Millainen on ihminen jolla on epävakaa persoonallisuus

Up

No ei se kyllä huomiohakuiselta diagnostiikan ja tarinan perusteella kuulostanut.

Epävakaat, hakekaa apua! Olen noin 4 vuoden aikana (3 vuoden psykoterapia + vuoden ryhmähoito) saanut hirveästi työkaluja ja muuttunut todella paljon. Tämän diagnoosin kanssa voi myös oikeasti elää eikä vain haluta kuolla :)

Tsemppiä kaikille!

Vaimoni on ilmeisesti epävakaa persoonallisuus. Saattaa pimahtaa mitättömästä asiasta kotiin tullessaan, jolloin on aina jo valmiiksi huonolla tuulella. Sanaharkat karkaa välittömästi huutoraivoksi ja lopuksi aina uhataan erolla ja loukataan henkilökohtausuuksilla. Vartin päästä kaikki on hänellä kuin ei olisi mitään tapahtunut ja kun muu perhe tuijottaa kattoon, sulkeutuu huoneisiinsa ja yrittää saada päänsä selvitettyä. Sitten alkaa toinen kierros riitaa kun kaikki ovat kuulemma liittoutuneet häntä vastaan. Vika löytyy aina muista joten anteeksi hänen ei tarvitse pyydellä, päinvastoin muiden tulisi häneltä pyytää anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Minuun on isketty kyseinen diagnoosi. Se tuntuu välillä pahalta, kun miettii itseään viallisena. On aika rankkaa sanoa että jonkun persoonallisuudessa on häiriö, kamalaa, armotonta. Joskus tuntuu et tosta diagnoosista on enempi haittaa kuin hyötyä mun itsekäsityksessä kun se entisestään vaikuttaa huonoon minäkuvaan negatiivisesti, ja myös muiden suhtautumisessa muhun (siis kun oon käyny hoidossa), tulee olo et on joku ailahteleva hullu hylkiö ton diagnoosimerkinnän takia

Itse nään diagnoosin niin, että se on enemmänkin kasa rankkoja traumoja mun menneisyydessä, jotka vaikuttaa mun elämään edelleen enemmän tai vähemmän huonon itsetunnon, ahdistuksen, ihmissuhdeongelmien ja hylkäämisen pelon muodossa. Niinkuin mulla olis haavoja joita ei näe päällepäin. Mä itse koen että mulla on ptsd erään rankan elämäntapahtuman seurauksena edelleen koska mitä kauemmin tosta tapahtumasta on, sen vähempi mullon ollu epävakautta. Ei lue papereissa. Musta jollain tavalla pitäs enempi tiedostaa traumojen merkitys ja ne on suuressa osassa ainaki mun elämässä

Oon sitte valinnu vääriä valintoja sen seurauksena mun elämässä joista on itelle haittaa. Esim paennu asioita, tehny impulsiivisia päätöksiä, paennu huonoihin ihmiasuhteisiin ahdistusta ja yksinolon pelon takia, jääny riippuvaiseks reseptilääkkeistä joilla turruttaa ahistusta, valinnu menneisyydessä varsinki lyhytnäköisiä ratkasuja järkevien sijaan, yrittäny miellyttää ihmisiä enkä oo osannu sanoo ei vaikka joskus ois pitäny mikä on janu mua loppuunpalamisee, paikkaillu huonoa itsetuntoa ylisuorittamalla ja mittaamalla oma arvo suorituksin. Mä en sinällään koe että läheskään kaikki ton diagnoosin kuvaukset kumminkaan sopii muhun. En esim ailahtele tunnetasolla nykyään paljon yhtään, vaan oon tasottunu ja oon vähentäny impulsiivista käyttäytymistä. En näe ihmisiä mustavalkoisesti ja mulla on paljon pitkäkestoisia tasasia ihmissuhteita. Oon nykyään paljon pitkäjänteisempi kuin ennen ja rauhottunu elämässä paljon. Kun on tuo diagnoosi, tuntuu et kaikki yritetään tunkea sen piikkiin.

