Nyt olen ymmälläni, miten käyttätyisin itse. Kirjoitin hänelle viestin, miten koen tämän tilanteen. Ymmärrystä ei tule, ennemminkin syyllistämistä, että odotan häneltä liikaa. Olen ajatellut paljon, hylkäänkö tämän ihmisen kokonaan. Onko tämä ystävyys aiheuttanut enemmän hyvää oloa vai ahdistusta? Jos tällä hetkellä häviän, etten itse ota yhteyttä, luulen että ystävyys kuolee. Ehkä niin on parasta. Kuitenkin tämä koskee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N28 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani diagnoosista vasta keskustellaan, joten varmasti en voi mitään sanoa. Innostun tosi helposti kaikesta, mutta kyllästyn asioihin nopeasti. Pitkäjänteisyyttä vaativat asiat ovat vaikeita. Olen myös tosi intohimoinen ja rakastan syvästi.
Voin saada raivokohtauksen ihan tyhjästä. Silloin uhkailen tappavani sen ärsyttävän tyypin tai itseni.
Sama homma. Olen luonteeltani järkevä, rationaalinen ja sosiaamisesti taitava, mutta pidän piilossa järkyttävän voimakkaita tunnereaktioita.
Olen tällä hetkellä superahdistunut ja vihainen ajatuksesta että nykyisellä miehelläni oli eksänsä kanssa yhteinen elämä ja omistusasunto ulkomaanmatkoineen, vaikka nainen taisi olla oikeasti aika kamala kumppani. Epävarmuus ja kateus tuntuu musertavalta ja pyörii mielessä kokoajan. En kuitenkaan onneksi ole mustasukkainen tai rajoittava kumppani.
Luulen ihmisten jatkuvasti olevan mua vastaan, jos joku jättää mut kutsumatta esimerkiksi bileisiin saatan velloa itsesäälissä ja ahdistuksessa pahimmillaan monia viikkoja.
Kun vihaan ihmistä, vihaan niin paljon että se tuntuu syövyttävän mua sisältä. Olen niin täynnä raivoa että pelkään jatkuvasti räjähtäväni ja ns. "Kiehuvani yli", näin valitettavasti käy helposti. Minä myös uhkailen itsemurhalla kun asiat eivät mene niinkuin haluan, yleensä tosin suunnitelma on ihan aito koska paha olo on niin kova. Ilmoitan tästä toiselle lähinnä shokeeratakseni.
Rakastaessani olen lämmin, ymmärtävä, intohimoinen, iloinen, seikkailullinen ja hauska. Mies kuvaili mua juuri vähän aikaa sitten sanoilla "olet välillä maailman upein ja ihanin olento, välillä taas niin kamala etten osaa edes kuvailla".
Käsittelen ahdistuksen tunnetta näännyttämällä itseäni, käyttämällä liikaa päihteitä ja muulla epäaktiivisella itsetuholla. Olen impulsiivinen ja järjestän itseni useinkin vaarallisiin tilanteisiin. Itsemurhayrityksiä on takana muutama.
Mulla on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka usein kulkee käsi kädessä tämän kanssa. Ainoana erona on se että bipossa mieliala vaihtelee pitkällä aikavälillä, epävakaassa tunteet ja minäkuva nopeallakin syklillä. Varmaan aletaan terapiassa katsomaan asiaa, pari vuotta sitten jätin koko persoonallisuushäiriökartoitusprosessin kesken. Sitä ennen ehdittiin todeta, että mulla on hyvin vahvasti piirteitä tästä ja asia voisi olla selvittämisen arvoinen.
Siinä nyt jotain.
Hämmentävän tutun kuuloista. Olen ajatellut että miehelläni on ainakin jossain määrin epävakaan persoonallisuuden piirteitä.
