Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä hinku naisilla on kihloihin/naimisiin?
25.10.2017 |
Kysymys otsikossa. Miksi niin moni ajattelee, että kihlaus/naimisiinmeno tekee jotenkin autuaaksi? Mikä pakkomielteisellä avioitumisella tai kihloihin haluamisessa on pohjimmiltaan taustalla? Itse olen 28-vuotias nainen ja ajattelen, että kyllä joskus haluan naimisiin ja vakiinnuttaa liittoni, mutta en ymmärrä sitä pakkomielteistä suhtautumista ja miehen painostusta? Miksi sinulle ei riitä, että mies kertoo rakastavansa ja haluavansa jakaa elämänsä kanssasi? Mihin tarvit sitä sormustamista? Ja et kai kuvittele, että muuten paska liitto sormuksen avulla parantuisi? Vai mikä tässä taustalla on? Itse en ymmärrä.
Kommentit (147)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle se olisi ollut tärkeää. Mies ei koskaan kosinut, eikä varmasti kosi tulevaisuudessakaan. Enkä minä painosta tai puhu asiasta, enää. Olen hyväksynyt sen, ettei mies halua, joten olen tyytynyt osaani. Myös ilman sormuksia voi olla onnellinen, mutta valitettavasti minulle se, ettei mies halua kanssani naimisiin, tarkoittaa sitä, että hän ei loppuviimein halua sitoutua minuun tunnetasolla.
Tämä. Ja ihan turha ulkopuolisen tulla sanomaan "se mitä tunnet on väärin." jaa, tunnen niin silti.
Miten se, että haluaa keskustella, että ei ymmärrä sormustamisen ja avioliiton hinkua, eikä itse koe tarvetta siihen tarkoittaa, että "se mitä tunnet on väärin'" En ymmärrä. Mielipiteitä voi olla erilaisia, ilman että kumpikaan niistä on "väärin" tai "oikein"
Koska näihin tulee aina kommentteja "ei se sormus ole tärkeä eikä se mitään tarkoita." eli mitätöidään toisen tunne siitä että se tarkoittaa sitoutumista ja on hänelle tärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En unelmoi häistä tai edes halua sellaisia, mutta naimisiinmeno on minulle ehto yhdessä asumiselle ja sitoutumiselle.
Kihlautumisella ei ole minulle henkilökohtaista arvoa, mutta avioliitto juridisena sopimuksena ja loppuelämän sitoumuksena on oleellinen.
Häät tai sormukset ei kiinnosta, mutta avioliitto itsessään on kaiken pohja.Ei liene tarvitse lisätä, etten seurustele huvikseen. En vie romanssia seksiä pidemmälle sellaisen ihmisen kanssa, jota en halua kunnes kuolema erottaa.
"......avioliitto juridisena sopimuksena...." Eli suoraan sanottuna olet kuin kaikki naiset, avioliitto on vain ja ainoastaan varmistamaan että pääset loisimaan miehen siivellä ja selkänahasta. 50 % omaisuudesta + muut KELA-gold yms. ominaisuudet. Koska olet noin sopimksien perään, ei varmaankaan aiheuta minkäänlaista nikottelua siinä kohtaan kun lyödään avioehto 0 % omaisuudesta-lausekkeella eteen, vaan nimi tulee vittuilematta kuponkiin silmääkään räpäyttämättä ?!! Kovasti epäilen, joten sallitteko että päästään räkäisen selkäkeikka-huutonaurun ?
oot kattellu liikaa amerikkalaisia elokuvia, nyt ollaan Suomessa eikä venäjällä.
Täysin samoilla linjoilla! Olen vastannut aikana kahden miehen kosintaan kieltävästi, ja tälle nykyiselle (avoliitto kestänyt n. 15 vuotta nyt) tein heti suhteen alussa selväksi, että naimisiin minua ei sitten saa ;).