Mun luonteessa on myös hyviä puolia mistä ite pidän. Oon semmonen pohdiskelija ja oon aina ollu aika luova. Oon ollu herkkä ja kokenu asiat voimakkaasti. Nää kokemukset on vahvistanu mua ja opettanu mua, se et tunnen voimakkaasti niin hyvät kuin huonot tunteet on mun mielestä ihana asia enkä enää halua niitä millään nuppilääkkeillä turruttaa, vaikka joskus synkkyys onki aika raskasta. Mut sen vastinparina on onni mitä osaa arvostaa. Osaan arvostaa rankkojen kokemusten jälkeen elämää ja nautin siitä. Mulla on elämässä ihmisiä ketkä haluaa olla mun elämässä mun vioista huolimatta.

Monella muullakin olisi persoonallisuushäiriödiagnoosi. Erotuksella että ne ei vaa ole käyny psykiatrilla.

Miksi sinä sitten otat asian niin, että sinuun on isketty diagnoosi? Ja nyt tahdot taistella sitä vastaan. Hienoa, että olet nykyisin maltillisempi ja menee paremmin elämässä. Diagnoosi on yleensä "ystävä", koska esim. psykiatrista hoitoa/terapiaa varten sellainen tarvitaan.

Hankalinta näiden äkäisten mielensäpahoittajien tapauksessa on puuttuva kyky nähdä toiminnassaan vikaa. Palautetta ei oteta vastaan tai ei kuunnnella. En usko että te täällä asioista kertoneet ja parannusta toivovat olette pahimpia tapauksia, teillä löytyy kyky kehittyä. Mieluusti kuulisin lisää vinkkejä myös miedoimpiin tapauksiin perehtyneiltä...!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuun on isketty kyseinen diagnoosi. Se tuntuu välillä pahalta, kun miettii itseään viallisena. On aika rankkaa sanoa että jonkun persoonallisuudessa on häiriö, kamalaa, armotonta. Joskus tuntuu et tosta diagnoosista on enempi haittaa kuin hyötyä mun itsekäsityksessä kun se entisestään vaikuttaa huonoon minäkuvaan negatiivisesti, ja myös muiden suhtautumisessa muhun (siis kun oon käyny hoidossa), tulee olo et on joku ailahteleva hullu hylkiö ton diagnoosimerkinnän takia

Itse nään diagnoosin niin, että se on enemmänkin kasa rankkoja traumoja mun menneisyydessä, jotka vaikuttaa mun elämään edelleen enemmän tai vähemmän huonon itsetunnon, ahdistuksen, ihmissuhdeongelmien ja hylkäämisen pelon muodossa. Niinkuin mulla olis haavoja joita ei näe päällepäin. Mä itse koen että mulla on ptsd erään rankan elämäntapahtuman seurauksena edelleen koska mitä kauemmin tosta tapahtumasta on, sen vähempi mullon ollu epävakautta. Ei lue papereissa. Musta jollain tavalla pitäs enempi tiedostaa traumojen merkitys ja ne on suuressa osassa ainaki mun elämässä

Oon sitte valinnu vääriä valintoja sen seurauksena mun elämässä joista on itelle haittaa. Esim paennu asioita, tehny impulsiivisia päätöksiä, paennu huonoihin ihmiasuhteisiin ahdistusta ja yksinolon pelon takia, jääny riippuvaiseks reseptilääkkeistä joilla turruttaa ahistusta, valinnu menneisyydessä varsinki lyhytnäköisiä ratkasuja järkevien sijaan, yrittäny miellyttää ihmisiä enkä oo osannu sanoo ei vaikka joskus ois pitäny mikä on janu mua loppuunpalamisee, paikkaillu huonoa itsetuntoa ylisuorittamalla ja mittaamalla oma arvo suorituksin. Mä en sinällään koe että läheskään kaikki ton diagnoosin kuvaukset kumminkaan sopii muhun. En esim ailahtele tunnetasolla nykyään paljon yhtään, vaan oon tasottunu ja oon vähentäny impulsiivista käyttäytymistä. En näe ihmisiä mustavalkoisesti ja mulla on paljon pitkäkestoisia tasasia ihmissuhteita. Oon nykyään paljon pitkäjänteisempi kuin ennen ja rauhottunu elämässä paljon. Kun on tuo diagnoosi, tuntuu et kaikki yritetään tunkea sen piikkiin.