Mieheni on:
-epäluuloinen ja vainoharhainen
-suuttuessa mahdoton, aivan mahdotonta kommunikoida millään tavoin, mies vain huutaa, syyttää, vierittää kaiken minun syykseni, ja juuri tuo shokeeraaminen jollain mitä sanoo, useimmiten liittyen jotenkin erolla uhkailuun
-kuitenkin suurimman osan ajasta huumorintajuinen, rakastava, haluaa halailla ja olla vierekkäin
-mieli saattaa muuttua jostain aivan mitättömästä asiasta sekunnissa (oikeasti mitättömästä, tai hänen omasta päästään lähteneestä liioittelusta tai kuvitelmasta), jolloin en olekaan enää ihana, vaan olen pettänyt häntä, valehtelija, idiootti, tyhmä, lapsellinen
-tyyntyy melko nopeasti, mutta nopeasti vain silloin, kun minä olen käsittänyt että minä olen tehnyt väärin ja ollut hänelle ilkeä, sitten pitäisi olla taas heti ylimmät ystävykset, tai muuten hän alkaa kelailemaan että miksi olen hiljainen tai outo, että mikä mua vaivaa, aionko jättää hänet yms.
Viestin 23 kirjoittaja tässä vielä.
Voisitteko epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivät kertoa, että miten toivoisitte puolisonne suhtautuvan teidän "kohtauksiin"? Siis noihin hetkiin kun olette epäluuloisia, raivon vallassa tms. Haluaisin tietää mikä teitä rauhoittaisi, tai ei ainakaan antaisi lisää bensaa liekkeihin. Miten siis voisin käyttäytyä näissä tilanteissa, osoittaakseni miehelleni että tässä ei ole mitään hätää, vaikka sinä nyt siinä riehut ja kuvittelet omiasi.
Xx79 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani diagnoosista vasta keskustellaan, joten varmasti en voi mitään sanoa. Innostun tosi helposti kaikesta, mutta kyllästyn asioihin nopeasti. Pitkäjänteisyyttä vaativat asiat ovat vaikeita. Olen myös tosi intohimoinen ja rakastan syvästi.
Voin saada raivokohtauksen ihan tyhjästä. Silloin uhkailen tappavani sen ärsyttävän tyypin tai itseni.
Seurustelin vuosi sitten juuri ylläkuvatunlaisen ihmisen kanssa ja epäilin josko hänellä oli tämä ongelma. Nähtävästi oli. Oli todella impulsiivinen, rakasti, itki, nauroi, oli maaninen, puhui kuolemasta ja itsareista, pommitti tekstareita ja puheluita koko ajan - ja sitten yhtäkkiä hävisi elämästäni täysin enkä ole sen koommin kuullut enkä nähnyt (pari kertaa kaukaa mutta ei ole tuntevinaankaan). Väitti myös että ”kaikki ihmiset” puhuvat hänestä koko ajan pahaa, vaikka en ollut koskaan kenenkään kuullut puhuvan hänestä mitään. Pelottava kokemus.
Ahaha mä olen niin tälläinen :D Mutta silti kummasti, miehet eivät jätä minua! Miinä loppujen lopuksi olen se jättäjä :D Vielä vuosien päästä saattavat soitella ja kysellä olenko sinkku. Pitkään olin naimisisakin ja nyt olen menossa uudestaan.
Olen impulsiivinen, intohimonen, lojaali kumppani, vaadin paljon itseltäni ja muilta. Suutun todella herkästi, mutta lepyn myös. Soitan ja tekstaan, jos toinen on tehnyt väärin ja lähtee tilanteesta, mutta en ilman syytä. Olen välillä hyvin maaninen ja toisaalta myös itsetuhoinen. Välillä en pääse ylös sängystä päiviin ja välillä riitää energiaa vaikka muille jakaa. Vuosien aikana, olen alkanut ymmärtämään itseäni ja en ole niin ylös alas tunteiden kanssa, kuin nuorempana. Ehkä miksi miehet eivät jätä minua; koska olen loppujen lopuksi erittäin hyvä kumppani. Mieheni sanoo, että häntä vain huvittaa kun suutun niin "oudoista" asioista.. :D On oppinut, että rauhoitun pian. Saatan painella makuuhuoneeseen yhtäkkiä ja tunnin päästä tulen taas kainaloon, kun olen saanut itseni tasaantumaan.