Vierailija kirjoitti:
Minulla ja puolisollani ei kummallakaan ole koskaan ollut korkea mielipide avioitumisesta (hänen vanhempansa erosivat, minun vanhempani ovat valitettavasti yhä yhdessä). Siltikin mieheni antoi minulle ensitreffiemme 10. vuosipäivänä lahjaksi sukunimensä. Hän nimittäin tietää, että mielessäni aina yhdistän tyttönimeni väkivaltaiseen ja häijyyn isääni, joten oloni oli epämukava aina kun jouduin näkemään tai kertomaan nimeni. Pikaisen maistraattikäynnin jälkeen arki on jatkunut samanlaisena kuin ennenkin, mutta nyt minulla on kaunis sukunimi, josta tulee vain lämmin ja rakastettu olo.
tämä onkin ainoa järkevä syy miksi mennä naimisiin, jos haluaa uuden sukunimen. ihan kumpi vaan, nainen tai mies. mitään muita järkisyitä ei tule mieleen.
tai ehkä se että jos on naimisissa, saa luvan vetää siltä toiselta töpselin seinästä, jos se vajoaa koomaan.
Vierailija kirjoitti:
"Minä taas en usko avioliittoon. Mielestäni yhteinen lapsi suurempi sitoumus, kuin avioliitto."
Avioliitto kun nyt vain ei ole mikään uskonto, vaikka sinä sitä sellaiseksi väittäisitkin, vaan juridinen sopimus.
Kihlausta suositaankin varmaan osittain juuri siksi, että se ei ole oikeustoimi vaan henkinen sitoutuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ja miehelläni on takana 20 vuoden suhde ja lisäännyttykin on. Silti hän haluaa, että joutuessaan esim. sairaalaan hänen lähiomaisensa on hänen vanha äitinsä. Minä en voi muuta kuin hyväksyä sen ettei suhteestamme tullut koskaan virallista. Turha syytellä kullankaivajaksi: olisin halunnut ehdottomasti avioehdon jos olisin löytänyt avioliittoon haluavan miehen.
Itse olen ilmeisesti outo tapaus, kun minusta tuntuu, että meidän rakkaus ja hyvä olo vähenee, jos mennään kihloihin/naimisiin. Nyt se on täysin vapaasta tahdosta ja rakkaudesta käsin eikä minkään virallisen jutun takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska haluan pyrkiä elämänmittaiseen kumppanuuteen, se on oma ideaalini. Mitä haittaa siis olisi naimisiinmenosta? Olemme sen vuoksi viralliset lähiomaisemme, eikä ole niin nuukaa kenen nimissä mikäkin omaisuus on. Myös leskeneläke on hyvä plussa, kun toisesta aika jättää. Diili hoidettiin maistraatissa, ei sormuksia, ei vaihtuneita sukunimiä. Mitä haittaa siis naimisiinmenosta olisi, jos aikomuksena on olla loppuelämä yhdessä? Ei tietenkään kannata naimisiin, jos tavoitteena ei ole elämänkestoinen yhdessäelo.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ja puolisollani ei kummallakaan ole koskaan ollut korkea mielipide avioitumisesta (hänen vanhempansa erosivat, minun vanhempani ovat valitettavasti yhä yhdessä). Siltikin mieheni antoi minulle ensitreffiemme 10. vuosipäivänä lahjaksi sukunimensä. Hän nimittäin tietää, että mielessäni aina yhdistän tyttönimeni väkivaltaiseen ja häijyyn isääni, joten oloni oli epämukava aina kun jouduin näkemään tai kertomaan nimeni. Pikaisen maistraattikäynnin jälkeen arki on jatkunut samanlaisena kuin ennenkin, mutta nyt minulla on kaunis sukunimi, josta tulee vain lämmin ja rakastettu olo.
Miksi otat taas miehen nimen jos edellinenkin oli väkivaltainen? Miksi se hakanneen, exän nimi kelpaa naisille mutta isän nimi on muka paha. Tekosyy. Mikset ottanut äitisi nimeä? Jos mies on väkivaltainen niin ratkaisu ei ole ottaa miehen nimeä uudestaan. Seko akka.