Mun luonteessa on myös hyviä puolia mistä ite pidän. Oon semmonen pohdiskelija ja oon aina ollu aika luova. Oon ollu herkkä ja kokenu asiat voimakkaasti. Nää kokemukset on vahvistanu mua ja opettanu mua, se et tunnen voimakkaasti niin hyvät kuin huonot tunteet on mun mielestä ihana asia enkä enää halua niitä millään nuppilääkkeillä turruttaa, vaikka joskus synkkyys onki aika raskasta. Mut sen vastinparina on onni mitä osaa arvostaa. Osaan arvostaa rankkojen kokemusten jälkeen elämää ja nautin siitä. Mulla on elämässä ihmisiä ketkä haluaa olla mun elämässä mun vioista huolimatta.

Monella muullakin olisi persoonallisuushäiriödiagnoosi. Erotuksella että ne ei vaa ole käyny psykiatrilla.

Miksi sinä sitten otat asian niin, että sinuun on isketty diagnoosi? Ja nyt tahdot taistella sitä vastaan. Hienoa, että olet nykyisin maltillisempi ja menee paremmin elämässä. Diagnoosi on yleensä "ystävä", koska esim. psykiatrista hoitoa/terapiaa varten sellainen tarvitaan.

Siksi koska kyseenalaistan edelleen ton diagnoosin olemassaolon lääketieteellisenä diagnoosina ja oireyhtymänä ja luotettavana kuvauksena minusta ihmisenä/ongelmieni lähteenä. olen kriittinen psykiatriaa kohtaan enkä mieluusti pistä itseäni laatikkoon, jossa ikäänkuin kuvataan millanen ihminen oon, niinku listamaisesti, ikäänkuin tuo lista kertoisi musta täysin ihmisenä ja mun ongelmista. Olen lukenut kritiikkiä tätä diagnoosia kohtaan. en koe että mua auttaa määritellä itteni epävakaana ja alkaa nähä itteni diagnoosin kautta vaikka on hyvä tiedostaa omat ongelmakohdat ja stressaavat tilanteet mitkä voi laukasta itelle tuhosaa käytöstä (hylkääminen, torjuminen, paha epäonnistuminen, häpeällinen tilanne jne). Toki jos se auttaa mua saamaan terapiaa niin ok, joku diagnoosihan terapian saamiseks pitää olla. En usko terapian kaikkia ongelmia ratkovaan luonteeseen, eniten olen oppinut elämässä mun oman itseanalyysin kautta, elämän kantamana, pikkuhiljaa ja pahin vaihe mun epävakaudessa oli nuorempana aikusena, vasta kasvamassa aikuseks. Mä koen että mulla on nykyää myös erilainen arvomaailma ku nuorena.

Mä koen että mun ongelmat on syvällä mun traumoissa ja haitallisissa kokemuksissa ja musta niitä pitäisi käydä enemmän läpi jotta tunnetasolla vapautusin niistä. Ne vaikuttaa edelleen mun ihmissuhteisiin ja suhteisiin ihmisten kanssa ja uskaltamiseen tarttua juttuihin huonon itsetunnon vuoksi. Häpeän tunne on voimakas epäonnistumisten takia. En tiedä täysin mistä nää tunteet on peräsin. Terapia jota tungetaan ei jotenki pureudu näihin vaa yrittää vaa lähinnä kouluttaa huomaamaan omia käytöksen vikoja mikä voi omalla tasollaan vielä vaan korostaa sitä viallisuuden tunnetta mikä mulla on aina ollu ja saa mut melkee ylianalysoimaa omia vikoja. Olen aina osannut nähdä omat vikani, niiden muuttaminen, jopa terapialla on vaikeaa. Muutokset mitä oon itessäni huomannu ei perustu terapiaan/hoitoon. Diagnoosin satuttavuutta ei myöskää ikinä oteta huomioon. Diagnoosi rajatila/epävakaa voi olla myös satuttava diagnoosi. Häiriö persoonallisuudessa - käsitys tuntuu siltä ettei sitä voi muuttaa, se menee niin syvälle sisimpään ja moensti toi jää roikkuu papereihin vaikka ei enää täytä noita kriteerejä. Psykiatriset diagnoosit tekee normaalistakin ihmiselämän reagoimisistaki jotenki sairaita ja epänormaaleja. Kellä tahansa voi alkaa heittää jos oikeesti kokee paljon pa**** ja traumaa elämässä. Mä olen ennenkaikkea ihminen, en diagnoosi.