Vierailija kirjoitti:
Viestin 23 kirjoittaja tässä vielä.
Voisitteko epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivät kertoa, että miten toivoisitte puolisonne suhtautuvan teidän "kohtauksiin"? Siis noihin hetkiin kun olette epäluuloisia, raivon vallassa tms. Haluaisin tietää mikä teitä rauhoittaisi, tai ei ainakaan antaisi lisää bensaa liekkeihin. Miten siis voisin käyttäytyä näissä tilanteissa, osoittaakseni miehelleni että tässä ei ole mitään hätää, vaikka sinä nyt siinä riehut ja kuvittelet omiasi.
Vähän myöhässä vastaus, löysin tämän keskustelun taas sattumalta. Mutta sanotaan nyt kuitenkin.
Hankala kysymys, koska järkipuhe ei useinkaan pelaa kun on melkein täyden psykoosin vallassa. Jos vaan pystyt niin yritä suhtautua rauhallisesti ja käsitelkää riitaa/epäluuloja vasta jälkeenpäin. Kaikkea käytöstä ei tarvitse missään nimessä sietää(esim. Väkivaltaisuus), mutta koita suhtautua puolisoosi sairaana, mutta kuitenkin syyntakeisena. Jos miehesi tosiaan on epävakaa, hänelle nämä epäluulot ovat hyvinkin todellisia eikä siihen auta vastaanväittäminen tai perustelu.
Koittakaa molemmat jaksella! Anteeksi että musta ei ole enempää apua.
- se kenen viestiä lainasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla todettiin epävakaa viitisen vuotta sitten
Olen impulssiivinen.
Suuttuessani uhkailen itsemurhalla tai jonkun toisen tappamisella (tätä en kuitenkaan koskaan toteuttaisi).
Mieli on jatkuvasti ns. vereslihalla.
Kaikki tuntuu todella voimakkaasti.
Viha, rakkaus, katkeruus ja kateus.
En osaa iloita muiden puolesta.
Olen jatkuvasti kilpasilla mutaman tyypin kanssa.
Saan raivokohtauksia, jolloin heittelen esineitä, tuijotan tyhjyyteen ja vihjailen itsemurhaa.
Olen kävellyt raiteilla vilkkaasti liikennöidyllä asemalla koska riitelin kumppanini kanssa.
Otan todella herkästi itseeni, enkä siedä/kestä arvostelua tai kritiikkiä laisinkaan.
Keho on jatkuvassa stressitilassa.
Koen monet tuttavat uhkana itselleni ja parisuhteelleni.
Lapsuuteni oli ihan onnellinen. Tosin koin jo silloin valtavas ulkopuolisuuden tunnetta ja vertailin itseäni muihin.
Lisäksi minulla oli muutama "ihailun" kohde.
Yläasteella pidin kirjaa erään ihailemani (ja samalla vihaamani) tytön vaatetuksesta päivittäin, jotta voisin seuraavana vuonna pukeutua täsmälleen kuin hän samoina päivinä :D
Vanhempani erosivat ollessani yläasteella.
Kysyisin tänne kirjoittaneilta epävakailta (kiitos siitä!), että miten olette saaneet elämäänne ja oireitanne hallintaan? Mikä on auttanut? Mikä tehnyt oloa pahemmaksi?
Minulla ystävälläni puhkesi epävakaa (joka toki on ollut "aina" tekeillä taka-alalla) elämänkriisin yhteydessä. Tuntuu kuin ennen tuntemani ihminen on murentunut palasiksi. Hirmuinen suru ja huoli hänen puolestaan.
Miten voin auttaa häntä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun luin näitä kuvauksia, tuli narskut monelta osin mieleen. Miten erotatte narskun ja epävakaan toisistaan käytännössä? Mitkä keskeiset erot?