Ja Tanja Karpela otti Saarelan jälkeen väkivaltaisen eksänsä nimen oman alkuperäisen nimensä sijaan. Aina löytyy akoilta tekosyy naista alistavaan perinteeseen.
Nyt oler miehesi omaisuutta joka pettää sinua 50% varmuudella.
Tässä se avioituneen naisen äly tulikin esille. Miksi ette ottanut uutta nimeä? Mikset ottanut äitisi nimeä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ilmeisesti outo tapaus, kun minusta tuntuu, että meidän rakkaus ja hyvä olo vähenee, jos mennään kihloihin/naimisiin. Nyt se on täysin vapaasta tahdosta ja rakkaudesta käsin eikä minkään virallisen jutun takia.
No mahtaakohan se rakkaus sitten olla alkujaankaan kovinkaan diippiä, jos paperin pala sitä onnistuu noin vähentämään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minä taas en usko avioliittoon. Mielestäni yhteinen lapsi suurempi sitoumus, kuin avioliitto."
Avioliitto kun nyt vain ei ole mikään uskonto, vaikka sinä sitä sellaiseksi väittäisitkin, vaan juridinen sopimus.
Kihlausta suositaankin varmaan osittain juuri siksi, että se ei ole oikeustoimi vaan henkinen sitoutuminen.
Kihlaus ei ole minkäänlainen sitoutuminen. Aiemmin se oli sopimus avioliitosta mutta nykyisin se on menettänyt täysin merkityksensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en ymmärrä näitä "sitoutunut voi olla muutenkin" argumentteja. Jos nyt ihan oikeasti ollaan sitoutuneita, niin en näe mitään syytä miksi ei mentäisi naimisiin.
Avioliitto on kahden toisiinsa sitoutuneen ihmisen elämää helpottava juridinen sopimus. Lapsia ei tarvitse erikseen ravata tunnustamassa vaan molemmat ovat automaattisesti huoltajia. Omaisuuden jaosta kuoleman tai eron sattuessa voidaan sopia erillisellä, yksilöllisellä, juuri meidän tilanteeseemme sopivalla sopimuksella. Koko perheellä on sama sukunimi. Toisen kuollessa leskellä on hallintaoikeus asuntoon. Ja niin edelleen.
Jos lähtökohta todella on pysyvä elämänkumppanuus, niin en keksi yhtäkään hyvää syytä olla tekemättä tuota sopimusta. Lähes kaikki kuulemani perustelut ovat tyyliä "mutta jos kuitenkin sattuu ero" - eli ei sitten oikeasti ollakaan niin kauhean sitoutuneita.
Koko perheen sama sukunimi on kaikissa maissa aina miehen nimi koska avioliitto näkee miehen perhen tärkeimpänä henkilönä siitä huolimatta että nainen tekee sen eteen enemmän. Nainen myös tekee lasten eteen enemmän ja silti lapsille tulee isän nimi. Yhteinen sukunimi muuten mahdollistuu avoliittoihin uudistuvalla nimilailla. Että ettepä saa enää miehiä painostettua nimen varjolla liittoihin. Haha. Ja miksi ihmeessä sanot "koko perheellä on sama sukunimi", miksi pitäisi olla? Se tehdään naisen ihmisarvon kustannuksella ja on orjuuttava tapa, onpa joo tosi kiva. :D Se yhteinen nimi aiheuttaa lähinnä vaivaa työpaikoilla kun jokainen akka venkuttaa nimeään. Missä miehen panos? Ai kato, kun eivät ne teihin sitoudu.
Avioliitosta haaveilevat edelleen vain naiset, jokainen hääsivu, aviosivu, perhesivu jne. on naisvaltainen. Vastavaasti aikuisviihde on miesvaltaista. Tästä voimmekin päätellä mitä kumpikin sukupuoli haluaa.