Joskus luin semmosesta tutkimuksesta että ihmisen persoona muuttuu elämän aikana melkein täysin erilaiseks. Mä olen itekin muuttunut vuosien varrella paljon. Niihän sitä sanotaanki et moni ei täytä enää epävakaan kriteerejä vanhempana.

Tietyllä tavalla ärsyynnyn ku on keskusteluja: millane on sen tai tän diagnoosin edustaja? Vastaus on, voi olla hyvinkin erilainen, täysin eri ihminen, täysin eri elämänhistorian kanssa.

Tervehtii ja hymyilee. Se on merkki ailahtelevasta luonteesta. Tasapainoin ihminen ilkeilee ja valehtelee. Kunnonkansalainen stalkkaa muita ja juoruilee sitten. Jos joku ei alistu on tietenkin hankala ihminen.

^ Kommentoin sen verran, että monenkin persoonallisuushäiriön taustalla voi olla traumatausta, usein onkin, eihän se poista sitä persoonallisuuden ilmiasua, jota persoonallisuushäiriödiagnoosilla luonnehditaan. Tuo luokittelu on tietysti pintapuolinen kuvaus, jotain, mistä hoitoalan ihminen ottaa kiinni ja määrittelee, että tässä nyt ylipäätään on ihminen, joka tarvitsee hoitoa. Diagnooseja voidaan myös purkaa, kun kriteerit eivät enää täyty. Monesti epävakaat, erityisesti naiset, kuntoutuvat merkittävästi itsekseen siinä kahden ja kolmen kympin välissä. Jopa narsistisia persoonallisuushäiriöitä voidaan purkaa ja puretaan, kun kriteerit eivät enää täyty, niissäkin on huomattavan usein traumataustaa. Tietysti niitä traumoja pitää hoitaa myös, ei vain sitä käytöstä, vaikka sitäkin pitää.

Kokonaan toinen kysymys on sitten, miten hoitoalalla suhtaudutaan epävakaa-dg:lla vastaanotolle tulevaan ihmiseen. Onko vääriä käsityksiä paranemismahdollisuuksista ja onko penseää asennetta, pidetäänkö hankalana jne. Ja se, miten tarkka tai toimiva dg se epävakaa on, silläkin löytyy niin monenlaisia ihmisiä, se on sitten jo kolmas kysymys.

Olen pärjännyt hyvin eikä multa puutu mitään, mutten voi kuitenkaan elää ihan tavallista elämää. Tuskastun ja turhaudun helvettiin sellaisista asioista, joita monet tekevät ihan mielellään. Esim. Tv:n katselu on mulle mahdotonta tai jonkun tavallisen työn, jossa ei ole kunnon haasteita ja riskejä, tekeminen. Tavallinen keskustelu ei ole mua varten, en pysty. Se kumpuaa varmaan jostain sisäisestä tyhjyydestä tai jostain. Ei tästä hirveästi ole haittaa ole ollut, päin vastoin. Tosin yksinäisyyttä se aiheuttaa, koska en jaksa ihmisten tavallisia asioita kuunnella enkä niistä puhuakaan. Parisuhteessa on myös joskus hankalaa saada sovitettua yhteen toivomuksia. Perhe ei jaksaisi ihan niin paljon mennä esim. ulos ja harrastamaan tai remontoida ja matkustaa kuin minä.

Epälojaali, opportunisti, tuuliviiri, epäluotettava.

Tässä yksi:

- monta lasta (osa kuolleita, osa työkyvyttömiä)

- monta parisuhdetta peräkkäin

- rattijuopumuksia

- työkyvyttömyyseläkkeelle kolmekymppisenä

- alkoholisti

- psyykelääkeriippuvainen

- peliriippuvainen

- velkajärjestelyssä

- uhkailee ja herjaa ihmisiä

- kolme-nelinumeroinen luku itsemurhauhkauksia ja -yrityksiä

- seksuaalirikosten uhri

Sellainen joka ei kykene ottamaan asiaa asiana vaan kaikesta tulee omaan draamaan oheisaineistoa.

Jatkuva valtataistelu, egon korotus, loukkaantuminen, ihmisen luota toisen luo pomppiminen ja jokaisen sotkeminen omiin ihmisuhdesoppiin.

Sellainen vain omissa oloissaa oleva ei rasita muita. Pahimpia ovat juuri porukassa mellastavat.

Minä. Syynä lapsuudessa tapahtuneet traumaattiset asiat.