Täällä on tullut hyviä kuvauksia. Mä haluan kertoa millainen _ei tarkoita_ epävakaata persoonallisuutta (tai bipoa tmv.) koska mullakin on näitä ilkeämielisesti yritetty väittää olevan. Kerron siksi, että pysähtyisitte oikeasti miettimään ennenkuin leimaatte ihmisiä, sillä ette te voi mitenkään osata muita kuin korkeintaan ydinperheenjäseniä diagnosoida jos heitäkään.
Eli mulla on tavallisen tylsä keskivaikea masennus ilman mitään erikoisia saati psykoottisia oireita, lähinnä siis mieliala on matalalla ja väsyttää todella paljon. Samoin on PTSD:n oireet, jotka ilmenee lähinnä hermostumisena ja kiihtymisenä jos traumaattiset tapahtumat tai uudet vaikeat menneeseen linkittyvät asiat tulee taas elämään. Elän siis todella tasaisesti ja "vähäeleisesti", mutta jos ja kun joudun taas kohtaamaan vääryyttä ja (väki)vallan käyttöä saatan jo raivostua todella pahasti, sillä en vaan jaksaisi sitä enää etenkin kun mut on jo "piesty" ihan ruhjeille ilman että kukaan on auttanut juuri mitenkään. Tuota tapahtuu ehkä kerran vuodessa, lievempänä toki useammin. No, tuo leimataan sitten ilkeiden tai mua ja mun taustoja vähän tuntevien toimesta milloin epävakaudeksi, milloin bipoksi (välillä mietin, että alan kohta linkittää kuvakaappausta Kannan dg-listasta että mitäs nyt urpot sanotte...). Kuinka väärin ja kohtuutonta kun sitten saatetaan vielä ilkkua päälle. Mullakin tuo hermostuminen on täysin normaali reaktio äärimmäisen vaikeisiin ja kohtuuttomiin tilanteisiin joihin vielä toisinaankin joudun. Älkää siis leikkikö psykologia puolituttujen tai jopa tuntemattomien elämällä jooko, sillä etenkin turha leimaaminen ja sheimaaminen voi pahimmillaan lisätä kohtuuttomasti jo ennestään vaikeaan tilanteeseen joutuneen taakkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun luin näitä kuvauksia, tuli narskut monelta osin mieleen. Miten erotatte narskun ja epävakaan toisistaan käytännössä? Mitkä keskeiset erot?
Eroista voit lukea googlesta.
Olet itse "narsku" kun tuollaisia puhut. Nautit ihmisten leimaamisesta. Johan sen tietää, että jonkun narsistin täytyy tulla tällaisiin ketjuihin pätemään.
Äidilläni ei ole todettu, mutta voisin kuvitella, että hänellä on.
Äitini on hyvin epävakaa ihminen. Pohjimmiltaan kiltti eikä halua kenellekkään pahaa, mutta raivostuu tyhjästä. Hermostuu ja turhautuu hyvin helposti. Raivokohtaukset ovat pahoja (uhannut minuakin pienenä puukolla) ja mieli ikäänkuin sumenee.
Ei pysty loogiseen ajatteluun.
Ei osaa ylläpitää ihmissuhteitaan, sillä ei ymmärrä toista osapuolta eikä osaa reagoida asioihin normaalin ihmisen tavoin.
Välillä on iloinen (saattaa tulla iloiseksi pienistäkin asioista), mutta muuttuu masentuneeksi yhtäkkiä. 5 minuuttia aikaisemmin saattoi olla mukana keskustelussa, sitten yhtäkkiä sulkeutuu ja tuijottelee ikkunasta surullisena ulos.
Itsemurhayrityksiä, huono itsetunto, elää huonoissa kokemuksissa. Negatiivinen.
Ei osaa ottaa kritiikkiä vastaan, vika on aina muissa eikä itsessä. Esimerkiksi maidon unohtuminen kaupasta on minun vikani, ei hänen.