Avioliitto muuttaa lähinnä naista. Naisesta tulee rouva, nimi vaihtuu, nainen suunnittelee häät.
Kannattaisi ottaa asioista hieman selvää, ennen kuin alkaa meuhkaamaan. Kaikissa maissa ei todellakaan ole perheessä samaa sukunimeä, esim. islantilaisten sukunimen määräytyminen käydään läpi jo alakoulussa. Suomessa lapsi saa aina äitinsä nimen. Aina. Jos äidillä ja isällä on eri sukunimet, täytyy erikseen ilmoittaa, jos lapselle halutaankin isän sukunimi. Jos vanhemmilla on avioliiton myötä otettu yhteinen sukunimi, se on silti äidin sukunimi, jonka lapsi saa. Siinä tapauksessa se vain sattuu olemaan nimi, joka myös isällä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen enkä todennäköisesti tule koskaan menemään naimisiin. Itse voin sitoutua mieheen ja taistella vaikeuksienkin läpi, mutta en halua syyn siihen olevan kymmenen vuotta sitten tehty lupaus, jota tunnontuskissani haluan noudattaa. Jos esim. rakastamani mies sairastuu, totta kai pysyn rinnalla. Jos menettää omaisuutensa, pysyn rinnalla. Mutta jos mies alkaa ottaa suhteemme ja minut itsestään selvyytenä, kääntää minulle tavalla tai toisella selkänsä tai menettää kiinnostuksensa minuun jostain syystä, niin se on soronnoo, joka on helpompi sanoa ilman mitään laillisia sitoumuksia.
Jos rakastamasi mies sairastuu, et avopuolisona saa tehdä hänen terveyttään koskevia päätöksiä. Tämä on yksi syy, miksi minä halusin naimisiin. En halua, että esim. onnettomuuden jälkeen joutuisin makaamaan vihanneksena, koska vanhempani eivät suostuisi tekemään päätöstä hoidon lopettamisesta, tai että minä joutuisin kyselemään miehen kuolinsyytä hänen sukulaisiltaan, koska minulla ei olisi siihen tietoon oikeutta.
Miehen ja naisen välillä ei ole rakkautta. Sori, mutta jos luulette että teitä alempina vaihtotavaroina pitävät rakastavat teitä niin olette aika tyhmiä. Ja nämä juridiset seikat eivät ole syy avioliittoon, avioliitosta haaveilevat naiset tunteen takia.
Kurjaa, että kukaan ei ole halunnut sitoutua parisuhteeseen kanssasi. Ymmärrän, että se aiheuttaa tuollaista katkeruutta, mutta turhaan sinä tuota painolastiasi yrität kaataa meidän muiden niskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun yksi naispuoleinen kaveri on naimisissa, jotta se siitä yleisyydestä. Me tosin ollaan jo kohta nelikymppisiä, että aloittaja on vielä aika nuori ;) Odotappas 10 vuotta, ja tule sitten kertomaan miltä se tuntuu kun mies ei sinua halua kihlata, naimisiinmenosta puhumattakaan ;) Toki hän kihlaa seuraavan vastaantulijan heti, kun olette eronneet. Kyllä se vaan jotain ihmisestä kertoo minulle, jollei koskaan haluaisi vakiinnuttaa juridisesti puolisonsa asemaa avioliitolla( tai rek. parisuhde), tai ei suostuisi suurin surminkaan sormuksella näyttämään ympäristölle että on kanssasi yhdessä. Minä en tee semmoisella "miehellä" mitään, ja ihmettelen miten toisten naimisiinmeno tai kihlaus voi niin ärsyttää. Taitaa sitä semmoisella itsellään kummitella takaraivossa ajatus, että miksimies ei halua ;) nimittäin jos asia olisi itselle ok, ei kihloja, ei naimisiin, niin eipä sitä jaksaisi toisten valinnoilla päätään vaivata ;)
Minä en tekisi tuollaisella "naisella" mitään.