Pelkään kaikista eniten, etten pysty tarjoamaan lapsilleni hyvää lapsuutta. Tunnen koko ajan syyllisyyttä, vaikka olen omasta mielestäni hyvä äiti. En huuda lapsilleni, ajattelen aina heidän hyvinvointia ensimmäisenä, mutta silti pelkään, että he näkevät lävitseni.

Mieheni on mahtava, mutta hän joutuu kestämään kaiken paskan. Kun väsähdän niin alan huutamaan milloin mistäkin (en koskaan lasten kuullen), en pysty hillitsemään itseäni vaikka kuinka yritän. Tiedän tekeväni väärin ja häpeän kaikkia tekojani, en pysty edes pyytämään anteeksi jälkikäteen :( Tiedän, että mies kärsii ja pelkää, että milloin se taas alkaa. Minäkin pelkään. Kun tunnen sen mustuuden nousevan päähäni niin alan jo panikoimaan, että ei taas ei taas kun kerrankin menee hyvin. En ymmärrä miksi hän rakastaa minua yhä..

Vuosien varrella oireet ovat kyllä helpottaneet ja olen alkanut tunnistamaan ja välttämään niitä asioita, jotka helposti tuo sen paskan esiin. Stressi, kireät aikataulut, yllättävät muutokset. Taas on hyvä vaihe, mutta mikä tahansa asia saattaa laukaista monen päivän pahan olon :(

Nyt oikeasti pelastakaa itsenne. Lapsetkin taitaa olla jo traumatisoituneita tuollaisen vanhemman takia.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Syynä lapsuudessa tapahtuneet traumaattiset asiat.

Pelkään kaikista eniten, etten pysty tarjoamaan lapsilleni hyvää lapsuutta. Tunnen koko ajan syyllisyyttä, vaikka olen omasta mielestäni hyvä äiti. En huuda lapsilleni, ajattelen aina heidän hyvinvointia ensimmäisenä, mutta silti pelkään, että he näkevät lävitseni.

Mieheni on mahtava, mutta hän joutuu kestämään kaiken paskan. Kun väsähdän niin alan huutamaan milloin mistäkin (en koskaan lasten kuullen), en pysty hillitsemään itseäni vaikka kuinka yritän. Tiedän tekeväni väärin ja häpeän kaikkia tekojani, en pysty edes pyytämään anteeksi jälkikäteen :( Tiedän, että mies kärsii ja pelkää, että milloin se taas alkaa. Minäkin pelkään. Kun tunnen sen mustuuden nousevan päähäni niin alan jo panikoimaan, että ei taas ei taas kun kerrankin menee hyvin. En ymmärrä miksi hän rakastaa minua yhä..

Vuosien varrella oireet ovat kyllä helpottaneet ja olen alkanut tunnistamaan ja välttämään niitä asioita, jotka helposti tuo sen paskan esiin. Stressi, kireät aikataulut, yllättävät muutokset. Taas on hyvä vaihe, mutta mikä tahansa asia saattaa laukaista monen päivän pahan olon :(

Oletko saanut apua? Voimia

Vanhojen asioiden kaiveleminen, henkilökohtaisuuksiin meneminen ja omistushaluisuus/mustasukkaisuus ovat inhottavia piirteitä epävakaissa. Vääntelevät myös asioita aivan ihmeellisesti.

Kerran olin juhlimassa syntymäpäivääni edellisenä iltana kaverini kanssa. Tämä epävakaa tiesi tämän kyllä ja olimme sopineet kaupungille menosta seuraavana päivänä. Tavatessamme hän kuittaili minun haisevan "metrin päähän viinalta" ja myöhemmin kun hän suuttui minulle, alkoi kaivella tätä vanhaa asiaa sanomalla "silloinkin sä vaan olit krapulas ja haisit pahalta!"

Hän käytti itse todella paljon alkoholia ja heijasti sitä jotenkin minuun. Oli mustasukkainen ystävistäni ja keksi vaikka mitä. Kerran hän olisi halunnut tavata viikonloppuna ja minulla oli muuta menoa.

Lauantaina tuli viesti "Koko kaupunki näki, että kännissä oot! Että sillai taas"

Yhden kerran olin hänen luonaan yötä, seuraavana aamuna oli ihan hyvällä tuulella ja teki meille aamiaista. Paljon myöhemmin hän suuttui kun minulla oli menoja kun hän oli kipeänä. 