Manipuloi tekemisiäni pienenä. En saanut leikkiä, hoiti puhumisen puolestani, oli ylihuolehtiva tai ei huolehtinut ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni ei ole todettu, mutta voisin kuvitella, että hänellä on.
Äitini on hyvin epävakaa ihminen. Pohjimmiltaan kiltti eikä halua kenellekkään pahaa, mutta raivostuu tyhjästä. Hermostuu ja turhautuu hyvin helposti. Raivokohtaukset ovat pahoja (uhannut minuakin pienenä puukolla) ja mieli ikäänkuin sumenee.
Ei pysty loogiseen ajatteluun.
Ei osaa ylläpitää ihmissuhteitaan, sillä ei ymmärrä toista osapuolta eikä osaa reagoida asioihin normaalin ihmisen tavoin.
Välillä on iloinen (saattaa tulla iloiseksi pienistäkin asioista), mutta muuttuu masentuneeksi yhtäkkiä. 5 minuuttia aikaisemmin saattoi olla mukana keskustelussa, sitten yhtäkkiä sulkeutuu ja tuijottelee ikkunasta surullisena ulos.
Itsemurhayrityksiä, huono itsetunto, elää huonoissa kokemuksissa. Negatiivinen.
Ei osaa ottaa kritiikkiä vastaan, vika on aina muissa eikä itsessä. Esimerkiksi maidon unohtuminen kaupasta on minun vikani, ei hänen.
Manipuloi tekemisiäni pienenä. En saanut leikkiä, hoiti puhumisen puolestani, oli ylihuolehtiva tai ei huolehtinut ollenkaan.
Lisäyksiä:
Kun huutaa ja vetää kohtaustaan, häneen ei saa kontaktia.
On vainoharhainen ja luulee, että kaikki haluavat hänelle vain pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ei... Kuulostaa ihan multa :(
Johtuuko tuo yleensä jostain huonosta lapsuudesta vai mistä?
Miehelläni on epävakaa...ja teidän kirjoittamanne kuulostavat niin tutulle. Olemme olleet 9 vuotta yhdessä ja lapsiakin on mutta alan olemaan aika väsynyt. Meillä on tosi suurena ongelmana miehen tunteettomuus, ei osaa asettua toisen asemaan, ei tunne asioita normaalisti, ei iloa, ei huolta ei mielihyvää..ei mitään paitsi vihaa ja negatiivisuutta. Tunteiden puuttuminen vaikuttaa tietysti hänen toimintaan ja päätöksiin. Vuorovaikutus on tosi hankalaa, ei ei kestä yhtään kritiikkiä ja maailma kaatuu nopeasti. Toisaalta ei välitä asioista niin kun asioista kuuluisi välittää, lasten asioista, itsestään..kaikki missä pitää panostaa jättää tekemättä.
Itsekin kuulisin mielelläni lisää kokemuksia, pelottavan tutun kuuluisia ovat...miten puolison pitäisi toimia...? Miten jaksaa..?
Yritin vajaa puoli vuotta seurustelusuhdetta epävakaan kanssa, ja siitä ei tullut yhtään mitään. Suhde oli henkisesti melkein rankempi kuin kaikki suhteeni (useita vuosia) eroineen yhteensä. Jos olisin jatkanut, olisin varmasti menettänyt oman mielenterveyteni.
Minulla ei olisi koskaan saanut olla huonoa päivää tai murheita, koska tilanne kääntyi aina lopulta siihen, että hän jotenkin kuormittui/ahdistui ja koko tilanne kääntyi taas häneen. Sain taas syytöksiä niskaani ettei ole ihme ettei hän parane flunssasta kun kaikki on niin negatiivista.
En koskaan ymmärtänyt häntä, en auttanut häntä, en tukenut häntä, en välittänyt hänestä, ihan sama vaikka päälläni olisin seissyt.
Suhteessa ei ollut kahta aikuista, tasavertaista ihmistä, vaan kaikki pyöri koko ajan hänen ongelmiensa ympärillä. Epävakaa vaatii toiselta todella paljon ja mahdottomia, mutta itse kykenee antamaan hyvin vähän.