Koska se oli minulle ennenkaikkea juridinen sopimus. Jos lapsia ei olisi niin asialla ei niin väliä, mutta kun niitä on kaksi niin halusin avioliiton tuoman turvan sen varalle että toinen kuolla kupsahtaa tai tulee riitaisa ero.
Itse hääseremonia oli meillä hyvin pieni ja koruton.
Vierailija kirjoitti:
Pidän lähes kaikkia vaimoja aika säälittävinä. Pelkäävät niin paljon, että mies löytää paremman, että halutaan siksi solmia tuollainen sopimus, koska se vasta todistaa niille, ettei ole "jalka oven välissä". Ehkä kannattaisi panostaa vähän siihen itseensä niin ei tarvitsisi moisia pelätä? Koska sitähän se sitoutuminen on, että luvataan ettei jätetä tai petetä, mutta eihän se oikeasti mitään tarkoita.
Olen kieltäytynyt kosinnasta ihan hyvän miehen toimesta. En ole valmis tekemään kompromisseja itsenäisyydestäni ja avioliitto väistämättä aiheuttaa siihen ongelmia. Menkööt ne naimisiin, jotka tätä 50-luvun perinnettä haluaa jatkaa, mutta itse en näe siinä kyllä itsenäiselle modernille naiselle yhtään mitään iloa.
En pelkää ollenkaan, että miehelläni olisi jalka oven välissä tai hän jättäisi minut. Ja jos sitten jättäisikin niin se nyt ei ole mikään maailmanloppu, kun en ole elintasoani ja elämääni suunnitellut hänen varaansa.
Samoin. Puistattaa jo koko vaimo-sanakin. Itse en voisi koskaan olla "vaimo".. tuntuu jotenkin niin... ala-arvoselta. Joillekin elämän suurin saavutus.. minusta hirveä termi kellekään.. vähän ku joku muu ikävä sana naisista, ei ainakaan mitään jaloa ja arvostettua.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ilmeisesti outo tapaus, kun minusta tuntuu, että meidän rakkaus ja hyvä olo vähenee, jos mennään kihloihin/naimisiin. Nyt se on täysin vapaasta tahdosta ja rakkaudesta käsin eikä minkään virallisen jutun takia.
Et ollenkaan vaan päinvastoin oikein järkevää ajattelua.
Johan ihmisen pitäisi tässä vaiheessa historiaansa tietää, että papin aamenen jälkeen alkaa pariskunnilla poikkeuksetta alamäki. Joka muuta väittää, valehtelee.
Koska se on juridinen sopimus ja osoittaa aitoa sitoutumista. Jos jompikumpi joutuu onnettomuuteen, on mahdollisuus lähiomaisena vaikuttaa toisen hoitoon. Jos kuolisi, perii toisen eikä mene niin paljon perintöveroa kuin testamentilla avoliitossa. Avopuolisolla ei ole mitään oikeuksia. Häistä en niin välitä, voisin skipata kokonaan. Vain avioliitto on laissa merkityksellinen suhde.
Alue: Aihe vapaa
Minulla ja puolisollani ei kummallakaan ole koskaan ollut korkea mielipide avioitumisesta (hänen vanhempansa erosivat, minun vanhempani ovat valitettavasti yhä yhdessä). Siltikin mieheni antoi minulle ensitreffiemme 10. vuosipäivänä lahjaksi sukunimensä. Hän nimittäin tietää, että mielessäni aina yhdistän tyttönimeni väkivaltaiseen ja häijyyn isääni, joten oloni oli epämukava aina kun jouduin näkemään tai kertomaan nimeni. Pikaisen maistraattikäynnin jälkeen arki on jatkunut samanlaisena kuin ennenkin, mutta nyt minulla on kaunis sukunimi, josta tulee vain lämmin ja rakastettu olo.