Yhtäkkiä alkoi paasaaminen "Sä vaan teet kaikkea vaikka mulla on kipuja! JA muutenkin, koska sä oot tehny mulle aamiaista, oot tosi itsekäs ihminen!!"

Kerran vitsailin hänelle viestillä, etten uskaltanut lähteä iltapimeällä enää lenkille, kun ei tiedä mikä kirvesmurhaaja tulee vastaan.

Seuraavan kerran kun hänellä meni päässä taas joku vaihde päälle, alkoi sekoilla viesteillä "Ja nyt mä oon sitten joku kirvesmurhaaja ja ties mitä"

Kun hänen päässään meni se tietty vaihde päälle, sitä ei saanut millään pysäytettyä. Kaikki järki katosi toisen päästä ja oli suorastaan pelottavaa miten sekavaksi ihminen voi mennä.

Ehdottomasti yksi kuluttavimmista ihmissuhteista koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Sellainen vain omissa oloissaa oleva ei rasita muita. Pahimpia ovat juuri porukassa mellastavat.

Tähän olen parhaillaan pyrkimässä, yksinäisyyteen. Harmillisesti vaan parisen kaveria tuossa roikkuu, joista pitäisi jotenkin hankkiutua eroon. Aika hyvällä alulla olen jo kuitenkin, kun toiselle pimahdin täysin kun tämä ärtyneesti haukkui minua, ihan aiheestakin. Kyllä minä tiedän olevani kelvoton ystävä. Minulla on myös nähtävästi täysin mahdotonta ottaa vihaista huutokritiikkiä itseäni kohtaan mitenkään sivistyneellä tavalla, se on aina pimahdus, mökötys ja välit poikki ellei toinen tee mitään lähentymisiä.

Up

Minä olin naimisissa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän naisen kanssa. Oltiin ns. "täydellinen myrsky", koska olin lapsena joutunut tasapainoilemaan tappelevien vanhempien välillä ja minulla oli tästä johtuen kova hoivavietti ja halua saada asiat aina sovittua. Käytännössä toimin melkein omaishoitajana ja suhde vääristyikin ajan kanssa sen takia koska toisesta tuli huoltaja ja toisesta huolettava. Hyviä kausia oli myös paljon ja tämä olikin se petollisin kohta epävakaassa, kun asiat oli hyvin, niin puoliso oli mitä rakastavin ihminen ja nosti minut aina jalustalle ihaillen. Seksielämä oli myös vilkasta ja värikästä. Olenkin päätellyt, että syy miksi jaksoin tuota rallia niin pitkään oli se, että minulla on varmaan aika huono itsetunto ja koukutuin juuri tuohon ihailuvaiheeseen. Sitten kun tuli taas tämä "hylkäysvaihe" niin muutos oli jäätävä.. Vieraan miehen luo saatettiin lähteä keskellä yötä kännissä välittämättä minusta tai lapsista. Sitten aamulla selitysten ja kauhean katumuksen kanssa takaisin.. Raha-asiat oli holtittomia ja jos niistä sanoi niin olin valittaja ja pessimisti.. Jatkuvaa ihailua haettiin somessa ja eri treffipalstoilla, viimeisinä vuosina kiinnostui koko ajan hämäremmistä kuvioista ja ihmisistä vaikka tiesi ettei tee hyvää hänelle.. Lähetti mm, alastonkuviaan kaiken maailman pervoille, jotka vaan uskalsi niitä kysellä. Eron jälkeen vannoi, että nyt koittaa sinkkuelämä, mutta heti oli uusi mies tiedossa.. Hän on käytännössä seurustellut koko ikänsä, mies vain vaihtuu lennosta. Ei voi elää kenenkään kanssa mutta yksinkään ei kestä. Lisäksi tällainen henkilö ihastuu niin helposti, että sinkkuaika ja jää senkin takia helposti lyhyeksi. Uusi kumppani saakin sitten mielettömän huomion osakseen ja kierre alkaa alusta. Kaikesta huolimatta en vihaa häntä vaan säälin. Hän oikeasti kärsi ja kärsii tuosta häiriöstä.  Minä voin jatkaa elämääni, mutta hänen täytyy elää tuon kanssa loppuelämänsä.