Nro 8 kirjoitti osuvasti:
"Kumppani on vuoroin parasta tässä maailmassa ja seuraavana hetkenä elämän pilaaja, joka ansaitsisi kuolla tuskallisesti.
Epävakaalla on vaikeuksia tunteiden tunnistamisessa ja käsittelyssä, joten esimerkiksi riitatilanteessa muuten järkevä aikuinen voi taantua uhmaikäisen tasolle."
Minä tein AINA jotain väärin, jostain hän loukkaantui tai koki itsensä uhatuksi.
Riitoja oli PALJON ja ne alkoivat täysin mitättömistä syistä eikä niitä voinut ennakoida. Riidat myös kestivät ikuisuuden kun hän menetti kaiken suhteellisuudentajunsa niissä tilanteissa.
Tuntuu kuin lapsen kanssa olisi yrittänyt järkeillä. Hän jankkasi vaikka maailman tappiin asti, riidoissa oli aina kyse siitä että MINÄ olin tehnyt jotain väärin ja hän vaati anteeksipyyntöä, hän oli uhri. Aina toistui sama "Kun sä vaan tekisit näin niin mitään ongelmaa ei olisi" kunnes taas seuraavassa asiassa sama juttu, minun olisi jatkuvasti pitänyt muuttaa käytöstäni ja toimia jotenkin toisin.
Välillä hän riidoissa ollessa kyttäsi paikallaoloani whatsappissa jatkuvasti ja raivosi, välillä heittäytyi täysin mykäksi ja välinpitämättömäksi.
Suhteen loppuvaihe oli yhtä miinakentällä tanssimista, olin jatkuvasti ahdistunut ja varuillani että koska seuraavaksi maailma kaatuu ja mistähän syystä.
Hän oli sanallisesti vieteissä hyvin agressiivinen ja ehdoton suuttuessaan, "haista vittu" ja "et näe mua enää ikinä!!!!" tulivat hyvin tutuiksi. Aloin pelkäämään mitä jatkosta seuraisi, milloin alkaisi raivoaminen kasvotusten ja mihin se sitten johtaisi.
En jäänyt ottamaan selvää, ahdistaa ajatellakin tuota aikaa. Ei enää ikinä epävakaata.
Vierailija kirjoitti:
Yritin vajaa puoli vuotta seurustelusuhdetta epävakaan kanssa, ja siitä ei tullut yhtään mitään. Suhde oli henkisesti melkein rankempi kuin kaikki suhteeni (useita vuosia) eroineen yhteensä. Jos olisin jatkanut, olisin varmasti menettänyt oman mielenterveyteni.
Minulla ei olisi koskaan saanut olla huonoa päivää tai murheita, koska tilanne kääntyi aina lopulta siihen, että hän jotenkin kuormittui/ahdistui ja koko tilanne kääntyi taas häneen. Sain taas syytöksiä niskaani ettei ole ihme ettei hän parane flunssasta kun kaikki on niin negatiivista.En koskaan ymmärtänyt häntä, en auttanut häntä, en tukenut häntä, en välittänyt hänestä, ihan sama vaikka päälläni olisin seissyt.
Suhteessa ei ollut kahta aikuista, tasavertaista ihmistä, vaan kaikki pyöri koko ajan hänen ongelmiensa ympärillä. Epävakaa vaatii toiselta todella paljon ja mahdottomia, mutta itse kykenee antamaan hyvin vähän.Nro 8 kirjoitti osuvasti:
"Kumppani on vuoroin parasta tässä maailmassa ja seuraavana hetkenä elämän pilaaja, joka ansaitsisi kuolla tuskallisesti.Epävakaalla on vaikeuksia tunteiden tunnistamisessa ja käsittelyssä, joten esimerkiksi riitatilanteessa muuten järkevä aikuinen voi taantua uhmaikäisen tasolle."
Minä tein AINA jotain väärin, jostain hän loukkaantui tai koki itsensä uhatuksi.
Riitoja oli PALJON ja ne alkoivat täysin mitättömistä syistä eikä niitä voinut ennakoida. Riidat myös kestivät ikuisuuden kun hän menetti kaiken suhteellisuudentajunsa niissä tilanteissa.
Tuntuu kuin lapsen kanssa olisi yrittänyt järkeillä. Hän jankkasi vaikka maailman tappiin asti, riidoissa oli aina kyse siitä että MINÄ olin tehnyt jotain väärin ja hän vaati anteeksipyyntöä, hän oli uhri. Aina toistui sama "Kun sä vaan tekisit näin niin mitään ongelmaa ei olisi" kunnes taas seuraavassa asiassa sama juttu, minun olisi jatkuvasti pitänyt muuttaa käytöstäni ja toimia jotenkin toisin.
Välillä hän riidoissa ollessa kyttäsi paikallaoloani whatsappissa jatkuvasti ja raivosi, välillä heittäytyi täysin mykäksi ja välinpitämättömäksi.Suhteen loppuvaihe oli yhtä miinakentällä tanssimista, olin jatkuvasti ahdistunut ja varuillani että koska seuraavaksi maailma kaatuu ja mistähän syystä.
Hän oli sanallisesti vieteissä hyvin agressiivinen ja ehdoton suuttuessaan, "haista vittu" ja "et näe mua enää ikinä!!!!" tulivat hyvin tutuiksi. Aloin pelkäämään mitä jatkosta seuraisi, milloin alkaisi raivoaminen kasvotusten ja mihin se sitten johtaisi.En jäänyt ottamaan selvää, ahdistaa ajatellakin tuota aikaa. Ei enää ikinä epävakaata.
Tämä oli kuin sanasta sanaan kuvaus omasta viiden vuoden suhteestani epävakaan kanssa. Minunkin mielenterveyteni oli sen verran koetuksella että masennusdiagnoosin sain itsekin ennen kuin erosin. Sen jälkeen on voinut taas hengittää ja tuntui kuin värit olisivat palanneet maailmaan, tuo jatkuva draama on äärimmäisen kuluttavaa. Ei tosiaan epävakaata enää ikinä, ainoa syy miksi olin noinkin pitkään tuossa oli että se oli ensimmäinen suhteeni enkä oikein tiennyt että tällaistako sen nyt sitten pitäisi olla tai luottanut itseeni tarpeeksi vaan syyllistin itseäni ja koitin "olla parempi kumppani" vaikkei se epävakaan kanssa auta mitään.
Minulla tutkittu asiaa, kuulemma vahvasti viittasi siihen ja psykologi sanoi epäilevänsä asiaa ja laittoi minut johonkin ryhmään mutta jätin sen kesken, mikä nyt ei lainkaan yllättänyt (ketään). Asioiden loppuunsaaminen on aina hiton hankalaa, sovituista tapaamisista kiinnipitäminen ym. sillä mieli muuttuu milloin mistäkin.
Lisäksi, lapsesta asti ollut syömishäiriö, varastelua, runsasta päihteidenkäyttöä ja ties mitä sekoilua. Olen todella impulsiivinen, teen sitä mikä siinä hetkessä hyvältä tuntuu, tuntuu toisinaan kuin näillä ”haluillani” olisi kokonaan omat persoonansa sillä en normaaleimmassa tilassani ymmärrä sitä miten toisinaan kykenen niin hirveisiin ja älyttömiin asioihin (päihteet madaltavat kynnystä entisestään). Voi kunpa olisin vakaa, tasapainoinen.
Itsetuhoiset ajatukset ovat usein läsnä, kun pohjimmiltaan tuntuu tosi pahalta kaikki omat töppäykset ja ajattelen muiden ihmisten tunteita erittäin empaattisesti. Jos minua loukataan/luottamukseni petetään/vastaavaa; fantasioin tuon ihmisen kuolemalla ja sitten asian sovittua saatan taas rakastaa häntä koko sydämeni pohjasta.
Minulla on paljon isoja suunnitelmia; milloin olen muuttamassa Australiaan, milloin olen hakemassa opiskelemaan mitäkin, milloin sitä tällöin tätä, ja usein hehkutan näistä lähipiirilleni ja todellisuudessa en toteuta ikinä mitään kun ne ”vaan jää” ja en saa mitään aikaan. Olen työtön ja vietän suurimman osan ajasta ihan vaan kotona ahdistuneena jostain.
Olen parisuhteessa, asutaan yhdessä ja mieheni on kyllä joutunut kestämään takiani paljon. ”Ylikiehahtaessani” olen käynyt häneen rajusti käsiksi, kun se on sillä hetkellä tuntunut vastustamattomalta. Tuntuu toisinaan kuin elämä olisi pelkkää ”kuoleman syntejä” vastaan kamppailua ja niille antautumista. Silti tiedän että osaan myös olla hurmaava, hyvä ystävä ja kuuntelija, sellainen jota pyydetään joka paikkaan vaikka usein jätän menemättä kun ei sillä hetkellä tunnukaan siltä. Nyt tätä kirjoittaessani tunnen piston sydämessäni kun mietin miten selkärangaton ja lapsellinen olen verrattuna moneen muuhun. Ehkä pitää hakea takaisin hoidon piiriin. Tuon edellisen lauseen kirjoitin tosissani, mutta todellisuudessa tiedän että se on 50-50 haenko. Tai ei ehkä sitäkään. Mutta sen tarpeessa taidan olla. Yksi iso sotku koko tyyppi.
Työtiimissäni esimies on selkeästi epävakaa/rajatilatapaus. Täyttää täysin noi kuvailut edeltä. Erona vain se, että käyttäytyy noin myös töissä. Henkilökohtaisessa elämässään vielä korostuneemmin tulee piirteet esiin. Miten tällaisen ihmisen kanssa pärjää, kun on pakko kuitenkin tehdä töitä yhdessä? Mielialan vaihtelut, vainoharha ja syyttelyä ovat jatkuvia maanisen ilon ja nauruhuudon vaihteluilla. Kiukuttelee kuin uhmaikäinen ja seuraavassa hetkessä on ehdottelemassa yhteistä vapaa-ajan aktiviteettia, vaikka on juuri haukkunut ihmisen lyttyyn. Loukkaantuu, jos kaikki eivät jaksa jatkuvasti selvitellä kaikkia draamatilanteita vaan haluavat tehdä töitä. Hiton raskas ihminen!
Kiitos vastauksesta. Minullakin oli näennäisen tavallinen lapsuus, mutta en tiedä oliko siellä jonkinlaista emotionaalista laiminlyöntiä. En osaa arvioida, kun kaikki tuntuu niin sekavalta. Koin jossain vaiheessa koulukiusaamista, ja se kyllä jätti jälkensä. Minulla on usein vahva tunne, että minulla ei ole kaikki kunnossa. Toisaalta sitten taas vähättelen ongelmiani, ("ei se kiusaaminen nyt niin kamalaa ollut, miksi en pääse siitä yli?") mutta välillä ahdistus ja masennus tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.
Olen monissa asioissa melko varovainen ja harkitseva mutta äärimmäisten tunteiden vallassa olen myös käyttäytynyt impulsiivisesti ja joutunut vaikeuksiin. Alkoholia en käytä nykyään ollenkaan, mikä on varmaan ihan hyvä asia. Nuorempana en juonut kovin usein mutta silloin kun näin tapahtui, join itseni lähes aina ihan tolkuttomaan kuntoon.
Minä en tiedä, olenko epävakaa vai mikä. Omituinen erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne vaivaa vuodesta toiseen. Olen ajautunut myös kehnoihin ihmissuhteisiin, mistä on seurannut se, että nykyään jopa hieman välttelen ihmisten seuraa.
Kiitos muillekin vastanneille. En nyt oikein tiedä, mihin tämä viestini tähtää, kunhan jotain kirjoittelen.
- Tuo jolle vastasit (4)